Huuhaavaroitus! Extra paxua huuhaata on edessä. Huom. toi ei edes ole Platonin jumalaxi kohottama säännöllinen enneagrammi.
ellauri022.html on line 293: Ruman Luisa Mayn oma tarina? Sinne päin, ei ihan. Sen isä Bronson oli melko paskamainen setämies, huuhaileva visaneuvos koulupää, Platonin Valtion fänittäjä. Paljon pahempi kuin Mr. Shaw. Pahempi kuin paapa. Pahempi kuin kakka. Melkein kuin (kuiskaten) paska. Luisan feminismi oli huonosti kohdellun äidin peruja. Silti Luisa oli isän tyttö. Alcottin porukka muutti kuin mustilaiset 22 kertaa huuhailun merkeissä, kunnes äiskä peri rahaa ja Emerson tuli avuxi. Visapäästä ei ollut mihinkään. Plain living and high thinking. Luisa sai paiskia paapahommia kuin Polly. Luisalla oli kova elämä ennenkuin siitä tuli kuuluisa ja rikas. Vaan eipä saanut miestä, ruma punkero. Olikohan se lesbo? Milton oli homo. No oli se, ainakin kaapissa:
ellauri024.html on line 1270: tai toisen idealistin, fasistiystävämme Platonin
ellauri025.html on line 75: Pariisissa Tuomas kävi lukuisia oppiriitoja toisaalta arabialaisia aristoteelikkoja ja toisaalta Platonin ja Augustinuksen oppeja kannattaneita vastaan. Arabialaiset aristoteelikot kannattivat kahden totuuden oppia, jonka mukaan teologinen ja filosofinen totuus voivat olla erilaisia. Alternatiivisia totuuxia siis. Tuomas vastusti tätä jyrkästi. Platonistit taas katsoivat Platonin tavoin, että ”sielu on kuin kalkkilaivan kapteeni”. Tuomas kannatti sen sijaan aristoteelista ajatusta siitä, että sielu on ruumiin muoto – latinaksi forma, eli sen kvidditeetti. Quid pro quo.
ellauri030.html on line 28: Cicero sai teokseensa paljon vaikutteita varhaisemman kreikkalaisen filosofian dialogeista. Hän jäljittelee Platonin Valtiossa ja Faidonissa käytyjä keskusteluja ja on kääntänyt teokseensa kohtia Ksenofonin dialogista Talouden taito. Muodoltaan ja tyyliltään teos muistuttaa kuitenkin enemmän Aristoteleen dialogeja. Lienee plagioinut Aristonia Khioxelta, stoalaista, jolla oli myös joku valoisa vanhuus- nide, tosin kadonnut. (Siseroko tahallansa hävitti? Pikku pullon hukkasi.)
ellauri030.html on line 345: Stoalaisuuden aloittaja on filosofi Zeno (350–264 eaa.), ei se presokraattinen Zenon siis, järkimies, tästä on ollutkin jo puhetta. Tää Zenon oli kotoisin Kition kaupungista Kypros-saarelta. Hän oli alkuaan liikemies, mutta antautui sittemmin kokonaan henkisiin harrastuksiin. Oli kai saanut kokoon riittävästi massia. Tätä Zenonia opetti Platonin oppipoika Xenokrates, joka myytiin orjaxi kun jätti verot maxamatta. Tää on nyt vähän toistoa, mut menköön. Stoan pylväikössä oli hiljan tapettu ateenalaisia mielenosoittajia oligarkkiajoilla, Sokrates oli ollut barrikaadeilla. Zenon halus oppilaiden poistavan siitä graffitit.
