ellauri023.html on line 1107: New Yorker ja serkun tunkeileva psyykkinen jenkki elämänkerturi (nainen) paljastavat koko tarinan. Tai paljastivat, vuonna 2002, kun mä täytin 50. Primo putos päälleen Torinossa kotitalon rapussa 67-vuotiaana, mun ikäisenä ehkä depressiivisenä vanhuxena, niinkuin mä. Se oli neuroottinen mies, poikki keskeltä, väitti jenkki. Siinä kohtaa on katkoviiva monella.
ellauri023.html on line 1126: New Yorkerin toimittaja miettii lopuxi: tunteita ei tarvita, riittää seppous. Enterprise is enough. Siinäpä vasta amerikkalainen loppuvizi Levi-serkulle. Ei ihme jos se loikkas päälleen portaikkoon.
ellauri023.html on line 1131: New Yorker sättii Leeviä 2015
ellauri023.html on line 1133: New Yorker palaa Leeviin kuin koira oxennuxelle Leevin koottujen ilmestyttyä 2015. Seuraava on lainausta New Yorkerin kirjoittajalta James Woodilta.
ellauri023.html on line 1138: Leevi oli vaatimaton, käytännöllinen, pakoileva, viileä, kokeileva ja joskus rajoittunut, hienostunut mutta maalainen. Se nai Lucia Malpurgon, joka oli sen omasta luokasta ja taustasta, ja kuoli samassa Torinon osakkeessa missä oli syntynyt. No mitä pahaa siinä on? Oisko pitänyt muuttaa Nykkiin ja tehdä izestänsä kauppatavara? Holokaustin uhreja tarjouxessa nyt. New Yorkereiden mielestä no hemmetissä tietysti.
ellauri023.html on line 1152: Kirjassa Hukkuneet ja pelastuneet Leevi kuvailee ratkaisuhetkeä, kun se tietää että se valitaan kuin heikoimmassa lenkissä joko pois ruudusta tai jatkoon. Se hermostuu hetkeksi, ja melkein alkaa pyytää apua jumalalta, johon se ei usko. Mutta "ataraksia palasi", se kirjoittaa, ja se vastustaa kiusausta. "Ataraksia!?" huudahtaa retorisesti James. Tää on jumalisten New Yorkereiden mielestä varmaan aika paha veto. Perkele se sieltä Leevin korvaan kuiskutti.
ellauri023.html on line 1156: Torinolaiset ei ole mitään saapasmaan valtalinjan pizzakokkeja ja häslääviä spagetin pyörittäjiä, ne on enemmän kuin pikku saxalaisia, insinöörejä. Ironian mestareita, niinkuin Wolfram Roth. Kun kurjuus loppui, Leevi jatkoi elämää. Tääkin on New Yorkerieiden miälestä jotenkin säädytöntä.
ellauri034.html on line 292: Se että nykyporukat uhoo näistä 2 viime maailmansodasta on teleskooppivaikutusta. Lähellä asiat näyttää isommilta, kuten se New Yorkerin kansi jossa NY ja itärannikko melkein täytti koko horisontin. Maailmansotia on ollut vaikka kuinka monta, maailma vaan oli pienempi ja aseet tylsempiä. Ruumiitakin tulee enemmän teollisella prosessilla, tuhon tuottavuus on kasvanut. Tää tuli mieleen 7v sodasta, joka kuulostaa lyhkäseltä, mut oli pitempi kuin kumpikaan maailmansota, ja globaalinen siirtomaasota sekin. Länsihyeenat ja itäsakaalit eri notmiiden haaskalla. Siitä ei Suomessa juuri kuule kun Suomi ei ollut vielä järin mukana klopaalissa menossa 1756-1763. Ei pitäneet sen ajan Timo Soinit vielä plokia Prysselistä käsin. Ruozin sähläys 7-vuotisessa sodassa oli Pommerin sota, mistä suomalaiset ei kostuneet muuta kuin pommes frites. Tutustuttiin pitkäaikaiseen ystäväämme maapäärynään. Drakassa pojat nauro itäuusmaalaiselle maajussille joka sano peerun eikä potatis. Peruna on hävinnyt täällä pizzalle, ja silli kepapille. Maailman suurin perunanviljelijä on Kiina.
ellauri050.html on line 619: Tästä kohtaa tuli editoitua epähuomiossa bittiavaruuteen paasaus, jonka herätteenä oli Jamaican neekeriorjista kertova netflix-minisarja ja samaan aikaan Herlinin aviisissa uutisoitu New Yorkerissa ilmestynyt brittien ja jenkkien orjahääräilyä arvostellut numero. Hävinnyt paasaus oli olletikin paljon räväkämpi tuoreeltaan, mutta koitan nyt pelastaa mitä pelastettavissa on. Emotionaalista sisältöä siihen antoi se netflix-sarja, jossa entistä suorasukaisemmin näytettiin, millaisia hirtettäviä paskiaisia orjiansa ruoskivat ja hirttävät brittiplantaasin omistajat ize olivat. Hauska vinjetti oli että tyhmää plantaasinomistajarouvaa näytteli sama mimmi kuin vähän aikaisemmin E.M. Forsterin Talon jalavan varjossa saksalainen hienostelija, joka nai siirtomaaherran "Only connect" tyyppisesti. Mimmi sopi molempiin osiin hirvittävän hyvin, sanan alkuperäisessä merkityxessä. Ei hemmetti, kaikki toi tollainen kulttuurikukoistus on vaan herravallan paskaläjän päällä kukkivaa loiskasvua.
