ellauri032.html on line 407: Symbolistien symppaamia kynäilijöitä oli Stendhal, Balzac, Flaubert, ja se tollo setämies Edmond de Goncourt, jopa Émile Zola, jota kyllä Bourget ällösi. Zola kertoi liian naturalistisesti rotinkaisista, ei hyvä. Ja peukutti jutku kolmijalkaa, hyvin paha. Symbaalirunoilijoita oli paljon, esim Charles Baudelaire, Stéphane Mallarmé, Paul Verlaine, ja Theodore de Banville. Nää on siis kaikki ranskixia, sieltähän tää alko. Ranska luuli olevansa maailman napa aina 1871 rökäletappioon. Siihen liitty myös tää porukka, vastareaktiona, jos niin voi sanoa.
ellauri033.html on line 53: Paul senttaa kirjallisuuslehtiin kuin Ball-sack uran alussa. Voittaa oikeusjutun kustantajaa vastaan 1886, mistä Zola innostuu, vaikka sittemmin ovat eri mieltä kolmijalka Dreyfusin jutusta. Polle hylkää kirkon 1867 mut pyörtää takasin 1901.
ellauri033.html on line 340: Hij publiceerde in 1874 in eigen beheer de gedichtenbundel Le drageoir à épices. De heruitgave van het jaar daarop verscheen onder een gewijzigde titel, Le drageoir aux épices. Dankzij zijn artikel over L´Assommoir en een roman, Les Sœurs Vatard (1879), won hij Émile Zola voor zich. Hij leverde een bijdrage aan de bundel Les Soirées de Médan (1880), die het manifest wordt van de naturalistische literatuur. Zijn werken schetsen het beeld van een grijs, banaal en alledaags bestaan, zoals in En ménage (1881) en À vau-l´eau (1882), waarbij hij blijk geeft van pessimisme en van zijn weerzin voor een moderne, door "janhagel en zwakhoofdigen" bevolkte wereld.
ellauri033.html on line 342: In 1884 keerde hij Zola de rug toe met de publicatie van zijn roman À rebours (Tegen de keer). Dankzij Mario Praz´ beroemde studie The romantic Agony is deze roman bekend geraakt als de bijbel van het decadentisme.
ellauri033.html on line 346: Onder zijn "katholieke" romans: L´Oblat, gebaseerd op zijn eigen toetreding als oblaat van de benedictijnen, en later Les foules de Lourdes (De menigten van Lourdes) over Maria en de wonderen in Lourdes, waar Huysmans indirect afrekent met Émile Zola en diens boek Lourdes (1894). Daarnaast herschreef hij in tijdschriftartikelen het leven van Lidwina van Schiedam. Dit leidde tot een heropleving van de verering van deze heilige. Als dank hiervoor heeft het Schiedamse gemeentebestuur een straat naar hem genoemd. Huysmans stierf als volledig ingetreden kloosterling in de pij van een benedictijner broeder aan de gevolgen van long- en botkanker, veroorzaakt door zijn jarenlange kettingroken.
ellauri033.html on line 456: Aikasemmat Paulin kirjat oli ollu pessimistisiä laskukkuuden runoelmia. Ei mitään törkeitä rupusakin kuvauxia naturalistityyliin niinkuin Zolalla. Zola on Wn mielestä ihan pasee, niin lääst siisön kun olla voi. Bourget on ylemmän keskiluokan eli herrasväen laulaja, jatkaa ihailemansa yrittäjähenkisen Balzacin kengänjäljissä. Se kuvaa raffinoidumpia fixumpia ihmisiä joilla on makua, pankinjohtajia ja hammaslääkäreitä, ja niiden sisäisiä mielenliikkeitä, just niinkun Mirkku, Aarne ja Sariolan Esa.
ellauri033.html on line 460: Hippolyte Taine mainitaan pahisten joukossa. Taine oli ranskalainen kirjallisuuden ja muunkin vehkeilyn historioizija, taantumuxellinen kyllä mutta maallinen, jota piispa Dupanloup vainosi kuin susi. Zola ei tykännyt kun Taine johtii kirjallisuuden liian suoraan kirjailijan taustasta. Kyllä taiteilijankin pitää jotain saada vaivan palkaxi. Tätähän mä oon tässä koittanut korjata, kun käytän tätä henkilö ja elämä metodia. Taine tais olla äidin poika, ainakin sen isä kuoli sen pienenä ollessa. Jeesuxen elämänkerturi Renan on jo tuttu sapajou-apinoista. Tainea haukuskelee kaikki, kun se ei osannut olla selkeästi sitä eikä tätä. Sellanen kentiesmies. Hippolyte Taine. Tintissä oli professori Hippolyte Bergamotte. Mutta Taine on enemmän luihun Aristide Filosellen näköinen. Ihan on samixet.
ellauri033.html on line 470: Tainella oli merkittävä vaikutus Ranskan kirjallisuuteen. Vuoden 1911 Encyclopedia Britannica kuvasi hänen merkitystään mainitsemalla, että Émile Zolan, Paul Bourget’n ja Guy de Maupassantin töissä on selvästi nähtävissä Tainen vaikutus.
ellauri034.html on line 229: | pehmyri | | Browning, Diderot, Epikuros, Erasmus, Fontane, Marx, Proust, Russell, Stendhal, Zola Emile">Zola | Spinoza |
ellauri051.html on line 309: Että tietyn kirjailijapolven tuotannosta voisi löytää kuolemanpelon muokkaamisen runolliseksi ironiaksi edeltävän sukupolven vallanpitäjiä kohtaan? Ehkäpä. Ulkomaisista esimerkeistä ovat mukana niin Trifonov kuin Fjodor Dostojevski, Émile Zola, Albert Camus, Göran Tunström, Selma Lagerlöf ja Sylvia Plath.
