ellauri025.html on line 809: Monika Fagerholm (1961) täyttää ensi vuonna kuusikymmentä. Se on pikku Matin ikäinen, tai Kristiina Jokisen. Jotain samaa niissä on, kuten Cheekissä ja James Bondissa. Sekin on vapaaehtoisesti lapseton. (Tuskin enää tossa iässä.) Kantaa jotain kaunaa miehille. Ei sunkaan se ole homo? Miehiä ei se mainize ollenkaan Wikipediassa, vaikka muut palkinnot luetellaan hintalapun kaa. Sen isä on tai oli professori, ize se on hukki. Vanhemmat arvostivat titteleitä. Psykologia ja kirjallisuus aineina. Se on kertonut julkisuudessa alkoholismista. Siis omasta. Onhan se täyttä elämää kun pullon tyhjentää, täydestä päästä on hyvä kirjailijan ammentaa.
ellauri026.html on line 407: Stoalaiset muuten kuvittelevat olevansa kaikista kuolevaisista eniten jumalisia. Mutta ottakaapa käsille vaikka vain yksi ainoa tuollainen oppinut; olkoonpa hän 3- 4- tai jopa 600-kertainen stoalainen, myös hän siirtää antaumuxella syrjään elleikään partaansa, joka on hänen viisautensa olennaisin tunnusmerkki ja yhdistää hänet joulupukkiin, niin ainakin piinallisen arvokkuutensa ja rautaisen siveysoppinsa ja kalsarinsa, samoin kun oikaisee ozansa rypyt kun ryhtyy harjoittamaan kaikenlaisia tonttuiluja petihommissa. Lhyesti sanoen, jokaisen viisaan on huudettava avuxi minua, yxin ja ainoastaan minua, halutessaan ruveta isäxi. Niinpä niin, mixi en voisi puhua teille avoimesti ja vapaasti tapojeni mukaan? Sanokaa minulle, ovatko pää, kasvot, rinta, käsi, korvat, jotka kaikki ovat kunnian- ja huomionarvoisia ruumiinelimiä, luodut ihmisten ja jumalien siittämistä varten? Ei, arvelen etteivät ne kaikki yhdessäkään kelpaa elämän siementämiseen. Pikemminkin ihmissuvun monikertaistamiseen kelpaa eräs toinen elin, joka on niin hullunkurinen ja etuveitikkamaisen näköinen, ettei sitä voi mainita nimelläkään naureskelematta. Tästä pyhästä lähteestä jokainen olento ammentaa alkunsa varmemmin kuin pytagoralaisuus numerosta 4.
ellauri066.html on line 314: Kabbalasta by the way, Tomppa ammentaa useankin kerran, se on yxi monista hörhölähteistä joita se käyttää yhtenään. Populääritiede ja okkultti on yhtä tärkeitä; molemmista on yhtä paljon apua "meidän" termiittiapinoiden alkuperän ja kohtalon uumoilussa. Edelleen legendat ja arkkityypit, kansanviisaus, sekopäisyydet. Kaikki saavat äänisensä kuuluville, matemaatikot ja ghostbusterit. Hautajaisia ja takaa-ajokohtauxia. Tää on amerikkalaista ohjelmistoa. Ilman takaa-ajokohtausta ei amerikkalaista ohjelmaa, ei amerikkalaista leffaa ilman car chasea. Mitä tarkoitatte herra Luke? Selittäkääpä tarkemmin.
ellauri073.html on line 323: Immonen opiskelee koko ajan englanninkielistä materiaalia ja ammentaa omiin motivaatiopuheisiinsa niistä. “En edes tiedä kaikesta siitä englanninkielisestä materiaalista, että mitä ne sanat tarkoittavat suomeksi.”
ellauri073.html on line 332: Kuulemma monet videot syntyvät hetkessä improvisoiden. Immonen ammentaa niihin kaikkea lukemaansa ja pohtimaansa. Aiheita riittää, ja monia aiheita hän käsittelee monta kertaa. Esimerkiksi Society Money -videolla Immonen puhuu siitä, miten sosiaalituet tekevät ihmisistä orjia. Yksi Immosen teeseistä on, että ”money is spiritual”.
ellauri101.html on line 175: Henkilökohtaisen kasvun ikivanha kaava lievää törkeämmän suggestion kaa. Ei yhtään tuoretta ajatusta tai asiasisältöä. Lumon salaisuus piilee myyttisessä retoriikassa. Mistä reijästä tyhjäntoimittaja sitä ammentaa? Samoista kuin tuhannet eli miljoonat kusettajat sitä ennenkin. Jos olet yxi miljoonasta, sulla on pian 10.000 täydellistä doppelgängeriä.