ellauri066.html on line 890: New Yorker and Tegnell
ellauri066.html on line 930: And now some candy for the other side, this is New Yorker after all.
ellauri069.html on line 38: Yx Barthelm New Yorkerista järkkäs ikääntyville postmodernistikamuille henxelien selkään paukutuskekkerit SodexHossa 1983. Kaikki kuzutut tulivat paizi Nipi. Nipi jänisti. Mä olin sillon Tallahasseessa, en päässyt tulemaan.
ellauri069.html on line 87: Barthelme vietti elämänsä 8 viimeistä vuotta kurkkusyöpäsenä takas Houstonissa saatuaan potkut New Yorkerista kai. Sen elämäkerturi Daugherty oli sen luovan kirjoituxen kurssin oppilaita siellä. Se kuoli 58-vuotiaana 1989. Varmaan poltti piippua. Ceci n'est pas une pipe.
ellauri069.html on line 127: Sidney Joseph "S.J." Perelman (February 1, 1904 – October 17, 1979) was an American humorist and screenwriter. He is best known for his humorous short pieces written over many years for The New Yorker. He also wrote for several other magazines, including Jude, as well as books, scripts, and screenplays. Perelman received an Academy Award for screenwriting in 1956.
ellauri072.html on line 506: Her work appears often in The New Yorker. So she is a girl. Or woman, politically correctly, in her mid forties. This she wrote 2012 when she was still up and coming.
ellauri074.html on line 418: Nuorukaisena Saku heitti kipan ja jiddischin nurkkaan ja rupesi trotskylaisexi. Mieli muuttui kun holokaustin hirveydet alkoi selvitä (ja Sakun pankkitili lihoa). Heideggerin vanha hoito Hannah Arendt raportoi Eichmannin tuomiosta New Yorkeriin. (Sakulla oli tapana vittuilla Hannalle sen naziheilasta.) 60-luvulla Saku sai perheen holokaustikertomuxista Israelissa kääntymyxen takaisin isiensä helmoihin. Siitä tuli rahanahne misogyyni rasisti.
ellauri077.html on line 133: ‘Loputon läppä’ julaistiin helmik. 1. pnä 1996. Siitä on siis neljännesvuosisata nyt. Sitä ennen kolme palaa romskusta oli julkaistu Harperin lehessä ja New Yorkerissa: 'Kuinka kiinnostuxeni peräreikäjärjestelmiin heräsi' 1993, 'Useita lintuja' 1994 ja 'Väli' 1995.
ellauri077.html on line 166: Wallu jatkoi työtä 'Kalpean kuninkaan' parissa, ja julkaisi siitä otteita New Yorkerissa 2007, ja 'Hoitomyöntyvyyden haaran' Harperissa 2008. Tällä kaudella hän julkaisi myös useita tärkeitä esseitä, jotka saavuttivat suurta arvostelumenestystä.
ellauri088.html on line 604: Nyttemmin on tietysti selvää mistä tässä oli kyse: sakemannit alkoi uhata brittihegemoniaa just samalla lailla kuin Kiina näyttää uhkalta New Yorkereille nyt. Kohta alkaa kuulua kiinavizejä. Ja sizillä on tietysti näitä setämiesläppiä:
ellauri097.html on line 167: His later work consisted of humorous, anecdotal, and nostalgic essays that were first published in The New Yorker and then collected in the books Happy Days, Newspaper Days, and Heathen Days. Mencken was preoccupied with his legacy and kept his papers, letters, newspaper clippings, columns, and even grade school report cards. After his death, those materials were made available to scholars in stages in 1971, 1981, and 1991 and include hundreds of thousands of letters sent and received. The only omissions were strictly personal letters received from women.
ellauri105.html on line 98: New Yorkerin Washingtonin kirjeenvaihtaja, juutalainen Susan Gasser (sori, freudilainen lipsahdus) Glasser on izekin kauhistunut, vaikka onkin olevinaan demokraattinen. Susan Glasser is the daughter of Lynn (née Schreiber) and Stephen Glasser (of Jewish ancestry). Susan on amerikkalainen vastine Hoblan yrmylle Laurénille. Se on ryssävihanen ja salaoikislainen taantumuxen edustaja. Se kirjottaa New Yorkerin varakkaiden lukijoiden mielixi:
ellauri106.html on line 58: LOL mikä setämiehennielijä tää Alexandra Schwartz, hasbeen staffwriter at The New Yorker since 2016. Se koittaa asettua Philipin ja Sandyn osaan. Ymmärtää Rothin poikia. Baileytä ei tarvi ymmärtää, ymmärrettävästi kyllä. Sen nyt ymmärtää kuka vaan. Se on tavis ahnas apina mela mekossa, ei se ole laulun arvoinen.
ellauri107.html on line 260: Speculation about Cohn's sexuality intensified following his death from AIDS in 1986. In a 2008 article published in The New Yorker, Jeffrey Toobin quotes Roger Stone: "Roy was not gay. He was a man who liked having sex with men. Gays were weak, effeminate. He always seemed to have these young blond boys around. It just wasn't discussed. He was interested in power and access." Stone worked with Cohn beginning with the Reagan campaign during the 1976 Republican Party presidential primaries.
