ellauri018.html on line 814: Motsäger jag mig själv? Gott, jag motsäger mig. Jag rymmer mångfalder. Sanoo Allah ja hymyilee monimielisesti kuin Wilt Whatman, jota siteeras Thoreau isin mielikirjassa Skogsliv vid Walden. Elastista juridiikkaa, mielivalta sisäänrakennettuna. Not a bug but a feature. Tää on yksi tieteellisen ja uskonnollisen maailmankuvan peruseroja. Hieman iso, mutta kyllä tästä selvitään, sanoo Allah ja taikoo ristiriidan piiloon. Tai poistaa valittajan pään.
ellauri049.html on line 547: Päinvastoin he ovat vituttavia koska he ovat olevinaan suuria ranskalaisia runoilijoita. Jos homorunoilijoita kaivataan, olisihan meillä omasta takaa toi lähes kokonaan unohtunut Wolt Whatman ja sen frankofoni negrier poikaystävä. Freedom fries. Ranskis neekerit on jenkkisarjoissa melkein aina homoja , se on viidakon vanha klishee. Mustia tähtiä jonkun toisen tähden varjossa, esim Gilfordin tytöissä ja Emma Pariisissa.
ellauri051.html on line 476: 1800-luvun imperialistiromantikoista monet olivat vanhemmiten partapozoja, se näyttää olleen muotina. Ja lähes kaikki julkkiskirjailijat ja runoiljat maailman sivu on olleet aivan vitunmoisia narsisteja. Narsistin passi näyttää olevan julkkissanasepon pääsylippu. Mainiota. Näissä kaikissa on ihan identtistä Amerikan henkeä: Wilt Whatman, Saul Bellow, Henderson the Rain God, ja Donald Trump. Ne on ilkeitä Taavetteja jotka haluis olla Koljatteja, nolata naisia ja neekereitä sillä tavalla. Maailman vahvin mies kisat alkoi USA:ssa, nyt voittajat on pohjoiseurooppalaisia, Burkina Fason Biby on kova haastaja. Pullistelu on yhteistä jenkeille ja härkäsammakoille, jotka Henderson räjäytti kuoliaaxi padon mukana. Aina pitää olla huomion keskipisteenä, näyttämässä muille mistä kana kusee. Mamma, mamma, titta på mej!
ellauri051.html on line 478: Walter ”Wilt” Whatman (31. toukokuuta 1819 Long Island, New York, Yhdysvallat – 26. maaliskuuta 1892 Camden, New Jersey, Yhdysvallat) oli yhdysvaltalainen runoilija, esseisti, journalisti ja humanisti. Hänen tunnetuin teoksensa on runokokoelma Pössyä (alkuteos Leaves of Grass). Ei se ollut mikään länkkäri, vaan city slicker, dick licker.
ellauri051.html on line 480: Wilt Whatman syntyi West Hillsissä Long Islandilla kahdeksanlapsisen perheen toisena lapsena. Perhe muutti Brooklyniin Waltin ollessa kolmevuotias. Walt lopetti koulunkäynnin 11-vuotiaana ja ryhtyi isänsä avuksi elättämään perhettä. Aluksi hän työskenteli asianajajatoimiston juoksupoikana ja sen jälkeen kirjapainoissa. Työläistaustainen Whatman tuki demari Martin Van Burenia tämän presidentinvaalikampanjassa 1836.
ellauri051.html on line 484: Whatman ryhtyi opettajaksi 17-vuotiaana ja opetti viiden vuoden ajan Long Islandilla, vaikka ei pitänytkään opettajan työstä. Opetustyönsä ohessa Whatman kokeili vuonna 1838 toimittaa viikkojulkaisua nimeltä Long Islander, mutta se ei ilmestynyt pitkään. Hän siirtyi tyhjäntoimittajan uralle vuonna 1841. Whatman alkoi kirjoittaa vakituisesti artikkeleita newyorkilaiseen Democratic Review -lehteen, ja vuosina 1842–1843 hänen artikkeleitaan julkaistiin myös muissa lehdissä. Whatmanilta julkaistiin hänen ensimmäinen kirjansa Franklin Evans, The Inebriate (Ameriikan Turmiolan Tommi), jossa hän kävi julkijuopottelua vastaan. Kirjasta tuli suosittu, ja se teki Whatmanin tunnetuksi, vaikka Whatman itse ei myöhemmin siitä ollutkaan ylpeä. Jatkoi salajuopottelua.