ellauri107.html on line 377: Coleman tajusi haluuvansa Faunian persettä niin kovasti ettei muu merkinnyt mitään, ei omat lapsetkaan. Tää on karhun elämää saa mettä ammentaa, tai sen loppua (italics in the original). Sietämättömintä oli se että hänen päivänsä olisivat kohta luetut. Hän potkaisisi kohta tyhjää. (Ei vittu vielä 13v siihen menisi, tai oikeammin 20v. Liian pian angstasi.) Paras lakata nipottamasta ja ottaa johtotähdexi pelkkä musta tähti. Toi on muuten hyvä havainto, Philip Roth on nipo.
ellauri112.html on line 105: III Sangen taitavasti johdattaa Strindberg katsojan siihen kuumeiseen ilmakehään joka hänen näytelmässään vallitsee. Erik-kuningas vakoilee ylhäältä linnan ikkunasta Kaarinaansa, joka alhaalla parvekkeella istuen pelokkaasti puhelee nuoruuden ystävänsä vänrikki Maxin kanssa, samalla kun epäsuosioon joutunut kuninkaan neuvonantaja Göran Persson pälyilee pensaikossa, odottaen sopivaa tilaisuutta päästä takaisin kuninkaallisen ystävänsä läheisyyteen. Maxille ja Göranille, joka lopulta myös tulee esiin, osoittaa kuningas mieltään sangen omituisella, paljon ilmaisevalla tavalla: hän heittelee heitä ylhäältä ikkunastaan ensin nauloilla, sitten vasaralla, ja antaa sisällöttömän naurunsa säestää näitä ystävyyden osoituksia. Kuinka paljon aivan omituista sielua onkaan jo tässä. Jos näytelmä sitten ei osoittaudukaan selvästi keskitetyksi ja johdonmukaiseksi, vaan, kuten historialliset näytelmät useimmiten, suhteellisesti irrallisten kuvaelmien sarjaksi, niin kuinka hyvin siinä onkaan säilytetty tämä alkuperäinen viritys. Viimeisessä kohtauksessa viettää Erik häitä Kaarinan kanssa; linna on aivan autio, lahjottu hoviväki on jättänyt kuninkaan, mutta tämä kutsuu rahvaan kadulta, istuttaa sen hääpöytäänsä, ja sen siinä vähitellen humaltuessa tekee hän Göran Perssonin kanssa sangen monisanaisen lopputilinsä elämän kanssa; seuraavana hetkenä ovat he vangitut, Juhana on kuningas: kuumeuni on lopussa. Kansallisteatterin esitys saattoi mielestäni sangen paljon tästä omituisesta runosta oikeuksiinsa, varsinkin juuri mitä alku- ja loppukohtauksiin tulee. Myös olivat näyttämölaitteet niissä, etenkin ensimäisessä, varsin hyvät. Tietysti olisi runosta voitu ammentaa vielä enemmän; enkä niidenkään rajojen sisällä, joissa Kansallisteatterin taiteelliset saavutukset yleensä liikkuvat, tahtoisi pitää »Erik XIV:ttä» minään ennätyksenä. Tässä näytelmässä ikäänkuin värisevät hermot paljaina; epäsoinnut ovat syvästi sielukkaita; Kansallisteatterin vahvoihin puoliin ei taas ole kuulunut ylenmääräinen herkkyys tähän suuntaan ja sentähden ansaitsee mielestäni tunnustusta se mikä esityksessä saavutettiin.