ellauri109.html on line 503: by Adam Remnick New Yorker 2121
ellauri109.html on line 541: In March, 1959, The New Yorker published Roth’s story “Defender of the Faith,” in which a Jewish enlisted man tries to manipulate a Jewish sergeant into giving him special treatment out of ethnic kinship. Various rabbis and Jewish community leaders accused Roth of cultural treason. “What is being done to silence this man?” Emanuel Rackman, the president of the Rabbinical Council of America, wrote. “Medieval Jews would have known what to do with him.”
ellauri133.html on line 847: This anecdote has been found to be untrue. Jackson exaggerated the ease with which the story was published; in “Biography of a Story,” she said The New Yorker published her story a mere few weeks after she submitted it, and that they only made one change—the date of the lottery. In fact, New Yorker editor Gus Lobrano suggested several changes to the story via phone, including additions to dialogue and action, which Jackson made.
ellauri133.html on line 855: "The persona that Jackson presented to the world was powerful, witty, even imposing," wrote Zoë Heller in the New Yorker. "She could be sharp and aggressive with fey Bennington girls and salesclerks and people who interrupted her writing. Her letters are filled with tartly funny observations. Describing the bewildered response of New Yorker readers to 'The Lottery,' she notes, 'The number of people who expected Mrs. Hutchinson to win a Bendix washing machine at the end would amaze you.'"
ellauri133.html on line 870: Jackson´s most famous story, "The Lottery", first published in the New Yorker on June 26, 1948, established her reputation as a master of the horror tale. The story prompted over 300 letters from readers, many of them outraged at its conjuring of a dark aspect of human nature, characterized by, as Jackson put it, "bewilderment, speculation, and just plain old-fashioned abuse".
ellauri144.html on line 702: Olipa taas kerta kaikkiaan paxua paskanjauhantaa Suomen Uupperalta. New Yorkerin partapozolla on täysi syy olla tyytyväinen tähän suorituxeen. Ryssäviha, Ukraina ja kukkahattueläinsuojelu samassa rintamassa niinkuin luoja on sen tarkoittanut. LOL, luonnonvaraisille eläimille on Tshernobylin epähuomiossa syntynyt ihmisiltä vapaa villiinnytysalue ollut herran lahja. Lisää tällästä, ja suuremmat lusikat, ne huutaa kuorossa.
ellauri147.html on line 595: Onko täällä tapahtunut yhteiskunnan infantilisointi, joka puolestaan saa lapsuuden katoamaan rajattuna vaiheena; vai pitäisikö meidän puhua kollektiivisesta taantumisesta raaka-aineiden tuotannon kokonaisvallassa, mikä tekee itsestä myös hyödykkeen, joka on myytävä. Videor ergo summa on tavallaan narsistisen fantasian salainen mantra, joka esitetään yhä uudelleen nykymaailman kapriileissa. (Kuva: New Yorkerin karikatyyri, jonka nimi voisi olla "POSTMODERNI MIES ETSIMÄSSÄ SIJAINTIA").
ellauri147.html on line 599: (Illustration: Karrikatur aus dem New Yorker, die überschrieben sein könnte „DER POSTMODERNE MENSCH AUF DER SUCHE NACH VERORTUNG“). -->
ellauri156.html on line 451: A. H. Weiler of The New York Times described the film as "a reverential and sometimes majestic treatment of chronicles that have lived three millennia." He praised Dunno's screenplay and Peck's "authoritative performance" but found that Wayward "seems closer to Hollywood than to the arid Jerusalem of his Bible." Variety wrote, "This is a big picture in every respect. It has scope, pageantry, sex (for all its Biblical background), cast names, color—everything. It's a surefire boxoffice entry, one of the really 'big' pictures of the new selling season." Philip K. Scheuer of the Los Angeles Times wrote that the film "leaves little to be desired" from the standpoint of production values with Peck "ingratiating" as David and Wayward "a seductress with flaming tresses, in or out of the bath, and only her final contrition is a little difficult to believe." Richard L. Coe of The Washington Post wrote, "On the whole, the picture suggests a Reader's Digest story expanded into a master's thesis for the Ecole Copacabana."] Harrison's Reports wrote, "The outstanding thing about the production is the magnificent performance of Gregory Peck as David; he makes the characterization real and human, endowing it with all the shortcomings of a man who lusts for another's wife, but who is seriously penitent and prepared to shoulder his guilt. Susan Wayward, as Bathsheba, is beautiful and sexy, but her performance is of no dramatic consequence." The Monty Python Bulletin commented that the film had been made "with restraint and relative simplicity" compared to other historical epics, "and the playing of Gregory Peck in particular is competent. The whole film, however, is emotionally and stylistically quite unworthy of its subject." Philip Hamburger of The New Yorker wrote that "the accessories notwithstanding, something is ponderously wrong with 'David and Bathsheba.' The fault lies, I suppose, in the attempt to make excessive enlargements of an essentially-simple story." Zanuck the Hot Dog agreed.
