ellauri109.html on line 677: Englannintajana Dryden käänsi erityisesti Vergiliuksen ja Boccaccion teoksia. Kirjallisuuskriitikkona hän vaikutti varsinkin draaman kehittymiseen, mutta myös taidekritiikin kehittymiseen varsinkin teoksellaan Essays on Dramatic Poesy (1668).
ellauri141.html on line 45: Quintus Horatius "Veltto" Flaccus (8. joulukuuta 65 eaa. – 27. marraskuuta 8 eaa.) oli roomalainen runoilija. Häntä pidetään yhtenä merkittävimmistä latinaksi kirjoittaneista runoilijoista. Horatius oli vapautetun orjan poika. Hän kuului Vergiliuksen tavoin Maecenaksen ylläpitämään kirjailijapiiriin. Parhaiten Horatiukselta tunnetaan nykypäivän yleinen lausahdus carpe diem eli tartu hetkeen tai kirjaimellisesti poimi päivä.
ellauri141.html on line 54: Taiteiden suosija ja Augustuksen ystävä etruskioletettu Maecenas syötti Flaccuxelle vatruskoita ja lahjoitti sille maatilan läheltä Tivolia. Horatius oli tyytyväinen, sillä nyt hän saattoi elää tuntemattomuudessa maaseudulla tavallisten ihmisten parissa ilman toimeentulohuolia. Eikä tivolikaan ollut häirizevän lähellä. Maecenaan kautta hän ystävystyi Vergiliuksen ja Variuksen kanssa. Heidän kanssaan Roomasta Brundisiumiin tehtyä matkaa hän myöhemmin kuvaili purevan satiirisesti kirjeissään.
ellauri162.html on line 477: Esimerkiksi vieno Vergilius - jonka koulumestarit ovat ristineet Mantovan jouzenexi varmaankin siksi, ettei hän ole syntynyt sinä kaupungissa - oli des Esseintesin mielestä yksi kammottavimmista tylsimyksistä ja turmiollisimmista kiusankappaleista mitä koko antiikki oli kuunaan tuottanut. Häntä pitkästyttivät Vergiliuksen valjut ja pikkusievät paimenet, jotka kumoavat kukin vuorollaan lukijan kurkkuun ruukullisen korskeita, puleerattuja säkeitä, hänen Orfeuksensa, jota verrataan kyynelehtivään satakieleen, Aristaioksensa joka vetistelee mehiläistensä puolesta, ja Aineiaansa - tämä sumea, lukijan sormien välistä solahtava sankari, joka kävelee kuin kiinalaisen varjonäytelmän hahmo ja sätkii kuin puu-ukko repsottavan ja huonosti öljytyn runotransparangin takana.
ellauri162.html on line 479: Hän olisi ehkä hyväksynyt noiden marionettien toisilleen lausumat pitkäpiimäiset höpötykset, jotka jäivät ilmaan roikkumaan, hän olisi ehkä hyväksynyt jopa lukuisat hävyttömät lainat Homerokselta, Theokritokselta, Enniukselta ja Lucretiukselta sekä Macrobiuksen ilmiantaman suoranaisen varkauden Aineiaan toisessa laulussa, joka on melkein sanatarkka jäljennös eräästä Pisandroksen runosepitteestä, hän olisi kenties voinut sulattaa noiden sekalaisten luritusten sanoin kuvaamattoman onttouden - sillä se mikä varsinaisesti nosti hänen karvansa pystyyn, oli Vergiliuksen heksametrisäkeiden rakenne: ne kumisivat kuin läkkipelti tai tyhjät peltikanisterit, paukuttivat litramitalla annosteltuja sanojaan prikulleen niin kuin pikkutarkan ja puisevan prosodian järkkymättömät säännöt vaativat, häntä häiritsi noiden kalkattavien. tosikkomaisten säkeiden tekstuuri, niiden juhlallisen virallinen ilme ja halpamaisen harras kieliopin kunnioitus,; nuo säkeet, jotka horjumaton kesuura mekaanisesti pilkkoi kahtia ja jotka päättyivät aina samoin daktyylin ja spondeen kirskuvaan yhteenottoon.
ellauri317.html on line 74: Kotljarevskyin pääteos on humoristinen runoelma Enejida, jota hän työsti vuodesta 1794 ja jonka ensimmäinen osa julkaistiin Pietarissa vuonna 1798 ilman hänen lupaansa. Se on ivamukaelma antiikin roomalaisen Vergiliuksen runoelmasta Aeneis. Kotljarevskyi vaihtoi sankaritarun hahmot kansankieltä puhuviksi ukrainalaisiksi kasakoiksi, jotka seikkailevat Ukrainan hetmanaatin lakkauttamisen jälkeisinä vuosina kuin Vergiliuksen troijalaiset sankarit ikään. Teos matkii useiden muiden kirjoittajien vastaavia Vergilius-parodioita, joista selkein esikuva on venäläisen Nikolai Osipovin versio. Teoksensa saavuttaman suosion innoittamana Kotljarevskyi laajensi sen kattamaan koko alkuperäisen Aeneaan juonen. Viimeinen, kuudes osa ilmestyi vuoden 1820 tienoilla, mutta koko teos julkaistiin yksissä kansissa vasta Kotljarevskyin kuoltua vuonna 1842. Kotljarevskyi kirjoitti myös ensimmäiset ukrainankieliset näytelmät Pultavan Natalja ja Ryssä-Tšarivnyk, joiden kantaesitys oli Pultavassa vuonna 1819.
xxx/ellauri354.html on line 290: Giosuè Carducci (27. heinäkuuta 1835 – 16. helmikuuta 1907) oli italialainen runoilija ja prosaisti, joka sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1906. Häntä pidetään modernin Italian epävirallisena kansallisrunoilijana. Hän toimi myös opettajana ja kääntäjänä ja käänsi Vergiliuksen teoksia ja osia Iliaasta italiaksi. Carducci toimi aktiivisesti myös kulttuuripolitiikassa ja oli muun muassa koulutusta ja kulttuuririentoja järjestävän Società Dante Alighierin perustajajäsen. Hänen poliittiset mielipiteensä olivat ailahtelevaisia, ja hän on kirjoittanut yhtä tulisieluisia tekstejä tasavallan puolesta kuin sitä vastaan. Hän ei pitänyt paavilaisuudesta. Hänet äänestettiin Senaattiin vuonna 1890.
7