ellauri053.html on line 142: Emile Zola dissas kanssa Hippolyte Tainea kun tää johti kirjallisuuden liian suoraan kirjailijan taustasta. Tää on mun ja eunukin keskinen ikuinen riidankappale.
ellauri109.html on line 417: Il meurt subitement d’une attaque cérébrale le 8 mai 1880. Son enterrement au cimetière monumental de Rouen se déroule le 11 mai 1880, en présence de nombreux écrivains importants qui le reconnaissent comme leur maître, qu’il s’agisse d’Émile Zola, d’Alphonse Daudet, d’Edmond de Goncourt, de Théodore de Banville ou de Guy de Maupassant, dont il avait encouragé la carrière depuis 1873.
ellauri144.html on line 596: Bitter Bierceä haukuttiin aikanaan naturalistixi. Silloin tarkoitettiin varmaan Emile Zolan "pahaa" naturalismia, johon kuului tieteisusko ja determinismi, eikä Norrisin hampaatonta amerikkalaista "naturalismia", joka oli potpurri realismista ja romantiikasta. Zola´s concept of a naturalistic novel traces philosophically to Auguste Comte´s positivism, but also to physiologist Claude Bernard and historian Hippolyte Taine. Hippolyte on jo esiintynyt näissä paasauxissa, kai Akukin on saanut jotain mainintoja. Claude on toistaisexi n.h. (never heard).
ellauri145.html on line 693: Hän kirjoitti romaaninsa joutohetkinään, minkä niistä kyllä huomaa. Hänen tyylinsä oli ensin äärimmäisen realistinen mutta muuttui myöhemmin mystillis-esoteeriseksi. Tavallinen kehitys oikeistopaskiaisilla. Émil Zola oli alkuun hänen esikuvansa. Hänen naturalistisen kautensa teoksia ovat Le drageoir aux épices (1874), Marthe (1876), Les sœurs Vatard (1879), En ménage (1881) ja A rebours (1884), joista viimemainittuun perustuu hänen maineensa. Vuonna 1887 Huysmansista tuli Zolan katkera vastustaja ja muutenkin aika paskiainen. Myöhemmällä kehityskaudellaan Huysmans muuttui ankaran katoliseksi. Hizi tääkin oikeistolaistumiskehitys on nähty vitun monessa kynäilijässä. Hän kuvaa eri kehitysvaiheitaan teoksissa En Route (1895), La Cathédrale (1898) ja L’Oblat (1903). Huysmans kuoli sentään vuonna 1907 syöpään. Hänet haudattiin perhehautaan Montparnassen hautausmaalle.
ellauri145.html on line 697: 1890, while composing Là-bas, Huysmans was thoroughly fed up with both Zola and Naturalism. He wanted his novel to be “le dernier décarcassement de cette butte croulante qu’on nomme le naturalisme!” (24 July 1890, letter 99:200). Luhistuva kuoppa. Tarkoitti takuulla peräreikää. Hullua, sehän niitä nimenomaan kiinnosti.
ellauri145.html on line 703: Il faudrait...garder la véracité du document, la précision du détail, la langue étoffée et nerveuse du réalisme, mais il faudrait aussi se faire puisatier d’âme et ne pas vouloir expliquer le mystère par les maladies des sens; le roman, si cela se pouvait, devrait se diviser de lui-même en deux parts, néanmoins soudées ou plutôt confondues, comme elles le sont dans la vie, celle de l’âme, celle du corps, et s’occuper de leurs réactifs, de leurs conflits, de leur entente. Il faudrait, en un mot, suivre la grande voie si profondément creusée par Zola, mais il serait nécessaire aussi de tracer en l’air un chemin parallèle, une autre route, d’atteindre les en deçà et les après, de faire, en un mot, un naturalisme spiritualiste... (XII, 1, 10-11)
ellauri145.html on line 707: Durtal admires the documentation of Naturalism, yet wants to open it to the supernatural, to an exploration of both body and spirit: it will be a kind of “naturalisme spiritualiste” that will follow Zola’s route, but in the air.6 This tension between realism and the supernatural lies at the heart of Là-bas, a novel in which Huysmans follows Durtal’s spiritual transformation as he researches medieval and modern Satanism. Là-bas was a scandalous best-seller. It inspired a great deal of public debate, especially since it was published in the same review and at the same time as Jules Huret’s first Enquête sur l’évolution littéraire, a series of sixty-four interviews conducted with major French authors from March 3 to July 5, 1891.7 This series, which asked its interviewees whether Naturalism was dead, was a phenomenal success read by all of Paris.8 Huret caused every non-Naturalist writer to agree that Zola’s brand of Naturalism was obsolete because it neglected humanity’s soul.
ellauri145.html on line 709: When Zola was interviewed for this series on March 31, one month after Là-bas had begun to appear, even he admitted that it was possible that Naturalism was drawing to a close: “C’est possible. Nous avons tenu un gros morceau du siècle, nous n’avons pas à nous plaindre; et nous représentons un moment assez splendide dans l’évolution des idées au dix-neuvième siècle pour ne pas craindre d’envisager l’avenir” (XII, 653).
ellauri150.html on line 31: Emile Zola
ellauri150.html on line 360: Uusista todisteista vuoti tietoja lehdistölle. Lisäksi epäilys toisesta syyllisestä kasvoi armeijassa ja hallituksessa. Picquart pelkäsi armeijan estävän hänen tutkimuksensa, ja hän valtuutti asianajajansa toimittamaan hänen keräämänsä todisteet hallitukselle. Asianajaja kertoi eräälle parlamentin jäsenelle, että sotasalaisuuksia kaupitellut lista oli todistettavasti Esterházyn kirjoittama. Parlamentin jäsen otti puolestaan yhteyttä Dreyfusin veljeen Mathieuhön. Mathieu syytti Esterházyä maanpetoksesta ja toimitti laatimansa kirjeen 15. marraskuuta 1897 sotaministerille ja johtavalle pariisilaiselle sanomalehdelle. Esterházyn vaatimuksesta koottu sotaoikeus vapautti kuitenkin hänet syytteistä nopean oikeudenkäynnin jälkeen. Tämän johdosta kirjailija Émile Zola julkaisi 13. tammikuuta 1898 L'Aurore-lehden etusivulla presidentti Félix Faurelle osoitetun kirjeen J’accuse (suom. ”minä syytän”). Zola syytti kirjeessään seitsemää korkea-arvoista upseeria ja kolmea käsialantutkijaa todisteiden keksimisestä Dreyfusia vastaan ja totuuden peittelystä.