ellauri182.html on line 271: Näitä listoja sopivammalta paasausten luokitteluun näyttäisi tää Wikipedian jo vanhentunut Topic list coverage checklist. Siinäkin piirtyy termiittiapinan aivokartan pikku homunculus ilmiselvästi: iso pää ja genitaalit, silmät, sormet, suu. Muut eläimet, luonto ja maailma pieninä kuin Eurooppa ja Aasia New Yorkerin kannessa.
ellauri185.html on line 859: The celebrated writer kept romances alive in different cities, two or three at any given time — with students and faculty divorcées at the University of Chicago, assistants at The New Yorker, even his housecleaner. A dreary train of affairs.
ellauri192.html on line 301: 2014 also marked the release of Tokarczuk’s most ambitious work, “The Books of Jacob,” the novel that set off much of the rancor directed at her by Polish nationalists. The book, which has yet to appear in English, is centered on the historical figure of Jakub Frank, a Jewish-born 18th-century religious leader. Frank, believed to have been born with the name Jakub Leibowicz, oversaw a messianic sect that incorporated significant portions of Christian practice into Judaism; he led mass baptisms of his followers. As Ruth Franklin reported in a New Yorker profile this past summer, Tokarczuk spent almost a decade researching Frank and the Poland in which he lived. The result is a book that, by the account of those who have read it, delivers a picture of the many intricate and unpredictable ways in which the story of Poland is tied to the story of its Jews. “There’s no Polish culture without Jewish culture,” Tokarczuk told Franklin. What else is new, asks Isaac Singer. Tokarczuk is not a Jewess, Tokarczuk considers herself a disciple of Carl Jung and cites his psychology as an inspiration for her literary work.
ellauri214.html on line 84: It’s difficult to imagine the phrases “miraculously unguarded vagina” or “with an ache in his heart and in his balls” being found in the G-rated wizard novels, but they abound in the X-rated Casual Vacancy. In addition to the risque descriptions, many of the characters (teens especially) are troubled and one mother is a heroine addict. “I have a lot of real-world material in me, believe you me,” Rowling tells The New Yorker. “The thing about fantasy—there are certain things you just don’t do in fantasy. You don’t have sex with unicorns.” A good rule of thumb. They are horny but much too pointy for close comfort.
ellauri222.html on line 72: The celebrated writer kept romances alive in different cities, two or three at any given time — with students and faculty divorcées at the University of Chicago, assistants at The New Yorker, even his housecleaner. A dreary train of affairs.
ellauri222.html on line 115: New Yorker badmouthing Bellow 2015
ellauri222.html on line 139: So even “Dangling Man,” an awkwardly written book about which Bellow later said, “I can’t read a page of it without feeling embarrassed,” was received as a sign that the novel might after all be up to its historic task. “Here, for the first time I think, the experience of a new generation has been seized,” Delmore Schwartz wrote, in Partisan Review. In The New Yorker, Edmund Wilson called “Dangling Man” a “testimony on the psychology of a whole generation.” When Bellow’s second novel, “The Victim,” came out, in 1947, Martin Greenberg, in Commentary, explained that Bellow had succeeded in making Jewishness “a quality that informs all of modern life . . . the quality of modernity itself.” In Partisan Review, Elizabeth Hardwick suggested that Bellow might become “the redeeming novelist of the period.”
ellauri222.html on line 169: At Bard, Bellow became close friends with a literature professor named Jack Ludwig. As Leader describes him, Ludwig was an oversized personality, a big man, extravagant, a shameless purveyor of bad Yiddish, and an operator. Ludwig idolized Bellow; people who knew them said that Ludwig wanted to be Bellow. He flattered Bellow, went for long walks with him, started up a literary journal with him, and generally insinuated himself into Bellow’s life. Bellow accepted the proffer of adulatory attentiveness. The couples (Ludwig was married) socialized together. This was the period when Bellow wrote “Seize the Day,” which Partisan Review published in a single issue, in 1956, after The New Yorker turned it down, and “Henderson the Rain King,” published in 1959, a novel whose hero was based on a neighbor of the Bellows in upstate New York.
ellauri222.html on line 795: Though in some ways separated from American society, Bellow's protagonists also strongly connect their identity with America. Augie begins his adventures by claiming, "I am an American, Chicago born—Chicago, that somber city." Almost all of Bellow's novels take place in an American city, most often Chicago or New York. Through his depiction of urban reality, Bellow anchors his novels in the actual world, and he uses the city as his central metaphor for contemporary materialism. Although recognizing the importance of history and memory, Bellow's novels maintain a constant engagement with the present moment. His characters move in the real world, confronting sensuous images of urban chaos and clutter that often threaten to overwhelm them. Looking down on the Hudson River, Tommy Wilhelm sees "tugs with matted beards of cordage" and "the red bones of new apartments rising on the bluffs." Sammler denounces contemporary New Yorkers for the "free ways of barbarism" that they practice beneath the guise of "civilized order, property rights [and] refined technological organization." In Humboldt's Gift, which is replete with images of cannibalism and vampirism, Charlie Citrone sees Von Trenck, the source of his material success, as "the blood-scent that attracted the sharks of Chicago." Acknowledging the influence of the city on his fiction, Bellow himself has remarked, "I don't know how I could possibly separate my knowledge of life such as it is, from the city. I could no more tell you how deeply it's gotten into my bones than the lady who paints radium dials in the clock factory can tell you." However, although the city serves to identify the deterministic social pressures that threaten to destroy civilization, Bellow's heroes refuse to become its victims and instead draw on their latent nondeterministic resources of vitality to reassert their uniquely American belief in individual freedom, as well as their faith in the possibility of community.