ellauri031.html on line 319: Mussolini luki izensä lukeneistoon kansakoulupohjalta. Se luki kaikkea, etenkin Sorelia, Engelsiä ja Marxia. Käänteli italiaxi Nietscheä, Schopenhaueria ja Kantia. Tykkäs Platon Valtiostakin. Hyi helvetti. Platonin ihailusta voi fasistipaskiaisen heti tunnistaa. Plato oli teoreettinen filosofi, Mussolini soveltava. Se sovelsi Platonin valtio-oppia arkiryskeeseen. Kuin Plato ize, mutta paremmalla menestyxellä. Ryhtyi ize diktaattorixi eikä diktaattorin koutsiksi. Siinä leikissä voi käydä huonosti. (Siis molemmissa voi, ja kävikin.)
ellauri032.html on line 342: Tosi ja epätosi on lauseen attribuutteja. Ei Hobbes pohdi miten ne annetaan. Parmenideen (ja vähän Platoninkin) mielestä se oli ihan outoa, kai koska ne piti kielen mallina noita aataminaikuisia nimiä. Eihän nimet ole valetta, vaikka olis nimiä sarjakuvahahmoille kuten Aku Ankka tai jehova. Ne ei vaan tarkota mitään. Platon marssitti tähän apuun ideat eli yleiskäsitteet, tosi ajatus on oikea symplokee eidoon, kuvakudos. Ideat toisin kuin me yxilöt on ikuisia. Sielukin on sit yleiskäsite, se on meemi. Tänhän mä kekkasin jo toisaalla. Platon(ism)ista tuli mukaan paljon tämmöstä ihan puppua, josta eri sortin mystikot on sitten ammentaneet kauhakaupalla. Apinat on oikeesti ihan vitun hölmöjä, alkeellisia matelijanaivoja. Varsinkin kun niillä on joku oma lehmä ojassa.
ellauri032.html on line 344: Vale pohditutti ankarasti myös vielä yhtä aika lahjatonta matemaatikkoa Wittgensteinia, joka kehitti Platonin ideoista kuvateorian. Se piti porua kuvateoriasta vuosikymmenet, teki huonoa matematiikan filosofiaa siitä ilman villoja. Hullu piti sitä vielä parhaana aikaansaannoxenaan. Filosofeista osa on epäonnistuneita matemaatikkoja, osa täysin hölmöjä humanisteja jotka ei osaa laskea edes sormilla. Kielitieteilijöissä on myös näitä kahta sorttia.
ellauri033.html on line 477: Wyszewski pahoittelee ihan Jeremiaan ja Platonin äänenpainoilla, että senaikaiset romaanit, teatteri, kaikki fin-de-siecle häärintä ovat ällösti latistaneet vuosisataiset kunnian ja ylpeyden, perhesiteiden ja uskonnon meemit. 20v kestänyt snobeilu ja uuber-menscheily on ollut ihan perseestä, ajatellen nyt vaan vaikka meidän omia pentuja. (No niitähän ei porvari-Paavalilla ollut, lukuunottamatta Fifiä.)
ellauri040.html on line 127: Sokraattisista filosofeista sokraattisin oli Sokrates joka toisti Platonin ajatuxia kuin opetettu papukaija. Platon oli ensimmäisiä laajemmin julkaisseita fasisteja. Syrakusan diktaattori kyllästyi ja möi sen orjaxi. Samoin kävi Epiktetoxelle, toiselle apinapesän uskolliselle pörriäiselle. Nämä tulivat ilmaisexi johtoportaalle, toiset kohtuukorvauxesta, kuten Eski.
ellauri040.html on line 159: Jyrki vaivaantuu kun se joutuu anaalifilosofien dialektiikan kohteexi, sen Platonin hioman poliisikuulustelutaktiikan, missä kuulusteltavalta kysytään vaan kylkyl ja eiei, kaikki mikä siihen lisätään on pahasta. Tällä saa mukavasti koko käsitteistön haltuunsa, ja mikä parasta, saa ize koko ajan puhua. Jyrki juoxee karkuun ja kirjoittaa vesiliukoisella tussilla meren pohjaan: vittu, vittu.
