ellauri152.html on line 54: Theokritos (m.kreik. Θεόκριτος, s. noin 305 eaa.) oli antiikin kreikkalainen runoilija, joka oli kotoisin Syrakusasta. Hän oli kreikkalaisen karjapaimenrunouden perustaja ja myynti1edustaja. Joidenkin tietojen mukaan Theokritos oli Simikhoksen poika ja hänen oikea nimensä olisi ollut Moskhos. Toisten tietojen mukaan hänen isänsä olisi kuitenkin ollut Praksagoras ja äitinsä Filina. Theokritos kirjoitti 30 idyllirunoa. Niistä itse asiassa vain kahdeksan on cowboyidyllejä, vaikka Theokritos tunnetaan juuri paimenrunoudestaan. Muut runot käsittelevät muita aiheita. Yleinen aihe on poikarakkaus, ja muodoltaan runoissa on esimerkiksi dialogeja, eräänlaisia minieepoksia (epyllia) sekä ylistysrunoja hallizijoille (enkomia). Theokritokselle itselleen idylli tarkoitti pientä kuvaelmaa, epylli pientä eepoxia ja ekloge pientä otosta eli samplea. Theokritoksen runot on kirjoitettu doorilaisen murteen piirteitä sisältävällä taidekielellä. Koineeta jossa eet väännetään aax. Savveettee murrettee. Osaa runoista pidetään epäperäisinä. Paimenrunojen lisäksi Theokritoksen nimissä on säilynyt 24 epigrammia, joista 22 sisältyy Kreikkalaiseen antologiaan. Monia epigrammeista pidetään epäperäisinä. Merkittävin Theokritoksen seuraaja paimenrunoilijana on roomalainen Vergilius, joka teki paimenrunoudesta oman erillisen kirjallisuudenlajin ja lujitti Theokritoksen asemaa tämän runouden lajin piirimyyjänä.
xxx/ellauri304.html on line 209: Musta (f) minä ja miellyttävä (f), lukee psalttarissa alkukielellä. Kirja muistuttaa tyyliltään muinaisen Lähi-idän alueen eroottisia runoja ja Theokritoksen maalaisidyllejä. Tästä syystä kriittiset tutkijat uskovat, että kirja on ajoitukseltaan myöhäinen ja että se on kirjoitettu hellenististen kulttuurivaikutteiden aikana. Vaikka kirja ei mainitse Jumalaa nimeltä kertaakaan, sen allegorisen tulkinnan vuoksi se on otettu mukaan Raamatun kaanoniin. Haha, se sai vaan patriarkkojen veret liikkeelle. Juutalaisen tradition mukaan kirja on allegoria Jumalan rakkaudesta Israelin kansaa kohtaan. Origeneestä alkaneessa kristillisessä perinteessä kirja on allegoria uskovaisen suhteesta seurakuntaan tai Kristuksen ja seurakunnan välisestä suhteesta. Vittu se on vaan pehmopornoa. Uuden testamentin kirjoittajat eivät viittaa Laulujen lauluun. Eikä ihme, on se niin heruttava, että Paavalilla olisi tullut vähemmästäkin kamat housuihin. Etenkin kun miehen kauneutta suizutetaan siinä aivan pidäkkeettömästi.
2