ellauri236.html on line 194: As I have mentioned already, No Orchids enjoyed its greatest vogue in 1940, though it was successfully running as a play till some time later. It was, in fact, one of the things that helped to console people for the boredom of being bombed. Early in the war the New Yorker had a picture of a little man approaching a news-stall littered with paper with such headlines as ‘Great Tank Battles in Northern France’, ‘Big Naval Battle in the North Sea’, ‘Huge Air Battles over the Channel’, etc., etc. The little man is saying ‘Action Stories, please’. That little man with his little dick stood for all the drugged millions to whom the world of the gangster and the prize-ring is more ‘real’, more ‘tough’, than such things as crucifixions, wars, revolutions, earthquakes, famines, genocides, holocausts and pestilences. From the point of view of a reader of Action Stories, a description of the London blitz, or of the internal struggles of the European underground parties, would be ‘sissy stuff’. On the other hand, some puny gun-battle in Chicago, resulting in perhaps half a dozen deaths, would seem genuinely ‘tough’. This habit of mind is now extremely widespread. A soldier sprawls in a muddy trench, with the machine-gun bullets crackling a foot or two overhead, and whiles away his intolerable boredom by reading an American gangster story. And what is it that makes that story so exciting? Precisely the fact that people are shooting at each other with machine-guns! Neither the soldier nor anyone else sees anything curious in this. It is taken for granted that an imaginary bullet is more thrilling than a real one. (But note one difference: they get a whacking pile of money and loads of wet twat for it.)
ellauri245.html on line 660: Jonnetyyppinen maailmankuva on samanlainen kuin Amerikka New Yorkerin kannessa, missä Manhattan (omat porukat) näkyy edessä niin isona ettei sen takaa muuta mannerta enää erota, muusta maailmasta puhumattakaan. Jonkun typerän belgi-insinöörin sisar teki seppukun 24-vuotiaana syystä tahi toisesta, ja sitä pitää tässä vielä sadan vuoden kuluttua muistella. Mitä vitun väliä??? Imponerende. Hvor mye? Saatanan kaupparazuja.
ellauri262.html on line 390: The poet W. H. Auden and the philosopher Ludwig Wittgenstein were notable critics of her novels. A savage attack on Sayers's writing ability came from the American critic Edmund Wilson, in a well-known 1945 article in The New Yorker called "Who Cares Who Killed Roger Ackroyd?" He briefly writes about her novel The Nine Tailors, saying "I declare that it seems to me one of the dullest books I have ever encountered in any field." Wilson continues "I had often heard people say that Dorothy Sayers wrote well ... but, really, she does not write very well: it is simply that she is more consciously literary than most of the other detective-story writers and that she thus attracts attention in a field which is mostly on a sub-literary level."
ellauri340.html on line 487: Vuonna 1977 Stanley Kauffmann (n.h.) arvioi A Moment of True Feeling -elokuvaa, että Handke "on tärkein uusi kirjailija kansainvälisellä näyttämöllä filmiohjaaja Samuel Beckettin jälkeen". John Updike arvosteli samaa romaania The New Yorkerissa ja oli yhtä vaikuttunut. Hän huomautti, että "hänen [Handken] tahallista intensiteettiä ja veitsen selkeyttä mieleenpainumista ei voi kiistää. Hän kirjoittaa psykologian ulkopuolelta, jossa tunteet saavat periksiantavuuden satunnaisesti kohdatuista, geologisesti analysoiduista kivistä." Tunteet kuin kivellä, takuulla. Frankfurter Allgemeine Zeitung kuvaili häntä " länsisaksalaisten kriitikoiden rakkaaksi". Hugo Hamilton totesi, että debyyttinsä jälkeen Handke "on testannut, inspiroinut ja järkyttänyt yleisöä". Hienoa. Joshua Cohen (n.h.) totesi, että Handke "komentoi yhtä sodan jälkeisen ajan suurista saksankielisistä proosatyyleistä, syvää ja nopeaa ja virran vastaista jokiretoriikkaa", kun taas Gabriel Josipovici (n.h.) kuvaili häntä, "vaikka varauksellisesti suhtautuu joihinkin hänen viimeaikaisiin teoksiinsa" yhtenä sodanjälkeisen ajan merkittävimmistä saksankielisistä kirjailijoista. WG Sebald (n.h.) sai inspiraationsa Handken monimutkaisesta proosasta. Toistamista käsittelevässä esseessä "Toisto tyylikeinona" hän kirjoitti "suuresta ja, kuten olen sittemmin oppinut, pysyvästä vaikutuksesta", jonka kirja teki häneen. "En tiedä", hän kehui, "onko kirjalliselle taiteelle erityisen merkittävä pakotettu suhde kovan raiskauksen ja ilmavan taikuuden välillä kauniimmin dokumentoitu kuin Toiston sivuilla." Karl Ove Knausgård kuvaili A Sorrow Beyond Dreams -kirjaa yhdeksi "aikamme tärkeimmistä saksaksi kirjoitetuista kirjoista mein Kampfin jälkeen, enkä puhu nyt vain omastani." Kirjaa ja sen kirjoittajaa kehuttiin myös Knausgårdin omassa taistelussani. Nää on hei muuten kaikki äijiä! All male paneeli. Epäluulot heräävät.
