ellauri050.html on line 620: Tästä kohtaa tuli editoitua epähuomiossa bittiavaruuteen paasaus, jonka herätteenä oli Jamaican neekeriorjista kertova netflix-minisarja ja samaan aikaan Herlinin aviisissa uutisoitu New Yorkerissa ilmestynyt brittien ja jenkkien orjahääräilyä arvostellut numero. Hävinnyt paasaus oli olletikin paljon räväkämpi tuoreeltaan, mutta koitan nyt pelastaa mitä pelastettavissa on. Emotionaalista sisältöä siihen antoi se netflix-sarja, jossa entistä suorasukaisemmin näytettiin, millaisia hirtettäviä paskiaisia orjiansa ruoskivat ja hirttävät brittiplantaasin omistajat ize olivat. Hauska vinjetti oli että tyhmää plantaasinomistajarouvaa näytteli sama mimmi kuin vähän aikaisemmin E.M. Forsterin Talon jalavan varjossa saksalainen hienostelija, joka nai siirtomaaherran "Only connect" tyyppisesti. Mimmi sopi molempiin osiin hirvittävän hyvin, sanan alkuperäisessä merkityxessä. Ei hemmetti, kaikki toi tollainen kulttuurikukoistus on vaan herravallan paskaläjän päällä kukkivaa loiskasvua.
ellauri077.html on line 133: ‘Loputon läppä’ julaistiin helmik. 1. pnä 1996. Siitä on siis neljännesvuosisata nyt. Sitä ennen kolme palaa romskusta oli julkaistu Harperin lehessä ja New Yorkerissa: 'Kuinka kiinnostuxeni peräreikäjärjestelmiin heräsi' 1993, 'Useita lintuja' 1994 ja 'Väli' 1995.
ellauri077.html on line 166: Wallu jatkoi työtä 'Kalpean kuninkaan' parissa, ja julkaisi siitä otteita New Yorkerissa 2007, ja 'Hoitomyöntyvyyden haaran' Harperissa 2008. Tällä kaudella hän julkaisi myös useita tärkeitä esseitä, jotka saavuttivat suurta arvostelumenestystä.
ellauri340.html on line 487: Vuonna 1977 Stanley Kauffmann (n.h.) arvioi A Moment of True Feeling -elokuvaa, että Handke "on tärkein uusi kirjailija kansainvälisellä näyttämöllä filmiohjaaja Samuel Beckettin jälkeen". John Updike arvosteli samaa romaania The New Yorkerissa ja oli yhtä vaikuttunut. Hän huomautti, että "hänen [Handken] tahallista intensiteettiä ja veitsen selkeyttä mieleenpainumista ei voi kiistää. Hän kirjoittaa psykologian ulkopuolelta, jossa tunteet saavat periksiantavuuden satunnaisesti kohdatuista, geologisesti analysoiduista kivistä." Tunteet kuin kivellä, takuulla. Frankfurter Allgemeine Zeitung kuvaili häntä " länsisaksalaisten kriitikoiden rakkaaksi". Hugo Hamilton totesi, että debyyttinsä jälkeen Handke "on testannut, inspiroinut ja järkyttänyt yleisöä". Hienoa. Joshua Cohen (n.h.) totesi, että Handke "komentoi yhtä sodan jälkeisen ajan suurista saksankielisistä proosatyyleistä, syvää ja nopeaa ja virran vastaista jokiretoriikkaa", kun taas Gabriel Josipovici (n.h.) kuvaili häntä, "vaikka varauksellisesti suhtautuu joihinkin hänen viimeaikaisiin teoksiinsa" yhtenä sodanjälkeisen ajan merkittävimmistä saksankielisistä kirjailijoista. WG Sebald (n.h.) sai inspiraationsa Handken monimutkaisesta proosasta. Toistamista käsittelevässä esseessä "Toisto tyylikeinona" hän kirjoitti "suuresta ja, kuten olen sittemmin oppinut, pysyvästä vaikutuksesta", jonka kirja teki häneen. "En tiedä", hän kehui, "onko kirjalliselle taiteelle erityisen merkittävä pakotettu suhde kovan raiskauksen ja ilmavan taikuuden välillä kauniimmin dokumentoitu kuin Toiston sivuilla." Karl Ove Knausgård kuvaili A Sorrow Beyond Dreams -kirjaa yhdeksi "aikamme tärkeimmistä saksaksi kirjoitetuista kirjoista mein Kampfin jälkeen, enkä puhu nyt vain omastani." Kirjaa ja sen kirjoittajaa kehuttiin myös Knausgårdin omassa taistelussani. Nää on hei muuten kaikki äijiä! All male paneeli. Epäluulot heräävät.
ellauri396.html on line 259: Hiljaisuuden aikana Gonzálezin sieraimet levenivät, hänen silmänsä välkkyivät ja kyyneleet valuivat lopulta hänen kasvoilleen; hän ei pyyhkinyt niitä pois (Lucero II). Teräksisen, itkevän Gonzálezin kuvat lisääntyivät. Tärkeää on, että González ei ole valkoinen, joten hän ei sovi itkevän valkoisen tytön joukkoon. Siitä huolimatta hän edustaa itkemisen poliittista potentiaalia. New Yorkerissa Rebecca Mead piirtää yhteyden itkevän Gonzalesin ja itkevän Jeanne of Arcin kuvan välille Carl Theodor Dreyerin mykkäelokuvassa vuodelta 1928, The Passion of Jeanne of Arc. Molemmissa tapauksissa itkusta tulee ainoa vastaus, ainoa tapa viestiä sanoinkuvaamattomasta ominaisuudesta tai kokemuksesta, jota sanat eivät riitä kertomaan. Tuskin niitä tarvitaan.
xxx/ellauri122.html on line 159: Norjalaiskirjailija Karl Ove Knausgård tuomitsi The New Yorkerissa julkaistussa esseessään koiran huonoimmaksi mahdolliseksi kumppaniksi kirjailijalle. Knausgårdin perheessä oli koira kahden vuoden ajan, ja kirjailija piti sitä työnteon kannalta liian vaativana, äänekkäänä ja sosiaalisena. Knausgårdin maailmanmaineeseen nostanut Taisteluni oli alkujaan nimeltään ”Koira”. Knausgård kuseekin siinä koko perheen jaloille.
6