ellauri033.html on line 33: Lukija ja lukijatar, jos olette yhdessä, jos käytte samaan vuoteeseen kuin aloilleen asettunut pariskunta, kumpikin sytyttää yöpöytänsä lampun ja syventyy kirjaansa kaxi yhdensuuntaista lukemista unen lähestymisen myötä, sitten sinä, sen jälkeen sinä sammutatte valon, palattuanne eri maailmoista kohtaatte toisenne salavihkaa pimeässä missä kaikki etäsyydet pyyhkiytyvät pois ennenkuin erisuuntaiset unet vievät taas sinut yhteen suuntaan ja sinut toiseen. Mutta älkää ironisoiko tuota aviollisen harmonian mahdollisuutta: millaisen kuvan onnellisemmasta pariskunnasta voisitte asettaa tilalle? (Italo Calvino)
ellauri141.html on line 683: Historiallinen fiktio oli jo 1800-luvulla asettunut palvelemaan kansallista proggista ja edustamaan kirjallisuudessa isänmaallista ja uskonnollis-moraalisesti konservatiivista linjaa, ja 1930-luvun nationalistisessa ilmapiirissä nämä piirteet vielä korostuivat Hildan toimesta.
ellauri238.html on line 157: Ehdotin lääkärille, että molemmat, Pentti ja Leena, pääsisivät pois suljetulta osastolta. Pentti ei voinut päästä sen vuoksi että joutuisi heti poliisin hoteisiin, oli selitys, mutta Leena pääsi. Kun seuraavana päivänä kävin ennen lähtöäni vielä Kupittaalla, Leena oli asettunut nurmikolle Pentin ikkunan alle. Pentti taas oli saanut selliinsä toisen miehen, jonka koko ruumis oli kääreissä. Pentti pelkäsi tätä huonetoveria niin ettei uskaltanut katsoakaan häntä, mutta todellisuudessa mies ei ollut pelottava, hän oli onneton. Hän kertoi minulle, että oli häitään edeltävänä iltana katkaissut kaikki löytämänsä suuret verisuonet, käsistä, jaloista, kaulasta, joka paikasta. Oli silkka vahinko että hän oli hengissä. Ja ihmeellisintä minusta oli se, ettei hän ollut sairaalassa hoidettavana vaan mielisairaalan suljetun osaston sellissä. Vaan sielläpä he olivat. Molemmat onnettomat.
ellauri285.html on line 518: "Suomi on jäkälä, joka on asettunut kasvamaan polulle. Se on sitkeä, mutta sen voimat hupenevat elämiseen." (SSSK)
ellauri345.html on line 424: Roomalaiset voivat kumota tämän kysymyksen suunnitellun lain. Jos ei tunnista sen pakottavaa luonnetta, romaanin ydin jää epäselväksi. Sillä tätä moraalisen äänen hiljaisuutta ei voida ymmärtää yksilöllisyyden piirteenä, kuten tunteiden mykistettyä kieltä. Se ei ole ihmisen rajoissa oleva kohtalo. Tämän hiljaisuuden myötä illuusio on asettunut kuluttavalla tavalla jaloimman olennon sydämeen. Ja tämä muistuttaa oudolla ikääntyessään mielisairaaseen menehtyneen Minna Herzliebin vaikenemista. Kaikki sanaton toiminnan selkeys on ilmeistä ja todellisuudessa itsensä säilyttävien sisäinen minä ei ole yhtä hämärtynyt kuin muiden. Pelkästään päiväkirjassaan Ottilien ihmiselämä näyttää vihdoinkin sekoittuvan. Kaikki heidän kielellisesti lahjakas olemassaolonsa löytyy yhä enemmän näistä hiljaisista kirjoituksista. Mutta he myös rakentavat vain muistomerkkiä jollekulle, joka kuoli. Hänen paljastavansa salaisuudet, jotka kuoleman yksin pitäisi paljastaa, tottunut ajatukseensa poismenosta; ja osoittamalla elävien