ellauri051.html on line 486: Vuosina 1846–1848 Whatman työskenteli Brooklyn Daily Eaglen toimittajana. Hän oli teräväkynäinen kirjoittaja ja toi omat radikaalitkin mielipiteensä herkästi julki, mikä johti hänen uransa aikana monesti lentopotkuihin.
ellauri051.html on line 488: Whatman muutti New Yorkista New Orleansiin vuonna 1848 ja työskenteli Crescent-lehden toimituksessa kolmen kuukauden ajan. New Orleansissa Whatman sai ensi kertaa harjoittaa kullin orjuutta. Palattuaan Brooklyniin samana vuonna hän perusti päivälehden nimeltä Brooklyn Freeman. Lehdessään Whatman otti voimakkaasti kantaa orjuutta vastaan ja Jeaninen puolesta. Eikö yhtään inkkarien puolesta, vaikka oli töissä intiaanitoimistossa? Inkkarit oli peräänantamattomampia kuin kuukerin Nellit.
ellauri051.html on line 490: Whatman kirjoitti työnsä lomassa runoja. Hän julkaisi 12 runon kokoelman Ruohoa (Leaves of Grass) vuonna 1855 ja painoi siitä 795 kopiota. Teos oli irtiotto senaikaisen runouden jäykistä normeista ja perinteistä. Runot syntyivät osittain Whatmanin rajaseuduille suuntautuneiden matkojensa sekä runoilija Ralph Waldo Emersonin ihailun inspiroimina. Whatman muokkasi ja laajensi runoteostaan vuosien varrella useasti ja julkaisi siitä yhteensä kahdeksan painosta. Kokoelma ei herättänyt aluksi paljon huomiota, mutta Ralph Waldo Emerson ylisti sitä. Seuraavana vuonna Whatman laajensi kokoelman 32 runon mittaiseksi. Julkaisuyhtiö kuitenkin kaatui sisällissodan alettua muiden kaatuneiden etunenässä. Walt jatkoi puuhailua veteraanien perässä.
ellauri051.html on line 492: Whatman muutti sisällissodan aikana Washingtoniinin hänen veljensä haavoituttua ja sai kaupungista töitä sisäministeriön intiaaniasioiden toimistossa. Vapaa-aikanaan hän kävi sairaalassa hoitamassa haavoittuneita sotilaita, mikä antoi aiheita hänen kokoelmaansa Drum-Taps (1865). Samana vuonna hän julkaisi sille trendikkäästi jatko-osan Sequel. Sodan jälkeen Whatman jatkoi veteraanien vierailujaan. Hän tapasi nuoren sotilaan nimeltä Peter Doyle, jonka kanssa hän aloitti suhteen.
ellauri051.html on line 494: Whatman julkaisi vuonna 1870 kokoelmat Democratic Vistas ja Passage to India sekä jälleen uuden version Leaves of Grassista.
ellauri051.html on line 496: Whatman sai ketnureaktion 1873 ja muutti Camdeniin New Jerseyyn veljensä luokse. Vuosina 1875–1876 hän julkaisi sisällissodasta kertovan kirjan Memoranda during the War, mutta halvaukset olivat jo hidastaneet hänen kirjoittamistaan. Whatman julkaisi myös uusia versioita Leaves of Grassista, jonka myyntituloilla hän osti Camdenista itselleen oman talon. Teoksen viimeinen versio sisälsi kaikkiaan 300 runoa. Whatmanin viimeiseksi jäänyt teos Good-Bye, My Fanny julkaistiin vuonna 1891.
ellauri051.html on line 498: Whatman kuoli Camdenissa 26. maaliskuuta 1892 sairastettuaan tuberkuloosia. Hänen arvostuksensa oli hänen viimeisinä vuosinaan kasvanut suureksi niin Yhdysvalloissa kuin muuallakin maailmassa. Hänen hautajaisiinsa tuli yli tuhat surijaa, kuten Wilho Pylkkäselle.
ellauri051.html on line 500: Whatmania pidetään yhtenä Yhdysvaltain merkittävimmistä 1800-luvun runoilijoista. Whatmanin runoudella katsotaan himoisuutensa johdosta olleen suuri vaikutus Yhdysvaltain 1900-luvun runouteen, mm nobelisti Zimmermanin lyriikoihin.
ellauri051.html on line 502: Bob Dylan channels Wilt Whatman in another glorious surprise release.