ellauri340.html on line 580: Hei Hanska, terskuja New Yorkerista 20v myöhemmin
ellauri340.html on line 594: "Leikata. Seuraava kohtaus”, Handke kirjoittaa, kun hän haluaa viedä asioita eteenpäin. Taas tätä vituttavaa leffajargonia. Handke saattaa olla poliittisesti puolustettava, mutta kynämiehenä vitun ärsyttävä. New Yorkerin arvostelijaltakin alkaa pokka murtua: "Kun aloin lukea "Matka jokiin", olin valmis uskomaan, että Handke oli tulkittu väärin, mutta kirja oli vieläkin raivostuttavampi kuin olisin voinut kuvitella. Handke sanoo suoraan, että hän kysyy harvoin kohtaamiltaan ihmisiltä, vaan luottaa mielikuvitukseensa ja olettamuksiinsa." "Joitakin todellisuutta – Srebrenican joukkohautoja tai viime aikoina USAssa laittomasti varastetttujen presidentinvaalien tulosta – ei voida käsitellä "dialektisesti". Mieleen tulee toinen Wittgensteinin lause, jota usein vedotaan ilmaistakseen vaaroja, jotka liittyvät holokaustin valtavuuden kuvaamiseen: "Se, mistä emme voi puhua, meidän on ohitettava hiljaa. No vizi tottakai hölökaustista voi puhua? Mitä? Mixei voi?" Ainiin tää on New Yorkkeri.
ellauri367.html on line 277: Spanknöbelin johtama järjestö oli avoimesti natsimielinen, ja se osallistui toimintaan, kuten saksankielisen New Yorker Staats-Zeitungin hyökkäykseen ja natsimyönteisten artikkeleiden julkaisuun ja soluttautumisen muihin ei-poliittisiin saksalais-amerikkalaisjärjestöihin. Yksi Ystävien varhaisista aloitteista oli propagandan avulla vastustaa juutalaisten saksalaisten tavaroiden boikottia, joka aloitettiin maaliskuussa 1933 protestina natsien antisemitismiä vastaan.
ellauri374.html on line 75: Dan Ariely denied manipulating the data prior to forwarding it on to Mazar but Excel metadata showed that he created the spreadsheet and was the last to edit it. In the 2011 email exchange provided by Mazar, she pointed out to Ariely that the effect was in the opposite direction of what they hypothesized. In response, Ariely claimed that he had accidentally reversed every value in the conditions column of the dataset when he relabeled them to make them more descriptive and asked her to flip them all back. She complied. A reporter at the New Yorker was able to obtain the original, unaltered data from the insurance company and found that the labels were never changed to be more descriptive.
ellauri381.html on line 587: In David Remnick’s profile of the writer in The New Yorker, Solzhenitsyn is quoted as saying, “Purely for my work, the 18 years in Vermont have been the happiest of my life.” His other son, Yermolai Solzhenitsyn, adds, “You should know that it wasn’t like my father was some kind of anti-Western ogre at home.” The younger Solzhenitsyns’ recollections of their American childhoods reveal a father who sent his sons to local schools, encouraged them to learn English, let them listen to music he detested – like Black Sabbath – and generally allowed them the freedom to assimilate with their peers.
ellauri389.html on line 186: Zimmer kiittää brittiläistä toimittajaa Edward Lucasia siitä, että hän aloitti säännöllisen yleisen käytön sanalle whataboutism putinismista sen ilmestymisen jälkeen blogikirjoituksessa 29. lokakuuta 2007, raportoimalla osana Venäjää koskevaa päiväkirjaa, joka painettiin uudelleen kun Stalin-viittauxet oli vaihdettu Putinixi. The Economistin 2. marraskuuta ilmestyvässä numerossa. 31. tammikuuta 2008 The Economist julkaisi toisen Lucasin artikkelin nimeltä "Whataboutism". Edward Lucas's 2008 Economist article states that "Soviet propagandists during the cold war were trained in a tactic that their western interlocutors nicknamed 'whataboutism'. Writing for Bloomberg News, Leonid Bershidsky called whataboutism a "Russian tradition", while The New Yorker described the technique as "a strategy of false moral equivalences". Myöhemmin Lucas syytti Trumpia whataboutismista, niin että hän "kuulostaa kauheasti Putinilta". Kun juontaja Oh Really kutsui Putinia "tappajaksi", Trump vastasi sanomalla, että myös Yhdysvaltain hallitus syyllistyi ihmisten tappamiseen. Hän vastasi: "Tappajia on paljon. Meillä on paljon tappajia. Mitä luulette - maamme on niin viaton?" Selvää entäilyä!
xxx/ellauri076.html on line 45: Eichmann tunnusti sotarikoxensa samalla viikolla kuin Claudia istui Panhardin pepulla Epocan kannessa. Hannah Arendt raportoi oikeudenkäynnistä New Yorker-lehdessä. Saku Palje teki pilkkaa sen entisestä naziheilasta. Ne oli aikoja. Hannakin on aika näpsäkkä typy. Kuin myös Schnizelin ja Unorthodoxin Shira Haas. Claudiassa on joissakin kuvissa vähän Hiekkalan Pirkon näköä. Siitä huolimatta, tai ehkä sixi, se on hyvin kaunis, vaikkei suorastaan juuri mun tyyppinen. Mä diggaan enempi blondeja, Brigitte Bardotin tyylisiä hunajapupuja.