ellauri047.html on line 972: Vanhana Retu Sorainen oli jotenkin Immanuel Kantin oloinen. Retu oli Manua n. 10v vanhempi. Valistusfilosofit hurras Fredrikille, ne näät kannusti Platonin tyylistä valistunutta izevaltiutta. Laahus on liian tyhmä päättämään edes omista asioistaan. Tiedosta tässä on epäselvyyttä eikä tahdosta, ne kuvitteli. Väärin, väärin.
ellauri077.html on line 190: Arska Kinnunen seliti sanan ironia alkuperäistä merkitystä Platonin Sokrateella: ei sano mitä ajattelee, tai ei ajattele mitä sanoo. Ei siihen välttämättä sisälly mitään sarkasmia. Arska sanoo, että ystävien kesken ei tarvita ironiaa. Väärin, mitä siitä tulisi jos ystävälle aina sanoisi mitä ajattelee. Ei se ole kovin ystävällistä. Muttei siinä ole pakko olla kieli poskessa, ei mitään läppä läppä virnuilua siis. Vaan vähän suhteellisuudentajua. Kaikkea ei tarvi sanoa mitä ajattelee. Parempi on kun ajattelee mitä sanoo.
ellauri079.html on line 187: Platonin kirjeet (yleisiä huomioita)
ellauri079.html on line 189: Löysin divarista Platonin koottujen multa puuttuneet osat 6-7, joissa on apokryfistä sälää Platonin liepeiltä. Niistä on suurin osa Platonin muka kirjoittamia kirjeitä. Vähän sellasia paavalimaisia paimenkirjeitä tyrannikamuille.
ellauri079.html on line 191: Platonin nimissä säilyneitä kirjeitä on teosten kokoelmassa 13. Ne ovat varsin erilaisia ja eripituisia. Monet vaikuttavat puhtailta mielikuvituxen tuotteilta. (No mites se eroaa Platonin muusta tuotannosta?) Moni seikka viittaa siihen, että pitkä VII kirje, jossa on Platonin typerän poliittisen toiminnan puolustus, on ainoa joka on kirjoitettu hänen omasta aloitteestaan ennen hänen kuolemaansa v 347 eKr. Loput ovat tod.näk. epäperäisiä.
ellauri082.html on line 183: Platonin filosofiset klassikkoteoksensa on kirjoitettu dialogin muotoon, ja niitä on helppo ja kevyt lukea – vaikka niissä käsitellään isojakin asioita, on niissä myös pieniä, kuten pottunenäisen Sokrateen etuveitikka Alkibiadeen pepussa.
ellauri099.html on line 161: Jakkoh-Hintikka, Suoooomen Akatemia, vastasi Jaakko puhelimeen viereisessä huoneessa. Mun ensimmäinen ja paras työnantaja oli Suomen Akatemia, siitä eteenpäin on ollut pelkkää alamäkeä. Suomen Akatemia sai nimensä Turun Akatemiasta, joka monen mutkan kautta on saanut nimensä Platonin koulusta, joka sai nimensä Akademian puistosta, joka oli saanut nimensä tarunomaisesta Akademoxesta. Βρισκόταν σε ένα άλσος της Ακαδήμειας, προαστίου των Αθηνών αφιερωμένου στον Αθηναίο ήρωα Ακάδημο, από το όνομα του οποίου και προήλθε η ονομασία της.
ellauri099.html on line 163: Platonin ääliö sivuutti Aristoteleen Akatemian deanina ja pani siihen typerän sisarenpoikansa Speusippoxen. Vitun nepotisti. Aristoteleesta tuli lyseon rehtori. No eihän Speusippoxen tunaroinnista tullut lasta eikä paskaakaan. Ensi töixeen se peruutti Platonin ideaopin ja heitti hyvän (agathon) tienoheen sen perään. Myöhemmin se joutui hakemaan ne nolosti takaisin. 8v kuluttua se sai slaagin ja dekaanixi tuli parin äänen enemmistöllä mamu Xenokrates. Xenokrates oli oligarkki ja piti ykköstä ja kakkosta jumalina. Kristinusko pani myöhemmin nokkiin ja päätyi kolmoseen.