ellauri051.html on line 505: The world woke up this Friday to another pleasant surprise from, shall we say it again, the breezy Nobel laureate: a Whatman-esque tune aptly-titled “I Contain Multitudes.” Mitä helvettiä, toi onkin Whatmanin omakehusta, vaikka luin sen poikasena Callen Waldenista på svenska: "Motsäger jag mig? Gott, jag motsäger mig. Jag är stor, jag rymmer mångfalder."
ellauri051.html on line 508: Whatman ei saanut elinaikanaan paljonkaan hyvää palautetta eikä julkista tunnustusta runoistaan etenkään Yhdysvalloissa, vaikkakin häntä arvostettiin Euroopassa. Nuivuuden syynä olivat esimerkiksi hänen avoin kuvauksensa seksistä, hänen imagonsa hiomattomana työläisenä, sekä hänen tyylilliset innovaationsa. Whatmanin epätavanomaiseen tyyliin vaikutti raamatullisen runouden muoto. Siellähän sitä on aviotonta sexiä ja hiomattomia puuseppiä. Äijäily ja all-male paneelit on korkeassa kurssissa. Homoilua ei Paavali kyllä peukuta, Moosexesta puhumattakaan.
ellauri051.html on line 510: Useille lukijoille Wilt Whatman ja Emily Dickinson ovat 1800-luvun amerikkalaisen runouden peruspilareita. Täh? Julkihomo ja salalesbo ämmä? Ei meille repupersuille! Eritoten Whatmanin runous ilmentää perusamerikkalaisuutta. Runoilija tuo esiin tavallisen Amerikan hyvin perinteisellä jenkkityylillä (tätä on mm. vapaa tyyli). Hänen runoutensa voima tuottaa voimakkaita ja eläviä tunteita, ja hänet tunnistaa ilmaisun epä-älyllisyydestä. Whatman turvautuu toistoon luodakseen tekstinsä hypnoottisen tunnelman, tämä toisto luo samalla myös hänen runoutensa voiman, sillä se inspiroi lukijaa enemmän kuin informoi. Yleensä hänen runojaan pitää kuunnella äänikirjoina, jotta niiden sanoma avautuisi. Hänen runojensa taso tulee osittain niiden ylevästä diskurssista ja uskonnollisesta ja kvasiuskonnollisesta kielestä, kuten runoilija James Weldon Johnsonillakin (who dat?). Eli perusamerikkalaista on siis hypnoottisuus, epäinformatiivisuus ja feikkiuskonnollisuus. Check.
ellauri051.html on line 512: Sekä 1800-luvun että nykyisten amerikkalaisten runoilijoiden on ollut mahdotonta sivuuttaa Wilt Whatmania, sillä hän tavallaan loi perustan demokraattisen Amerikan runokielelle. Ei kyllä republikaanisen hittovie! Me ei noita häntä- ja kärsähommia!
ellauri051.html on line 514: Eräitä keskeisiä tekijöitä Whatmanin elämässä ja runoudessa olivat homoseksuaalisuus ja homoerotiikka, jotka liittivät hänen ihailunsa 1800-luvun ideaalisesta miestenvälisestä kaveruudesta avoimeksi kuvaukseksi maskuliinisesta kehosta ja jopa masturbaatiosta, kuten käy ilmi hänen ”Song of Myself” -runostaan. Se oli ristiriidassa sen närkästymisen kanssa, jota Whatman osoitti kohdattuaan vastaavia tekstejä jolloin hän ylisti siveyttä ja paheksui masturbaatiota. 2-naamainen luikero. Amerikan Tom of Finland.