hiljaisuutta he ennakoivat myös heidän täydellisen hiljaisuutensa. Illuusio, joka hallitsee kirjailijan elämää, tunkeutuu jopa hänen henkiseen, etäiseen tunnelmaan. Sillä jos päiväkirjan vaarana on, että se paljastaa liian aikaisin muistin idut sielusta ja estää sen hedelmien kypsymisen, silloin sen täytyy välttämättä tulla tuhoisaksi siellä, missä vain henkinen elämä ilmaistaan ​​siinä. Ja kuitenkin lopulta kaikki sisäisen olemassaolon voima tulee muistista. Vain hän takaa sielunsa rakkauden. Tämä henkii Goethen muistoa: ”Oi, sinä olit menneitä aikoja Siskoni tai vaimoni." Ja niin kuin sellaisessa liitossa kauneus itse säilyy muistona, niin se on kukkiessaankin merkityksetön ilman sitä. Tästä todistavat Platonin Phaidroksen sanat: "Joka on tuore vihkimisestä ja on yksi niistä joka näki siellä paljon tuonpuoleisessa elämässä, joka nähdessään jumalalliset kasvot, jotka jäljittelevät hyvin kauneutta tai fyysistä muotoa, hämmästyy aluksi, muistaa tuolloin kokemansa ahdistuksen, mutta sitten kun hän lähestyy sitä, hän tunnistaa sen luonteen ja palvo häntä kuin jumalaa, koska muisti on nostettu kauneusajatukseen ja näkee sen seisovan varovaisuuden vieressä pyhällä maalla." Ottilienin olemassaolo ei herätä sellaista muistoa, hänessä kauneus todella jää ensimmäinen ja olennainen asia. Kaikki heidän myönteinen "vaikutelmansa" syntyy vain ulkonäöstä; Lukuisista päiväkirjasivuista huolimatta hänen sisäinen olemuksensa pysyy suljettuna, suljempana kuin mikään Heinrich von Kleistin naishahmoista. Tämän näkemyksen myötä Julian Schmidt kohtaa vanhan kritiikin, joka sanoo oudolla varmuudella: "Tämä Ottilie ei ole todellinen runoilijan hengen lapsi, vaan syntinen luomus Mignonin ja vanhan Masaccion tai Giotton kuvan kaksoismuistossa. «. Itse asiassa Ottilienin hahmossa maalaus on ylittänyt eeppisen runouden rajat. Sillä kauneuden esiintyminen olennaisena sisältönä elävässä olennossa on materiaalin eeppisen ympyrän ulkopuolella. Ja silti hän on romaanin keskipisteessä. Sillä ei ole paljoa sanottavaa, jos uskomusta Ottilienin kauneudesta kuvataan perusedellytykseksi romaaniin osallistumiselle. Tämä kauneus ei saa kadota niin kauan kuin hänen maailmansa kestää: arkkua, jossa tyttö lepää, ei suljeta. Tässä teoksessa Goethe siirtyi hyvin kauas kuuluisasta Homeroksen mallista kauneuden eeppiseen esitykseen. Sillä ei ainoastaan ​​Helena vaikuta päättäväisemmältä Pariisin pilkkaamisessaan kuin Ottilie koskaan sanoissaan, vaan ennen kaikkea hänen kauneutensa kuvauksessa Goethe ei noudattanut kuuluisaa sääntöä, joka ilmeni muurilla kokoontuneiden ihailevista puheista. otettiin vanhoilta ihmisiltä. Ne omaleimaiset epiteetit, jotka Ottilielle annetaan, jopa romaanimuodon lakeja vastaan, vain siirtävät hänet pois eeppiseltä tasolta, jolla runoilija hallitsee, ja antavat hänelle vierasta eloisuutta, josta hän ei ole vastuussa. Mitä kauempana hän on Homeroksen Helenistä, sitä lähempänä hän on Goethea. Heidän tavoin hän seisoo epäselvällä viattomuudella ja näennäisen kauneudella heidän tavoin sovittavan kuoleman odotuksessa. Ja