ellauri112.html on line 167: »NYKYINEN MATERIALISMI» Parisissa on eräs aikakauslehti viime vuosina järjestänyt paljon harrastettuja esitelmätilaisuuksia, joissa joukko eteviä ranskalaisia tiedemiehiä ja ajattelijoita on esittänyt mielipiteitään periaatteellisista elämän ja tieteen kysymyksistä. Näin on syntynyt esitelmäsarjoja, jotka myöhemmin on julkaistu erikoisina teoksina; viimeinen näistä on äskettäin ilmestynyt nimellä »Le matérialisme actuel» (Nykyinen materialismi). Joukko Ranskan ensimäisiä nimiä luetaan tämän kirjan kansilehdellä sen tekijöinä: tunnettu filosofi Henri Bergson, mainio matemaatikko, muutamia kuukausia sitten kuollut Henri Poincaré (kirjassa oleva esitelmä on eräs hänen viimeisistä lausunnoistaan), etevä ja miellyttävä, meilläkin tunnettu kansantaloustieteilijä Ch. Gide y.m.-- Tuntuu epäilemättä vähän oudolta kuulla puhuttavan »nykyisestä materialismista». Onhan meillä juuri näinä vuosina syytä viettää varsinaisen materialismin kaksikymmenvuotista kuolinpäivää. Vuonna 1895 julisti Wilhelm Ostwald tieteellisen materialismin voitetuksi kannaksi. Ja johan jo kolmekymmentä vuotta sitäkin ennen filosofi F.A. Lange suurisuuntaisen historiallisen ja arvostelevan esityksensä kautta osoitti materialismin löyhyyden maailmankatsomuksena. Ei siis tosiaan näytä olevan syytä enää ottaa esille kysymystä materialismista ja sen »kumoamisesta». Mutta sitä eivät kirjamme tekijät tarkoitakaan tehdä. Meillä on päinvastoin edullinen tilaisuus heidän esityksiensä perustuksella tarkastella, kuinka pitkälle olemme edenneet pois varsinaisesta materialismista. Kuten toivon käyvän selville, antaa tällainen tarkastelu sangen mielenkiintoisia tuloksia. Materialismin kulmakivenä on alusta alkaen ollut atomismi eli oppi siitä, että aine on kokoonpantu jakamattomista hiukkasista. Mutta kun nämä hiukkaset ovat niin suunnattoman pieniä, ettei niitä millään tieteen nykyisellä keinolla voida havaita, on niiden olemassaolo ainakin jossain määrin jäänyt »uskon asiaksi». Merkillistä on nyt, että atomien olemassaolo nykyään, viisikymmentä vuotta materialismin kukoistuskauden jälkeen, itse asiassa lienee varmempi kuin mitä se oli silloin. Loistavassa esitelmässään esittää näet Poincaré joukon uudempia ilmiöitä, jotka vallan odottamattomalla tavalla tulevat atomi-olettamuksen tueksi, ilmiöitä, joiden kautta tiedemiehellä on tilaisuus tavallaan nähdä atomit tai molekyylit itse, joten niiden olemassaolo on varma. Miksei siis nyt materialismi esiinny riemukulussa ottamaan takaisin menetettyjä alueita? Se johtuu siitä, että atomit, nuo havainnolliset, yksinkertaiset perusainekset, joista oli niin helppo kuvailla kaikki todellisuus kokoonpannuksi ja joiden ulkopuolelle, tyhjää avaruutta lukuunottamatta, ei pitänyt jäädä mitään, ovat tykkänään menettäneet filosofisen tenhovoimansa. Mitä hyödyttää puhua atomeista jonain lopullisina, kun jokainen niistä on itsessään oma maailmansa, joka voi hajota vielä suunnattoman paljon pienempiin tekijöihin? Ja mitenkä on sitten näiden laita? Ovatko sitten ne jotain johon voidaan turvata pelkäämättä, että taas luiskahdetaan joihinkin uusiin pikku äärettömyyksiin? On paras olla niihin luottamatta. Eräät jotka ovat ryhtyneet tutkimaan niiden massaa, ovat tulleet siihen johtopäätökseen, ettei sitä olekaan olemassa. »Ei ole enää ainetta, on pelkästään reikiä eetterissä; mutta kun nämä reiät eivät voi muuttaa paikkaa järkähyttämättä niitä ympäröivää eetteriä, tarvitaan voimaa niitä liikuttamaan, ja ne näyttävät olevan inertialla varustettuja, kun tämä inertia itse asiassa kuuluu eetterille.» Nämä luonnontieteen uudemmat--toistaiseksi kai jonkunverran hypoteetiset--äärimäiset tulokset ovat väkevästi mielenkiintoisia muussakin kuin puhtaasti tieteellisessä suhteessa. Jos näet kysymme, mikä on n.s. materialismin psykologinen ydin, se salattu lähde, josta se ammentaa voimansa, niin on luullakseni vastattava: materialismi tyydyttää erästä ymmärryksemme alkuperäistä, juurtunutta mielihalua, mielikuvituksemme taipumusta pitää »esineellistä» todellisuuden käsitystä jollakin tavoin itsestään selvänä. Koetan ilmaista tämän havainnollisemmin.