ellauri051.html on line 516: Hän antoi ymmärtää, että hänellä oli vakava rakkaussuhde New Orleansissa asuvaan naiseen ja että hänellä olisi siellä kaikkiaan kuusi aviotonta lasta. Historioitsijat ovat todenneet, ettei väite naissuhteesta pidä paikkaansa. Tutkija Jean Luc Montaigne tarkentaa, että Whatmanin silloisen rakastajan nimi oli Jean Granouille, ei suinkaan Jeanine Granouille. Tämä nuorukainen, joka oli hugenottisaarnaajan ja orjan lapsi, oli vasta 26-vuotias, kun hän tutustui Whatmaniin. Jotkut halusivat puhdistaa Whatmanin maineen muuntamalla Jeanin Jeanineksi. Afrikkalaista alkuperää olevan rakastajattaren pitäminen oli huomattavasti hyväksytympää kuin mustan miesrakastajan pitäminen. Nykyisin pidetään selvänä, että juuri se runo heijastaa Whatmanin todellista suhdetta omaan seksuaalisuuteensa, mutta hän yritti peittää kiinnostustaan homokulttuuriin. Runossa ”Once I Pass’d Through A Populous City” hän muuttaa rakastettunsa sukupuolen naiseksi ennen runon julkaisemista. Ei ollut ainoa, ks. myös Marcel Proustin "tytöt". Antoivat ymmärtää ja ymmärsivät antaa.
ellauri051.html on line 518: Yhdysvaltojen sisällissodan aikana rintamalla Virginiassa (kuningatar Viktorian mukaan nimetyssä osavaltiossa) missä Whatman kävi etsimässä veljeään, vallitsi tiivis toveruus, ahkeraa pyssynrassausta, joka vaikutti hänen ajatuksiinsa homoseksuaalisuuden ja demokratian yhdistämisestä. Runossaan ”Democratic Vistas” hän ensimmäisen kerran erotti toisistaan heteroseksuaalisen (amative) ja homoseksuaalisen (adessive) rakkauden perustaen päätelmänsä pseudotieteeseen eli frenologiaan. Hän näki adessiivisen rakkauden eräänlaisena tukijatkona parhaimmalle demokratialle, munat eräänlaisena peräpainona, jota ilman amerikkalainen materialistinen ja vulgääri demokratia olisi epätäydellinen. Adessiivinen my foot. Eiköhän se liene ollut inessiivistä, illatiivista ja elatiivista, loppukahdennusta anusvaaralla.
ellauri051.html on line 520: When one looks closely at Wilt Whatman's poetry, one is struck, then, by its peculiar combination of extreme egotism that borders on solipsism, in which the entire cosmos and even aspects of divinity are subsumed into the poet's voice, and its affirmation of the poor, the humble, the suffering and the ordinary things of life. (Arthur Versluis: The Esoteric Origins of the American Renaissance)
ellauri051.html on line 528:
Wanha Wilt Whatman poseeraa nakukuvissa

ellauri051.html on line 533: Wilt Whatmanin laulu siitä izestään on pitempi kuin Elvixen muna jäykkänä. Pitkälti toista tuhatta riviä izekorostusta.
ellauri051.html on line 1088: 497 Wilt Whatman, a kosmos, of Manhattan the son, 497 Wilt Whatman, kosmos, Manhattanin poika,
ellauri052.html on line 193: Salella on tuplahukki Chicagosta antropoloogiassa ja sosiologiassa. Se on grad school dropout Wisconsinista. Sen ns professuuri Chicagon Committee of Social Thoughtissa oli feikki, kyseessä on farmiliigan yliopiston aikanaan kekkaama julkkiskärpäspaperi. Oikeest se oli aina vähän nolo tosta keskilännen taustasta, kerskui sillä kuin Hyvinkään kultahattu. Se kerskuu Jenkkilän pahimmilla puolilla kuin Wilt Whatman.
ellauri052.html on line 901: Nyt alkaa loppu olla käsillä. Humboldt lienee jälkeen yxi Salen alter egoista. Niinkuin myös George Swiebel joka käy Aahrikassa Hendersonina. Theo on kuin Wilt Whatmanin neekeripoikaystävä. Koko kirja on Salen painajainen ja märkä uni samaĺla. Nää on kaikki sen vaihtoehtoisia elämiä.