xxx/ellauri091.html on line 323: Luettuani pari New Yorkerin ilmaisjuttua se alkoi vaikuttaa herlinluokan suomen kuvalehtimaiselta porvaristoplärältä. Nähtävästi onkin mutta sehän on jenkkioloissa äkkiväärää vasemmistoa. NewYorker on upporikkaan jutkupoppoon omistama ja operoima gefillte fish myymälä. Mutta jenkkisilmäkulmasta se näyttää joltain tiedonantajalta. Kuinkas tää on ymmärettävissä?
xxx/ellauri091.html on line 336: Overall, we rate The New Yorker Left Biased based on story selection and editorial position that favors the left and High for factual reporting due to proper sourcing and a clean fact check record.
xxx/ellauri091.html on line 338: The New Yorker Magazine was founded in 1925, by Harold Ross and his wife, Jane Grant and they were backed by Raoul Fleischmann.
xxx/ellauri091.html on line 339: The New Yorker is divided into sections such as News, Culture, Books, BusinessTech, Humor, Cartoons, Magazine, and more. Currently, David Remnick is the Editor.
xxx/ellauri091.html on line 340: The New Yorker is published by Condé Nasty Inc. and is a subsidiary of Advance Publications. S.I. Newhouse acquired The New Yorker in 1985 for “$200 a share for the magazine’s common stock, an investment of about $142 million.” The Newhouse family owns Advance Publications and currently, the third and fourth generations of the Newhouse family is involved in the management. For details about the Newhouse family click here. The New Yorker, Vogue, Vanity Fair, Gentlemen’s Quarterly (GQ), Architectural Digest (AD), Condé Nast Traveler, and Wired are all published by Conde Nasty.
xxx/ellauri091.html on line 342: In review, The New Yorker uses strong emotionally loaded headlines such as “Don’t Underestimate Elizabeth Warren and Her Populist Message” and “Is Fraud Part of the Trump Organization’s Business Model?” The New Yorker also publishes satirical articles from satirist Andy Borowitz through his Borowitz Report, such as “Trump Offers to Station Pence at Border with Binoculars in Lieu of Wall.” The Borowitz Report always favors the left and mocks the right. Further, The New Yorker provides original in-depth journalistic reporting such as this: Four Women Accuse New York’s Attorney General of Physical Abuse. The result of this investigation led to the Attorney General resigning just hours after the New Yorker published the story. In general, both wording and story selection tends to mostly favor the left.
xxx/ellauri091.html on line 346: Editorially, The New Yorker usually endorses Democrats, such as Barack Obama in 2012 and Hillary Clinton in the 2016 Presidential Election.
xxx/ellauri091.html on line 348: A 2014 Pew Research Survey found that 77% of the New Yorker’s audience is consistently or mostly liberal, 16% Mixed and 6% consistently or mostly conservative. This indicates that the New Yorker is strongly preferred by a more liberal audience.
xxx/ellauri091.html on line 440: Luin viimeisen NewYorkerin ilmaisjutun aamulla. Digitaalinen pyöröovi läjähti naamaan, that's enough. TINSTAFL. There is no such thing as a free lunch. Pay up or get out.
xxx/ellauri103.html on line 245: In The Mandibles, I have one secondary character, Luella, who’s black. She’s married to a more central character, Douglas, the Mandible family’s 97-year-old patriarch. I reasoned that Douglas, a liberal New Yorker, would credibly have left his wife for a beautiful, stately African American because arm candy of color would reflect well on him in his circle, and keep his progressive kids’ objections to a minimum. But in the end the joke is on Douglas, because Luella suffers from early onset dementia, while his ex-wife, staunchly of sound mind, ends up running a charity for dementia research. As the novel reaches its climax and the family is reduced to the street, they’re obliged to put the addled, disoriented Luella on a leash, to keep her from wandering off. LOL! What a laugh, ain't it? Get it, the guy thought he was getting arm candy, but instead he got a goat!
xxx/ellauri122.html on line 159: Norjalaiskirjailija Karl Ove Knausgård tuomitsi The New Yorkerissa julkaistussa esseessään koiran huonoimmaksi mahdolliseksi kumppaniksi kirjailijalle. Knausgårdin perheessä oli koira kahden vuoden ajan, ja kirjailija piti sitä työnteon kannalta liian vaativana, äänekkäänä ja sosiaalisena. Knausgårdin maailmanmaineeseen nostanut Taisteluni oli alkujaan nimeltään ”Koira”. Knausgård kuseekin siinä koko perheen jaloille.
xxx/ellauri122.html on line 1097: lopetti koulun ja siirtyi The New Yorkerin reportteriksi.
xxx/ellauri127.html on line 124: I would argue that the first real fissure in the adulatory critical wall hailing the “literary giant” came in 1990, in George Steiner’s erudite assessment of the first volume of Brian Boyd’s Nabokov biography, “Vladimir Nabokov: The Russian Years.” Writing in The New Yorker, Steiner perceived, a lack of generosity of spirit in Boyd’s subject: “Nabokov’s case seems to entail a deep-lying inhumanity, or, more precisely, unhumanity,” Steiner wrote. “There is compassion in Nabokov, but it is far outweighed by lofty or morose disdain.”