ellauri142.html on line 399: Uhraudu ja antaudu kokonaan jumalalle, niin ottaa hän ehkä uhrisi vastaan, jos se on jotain hyvää. (Tuomas Kempiläinen) Ei maar, häätyy tähän väliin lukea vähän lisää Tuomolta. Olikohan se uomo? Todnäk, rengasmunkkina. Mulla oli vuosikymmeniä lyhythihainen paita, jonka niskassa luki Mappa Mondo. Toisen samanlaisen merkki oli Uomo di Mondo. Sit oli vielä pusakka jonka nimi oli Poco Loco. Ostin ne Itixen K-marketista ja käytin ne aivan vanuxi. Seija inhos niitä. Panin ne päälle kun olin vihainen. Siis aika usein. Sellainen joka ainoastaan vastaanottaa, eikä mitään pane siihen lähteeseen, josta hän ammentaa, on katamiitti. J Böhme: Alistuvaisuus. Ole jumalalle saapasrenkinä. Pyllistä. (Sax. huom. Böhmestä lisää täällä.) Mutta nyt Tomi, ole hyvä!
ellauri214.html on line 340: Niin, minä siis kärsin kuin koira, jonka takaruumiin rattaiden pyörä on ruhjonut. Vasta kun minut häädettiin Ožoginien talosta, tunsin lopullisesti, miten paljon ihminen voi ammentaa mielihyvää oman onnettomuutensa pohdiskelusta. Voi, ihmisiä! Mikä todella säälittävä laji! No, jääkööt filosofiset huomiot syrjään...
ellauri276.html on line 324: Nikitinin yksinkertainen, koruton runous on kiinteästi sidoksissa hänen omaan elämäänsä. Siinä kuvastuvat runoilijan yksinäisyydentunne, häntä ympäröivän elämän kurjuus ja toisaalta rakkaus luontoon, josta pessimistinen runoilija ammentaa lohdutusta. Joskus on runoilla suoraan omaelämäkerrallinen merkitys, kuten runoelmalla Nyrkki. Ensimmäinen täydellinen laitos Nikitinin runoja, joihin liittyy Mihail de Poulet’n kirjoittama runoilijan elämäkerta, ilmestyi 1885. Lauri Viljanen on suomentanut Nikitinin runon "Kuoppa on kaivettu".
ellauri311.html on line 146: Työpaja ammentaa jostain pikkupoikamaisen
ellauri324.html on line 820: Konrad Lorentzen Time Out New Yorkista väittää, että "hipsterismi fetisoi kaikkien "sodanjälkeisen aikakauden reunaliikkeiden – beatin, hippien , punkin, jopa grungen" autenttiset elementit ja ammentaa "kaikkien sulamattomien etnisten ryhmien kulttuurivarastot". ja "homotyyli" ja sitten "palauttaa sen silmäniskuja epäaitoisuudella". Hän väittää, että tämä ryhmä "18-34-vuotiaita", jotka ovat enimmäkseen valkoisia, "ovat tuhonneet, nyljetty ja kuluttaneet" kaikki nämä vaikutteet. Lorentzen sanoo, että hipsterit "nykyisessä epäkuolleissaan inkarnaatiossaan" ovat "olennaisesti ihmisiä, jotka ajattelevat olevansa siistimpiä kuin Amerikka", viitaten heihin myös "viileän salamurhaajina". Hän väittää, että metroseksuaalisuus on homokulttuurin hipsteri omaksuminen piirteenä, joka on siirtynyt heidän "emo"-vaiheestaan. Hän kirjoittaa, että "nämä estetiikka sulautuvat – kannibalisoituvat – merkityksettömyyden repertuaariksi, josta hipsteri voi rakentaa identiteetin kollaasin tai sekoitettuna soittolistan tapaan iPodissa . " Hän arvostelee myös sitä, kuinka alakulttuurin alkuperäinen uhka on hylätty pitkään ja se on korvattu "ei aivan passiivisen aggression muodolla, jota kutsutaan snarkiksi".
