ellauri040.html on line 105: Se mitä postmodernistit aivan erikoisesti ei siedä on sisältö. Niistä muoto on ja sen pitääkin olla piäassie. Koska sisältö antaa ymmärtää et on joku yx oikee merkitys, joka löytyy kyllä kun jaxaa kyllin analyyttisesti kaivella. Ja tämmöset perimmäiset merkityxet on sit moraalisaarnoja, joilla vallanpitäjät pitää peukun alla sorrettuja. Fair enough, jos sen noin ymmärtää niin vittumaistahan se onkin tietysti.
ellauri088.html on line 334: Mbangon nimi on vaikea suomalaiselle. Täytyy tehdä niinkuin pikku Pauli, joka ratkaisi Pluton lausumisen ongelman analyyttisesti, hajottamalla osiin:
ellauri118.html on line 410: ¹Aviorikos kirjallisena topoksena on ollut useankin tutkimuksen aiheena, mutta ei yhdenkään narratologisen tutkimuksen. Edelleen painavin kirjallisuustieteellinen esitys aiheesta on Tony Tannerin ambivalentin psykoanalyyttis-strukturalistinen Adultery in the Novel (1979), joka lähestyy aviorikosta sekä yhteiskunnallisena että kirjallis-kielellisenä transgressiona. Viittaan Tannerin tutkimukseen Rouva Bovarya käsittelevässä luvussa. Muut laajemmat esitykset kirjallisesta aviorikoksesta ovat tekstianalyyttisesti merkityksettömämpiä: Bill Overtonin Fictions of Female Adultery (2002) keskittyy aviorikoskirjallisuuden historiallisiin ja kulttuurisiin reunaehtoihin sekä soimaa aiempaa tutkimusta (lähinnä Tanneria) liiasta kieli- ja kerrontakeskeisyydestä; Patricia Mainardin Husbands, Wives, and Lovers (2003) on kulttuurihistoriallinen esitys aviorikoksesta taiteessa ja Overtonin tutkimusta rikkaampi esitys esimerkiksi aviorikoksen lainsäädännöllisistä ja kulttuurisista kytköksistä; niin ikään Judith Armstrongin The Novel of Adultery (1976), Naomi Segalin The Adulteress’s Child (1992) ja Maria R. Ripponin Judgement and Justification in the Nineteenth-Century Novel of Adultery (2002) sivuuttavat kerronnan kysymykset ja keskittyvät kulttuuris-poliittiseen kontekstiin ja pelkästään referentiaalisen tason temaattiseen toistoon (kuten siihen että aviorikoksesta syntyvä lapsi on mitä todennäköisimmin tyttö). Oma lukunsa ovat vielä tiettyihin aikakausiin ja kielialueisiin (esimerkiksi ranskalaiseen hoviromantiikkaan) keskittyvät tutkimukset. Näistä maininnan arvoinen on ainakin Donald J. Greinerin Adultery in the American Novel (1985), vertaileva tutkimus Updiken, Hawthornen ja Jamesin avionrikkojista. Kulttuuri- ja myyttihistoriallinen klassikko, Denis de Rougemontin L’Amour et l’Occident (1939) on myös tutkimus uskottomuusfiktioista (Tristanin ja Isolden perillisistä), sillä Rougemontilla juuri aviorikos on länsimaisen ”rakkauden rakastamisen” huipentuma, transgressiivinen olotila joka katoaa, jos siitä tehdään instituutio. Käsitys uskottomuudesta kulttuurisena rajailmiönä ja juuri siitä syystä kertomustaiteen pulppuavana lähteenä yhdistää siis Rougemontia ja Tanneria, mutta jostain syystä Tanner ei viittaa Rougemontin teokseen. Mixihän? [Heitän tähän heti sen edellä mainitun oivalluxen, että romantiikka on sitä kun panettaa muttei pääse pukille.]