ellauri109.html on line 260: Siihen tuloxeen tuli Platonin Sokrateskin tutkittuaan Alkibiadeen vaipanväliä. Hankamäki oli ehdokkaana vuoden 2019 eduskuntavaaleissa edustaen perussuomalaisia, mutta ei tullut valituksi.
ellauri115.html on line 538: Juuri esittämäni doktriini on tosiaankin hämärä; mut ainakin se kuulostaa kuin se merkizisi jotakin eikä siinä ole mitään järkeä tai kokemusta luotaantyöntävää; voiko samaa sanoa materialismista? Eikö ole selvä että jos liike on oleellista aineelle niin sitä ei vois siitä irrotta, se olis aina läsnä siinä yhtä paljon, aina läsnä jokaisessa aineen hiukkasessa, aina sama jokaisessa hiukkasessa, sitä ei voisi siirtää, se ei kasvaisi eikä vähentyisi, eikä me voitas kuvitella ainetta levossa. [Tää on taas huippumoukkamaista pohdintaa, samaa luokkaa kuin Platonin Sokrateen suuhun laittamat sepustuxet siitä mix sielu ei voisi olla harmoniaa. Leegopalikka-tason törttöilyä. ] Kun sanot mulle että liike ei ole aineen luonteessa mutta välttämätöntä, se on pelkkää sanakikkailua. Sillä joko aineen liike lähtee aineesta izestään ja on sixi sille oleellista; tai se lähtee ulkoisesta syystä eikä ole sille välttämätöntä, koska liikuttava syy vaikuttaa; ja ollaan takas lähtöruudussa. [Toi oli hyvin vedetty, ex je?]
ellauri115.html on line 1004: Pukille kuolivat preetori C. G., Tigellinus, room. henkivartijakaartin pääll., Ludovico, Guido Gonzales, Mantovan markiisin poka, sekä vielä huonompaa esimerkkiä näyttäen Platonin veljenpoika Speusippos sekä muudan paavimme. Pahemminkin voisi käydä.
ellauri142.html on line 201: Sitä mukaa kun työväenluokka käy automaatiossa tarpeettomaxi, kaikki sen tasa-arvosaavutuxet heittää Wolttia kiilusilmäisten talousliberaalien happokäsittelyssä. Työläisparoista tulee yrittäjäorjia ilman turvaa sekä ilman vapautta, peruutetaan takas 1800-luvulle tai paremminkin öykkäröivän Platonin ja kuraveristen tamilien kulta-ajalle 300v eKr. Jumalautamä Buddhan porukoiden rekka peruuttaa linkkuun takavalot vilkkuen. Intiaanikäännös kapealla tiellä kohti tasa-arvoa. Tie eeku paranoo.
ellauri159.html on line 559: Kardinaalihyveet perustuvat Platonin hyveoppiin ja ne omaksuttiin osaksi kristillistä teologiaa uusplatonismin välityksellä.
ellauri172.html on line 104: Runoilijan oman kertomuksen mukaan hän osasi latinaa, kreikkaa ja hepreaa kuuden vuoden iässä, ja hän oli kääntänyt Platonin Kritonin kirjastosta alle 11-vuotiaana. Runoilijan poika petti isän asian katollisille ja jäi siitä perinnöttömäxi. Nobelisti Szymborska on puolantanut Agrippaa.
ellauri216.html on line 150: Proklos (m.kreik. Πρόκλος ὁ Διάδοχος, Próklos ho Diádokhos, Proklos Seuraaja; lat. Proclus; 8. helmikuuta 412 – 17. huhtikuuta 487) oli antiikin kreikkalainen uusplatonilainen filosofi ja Platonin Akatemian johtaja. Hän oli antiikin viimeisimpiä merkittäviä filosofeja. Proklos kehitti yhden tarkimmin määritellyistä uusplatonistisista järjestelmistä. Hänen elinaikansa sijoittuu antiikin Kreikan filosofian loppuun, joten hänen ajatuksensa siirtyivät tehokkaasti keskiaikaiseen filosofiaan ja islamilaiseen filosofiaan.