ellauri369.html on line 338: Vuonna 1827 Carlyle yritti saada moraalifilosofian katedraalin St. Andrewsissa menestymättä huolimatta useiden merkittävien intellektuellien, kuten Goethen, tuesta. Hän teki myös epäonnistuneen yrityksen professuuriksi Lontoon yliopistossa. Toukokuussa 1828 Carlylet muuttivat Craigenbuttockiin, Janen vaatimattoman maataloustilan piharakennukseen Dumfriesshiressä, jossa he asuivat toukokuuhun 1834 asti. Hän kirjoitti siellä useita esseitä, jotka ansaitsivat hänelle rahaa ja lisäsivät hänen mainettaan, mukaan lukien "Elämäni" ja "Wernerin kirjoitukset ", "Goethen Helena", "Goethe", " Palovammat ", " Heynen elämä " (jokainen 1828), "Saksalaiset näytelmäkirjailijat", " Voltaire ", "Novalis " (kukin 1829), "Jean Paul Friedrich Richter Again" (1830), "Cruthers ja Jonson eli Elämän reunat: tositarina", " Lutherin psalmi " ja "Schiller" (kukin 1831). Hän aloitti, mutta ei suorittanut loppuun saksalaisen kirjallisuuden historiaa, josta hän ammentaa materiaalia esseitä " Nibelungit valehtelee ", "Varhainen saksalainen kirjallisuus" ja osia "Historial Survey of German Poetry" -kirjoituksesta (kukin 1831). Ihme tunari.
ellauri401.html on line 264: Oli taas heräymyxen paikka. Jee-suxen sanoja lukiessaan sisäiset verilähteet menivät taas auki ja hänen silmänsä kyyneltyivät ja hän itki ymmärtäessään, että ”tuossahan puhui vain tavallinen ihminen, joka ymmärsi elämää ja tiesi, kuinka minä ihmisenä ajattelin ja kuinka itse asiassa ihmisen oli pakko ajatella”. Havainto vaikutti Pekkaan niin voimakkaasti, että hän vain itki ja oli ”jonkinlaisessa merkillisessä väreilytilassa ja autuuden tunteen vallassa”. Pekka tunsi hengessään, että Jeesus oli ihminen, opettaja, neuvonantaja, konsulentti ja veli, joka ymmärsi häntä. Hänelle selvisi, että totuuden etsintä, joka asettaa kaikki vaa’alle, elämän ja kuoleman, on vain karhun elämää, saa mettä ammentaa.
ellauri419.html on line 303: Mutta oli Neuvostoliitossa myös paljon ”hyviä ideoita”, kuten se, että valtio teki nopeasti ja paljon asuntoja kansalle. Tapanaisen mielestä Neuvostoliitosta ja Leniniltä pitää ammentaa säilyttämisen arvoiset asiat ja hylätä huonot. Niin oikein!
xxx/ellauri010.html on line 1530: uutta henkisyyttä, joka ammentaa voimaa

xxx/ellauri056.html on line 190: ”Äiti on elänyt hyvin voimakkaan elämän, käynyt rankkoja juttuja läpi ja opiskellut paljon. Äidillä on niin mieletön varasto mistä ammentaa.”
xxx/ellauri239.html on line 82: Dao on monistinen käsite (kz. paasauxia Eino Kailasta ja Penti Siilistä). Dao on kaikkialla eikä kuitenkaan missään, se on kaikessa oleva maailmaa ylläpitävä ja sähköä johtava liima. Laozi sanoi sen kattavan samalla kaiken ja ei mitään. Se on hänen mukaansa ollut olemassa aina eikä kuitenkaan koskaan, ja se on selkeesti vanhempi kuin jumalat. Daosta voi ammentaa voimaa pohdiskeluun ja oikealla tiellä pysymiseen eli daon seuraamiseen. Jos on lusikalla annettu, daosta voi kauhalla pyytää.
xxx/ellauri261.html on line 148: Ambrosiuksen mielestä ihmiskunnan tulisi tehdä kulttuuriloikka taaxe, hyppy takaisin pimeään. Tai siirtyä "mahantäyttämisfilosofiasta" evoluution seuraavaan vaiheeseen, jota transhumanistit ovat nimittäneet tietoisuuden evoluutioksi. Meidän tulisi elämässämme ja tiedon tulkinnassamme ammentaa paljon enemmän sisältä ja perästäpäin ja niistä ihmisyyden mahdollisuuksista mitä meillä siellä potentiaalisesti on olemassa. Ihminen käyttää murto-osaa aivoistaan. Jos käyttäisimme vain edes vähän tekoälyä, maailma voisi näyttää omalla kohdalla ja ympäristössä hyvin toisenlaiselta.
xxx/ellauri298.html on line 152: Miten ikävää. Karhun elämä on kivempää kun saa toisten keräilemää mettä ammentaa. Hakuna matata.
22