kutsuminen liittyy myös hänen ulkonäköönsä. « Ottilienin olemassaolo ei herätä sellaisia ​​muistoja, kauneus on hänessä todellakin ensimmäinen ja olennainen asia. Kaikki heidän myönteinen "vaikutelmansa" syntyy vain ulkonäöstä; Lukuisista päiväkirjasivuista huolimatta hänen sisäinen olemuksensa pysyy suljettuna, suljempana kuin mikään Heinrich von Kleistin naishahmoista. Tämän näkemyksen myötä Julian Schmidt kohtaa vanhan kritiikin, joka sanoo oudolla varmuudella: "Tämä Ottilie ei ole todellinen runoilijan hengen lapsi, vaan syntinen luomus Mignonin ja vanhan Masaccion tai Giotton kuvan kaksoismuistossa. «. Itse asiassa Ottilienin hahmossa maalaus on ylittänyt eeppisen runouden rajat. Sillä kauneuden esiintyminen olennaisena sisältönä elävässä olennossa on materiaalin eeppisen ympyrän ulkopuolella. Ja silti hän on romaanin keskipisteessä. Sillä ei ole paljoa sanottavaa, jos uskomusta Ottilienin kauneudesta kuvataan perusedellytykseksi romaaniin osallistumiselle. Tämä kauneus ei saa kadota niin kauan kuin hänen maailmansa kestää: arkkua, jossa tyttö lepää, ei suljeta. Tässä teoksessa Goethe siirtyi hyvin kauas kuuluisasta Homeroksen mallista kauneuden eeppiseen esitykseen. Sillä ei ainoastaan ​​Helena vaikuta päättäväisemmältä Pariisin pilkkaamisessaan kuin Ottilie koskaan sanoissaan, vaan ennen kaikkea hänen kauneutensa kuvauksessa Goethe ei noudattanut kuuluisaa sääntöä, joka ilmeni muurilla kokoontuneiden ihailevista puheista. otettiin vanhoilta ihmisiltä. Ne omaleimaiset epiteetit, jotka Ottilielle annetaan, jopa romaanimuodon lakeja vastaan, vain siirtävät hänet pois eeppiseltä tasolta, jolla runoilija hallitsee, ja antavat hänelle vierasta eloisuutta, josta hän ei ole vastuussa. Mitä kauempana hän on Homeroksen Helenistä, sitä lähempänä hän on Goethea. Heidän tavoin hän seisoo epäselvällä viattomuudella ja näennäisen kauneudella heidän tavoin sovittavan kuoleman odotuksessa. Ja kutsuminen liittyy myös hänen ulkonäköönsä. « Ottilienin olemassaolo ei herätä sellaisia ​​muistoja, kauneus on hänessä todellakin ensimmäinen ja olennainen asia. Kaikki heidän myönteinen "vaikutelmansa" syntyy vain ulkonäöstä; Lukuisista päiväkirjasivuista huolimatta hänen sisäinen olemuksensa pysyy suljettuna, suljempana kuin mikään Heinrich von Kleistin naishahmoista. Tämän näkemyksen myötä Julian Schmidt kohtaa vanhan kritiikin, joka sanoo oudolla varmuudella: "Tämä Ottilie ei ole todellinen runoilijan hengen lapsi, vaan syntinen luomus Mignonin ja vanhan Masaccion tai Giotton kuvan kaksoismuistossa. «. Itse asiassa Ottilienin hahmossa maalaus on ylittänyt eeppisen runouden rajat. Sillä kauneuden esiintyminen olennaisena sisältönä elävässä olennossa on materiaalin eeppisen ympyrän ulkopuolella. Ja silti hän on romaanin keskipisteessä. Sillä ei ole paljoa sanottavaa, jos uskomusta Ottilienin kauneudesta kuvataan perusedellytykseksi romaaniin osallistumiselle. Tämä kauneus ei saa kadota niin kauan kuin hänen maailmansa kestää: arkkua, jossa tyttö lepää, ei suljeta. Tässä teoksessa Goethe siirtyi hyvin kauas