ellauri150.html on line 362: Kirjeensä takia Zola joutui oikeuteen herjauksesta. Oikeudenkäynnin aikana Ranska jakautui voimakkaasti tapauksen tiimoilta. Zola tuomittiin syylliseksi, mutta hän pakeni Englantiin haettuaan ensin muutosta vuoden vankilatuomioonsa. Picquart erotettiin Zolan oikeudenkäynnin tuottamassa kuohunnassa, mutta hän sai myöhemmin virkansa takaisin. Majuri Henryä kuulusteltiin, ja 30. elokuuta 1898 hän tunnusti väärentäneensä todisteita Dreyfusia vastaan. Hänet pidätettiin, mutta hän teki itsemurhan partaveitsellä pidätystä seuranneena päivänä. Esterházy pakeni Lontooseen, missä hän myöhemmin tunnusti syyllisyytensä, ja eli lopun elämäänsä herroixi maanpaossa. Myi varmaan tiedot sitten briteille. Dreyfus tuotiin Pirunsaarelta takaisin Ranskaan kesäkuussa 1899. Häntä vastaan aloitettiin uusi oikeudenkäynti sotaoikeudessa, joka tuomitsi hänet uudelleen maanpetoksesta. Sotaministeri armahti Dreyfusin kymmenen päivän kuluttua terveydellisten syiden takia. Dreyfus julistettiin lopulta kokonaan syyttömäksi 12. heinäkuuta 1906, ja hän sai majurinarvon ja kunnialegioonan jäsenyyden 20. heinäkuuta samana vuonna.
ellauri161.html on line 450: Mixei se jatkanut naturalia non sunt turpia linjalla kuten Zola vaan lähti kynäilemään koko joukon typerämpää soopaa:
ellauri161.html on line 458: Zolan henkilöillä ei Jorin mielestä ollut sielua, sen halusi Jori puhaltaa heroihinsa takaisin. Vittu tää fin se sièclen pärinä oli tosiaan taantumuxen paluuta. Zola oli isokourainen ja ronski, ruipeloa Joria se samalla "ihastutti" että pelotti. Mutta se halusi jotain jalompaa, olihan se sentään sisäministeriössä töissä. Saatana mikä lällypää, kuin Ändy Nyölen pimiössä maripaita päällä.
ellauri161.html on line 990: Bloy was noted for personal attacks, but he saw them as the mercy or indignation of God. He acquired a reputation for bigotry because of his frequent outbursts of temper. Soon, Bloy could count such prestigious authors as Émile Zola, Guy de Maupassant, Ernest Renan, and Anatole France as his enemies. Bloy is quoted in the epigraph at the beginning of Graham Greene´s novel The End of the Affair, though Greene claimed that "this irate man lacked creative instinct." Bloy is also quoted at the beginning of John Irving´s A Prayer for Owen Meany, another turd. Some pope quoted him, yet another turd.
ellauri161.html on line 1007: Zola pettyi Hosuliin
ellauri161.html on line 1011: Kari-Jorin piti olla Maupassantin kanssa Zolan naturistioppilas. Mutta se alkoikin sekoilla katolisten kaa. Zola luovutti, löi hanskat tiskiin. Naturismi myytiin lyhyexi. Sehän olikin vähän niinkö kommunistiviihdettä. Kun sota hävittiin, taantumus teki sellaisesta lopun. Molli-Jori puolustaixen: Ei Eemelikään jäänyt tuleen makaamaan, nuoresta pessimististä tuli ajan kanssa ensin katteeton optimisti ja sitten journalisti.
ellauri172.html on line 142: Pariisilaisrunoissa Jorin silmiin osui tämä syvällinen naisen määritelmä: eternel feminin de l'eternel jocrisse. Ikuisen aisankannattajan ikuinen naispuolisuus. Siis mitä? Nyöleen panee potin nokkiin: Iänikuisen tolvanan lähtemätön naisen luonne. "Säe on vaikeasti avautuva." No tässä mennään taas kuin Zolan lukkari. Le dégoût, la haine de la femme le firent jurer comme un charretier.
ellauri172.html on line 889: La Conquête de Plassans, roman d'Émile Zola, l'abbé Faujas personnage principal du roman.
ellauri172.html on line 893: La Faute de l'abbé Mouret, roman d'Émile Zola, 1875. CHECK
ellauri184.html on line 191: Naahumin mielestä Maaria oli vaatimaton mutta turhamainen. Olikohan se semmonen liimautuva narsisti? Ainaskin Zolan narsistinen pastori koitti liimautua Mariaan. Aika ilmeisexi käy kellä oli housut jalassa Joosefin perheessä. Taivaan kuningattarella tietysti!
ellauri188.html on line 399: Melvillin havainnollisesta kirjasta tulee värikkäitä flashbackeja. Nuku Hivan maisemat on kuin Coleridgen eroottinen runo Xanadu. Syvät ja romanttiset rotkot joissa koski kohisee, tiedetään. Zolan papin ruokaemäntä Teuse ja sen törkyinen apupappi pelasivat aina sotaa. Se oli ainut peli jota emäntä osasi, pip-pelin lisäxi.