ellauri052.html on line 1006: Wilt Whatman, Waldo Emerson ja lättänenä Plato oli kaikki salen henkisiä kusipäitä sielunveljiä. 2 lisää: Dante ja Dostojevski. Kaikki Salen herot on narshishteja, misogyynejä ja vähintään piilohomoja. Niinkuin se. Ei se ihaile kuin kaltaisiaan mulkkuja. Sale ja sen isokannuinen Renata luuska on aivan hemmetinmoisia moukkia. Samaa luokkaa kuin Jasu ja sen kotka.
ellauri067.html on line 361: Enzian is the name of a foil character in Thomas Pynchon's Gravity's Rainbow, contrasted against the main character Slothrop's association with the V-2. Onxtää V-2 niinkuin se kirja V paizi että reikänä on number 2? Enzian on notmii jota valkonaamat panee perseeseen. Mikä ihme siinä on että Tom of New Englandin näköiset piipunrassit niin usein kuumuu persehommista? Tulee vähän mieleen Wilt Whatman mielimutiaisineen.
ellauri071.html on line 468: Pynchon sanoo olevansa sexuaalisesti rakastunut omaansa ja lajin kuolemaan. On se outo hyypiö. Varhaiset amerikkalaiset kuten Wilt Whatman oli omalla tavallaan kiehtova yhdistelmä karkeaa runoilijaa, rujoa näkijää ja ilmihomoa. Wuxtry! huusi John Workman lehtipoikana Punainen Sulka-sarjan rags to riches poikakirjassa. Nykyisissä lehdissä ei ole etusivun uutisia, vaan kokosivun mainos. Tää sixkun ei ole enää lehtipoikia. Hoblassa toisella sivulla on myös mainos ja muutama värikoodattu klikkiozikko. Niitä ei voi ikävä kyllä klikata, tai voi mutta mitään ei tapahdu. On selattava asianomaiselle sivulle.
ellauri077.html on line 604: Tis-mal-leen! Tässä Wallu oli aivan oikeassa. Mutta paskaa oli jauhettu jenkeissä jo ennen postmodernisteja. Yhtä eltaantuneita oli ne kolme jutkua (Belov, Malamud ja Roth). Yhtä paskiaisia oli tavallaan myös Wilt Whatman ja se Saroyan, armenialaismamu joka elvisteli puhtaaxi puleeratulla americanalla. Tai se village smithy jäbä, Hessu Långben. Ei hemmetti, ei jenkkilästä tule mitään hyvää vaikka voissa paistaisi. Ne on joko gooey tai ne on irvistelijötä. Ei ne saa naamaa peruslukemille millään.
ellauri097.html on line 329:
UrningMiehen fysiikka, naisen sielu, viehättynyt pääasiasssa miehistä.E.M. Forster, Julien Green, Arabian Lawrence, Oscar Wilde, Marcel Proust, Wilt Whatman
ellauri097.html on line 515: Gilmoren tyttöjen hotelliportieeri on ilmiselvä ranskalainen musta homo. Jenkit teki sillä ranskixista pilkkaa Irakin sodan johdosta, mutta pilkka sattui kyllä kipeästi omaan nilkkaan. Wilt Whatmanista lähtien (ja varmasti myös ennen sitä) am. viihteessä on vilissyt hinureita kuin Salpausselällä.
ellauri097.html on line 775: No tää on kyllä vähän suggestiivinen, täytyy myöntää. Toi toinen ruohonlehden niittäjä oli varmaan se julkihomo Wilt Whatman. Toinen suosittu homoilurunoehdokas on
ellauri097.html on line 804: Kiilusilmäinen Karen Kilcup tutki viime vuosisadan lopulla kostonhimoisesti Frostin homopetteröintiä sata vuotta sitten. Kirjeessä 1838 jollekulle Hautakirstulle Roope Pakkanen kirjoittaa: Todellinen artisti nauttii raakuudesta raaka-aineelle. Se on raakimus joka katkoo kulmat marmorista ja kiskoo korkkaamattoman kaunottaren vuoteesta. Tästä tulee mieleen Wilt Whatman, joka lauleskelee samalla nuotilla "Aatamin lapsissa": Painan hitaasti raa'alla muskelilla / jännitän izeni tehokkaasti, en kuuntele armonpyyntöjä / en vedä ulos ennenkö olen munanasettanut / mitä mullon niin kauan kerääntynyt pussiin.