kuuluisasta Homeroksen mallista kauneuden eeppiseen esitykseen. Sillä ei ainoastaan ​​Helena vaikuta päättäväisemmältä Pariisin pilkkaamisessaan kuin Ottilie koskaan sanoissaan, vaan ennen kaikkea hänen kauneutensa kuvauksessa Goethe ei noudattanut kuuluisaa sääntöä, joka ilmeni muurilla kokoontuneiden ihailevista puheista. otettiin vanhoilta ihmisiltä. Ne omaleimaiset epiteetit, jotka Ottilielle annetaan, jopa romaanimuodon lakeja vastaan, vain siirtävät hänet pois eeppiseltä tasolta, jolla runoilija hallitsee, ja antavat hänelle vierasta eloisuutta, josta hän ei ole vastuussa. Mitä kauempana hän on Homeroksen Helenistä, sitä lähempänä hän on Goethea. Heidän tavoin hän seisoo epäselvällä viattomuudella ja näennäisen kauneudella heidän tavoin sovittavan kuoleman odotuksessa. Ja kutsuminen liittyy myös hänen ulkonäköönsä. Sillä ei ole paljoa sanottavaa, jos uskomusta Ottilienin kauneudesta kuvataan perusedellytykseksi romaaniin osallistumiselle. Tämä kauneus ei saa kadota niin kauan kuin hänen maailmansa kestää: arkkua, jossa tyttö lepää, ei suljeta. Tässä teoksessa Goethe siirtyi hyvin kauas kuuluisasta Homeroksen mallista kauneuden eeppiseen esitykseen. Sillä ei ainoastaan ​​Helena vaikuta päättäväisemmältä Pariisin pilkkaamisessaan kuin Ottilie koskaan sanoissaan, vaan ennen kaikkea hänen kauneutensa kuvauksessa Goethe ei noudattanut kuuluisaa sääntöä, joka ilmeni muurilla kokoontuneiden ihailevista puheista. otettiin vanhoilta ihmisiltä. Ne omaleimaiset epiteetit, jotka Ottilielle annetaan, jopa romaanimuodon lakeja vastaan, vain siirtävät hänet pois eeppiseltä tasolta, jolla runoilija hallitsee, ja antavat hänelle vierasta eloisuutta, josta hän ei ole vastuussa. Mitä kauempana hän on Homeroksen Helenistä, sitä lähempänä hän on Goethea. Heidän tavoin hän seisoo epäselvällä viattomuudella ja näennäisen kauneudella heidän tavoin sovittavan kuoleman odotuksessa. Ja kutsuminen liittyy myös hänen ulkonäköönsä. Sillä ei ole paljoa sanottavaa, jos uskomusta Ottilienin kauneudesta kuvataan perusedellytykseksi romaaniin osallistumiselle. Tämä kauneus ei saa kadota niin kauan kuin hänen maailmansa kestää: arkkua, jossa tyttö lepää, ei suljeta. Tässä teoksessa Goethe siirtyi hyvin kauas kuuluisasta Homeroksen mallista kauneuden eeppiseen esitykseen. Sillä ei ainoastaan ​​Helena vaikuta päättäväisemmältä Pariisin pilkkaamisessaan kuin Ottilie koskaan sanoissaan, vaan ennen kaikkea hänen kauneutensa kuvauksessa Goethe ei noudattanut kuuluisaa sääntöä, joka ilmeni muurilla kokoontuneiden ihailevista puheista. otettiin vanhoilta ihmisiltä. Ne omaleimaiset epiteetit, jotka Ottilielle annetaan, jopa romaanimuodon lakeja vastaan, vain siirtävät hänet pois eeppiseltä tasolta, jolla runoilija hallitsee, ja antavat hänelle vierasta eloisuutta, josta hän ei ole vastuussa. Mitä kauempana hän on Homeroksen Helenistä, sitä lähempänä hän on Goethea. Heidän tavoin hän seisoo epäselvällä viattomuudella ja näennäisen kauneudella heidän tavoin sovittavan kuoleman odotuksessa. Ja kutsuminen liittyy myös hänen ulkonäköönsä.