ellauri191.html on line 2145: From 1901 to 1912, the committee, headed by the conservative Carl David af Wirsén, weighed the literary quality of a work against its contribution towards humanity's struggle 'toward the ideal'. Leo Tolstoy, Henrik Ibsen, Émile Zola, and Mark Twain were rejected in favour of authors little read today. The choice of philosopher Rudolf Eucken as Nobel laureate in 1908 is widely considered to be one of the worst mistakes in the history of the Nobel Prize in Literature. The main candidates for the prize that year were poet Algernon Swinburne and author Selma Lagerlöf, but the Academy were divided between the candidates and, as a compromise, Eucken, representative of the Academy's interpretation of Nobel's "ideal direction", was launched as an alternative candidate that could be agreed upon. Solzhenitsyn did not accept the award and prize money until 10 December 1974, after he was deported from the Soviet Union. Swedish Academy member Artur Lundkvist had argued that the Nobel Prize in Literature should not become a political prize and questioned the artistic value of Solzhenitsyn's work. The award to Camilo José Cela was controversial as he had moved voluntarily from Madrid to Galicia during the Spanish Civil War in order to join Franco's rebel forces there as a volunteer.A member of the Swedish Academy, Knut Ahnlund, who had not played an important role in the Academy since 1996, protested against the choice of the 2004 laureate, Elfriede Jelinek; Ahnlund resigned, alleging that selecting Jelinek had caused "irreparable damage" to the reputation of the award.
ellauri192.html on line 111: So the choice has fallen neither on Tolstoy, nor Ibsen, nor Björnson, nor Mommsen, nor Swinburne, nor Zola, nor Anatole France, nor Carducci, nor Mistral, nor Hauptmann, nor even Echegaray—it has fallen on Sully-Prudhomme [sic]. It is some satisfaction, however, to find that Francois Coppée is not the winner; in view of his innocuous sentimentality, he might well have been considered the best of all by the present Swedish Academy.
ellauri219.html on line 969: Eisensteinillä ei ollut leffaa nimeltä Underworld. There have been debates about Eisenstein's sexuality, with a film covering Eisenstein's homosexuality allegedly running into difficulties in Russia. Eisenstein confessed his asexuality to his close friend Marie Seton: "Those who say that I am homosexual are wrong. I have never noticed and do not notice this. If I was homosexual I would say so, directly. But the whole point is that I have never experienced a homosexual attraction, even towards Grisha, despite the fact I have some bisexual tendency in the intellectual dimension like, for example, Balzac or Zola." Eisenstein joi paljon maitoa. Maito oli silloin pulloissa, muistatko? Hän oli menninkäismäinen miesoletettu.
ellauri257.html on line 400: Lukemistani romskuista Gonzon Pornografia muistuttaa toistaisexi eniten ranskisten (Bernanos, Gide, Zola) langenneista katolisista papeista vääntämiä sepustuxia. Plus Leclosia josta olen kyllä lukenut vain osia. Varmaan muistuttaisi myös markiisi Le Sadea jos olisin sen lukenut. Ton herrasväen nausean puolesta jonkun verran myös Dostojevskiä. Ehkä homopetteri Klaus Mannia vaikka sitäkään en ole kuin vähän selannut. Erilaisia sexuaalisten repressioiden vaivaamia oikislaisia. Jaa ehkä vähän vielä sitä Tokarczukin Alku-karkkia? Ja Nyölenin peukuttamia fin de sièclen katolisia dekadentteja. Katolisuus on hyvin pahaa lääkettä, etenkin puolalainen sellainen. Et tämmöstä:
ellauri353.html on line 410: Babelin yleislakivaimon Antonina Pirozhkovan mukaan elokuvantekijä Sergei Eisenstein ihaili myös Auringonlaskua ja vertasi sitä usein Émile Zolan kirjoituksiin, joiden tarkoituksena oli "valaistaa kapitalistisia suhteita yhden perheen kokemuksen kautta". Eisenstein oli myös melko kriittinen Moskovan taideteatteria kohtaan, "sen näytelmän heikon lavastuksen vuoksi, erityisesti siitä, ettei se pystynyt välittämään yleisölle jokaista sanaa sen epätavallisen ytimekkäästä tekstistä".
ellauri365.html on line 49: Maupassant [måpasa], Henry René Albert Guy de, fransk författare, f. 5 aug. 1850 på slottet Miromesnil i Normandie, d. 6 juli 1893 Auteuil, var ättling af en gammal lothringsk adels- familj; modern var sy- ster till skalden Alfred de Poittevin. Föräld- rarna skildes tidigt, och den intelligenta och litterärt intresse- rade modern, en barn- domsväninna till Gu- stave Flaubert, ledde sonens uppfostran. Hans barndom förflöt vid Normandies kust, där M. insöp sin kärlek till naturen och lärde kän- na dessa normandiska typer, som han sedan så gärna skildrade. Adertonårig inträdde han 1868 i Marinministeriet, men öfvergick 1878. till kultusministeriet. Han saknade emellertid intresse för ämbetsmannabanan. Redan tidigt vak- nade hans lust för litteraturen, som närdes af mo- derns ungdomsminnen. Flaubert omfattade honom med en faders kärlek, kritiserade strängt hans. första omogna försök, inpräntade i hans sinne sina egna konstnärliga principer, lärde honom att genom aldrig tröttnande observation söka uppfånga det förut icke iakttagna och därför nya och att återge. det så, att det skildrade fenomenet skiljer sig från alla andra och blir individuellt och enastående. Framför allt afhöll han honom från att debutera för tidigt. Från midten af 70-talet meddelade dock M. under hvarjehanda pseudonymer (oftast Guy de Valmont) smärre bitar åt tidningar och tidskrifter, och 1879 fick han uppförd en drama- tisk bagatell, Histoire du vieux temps. Hans verk- liga debut inföll dock först 1880 med diktsamlingen Des vers. Den har obestridligen ett originellt skaplynne och väckte uppseende kanske ej minst därför, att den hotades med ett åtal för osedlighet hufvudsakligen på grund af dikten Le mur), som deck afstyrdes genom inflytelserika vänner. M. insåg sedan själf, att hans talang låg mera för prosan, i all synnerhet sedan han samma år ut- gifvit novellen Boule de suif (i "Soirées de Mé- dan"). Med denna novell, som utmärktes genom skarp observationsförmåga och ypperlig prosa- stil, slog M. igenom och intog sin plats som en at den naturalistiska skolans förnämsta representanter och en af den franska litteraturens största novellister. Den efterföljdes af en lång rad novel ler, först publicerade i "Gil Blas" och "Echo de Paris" och sedan samlade i bokform under följande titlar: La maison Tellier (1881), M:lle Fifi (1882), Les contes de la Bécasse (1883), Clair de lune i (1884), Au soleil (resebilder, s. a.), Les soeurs Rondoli (s. a.), Miss Harriett (s. a.), Yvette (s. a.; sv. öfv. 1905), Monsieur Parent (s. a.), Contes du jour et de la nuit (1885), Contes et nouvelles (s. 4.), Contes choisis (1886), La petite Roque (s. a.), Toine (s. 1.), Le Horla (1887), Sur l'eau (rese- skildringar, 1888), Le rosier de Mime Husson (s. å.), L'héritage (s. a.), La main gauche (1889), Histoire d'une fille de ferme (s. a.), La vie errante (reseskildringar, s. å.) och L'inutile beauté (1890); efter hans död ha ytterligare publicerats Le père Milon (1899; "Gubben Milon", s. å.), Le colporteur (1900) och Dimanches d'un bourgeois de Paris (s. å.). Till dessa novellsamlingar ansluta sig sexromanerna Une vie (1883; "Ett lif", 1884), Bel-ami (1885; "Qvinnogunst", 1885 och 1901), Mont-Oriol (1887; sv. öfv. 1895), Pierre et Jean (1888; "Pierre och Jean", s. a.), Fort comme la vi mort (1889; "Stark som döden", 1894 och 1910) och Notre coeur (1890; "Vårt hjerta", 1894 och 1910). För scenen skref M. vidare treaktsskåde spelet Musotte (i samarbete med J. Normand, 1891) och La paix du ménage (uppf. på Théâtre fran- çais, 1893). M. skref äfven litterära studier, bl. a. öfver Emile Zola (1883) och Gustave Flaubert (1884). Denna oerhörda produktion fullbordades en på den korta tiden af omkr. tio år. Den gjorde honom hastigt världsberömd som en äkta represen tant för den franska conten, en ättling i rakt ned stigande led af de gammalfranske fabliåförfattarna, med ära upphärande Rabelais', La Fontaines och Voltaires traditioner.
ellauri365.html on line 244: présence de Gustave Flaubert, toujours, d'Edmond de Goncourt, Zola, Paul Alexis, Léon Hennique, Henry Céard,
ellauri369.html on line 74: Vuonna 1885 hän muutti Pariisiin. Hän oli yksi kuuluisan "Viiden manifestin" allekirjoittajista ja kritisoi Emile Zolaa. Vaikka manifestissa tunnustetaan Émile Zolan lahjakkuus, se kritisoi häntä eksymisestä vulgaariin, vakavuuden puutteesta ja itsensä toistamisesta kaupallisissa tarkoituksissa, mikä tahraa hänen työtään. Se neuvoo häntä erityisesti ottamaan yhteyttä tohtori Charcotiin (monesta yhteydestä jo tuttu hysteerikkoja näytösluonteisesti hypnotisoinut Sanchotin liha ja leikkele) sairaalloisten pakkomielteidensä hoitamiseksi.
xxx/ellauri044.html on line 749: Gaga était allongée au fond de l’unique fauteuil, un voltaire de velours rouge. — (Émile Zola, Nana, 1881)
xxx/ellauri091.html on line 257: Tuomiot ovat sittemin väljentyneet, kuten keppostelevan pensionaattitytön omatunto, ja Hra Mottin kuulijoiden vyötärökuminauhat. Joitakin vuosikymmeniä myöhemmin sama kirja ilmestyi toisen kustantajan suomennuttamana (jollain huonommalla) nimellä "Uhmapää" (der Trotzkopf). Hymyilytti sekin että joku kristillismielinen arvostelija sitä sitten lehdessä suositteli raikkaana nuortenkirjana. Hehe, tässä exkursuxessa puhuu jo oikea hapahko Hilja Teodoliina eikä joku pelle. Myöhemmin Hilja joutui opinnoissa lukemaan useitakin "huonoja kirjoja", mm. Heine, Uhland, Geibel, Zola, Daudet, Chateubriand. Ahon "Papin rouva" on (tai oli) Hiljan shame-listalla. Joku kaveri oli kertonut sen sisällyxestä sellasta, että Hilja päätteli: -- Sitä kirjaa en lue, olkoon kuinka etevä tahansa. Minusta tuntuu, että sen siveellisyys on huono, ja siveetön avionrikkojahan se Jussi on (tai oli) izekin. Ja sellaisia olen aina karttanut. Paizi vasta nyt, prof. Aspelinin luennon jälkeen, olin kirjastosta lainannut "Papin rouvan". Ennen Mr. Mottin esitelmäiltaa olin päässyt kirjan melkein loppuun, vain 4 lehteä oli jäljellä. Se oli minua kiinnostanut, mutta käsityxeni sen repivästä hengestä ei ollut parantunut. Voi ei! Mullahan on huono kirja kotona (tosin lainastosta). Mun täytyi päästä hänen puheillensa. Onko jeesuxesta ihan jepa että mä luen näitä vaan opiskelumielessä?
xxx/ellauri154.html on line 222: Its symbolism is ambiguous. Does it signal lust, or is it a symbol of purity? Mieti sitä. Moreau’s typically enigmatic approach made him a target for the promoters of Naturalism, most notably Émile Zola, who accused him of retreating into his dreams and offering an artistic response to the challenge posed by science—one that couldn’t possibly have value in the modern age. Such criticism hurt him deeply and only fueled Moreau’s purposeful cultivation of ambiguity.