ellauri216.html on line 162: Hänen teoksensa voidaan jakaa kahteen osaan. Ensimmäiseen osaan kuuluvat Memorandi eli kommentaariot Platonin teoksiin. Ensimmäiset kommentaarionsa hän kirjoitti ollessaan 28-vuotias. Näitä olivat kommentaariot Timaiokseen, Valtioon, Alkibiadeehen, Parmenideehen ja Kratylokseen. Näissä teoksissa Proklos analysoi ja uudelleenmuotoili Platonin esittämiä ajatuksia – tuossa vaiheessa vielä paljolti väärinymmärrettynä ja vääristeltynä. Mitä tollanen kaxkymppinen jolppi muka niistä ymmärsi, takuulla ei midiä.
ellauri223.html on line 52: Aurinkokaupunki esitetään dialogina Johanniittain ritarikunnan pikashakin suurmestarin (grand master, GM) ja genovalaisen merikapteenin (Capt. Haddock) välillä. Sen esikuvana on toiminut Platonin Valtio sekä Timaioksessa oleva Atlantiksen kuvaus. Teos kuvaa teokraattisen yhteiskunnan, jossa tavarat, naiset ja lapset ovat yhteisomistuksessa. (Se muuten luetellaan katolisen kirkon heresioiden luettelossa nimellä barallotit. The Barallots were a sect, deemed heretical, at Bologna in Italy, who had all things in common, even their wives and children. They gave so readily into all manner of sensual pleasures, that they were also termed JIT Compilers.) Teoksessa on selvästi vaikutteita Picatrixista, arabialaisesta maagisen kaupunkisuunnittelun oppaasta.
ellauri248.html on line 229: Tästä "silmäyxestä" jo näkee minkälaisen kusiluikkarin kanssa ollaan tekemisissä. Nietzsche viilaa tässä jo Platonin alustamaa fasistista ajattelumallia. Mikä se on että juuri luttaperseisimmät pikku lökäpöxyukkelit on olleet näiden ajatusten airuita? Kai niillä on ollut erityisen paljon hampaankolossa.
ellauri258.html on line 148: "Ei. Minua on ajanut murrosiästä asti vimma filosofiaa kohtaan. Aloin jo 14-vuotiaana lukea valtavasti aihetta käsitteleviä kirjoja. Platonin sanoin: filosofia on kuin kipinästä leimahtava liekki, joka ravitsee itse itseään. Yliopistolle mennessäni en ollut suunnitellut väitteleväni nopeasti enkä ajatellut kansainvälisiä kuvioita, mutta englanniksi julkaistut teokseni herättivät keskustelua. Suomesta on tavallisesti lähdetty viemään jotain, esimerkiksi musiikkia maailmalle, mutta olen aina ajatellut kansainvälisesti ja julkaissut ensin ulkomailla. Pääyleisöni on Suomen ulkopuolella. Täällä teen asioita rakkaudesta."
ellauri260.html on line 404: No sitten on vielä tää että kaikkien pitäisi olla jotenkin tasa-arvoisia. Vanhan koulun puitteissa tää justeerattiin sitten kiven takana. Se ei tahdo enää kelvata herroille sosialisteille. Mutta hemmetti, näettehän toki izekin että toiset meistä on toista parempia! Siitähän tulisi silkkaa kommunismia, ja arvaahan kuinka siinä sitten käy! Nietsche sentään tajusi että jumalan poistuttua näyttämöltä ei jää muuta kuin supermiehet ja rupusakki. Sentään Jahven johdolla rupusakki tiesi paikkansa ja saattoi olla siitä vielä ylpeä. Niinkuin kersantti Ärjylä: olen ehkä vain kersantti, mutta olen #¤%6/! vieköön USA:n armeijan (tai ainakin Jermulan kasarmin) paras kersantti. Oli paha virhe kun Preussin keisari otti käyttöön suht yleisen äänioikeuden (miinus naiset ja varattomat tietysti). Siitä alkoi alamäki. Kaikki eivät opi korkeampaa matikkaa, ei edes vaalimatikkaa. Paras jättää ääntenlasku niille jotka osaavat. Kokonaisuuden kannalta on hyvä että jaetaan porukat herrasväkeen ja rahvaaseen (apus mä herrasväen puolelle!) Ja paljon samansuuntaista säätypulinaa, joka ei ole hievahtanut mihkään hindujen eikä Platonin ajoista.