ellauri349.html on line 607: Izerakkaus on taitolaji. Esa on päässyt siinä alaluokilta. Terve narsismi on aina paikallaan, hiven egoismia ei ole koskaan pois tieltä. Luento on mahdollisuus luvan kanssa röyhistellä ykkösenä ja tuntea kiiman merkitys ja merkityxen kiima, molo puoliveteisenä housuissa eturivin tyttösten kastellessa penkkejä. Monen muun hukkapätkän lailla Eski rakastaa olla korokkeelle asettunut johtohenkilö, vuohikenraali. Kenen suurhahmon läheiset olisivat vaihtaneet keskinkertaisuuteen? Aika monen. Lopultakin olin aika tunteeton, vaikka lavalla kyynelehdin krokotiilin kyyneleitä vaikutuxen vuoxi. Narsismin tuntomerkkejä. Kaipuuta ylös, ihailua suuruuden edessä. Tää ollaan paasauxissa ennenkin pantu merkille: eniten nöyryydestä puhuvat nimenomaan ne jotka tähtäilevät ylöspäin. Ne on halukkaita kumartamaan yhdelle voidaxeen pyllistellä lopuille. Dityrambitiheys senkun kasvaa lähestyttäessä jouzenlaulun loppua. Lisää etovaa namesdroppingia jollain rallikuskeilla ja ilta-pulun toimittajilla.
ellauri360.html on line 352: Grundtvigilaisuus oli N. F. S. Grundtvigin perustama uskonnollis-kirkollinen liike, jolla varsinkin 1850- ja 1860-luvuilla oli Tanskassa johtava asema. Sen kannattajien tunnussana oli sen perustajan oppi apostolisen uskontunnustuksen hyvin erikoisesta alkuperästä ja sitovuudesta. Grundtvigilaisuus korosti kasteen merkitystä, kirkollisen tradition arvoa ja seurakuntatietoisuutta, mutta syrjäytti joissakin määrin synnintunnon ja katumuksen merkityksen kristityn elämässä. Sen käsitystä on milloin hyväksyen, milloin moittien sanottu "iloiseksi kristillisyydeksi". Vastoin pietististä sisälähetyssuuntaa grundtvigilaisuus on asettunut avoimelle ja myötätuntoiselle kannalle kaikkiin inhimillisiin sivistyspyrintöihin nähden, joita kristillisyyden hengen tulee vain pyrkiä kannustamaan. Liikkeeseen on liittynyt myös voimakas tanskalais-kansallinen leima.
xxx/ellauri170.html on line 35:
xxx/ellauri175.html on line 818: Siellä, kun herätät hänet vanhassa linnassasi, näet - ensimmäisestä kupista puhdasta vettä ja ensimmäisestä imeskelytablettien juhlasta lähtien - näet, millainen taitava haamu ilmestyy sinulle! Heti kun Hadalyn käyttötarkoitukset ja läsnäolo ovat tulleet sinulle tutuiksi, kerron sinulle, että sinusta tulee sen vilpitön keskustelukumppani, sillä jos olen fyysisesti tarjonnut sen, mikä siinä on maallista ja illusorista, tuntematon sielu on asettunut päällekkäin. töihini ja sisällyttäen itsensä siihen ikuisesti, on, uskokaa minua, laskenut näiden pelottavien ja suloisten kohtausten pienimmätkin yksityiskohdat taiteella, joka on niin hienovarainen, että se todellakin ohittaa miehen mielikuvituksen. Mutta muista! älä ala heti sitä bylsiä, odota se kolme kuukautta joka on vanhassa testamentissä säädetty pakanoilta ryöstetyille vaimoille, että voidaan varmistua ettei ne ole ennestään jo paxuna.
xxx/ellauri388.html on line 181: Katolilainen kirkko, kuten aina kirkot, teki Kristuksen osoittamasta sisällisestä elämänohjeesta oman määräämän ulkonaisen pakkolain, säätäen, että ne, jotka virallisesti elävät "taivaan valtakunnan tähden", ovat kielletyt avioliittoa rakentamasta. Siveellisyyskysymys ei ole ainoa, joka on kärsinyt siitä, että kirkko näin on asettunut jumalallisen lain taakse ja julistanut sen ihmisille omanansa. Totuttaen ajattelemaan, että kieltäytyminen on kirkon vaatimus, se hävitti ihmisten siittimistä tunnon siveysvaatimuksen varjolla. Ja sen mukana oli tietysti poissa kaikki voima elämänohjeelta, sillä rakkaudesta kirkkoon ei voi kukaan pysyä puhtaana. — Luterus, joka niinikään oli kirkon mies, ei nähnyt tätä syytä vallitsevaan epäsiveellisyyteen, vaan luuli, että katolilainen kirkko oli väärinkäsittänyt Kristuksen elämänohjeen.
10