xxx/ellauri173.html on line 85: Angelus on joku iltakello jota on kilistetty vaikka kuinka monessa ranskispätkässä, viimexi se pyylevä siivooja Emile Zolan eedenmäistä sakkolihaa Paradoussa bylsivässä papissa. Joteskin se liittyy Neizyt Maarian tekemään raskaustestiin josta tuli ilosanoma muille joskaan ei sille. Aikavammasen viikingin epähuomiossa paxuxi panema Ingrid hyväilee Madonnan vauvaa kuin Leocadia kuolleen pikkubroidin valokuvaa. Clicheitä, clicheitä. Lisää hukkaan menneitä äänityxiä:
xxx/ellauri176.html on line 136: Rauni "Molle" Mollberi oli naisennimestä huolimatta mulkku setämies, perheensä pillonut julma isä joka teki filmin toisen setämiehen Timo K. Mukan pehmopornokirjasta. Nää on kaikki jotenkin zolamaisia naturalisteja. Sen tyttären poika bylsi meidän Helmiä Albinen ikäisenä. Nyze jäbä tuottaa jotain somesisältöjä. Filmin tekoon osallistui Panu Rajala. Elukoita hakattiin filminteossa. Vittu mitä paskiaisia koko konkkaronkka. "Nyzaat naija mua" mirri leffassa on samaa tyyppiä kuin Zolan papin sisko Desirée (kz. seur. numero).
xxx/ellauri176.html on line 142: Emile Zola Preview
xxx/ellauri176.html on line 144: La Faute de l'Abbé Mouret (1875) is the fifth novel in Émile Zola's twenty-volume series Les Rougon-Macquart. Viciously anticlerical in tone, it follows on from the horrific events at the end of La Conquête de Plassans, focussing this time on a remote Provençal backwater village.
xxx/ellauri176.html on line 146: Unusually for Zola, the novel contains very few characters and locations, and the lack of realist observation compared to outright fantasy is most uncharacteristic; however, the novel remains extraordinarily powerful and readable, and is considered one of Zola's most linguistically inventive and well-crafted works.
xxx/ellauri176.html on line 152: The novel then takes a complete new direction in terms of both tone and style, as Serge — suffering from amnesia and total long-term memory loss, with no idea who or where he is beyond his first name — is doted upon by Albine, the whimsical, innocent and entirely uneducated girl who has been left to grow up practically alone and wild in the vast, sprawling, overgrown grounds of Le Paradou. The two of them live a life of idyllic bliss with many Biblical parallels, and over the course of a number of months, they fall deeply in love with one another; however, at the moment they consummate their relationship, they are discovered by Serge's monstrous former monsignor and his memory is instantly returned to him. Wracked with guilt at his unwitting sins, Serge is plunged into a deeper religious fervour than ever before, and poor Albine is left bewildered at the loss of her soulmate. As with many of Zola's earlier works, the novel then builds to a horrible climax. Well not really. It is more like a horrible anticlimax.
xxx/ellauri176.html on line 154: The novel was translated into English by Vizetelly & Co. in the 1880s as Abbé Mouret's Transgression, but this text must be considered faulty due to its many omissions and bowdlerisations, as well as its rendering of Zola's language in one of his most technically complex novels into a prolix and flat style of Victorian English bearing little resemblance to the original text. Two more faithful translations emerged in the 1950s and 1960s under the titles The Sinful Priest and The Sin of Father Mouret.
xxx/ellauri176.html on line 163: The Demise of Father Mouret" is not likely to win Franju new friends in the U.S. of A., though I've no doubt that the film may be faithful to the novel, which I haven't read, and to Zola, whose occasional flights into a kind of naturalized romanticism haven't worn well. "The Demise of Father Mouret"
xxx/ellauri176.html on line 170: Et le merveilleux Paradou du roman, ce paradis panthéiste, cet hymne à la nature, à l'amour – ces paysages décrits par Zola perdent toute vibration, toute poésie. On croit voir défiler les pages du catalogue Vilmorin où s'ébattent Serge et une Albine issue du Petit Echo de la Mode. Le film projeté ne montre pas la séquence du grenier, la découvert des toilettes féminines – les nombreux changements de robe d'Albine sont, dès lors, gratuits, irritants. Comme tous les autres acteurs, Gillian Hills (Albine) est mal dirigée, elle n'a aucune grâce, aucun naturel. Francis Huster (Serge), lui, a du charisme mais son dur combat, sa douceur sont hélas surtout perceptibles par le fard qui rantôt ranime, tantôt creuse un visage que des zooms inutiles amènent en gros plan. Et pour avoir voulu donner aux paysages de la Sainte-Baume, du Lubéron, du Parc Floral d'Orléans une certaine unité, on aboutit à des tonalités froides, éteintes. Seules les intérieurs (l'église, la chambre de Serge, la salle à manger de la cure) gardent leurs contrastes, leurs valeurs. Les personnages n'existent guère, aucune vibration n'émane d'eux, ni de la nature cruelle ou triomphante, de ce Paradou, terre-mère bruissante de vie, féconde.
xxx/ellauri176.html on line 184: Zola nous sort là un remake à la fois long et contemplatif, plein d’atermoiements amoureux et religieux et d’incessants namedropping de végétaux de toutes sortes (ce qui lui a été abondamment reproché à l’époque)(entre autres choses). C’est presque aussi chiant que l’original. Et en plus il a changé la fin. (QUOI??? Comment?)