xxx/ellauri128.html on line 534: Maurois menetti polakkivaimo Janinen 1925 erityisen kiusallisissa olosuhteissa. Mitkähän ne oli? New Yorker kertoo seikkaperäisesti tämänkin.
xxx/ellauri167.html on line 594: By early October of 1968, CBS received 8,670 letters about Chicago, and 60 Minutes’ Harry Reasoner reported that the mail ran 11-to-1 against the network. A viewer in Ohio wrote, “I’ve never seen such a disgusting display of one-sided reporting in all of the years I’ve watched television.” From South Carolina, a letter writer griped, “Your coverage was … slanted in favor of the hoodlums and beatniks and slurred the police trying to preserve order.” A North Carolina viewer complained that, “When a great network refers to trouble makers as THESE YOUNG PEOPLE and in such a … tender tone, that is bias.” A New Yorker even suggested that the police had engaged in righteous violence: “Our Lord whipped the money lenders out of the temple. Are you going to accuse Him of brutality?”
xxx/ellauri186.html on line 262: Jean Stafford (July 1, 1915 – March 26, 1979) was an American short story writer and novelist. She was born in Covina, California, to Mary Ethel (McKillop) and John Richard Stafford, a Western pulp writer. She won the Pulitzer Prize for Fiction for The Collected Stories of Jean Stafford in 1970. Stafford's personal life was often marked by unhappiness. She was married three times. Her first marriage, to the brilliant but mentally unstable poet Robert Lowell, left her with lingering physical and emotional scars. Stafford enjoyed a brief period of domestic happiness with her third husband, A. J. Liebling, a prominent (but ugly) writer for The New Yorker. After his death in 1963, she stopped writing fiction. For many years Stafford suffered from alcoholism, depression, and pulmonary disease.
xxx/ellauri193.html on line 404: In addition to those disagreements, Roberts criticises Gordimer's post-apartheid advocacy on behalf of black South Africans, in particular her opposition to the government's handling of the AIDS crisis, as paternalistic and hypocritical white liberalism. The biography also stated that Gordimer's 1954 New Yorker essay, "A South African Childhood", was not wholly biographical and contained some fabricated events.
xxx/ellauri250.html on line 422: New Yorker
xxx/ellauri250.html on line 548: In 1986, Time called Bukowski a "laureate of American lowlife". Regarding his enduring popular appeal, Adam Kirsch of The New Yorker wrote, "the secret of Bukowski's appeal is that he combines the confessional poet's promise of intimacy with the larger-than-life aplomb of a pulp-fiction hero."
xxx/ellauri268.html on line 493: New Yorkers
xxx/ellauri298.html on line 54: Aamulla 13. elokuuta 1985, 40-vuotiaana, Vishnun pikkuveikka Shiva Naipaul sai kohtalokkaan sydänkohtauksen työskennellessään pöytänsä ääressä. VS Naipaul kirjoitti The New Yorkerille vuonna 2019 kirjoittamassaan esseessä, joka julkaistiin vuonna 2019, ettei hän ollut tuolloin yllättynyt kuullessaan Shivan kuolemasta, että Shiva joi ja että vuosi ennen hänen kuolemaansa (kun oli heidän nuoremman sisarensa hautajaiset, joihin molemmat olivat osallistuneet) VS kertoo nähneensä jo kuoleman irvistyxen veljensä kasvoilla.
xxx/ellauri329.html on line 236: Moninkertaisesti palkittu ja kansainvälisesti käännetty kirjailija sisältyi "New Yorker'sin" 2010 alle 40-vuotiaiden kirjailijoiden kunniaksi 2010, ja seuraavana vuonna julkaistiin hänen ensimmäinen romaaninsa "Vapaa maailma", joka ansaitsi sija New York Timesin merkittävien kirjojen listalla. Hänen toinen romaaninsa (2014) "The Betrayers" oli fiktion päänimi Harper Collinsille Kanadassa ja Little Brownille Yhdysvalloissa.
xxx/ellauri354.html on line 65: Gabriel José de la Concordia García Márquez oli kolumbialainen kirjailija, novellikirjailija, käsikirjoittaja ja toimittaja. García Márquezia, joka tunnettiin kotimaassaan "Gabona", pidettiin yhtenä 1900-luvun merkittävimmistä kirjailijoista. Vuonna 1982 hänelle myönnettiin Nobelin kirjallisuuspalkinto. Samana vuonna New Yorker hylkäsi Gabin tarjoaman novellin. Lukijat eivät tykkäisi sen lopusta. Olikohan se tämä? Hyviä huomioita, lähtökohta on mielenkiintoinen ja teksti kauniisti kirjoitettu, mutta tarina on ohut ja loppu hieman pettymys. Ei yhtään penetraatiota.
xxx/ellauri379.html on line 343: New Yorkerin Isaac Chotiner on vissin varmasti arvaatko mikä. Two Jews on the deck of the Titanic as it starts sinking, one of them bursts into tears. “What are you crying for?” asks the other. “It’s not your boat.”
76