ellauri028.html on line 510: Pekka Kustaa Parkkinen (4. kesäkuuta 1940 Helsinki – 8. toukokuuta 1992 Helsinki) oli tuottelias suomalainen kirjailija ja kääntäjä. Proosassaan hän kuvasi väljällä, puheenomaisella kielellä näkemyksiään kulutusyhteiskunnan varjopuolista. Hänen teoksiensa hallitsevina aihepiireinä ovat rakkaus ja sen ristiriidat. Parkkista on kuvattu myös kommentoivaksi yhteiskuntakriitikoksi ja arjen kuvailijaksi. Runoilijana Parkkinen on (oli) aforistinen kiteyttäjä. Se löytyy kaljupäisen Tontin plokista Unohdettuja runoilijoita.
ellauri041.html on line 324: Omalla tavallaan Tommi Melenderin toinen romaani Ranskalainen visiitti on helposti mieleenpainuva lukukokemus. Se ei asetu suoraan valtavirtaan, vaan luovii siinä vinosti. Runoilijana uransa aloittanut Melender (s. 1968) on kirjoittanut romaanin, joka on sekä kielellisesti että temaattisesti vahvasti käreä-äänisen ja ruman tekijänsä näköinen. Ranskalainen pastilli on pikemminkin EU-myönteinen kuin perussuomalainen romaani, mikä ei johdu yksinomaan siitä, että valtaosa sen tapahtumista on sijoitettu Ranskaan - kuvitteelliseen pieneen kylään, joka vastustaa vielä roomalaisia. Ranskalainen ystävä on etäännytetty moraliteetti homoilusta, ystävyydestä, petoksesta, rakkaudesta, rikoksesta ja ajan ilmiöistä, joista koottu uteliaan penixen lailla kaikkialle työntyvä visuaalinen sälä ja auditiivinen häly estävät lukijaa kuulemasta ja näkemästä juuri mitään.
ellauri077.html on line 75: Viisikymmentäkuusivuotias amerikkalainen Nobel-palkittu runoilija, kohtalaisen ylipainoinen mies, joka amerikkalaisissa kirjallisuuspiireissä tunnettiin "runoilijoiden runoilijana" tai toisinaan pelkästään "Runoilijana", istui rinta paljaana aurinkoisella terassilla puolittain makuuasentoon käännetyssä aurinkotuoliissa kohtalaisessa määrin mutta ei vakavasti ylipainoisena, mies joka oli voittanut Kansallisen Kirja Palkinnon (2x), Kansallisen Kirja-arvostelijoiden Piiri Palkinnnon ja Lamont-palkinnon, saanut 2 apurahaa Kansalliselta Taidesäätiöltä, Rooman palkinnon, Lannan-säätiön stipendin, MacDowell-mitalin ja Mildred ja Harold Straussin Elämispalkinto -palkinnon Amerikan Taiteiden ja Kirjeiden Akatemialta ja Instituutilta sekä tullut valituxi KYNÄ-klubin pen palixi, runoilija jota 2kin sukupolvea oli julistant sukupolvensa äänexi ja joka nyt oli siis 56 vuotias ja loikoili kuivat Speedo-merkkiset XL-kokoiset uimahousut jalassa markiisikankaisessa, portaittain säädettävässä kansituolissa laatoitetulla terassilla kotinsa uima-altaan ääressä, runoilija joka ensimmäisten amerikkalaisten joukossa sai arvovaltaisen John D. ja Catherine T. MacArthur säätiöltä "Nero-palkinnon", joka oli vain 1/3 elossa olevasta amerikkalaisesta kirjallisuuden nobelistista, oli 172 senttiä pitkä, painoi 82 kiloa, oli ruskeatukkainen ja oli aina välillä huolinut/torjunut erilaisia Hius Lisäys Järjestelmä -merkkisiä hiussiirrännäisiä niin, että hänen hiusrajansa oli epätasaisesti vetäytynyt, ja nyt hän siis istui - tai kukaties tarkemmin sanottuna vain "lojui" - mustissa Speedoissa kotinsa munuaisen-
ellauri110.html on line 377: Esikoisteos Onnellisesti valittaen toi Westerbergin julkisuuteen. Sitä pidettiin kuvausvoimaisena ja visuaalisesti rikkaana. Runoilijana häntä on verrattu Rabbe Enckelliin. (No toi ei paljon auttanut, kekä se Rabbe sitten on?) Onnellinen valittaja on Handekin.
ellauri160.html on line 215: Runoilijana
ellauri160.html on line 321: Pekka Kustaa Parkkinen (4. kesäkuuta 1940 Helsinki – 8. toukokuuta 1992 Helsinki) oli tuottelias suomalainen kirjailija ja kääntäjä. Proosassaan hän kuvasi väljällä, puheenomaisella kielellä näkemyksiään kulutusyhteiskunnan varjopuolista. Hänen teoksiensa hallitsevina aihepiireinä ovat rakkaus ja sen ristiriidat. Parkkista on kuvattu myös kommentoivaksi yhteiskuntakriitikoksi ja arjen kuvailijaksi. Runoilijana Parkkinen on aforistinen kiteyttäjä. (Valitut runot, Pekka Parkkinen - Kihniön Kukka ja Kirja Oy)
xxx/ellauri057.html on line 1400: Runoilijana marakatti oli 1920-luvulla lähellä Tuijunkantajat-ryhmää, muttei innostunut ryhmän eksotiikan ja koneromantiikan ihailusta, vaan korosti miehekkäästi suomalaista perinnetietoisuutta. Toisen maailmansodan ja sen aiheuttaman aatteellisen hämmennyksen (Mitä? nazit hävisi?) jälkeen Haavio korosti runoudessaan vastapareja luonto–ihminen, pysyvä–katoava, ajattomuus–sodan hävitys. Sodanjälkeisessä tuotannossaan hän toimi siltarumpuna perinteisen ja modernin lyriikan välillä ja uudisti merkittävällä tavalla runouden rytmiikkaa.
7