xxx/ellauri176.html on line 186: Vous aurez donc compris que La Faute de l’abbé Mouret est un Zola un peu atypique qui respecte moins le schéma habituel des autres (enfin sauf que ça finit mal). Zola a un peu tendance à perdre son lecteur dans la forêt du Paradou et au milieu des atermoiements de Serge Mouret. Il s’agit donc d’un Zola que je déconseille en première instance (voire même en seconde). Les téméraires pourront néanmoins profiter de descriptions paradisiaques à foison, d’une fin tragi-comique et d’un propos qui reste très intéressant.
xxx/ellauri176.html on line 510: Freudilla ei sellaista kehitysvaihetta enää olekaan, jossa apinat alkaisivat yxin tuumin ajatella perheen perustamista. Zolankaan pappi ei penskoista perusta, se häärää mieluummin neizyt Maarian hameissa.
xxx/ellauri176.html on line 570: Zola | * | | | | * | |
xxx/ellauri177.html on line 41: Tää paasaus valottaa Emile Zolan lanseeraamaa naturismia. Ei jää epäilystä siitä, että uskonnollisen hurmion takana seisoo härmistynyt libido. Tämmönen tuoxahteleva vyörytystyyli on yhteistä näille fin de sièclen miehille. Herutuskuvia alaikäisistä tyttölapsista. Kukapa setä ei siitä pitäisi.
xxx/ellauri177.html on line 64: Émile Édouard Charles Antoine Zola (2. huhtikuuta 1840 Pariisi – 29. syyskuuta 1902 Pariisi) oli ranskalainen romaanikirjailija, naturalistisen kirjallisuuden ehkä tunnetuin edustaja. Zolan teokset innoittivat Suomessa 1880–90-luvun realisteja, kuten Minna Canthia ja Juhani Ahoa.
xxx/ellauri177.html on line 66: Zola syntyi Pariisissa mutta vietti lapsuutensa Aix-en-Provencessa. Hänen isänsä Francesco Zola oli italialainen insinööri. Isä kuitenkin kuoli Zolan ollessa vielä lapsi, ja hänen äitinsä Émilie-Aurelie joutui pitämään yksin huolta perheestä. Zola kuuluu selvästi siis sylkyreihin mammanpoikiin. Zola opiskeli Collège Bourbonissa, mutta hän palasi 18-vuotiaana Pariisiin ja ryhtyi opiskelemaan siellä Lycée Saint-Louisissa.
xxx/ellauri177.html on line 68: Zola työskenteli aluksi Pariisissa kirjakauppa-apulaisena mutta toimi myöhemmin sanomalehtimiehenä. Vuonna 1866 Zola ryhtyi itsenäiseksi kirjailijaksi. Hänen läpimurtoteoksensa oli romaani Thérèse Raquin (1867). Se enteili Zolan suurta, 20-osaista Les Rougon-Macquart -romaanisarjaa.
xxx/ellauri177.html on line 70: Les Rougon-Macquart -sarjan teokset sijoittuvat ajallisesti Ranskan toiseen keisarikuntaan. Se tarkastelee Rougonin ja Macquartin sukujen jäseniä viidessä sukupolvessa ja väkivallan, alkoholismin ja seksityön perinnöllisiä vaikutuksia suvun jäsenissä. Zolan naturalistisen tuotannon taustalla on Hippolyte Tainen esittämä miljööteoria, joka korostaa ympäristön ja perimän vaikutusta ihmiseen. Zola pyrki kokeellisen romaanin metodin kautta tarkastelemaan ihmisiä objektiivisesti tietyssä ympäristössä tiettynä ajankohtana.
xxx/ellauri177.html on line 72: Poliittisesti Zola oli vapaamielinen. Hänen kuuluisin poliittinen ilmauksensa oli pariisilaisessa päivälehdessä L'Auroressa etusivulla julkaistu kirjoitus J’accuse, joka julkaistiin 13. tammikuuta 1898. Se oli Ranskan presidentti Félix Faurelle osoitettu avoin kirje, jossa syytettiin Ranskan hallitusta antisemitismistä ja vakoilusta syytetyn juutalaissyntyisen kapteenin Alfred Dreyfusin vankilaan tuomitsemisesta väärin perustein. Kirjoitus nostatti Ranskassa valtavan kohun ja jakoi ihmisten mielipiteet: konservatiiviset armeijaa ja kirkkoa lähellä olevat raivostuivat Zolalle, kun taas liberaalimmat piirit puolustivat häntä.
xxx/ellauri177.html on line 74: Kirjoituksensa vuoksi Zola joutui oikeuteen kunnianloukkauksesta syytettynä. Hänet tuomittiin syylliseksi, mutta Zola vältti vankilatuomion pakenemalla Englantiin. Takaisin Ranskaan Zola pääsi kuitenkin palaamaan pian, kun hallitus vaihtui. Suureksi osaksi Zolan ponnistelujen ansiosta Dreyfus armahdettiin vuonna 1899, mutta vasta vuonna 1906 – Zolan jo kuoltua – korkein oikeus kumosi kaikki syytökset.
xxx/ellauri177.html on line 75: Zola kuoli Pariisissa 29. syyskuuta 1902 häkämyrkytykseen, joka aiheutui tukkeutuneesta savupiipusta. Savupiipun tukkeutumisesta syytettiin Zolan vihamiehiä, mutta mitään todisteita ei saatu.
xxx/ellauri177.html on line 77: Zola haudattiin Cimetière de Montmartreen Pariisiin, mutta 4. kesäkuuta 1908 hänen jäännöksensä siirrettiin Panthéoniin, Pariisiin. Sinnehän se viuhahtelija Jean Jacqueskin kuskattiin jossain vaiheessa. Ja paremmin ansioitunut pulska Jaures, joka oli puolustanut Dreyfussia.