ellauri210.html on line 113: On niin kiehtova kokemus, että joudun perustelemaan teorioitani Mmea kohtaan. Yvette ja Max-setä. Toivon vain, että se olisi mahdollista muuten kuin kirjallisesti, huolimatta huonosta puheestani ja heikentyneestä kuulostani. Ja minulla ei todellakaan ole aikomustakaan antaa periksi sen tunnustuksen lisäksi, että tiedämme niin vähän. Tiedät esimerkiksi, että Charlie Chaplin on ollut viime päivinä Wienissä. Melkein minäkin olisin nähnyt hänet, mutta täällä oli hänelle liian kylmää ja hän lähti taas nopeasti. Hän on epäilemättä suuri taiteilija; varmasti hän esittää aina yhtä ja samaa hahmoa; vain heikko, köyhä, avuton, kömpelö nuori, jolle asiat kuitenkin lopulta menevät hyvin. Luuletko nyt, että tätä roolia varten hänen täytyy unohtaa oma egonsa? Päinvastoin, hän soittaa aina vain itseään, kuten hän oli varhaisessa synkässä nuoruudessaan. Hän ei pääse eroon noista vaikutelmista ja saa tähän päivään asti itselleen korvauksen tuon elämänsä menneen ajanjakson turhautumisesta ja nöyryytyksistä. Hän on niin sanotusti poikkeuksellisen yksinkertainen ja läpinäkyvä tapaus. Ajatus siitä, että taiteilijoiden saavutukset liittyvät läheisesti heidän lapsuusmuistoihinsa, vaikutelmiinsa, sortoa ja pettymyksiä, on jo tuonut meille paljon valistusta ja siitä syystä tullut erittäin suureksi kallisarvoinen meille. Uskalsin kerran lähestyä analyyttisesti yhtä suurimmista, joista tunnemme valitettavasti hyvin vähän: Leonardo da Vinciä. Pystyin ainakin tekemään todennäköiseksi, että Pyhä Anna, Neitsyt ja lapsi, jossa voit vierailla Louvrea ei voida täysin ymmärtää (ymmärrettävä) ilman merkittävää lapsuuden historiaa Leonardo. Eikä voisi, ehkä paljon muutakaan.
xxx/ellauri027.html on line 394: 'Elämän Filosofi' tarkastelee ajatteluani ja toimintaani laaja-alaisesti, analyyttisesti ja moniulotteisesti. Toimittajat ovat tehneet valtavan työn kootessaan teoksen, joka on enemmän kuin juhlakirja valottaessaan filosofisesti, johtajuudellisesti, psykologisesti, pedagogisesti, vaikutuksellisesti, pitkälinjaisesti, humoristisesti, vakavasti ja henkilökohtaisesti yhtä elämän kaarta tähän asti, siis mun. Hemmetti mä oon timanttia, tai topaasia ainakin. Mussa on suunnattomasti ainesta, valtavasti naurun aihetta.
xxx/ellauri121.html on line 194: HELSINKILÄISEN ravintolan pöydässä sadan vuoden takaisia tapahtumia käydään läpi rauhallisesti ja analyyttisesti.
xxx/ellauri259.html on line 219: Jnana Yoga , jota analyyttisesti taipuvaiset pitävät parempana, on kurinalaisuutta, jossa yritetään nähdä jumalallinen todellisuus kaikissa asioissa suoraan, pyyhkimällä henkisesti syrjään kaikki sen kätkevät estävät fyysiset ja henkiset peitteet.
xxx/ellauri357.html on line 92: Helsingin yliopiston filosofian laitoksella mannermainen filosofia on kokenut asteittaisen renessanssin 1980-luvulta alkaen. Eräät analyyttisestikin virittyneet ajattelijat, kuten Jaakko Hintikka ja Raimo Tuomela, ovat osoittaneet jonkinasteista kiinnostusta Heideggerin filosofiaan. 1980-luvun alussa Hintikan oppilas, formaalisen logiikan alalta vuonna 1977 väitellyt Esa Saarinen (s. 1953), kiinnostui erityisesti Sartren eksistentialismista ja piti tähän liittyen useita innostavia kursseja. Innostavaa ja vaikutusvaltaista opetusta ja ohjausta fenomenologian alalla ovat antaneet myös Sara Heinämaa, joka väitteli vuonna 1996 Merleau-Pontyn ja de Beauvoirin ruumiinfenomenologiasta, ja Juha Himanka, jonka vuonna 2000 valmistunut väitöskirja Phenomenology and Reduction käsitteli fenomenologisen reduktion kysymystä niin Husserlin kuin Heideggerinkin pohjalta.
xxx/ellauri385.html on line 234: Isänvaltais-autoritaarisen yhteiskunnan taloudelliset ja seksuaalicoomiset olosuhteet punoutuvat yhteen. Muuten patriarkaatın seksuaaliekonomiaa ja ideologisia prosesseja on mahdoton ymmärtää. Ne tulokset, joita on saatu kaikenikäisiä. kaikenmaalaisia, kaikenrotuisia ja kaikenluokkaısıa ihmisiä psykoanalyyttisesti tutkittaessa, osoittavat seuraavaa: Yhteiskunnan sosiaaliekonominen ja seksuaalinen rakenne kytkeytyvät toisiinsa ja alkavat uudessa yksilössä jatkua tämän eläessä neljättä ja viidettä ikävuottaan autoritaarisessa perheessä. Kirkko sitten vain tukee ja vie eteenpäin näin alkanutta hyvää kehitystä. Tästä aiheutuu autoritaarisen valtion suunnaton kunnostus autoritaariseen perheeseen ja huolenpito tämän säilymisestä: autoritaarinen perhe on autoritaarisen valtion rakenne- ja ideologiatehdas. Näin siis olemme löytäneet instituution, missä autoritaarisen järjestelmän seksuaalipoliittiset ja taloudelliset etuveitikkapyrkimykset solmiutuvat toisunsa.
9