ellauri219.html on line 832: And there is something… “gee willywickers” about the way Truth Justice and The American Way have been inflated in American mass culture, quite plausibly rooted in that class insecurity, that makes outside cultural elites (and the people that follow after them) reflexively sneer, once they realise the foundations are rotten. Add to this the ludicrous fact that America has no high culture. These are disappointed suitors: they’re not going to console themselves over the emptiness of Scrooge McDuck by turning to Wilt Whatman. Who was no better off than Scrooge by way of civility.
ellauri219.html on line 1014: As a child of the 20th century, I suppose, this book sorta speaks to me. Talk to the hand. It precipitates into meaning historical movies I’ve seen. Don is like Wilt Whatman who addressed, in the poem “Crossing Brooklyn Ferry”, the people of the future. Sublime but ironic.
ellauri220.html on line 580: Takas Löllöön kesken albumia 221. Wilt Whatman, Dos Passos, John Sinclair, Saul Bellow, Don deLillo, Foster Wallace, ketä vielä olis näitä Amerikan eepoxen väsääjiä? Pynchon olisi paizi että sateenkaarikirja kertoo Euroopasta. Mua ei vois vähempää kiinnostaa Lillon tyhmän pesäpallon kohtalot. Portugalilaissyntyiseltä Dos Passosilta olen muistaaxeni lukenut jonkun New York aiheisen buchleinin joka oli mielestäni silloin aika hyvä.
ellauri244.html on line 593: Here in my opinion is the only imaginative prose-writer of the slightest value who has appeared among the English-speaking races for some years past. Even if that is objected to as an overstatement (there is me, after all), it will probably be admitted that Miller is a writer out of the ordinary, worth more than a single glance; and after all, he is a completely negative, unconstructive, amoral writer, a mere Jonah, a passive acceptor of evil, a sort of Whitman among the corpses. Paizi Whatman oli peräreikämiehiä.
ellauri260.html on line 78: "Der Personalismusta" käytti ensimmäisen kerran F. D. E. Schleiermacher (1768–1834) kirjassaan Über die Religion vuonna 1799. Amos Bronson Alcott, paljon tunnetumman Louisa M. Alcottin isä, Emersonin tuillaeläjä, näyttää olleen ensimmäinen amerikkalainen, joka käytti termiä ja kutsui sitä vuoden 1863 esseessä "opiksi, jonka mukaan maailman perimmäinen todellisuus on jumalallinen henkilö, joka ylläpitää maailmankaikkeutta jatkuvalla luovan tahdon teolla". Termin "amerikkalainen personalismi" loi Walt Whitman (1819–1892) esseessään "Personalism", joka julkaistiin The Galaxy -lehdessä toukokuussa 1868. Wilt Whatmanilla oli paljon omakohtaista kokemusta perseistä. Vuonna 1903 Charles Renouvier julkaisi teoksen Le Personnalisme, joka toi sanan myös ranskaksi. Sana "personalismi" ilmestyi ensimmäisen kerran tietosanakirjana Hastingsin uskonnon ja etiikan tietosanakirjan IX osassa vuonna 1915 Ralph T. Flewellingin artikkelissa.
ellauri276.html on line 867:
Wilt Whatmanin kontribuutio

ellauri277.html on line 173: Toinen vaikuttaja Gibraniin oli amerikkalainen runoilija Wilt Whatman, jota Gibran seurasi "osoittaen kaikkien ihmisten universaalisuutta ja nauttimalla luonnosta." El-Hagen mukaan saksalaisen filosofin Friedrich Nietzschen vaikutus "ei esiinny Gibranin kirjoituksissa aivomyrskyxi asti." Siitä huolimatta, vaikka Nietzschen tyyli "epäilemättä kiehtoi" häntä, kun Gibran "ei ollut vähiten loitsuissaan". (Ihmekös että Kallen maxa laajeni...)