xxx/ellauri177.html on line 82: Vähän apupapin taustoja, Zola naturistina tietää kuinka tärkeitä ne on elämä-ja-teos näkökulmasta. Syyläisenä nuorukaisena pappiparka veti käteen salaa Neizyt Maarialla. Ei sitä napanneet homomiehen veripipit eikä partapozo pilven reunalla. Fair enough. Sitten tuli vaikeampaa teologista stalkkausta: taivaallisen sulhasen avoliitto, missä Pyhä Henki "sinetöi valinnan maljakon", mystisesti tulppasi Neitsytäidin sisääntuloaukon, antautumaan loukkaamattoman puhtoisena ihmisten palveluxeen; selvitäxeen neizytvoittajana kaikista vastaisista harhalaukauxista, kuvanpalvojien kumiluodeista ja runkkutahroista. Aivan saatanan leppymätön vihollinen, uusi Eeva joka oli murskaava käärmeen pään, ahdas armon portti, josta vapauttajan genomi oli ensimmäisen kerran mennyt sisään, josta hän putkahti, ja josta hän epäilemättä astuisi jälleen viimeisenä päivänä!
xxx/ellauri177.html on line 219: Lost oli kummallinen tv-sarja takavuosina jota meidän lapset kazoi ihan bingenä. Koskaan en oikein päässyt perille mistä siinä oli kymysys, mutta jotain scifiä ja Swiss Family Robinson-mystiikkaa siinä oli kai, ja ristiinsuihkintaa jossain kadonneessa eedenissä urbaanien tositeeveetyyppien taholta. Jotenkin se tuli mieleen tästä Zolan pehmopornokirjasta. Minkähän tautta juuri 19. vuosisadan lopulla näitä tuli ihan solkenaan? Nojoo, jatketaanpa uurastusta Zolan joholla.
xxx/ellauri177.html on line 245: The Demise of Father Mouret (French: La Faute de l'Abbé Mouret, "The Mistake of Father Mouret") is a 1970 French film directed by Georges Franju, based on the 1875 novel La Faute de l'Abbé Mouret by Émile Zola. Like the novel, the film is about Father Mouret, a young priest (played by Francis Huster) who is sent to a remote village in Provence, then has a nervous breakdown and develops amnesia. While recuperating, he meets and falls in love with a beautiful young woman, Albine (Gillian Hills), with whom he begins an idyllic relationship meant to recall the story of Adam and Eve. When he regains his memory, though, he is wracked with guilt, and ends the relationship, leading to tragedy for both.
xxx/ellauri177.html on line 397: Täh? Minnekkä nää oli 19. vuosisadan tyyliset aika seikkaperäiset asusteensa hukanneet? Ois kannattanut vähän pöyhiä puskia nussimisen jälkeen eikä niin hätäisesti lähteä vaan kahta kättä heittäen. Zola ei nyt ole kovin realistinen, mutta sehän olikin naturisti, ja loppupäässä suorastaan symbolisti. Tää kirja ainakin on aivan hanuristin kädestä..
xxx/ellauri202.html on line 83: Thibaultin suvun ensimmäinen osa Harmaakantinen vihko (Le cahier Gris, 1922) kuvaa paljon miljöötä ja ranskalaista koulua. Koululainen Jacques Thibault on karannut kotoa, ja myöhemmin ilmenee, että myös Daniel de Fontanin on kadonnut. Oscar Thibault, perheen pää ruotii tilannetta koulussa opettavan papin abbe Pinotin kanssa. ja raskauttavia asianhaarjoja on kaksi, ensinnäkin Harmaakantisessa vihossa on poikien kirjeenvaihtoa, lisäksi Jacquesilla on "paheksuttavia" kirjoja kuten Zolan Romahdus ja toiseksi Daniel de Fontanin on protestantti. Thibaultin perheen isä on mahtimies, mutta Jerome Fontaninin perheen pää on poissa sijoiltaan, hänellä on suhde serkkunsa Noémien kanssa, mutta on karannut toisen (kolmannen) naisen (Noémie-serkun piian kanssa). Perheen äiti rouva Fontanin hoivaa tytärtään Jennyä, joka on kuolemassa aivokalvontulehdukseen.
xxx/ellauri225.html on line 277: Several of Le Guin´s works have featured stylistic or structural features that were unusual or even subversive. The heterogeneous structure of The Left Hand of Darkness, described as "distinctly post-modern" (eek!), was unusual for the time of its publication. This was in marked contrast to the structure of (primarily male-authored) traditional science fiction, which was straightforward and linear. The novel was framed as part of a report sent to the Ekumen by the protagonist Genly Ai after his time on the planet Gethen, thus suggesting that Ai was selecting and ordering the material, consisting of personal narration, diary extracts, Gethenian myths, and ethnological reports. Earthsea also employed an outlandishly unconventional narrative form described by scholar Mike Cadden 
(Princeton U Senior Lecturer in Theater) as "free indirect discourse", in which the feelings of the protagonist are not directly separated from the narration, making the narrator seem sympathetic to the characters, and removing the skepticism towards a character´s thoughts and emotions that are a feature of more direct narration. Cadden suggests that this method leads to younger readers sympathizing directly with the characters, making it an effective technique for young-adult literature like Flaubert or Zola.
xxx/ellauri225.html on line 279: Cette construction littéraire a été décrite pour la première fois par le linguiste Adolf Tobler, en 1887. Il l´a découverte en étudiant les écrits de Zola et Flaubert. Un autre linguiste, Charles Bally, lui donna en 1912 un nom et l´appela « style indirect libre », et ce n´est que plus tard, que peu à peu, style devint discours, car cette forme vise à restituer une parole, et est donc plus proche du discours que du style.
xxx/ellauri268.html on line 179: Als einer der ersten zeichnete er ein realistisches Bild der Juden in Galizien; zeitlebens kämpfte er politisch gegen den Antisemitismus in Mitteleuropa. Victor Hugo, Émile Zola, Henrik Ibsen gehörten zu seinen Bewunderern; König Ludwig II. von Bayern empfand zu dem Autor gar eine Seelenverwandtschaft. Sielun veljiä, meillä on aivan erikoinen sana sille (Schwul).
72