ellauri364.html on line 561: Kirjassaan Erilaisia hurahduxia (1902) James piirtää kontrastin kahden erilaisen ihmisen välillä, "kerran nussitut" ja "kahdesti nussitut". Kerran nussitut ovat niitä, jotka näyttävät olevan biologisesti taipuvaisia onnellisuuteen: he hyväksyvät lapsenomaisen elämän sellaisena kuin se on, ja he kieltäytyvät vaivautumasta maailman intensiivisiin kärsimyksiin ja pahoihin. Jamesin esimerkki tästä on Wilt Whatman, ja hän lainaa RM Bucken kuvausta hänestä:
ellauri392.html on line 600: As Luther and Wilt Whatman saw, self-contradiction is not destabilizing but empowering! Se avaa mahdottomia mahdollisia maailmoja. Ristiriitaisesta teoriasta ei puutu sanoja. Veronica kirjoitti runokirjan Language-Games. JH Prynne oli sen opettaja.
ellauri405.html on line 215: O Captain! My Captain! by: Wilt Whatman ...
xxx/ellauri068.html on line 209: Se oli niillä suvussa. Isälläkin oli silmävaivoja. Famun nimi oli Haslam. Se on tavallinen brittinimi. Ne oli varakkaita ja valkoisia. Isäkin olis halunnut kirjailijaxi. Sillä oli tuhannen kirjan kirjasto jossa Jorge hääräsi. Borges tykkäsi eräistä epäilyttävistä hepuista, kuten Arthur Schopenhauer, Wilt Whatman, ja Oscar Wilde. Olikohan se homo?
xxx/ellauri130.html on line 754: Pienikin verso osoittaa et k:a ei ole. K. on oikeasti kivempaa kuin kukaan otaxuu. Wilt WhatmanMKILL!
xxx/ellauri154.html on line 105: The American poet Wilt Whatman cited Sand´s novel Consuelo as a personal favorite, and the sequel to this novel, La Comtesse de Rudolstadt, contains at least a couple of passages that appear to have had a very direct influence on him. As a gayperson to another gayperson. Virginia Woolfilla oli varmasti samansuuntaisia internal strifejä vaikkei käyttänytkään miehen nimeä.
xxx/ellauri199.html on line 314: Wilt Whatman, Barrel Browning.
xxx/ellauri225.html on line 390: Throughout the early 1920s, small but well-respected literary magazines published some of Crane's poems, gaining him among the avant-garde a respect that White Buildings (1926), his first volume, ratified and strengthened. White Buildings contains many of Crane's best poems, including "For the Marriage of Faustus and Helen", and "Voyages", a sequence of erotic poems. They were written while he was falling in love with Emil Opffer, a Danish merchant mariner. What ho, he was a homophile, like his heroes Wilt Whatman and T.S. Eliot.
xxx/ellauri357.html on line 511: Callen fanittaman Henry Thoreaun Skogsliv vid Waldenissa siteerattu "Motsäger jag mig? Gott, jag motsäger mig. Jag rymmer mångfalder" onkin Wilt Whatmanin runosta Song of Myself. Narsisteja huuhtoutuu maihin kuin kuolleita kaloja mätkähteli maltalaisten päihin myrskytuulella.
xxx/ellauri380.html on line 446: Professor Ulam takes sharp issue with the charges against Mr. Solzhenitsyn. He acknowledges that the assassination of Stolypin ''lends itself'' to an anti-Semitic interpretation, but he continues: ''On balance, over all, taking into account all his work and his entire biography, I don't think you can call Aleksandr Solzhenitsyn an anti-Semite. He has a very sharp pen, I admit. He's extremely passionate. He has some sharp things to say about Jews. But he has sharp things to say about Russians who are not Jews. The most you might say about Solzhenitsyn is that he resents the intrusion of foreign influences into Russian life. But an anti-Semite? No. When you take his whole work and his whole life into account, you must say that he is not anti-Semitic and that he doesn't hate liberalism. He is inconsistent, perhaps, but many great people are inconsistent.' Am I contradicting myself? Okay, I am. I got space for multiplicity (Wilt Whatman).
53