ellauri285.html on line 285: Teistit, kuten John Cottingham (2003), väittävät, että Jumala on välttämätön ylläpitämään objektiivista moraalia ja objektiivista arvoa yleensä. Tässä kohtaa jumala on tappiollisessa tiimissä, sillä hyvin harvat nykyajan metaetiikan asiantuntijat uskovat, että objektiivinen moraali (tai arvo yleensä) riippuu Jumalasta. Platonin Euthyfronista lähtien on tämmöstä keppi-porkkana etiikkaa pidetty primitiivisenä. (No, jumala voi jälkeenpäin kyllä antaa niille keppiä, Euthyfron tai ei.)
ellauri285.html on line 325: Vaikutusvaltainen Platonin kääntäjä Friedrich Schleiermacher ei arvostanut tätä vuoropuhelua. Hän piti sitä "erittäin huonona teoksena Lachesin ja Charmidesin verrattuna". Olof Gigon arvioi sitä myös huonosti 1900-luvulla. Hän koki, että dialogi nojautui liian voimakkaasti sanapeleihin ja semantiikkaan.
ellauri294.html on line 89: Fryygit ei olleet hyviä juuri muussa kuin musakornerissa. Fryygialainen skaala on c duurin kolmas moodi missä perussävelenä on cm sijasta e, josta on vain puoli sävelaskelta äffään. Se on molliskaala jossa toinen sävel on alennettu ja se kuulostaa muista kuin puukorvista sen tautta synkältä ja uhkaavalta. Platonin mielestä se oli subversiivinen ja sixi kielletty ihannevaltiosta. Kaikki kreikkalaiset moodit saadaan joonialaisesta c-duurista siirtämällä toonikaa. Oikeestaan ei ole mitään keinoa tietää mikä on toonika kuin siitä että siihen aina palataan, etenkin värsyjen lopussa. Se on kuin ihmisen perustaajuus, formantti 0 mihin puhemelodia puheen lopussa laskeutuu.
ellauri345.html on line 424: Roomalaiset voivat kumota tämän kysymyksen suunnitellun lain. Jos ei tunnista sen pakottavaa luonnetta, romaanin ydin jää epäselväksi. Sillä tätä moraalisen äänen hiljaisuutta ei voida ymmärtää yksilöllisyyden piirteenä, kuten tunteiden mykistettyä kieltä. Se ei ole ihmisen rajoissa oleva kohtalo. Tämän hiljaisuuden myötä illuusio on asettunut kuluttavalla tavalla jaloimman olennon sydämeen. Ja tämä muistuttaa oudolla ikääntyessään mielisairaaseen menehtyneen Minna Herzliebin vaikenemista. Kaikki sanaton toiminnan selkeys on ilmeistä ja todellisuudessa itsensä säilyttävien sisäinen minä ei ole yhtä hämärtynyt kuin muiden. Pelkästään päiväkirjassaan Ottilien ihmiselämä näyttää vihdoinkin sekoittuvan. Kaikki heidän kielellisesti lahjakas olemassaolonsa löytyy yhä enemmän näistä hiljaisista kirjoituksista. Mutta he myös rakentavat vain muistomerkkiä jollekulle, joka kuoli. Hänen paljastavansa salaisuudet, jotka kuoleman yksin pitäisi paljastaa, tottunut ajatukseensa poismenosta; ja osoittamalla elävien hiljaisuutta he ennakoivat myös heidän täydellisen hiljaisuutensa. Illuusio, joka hallitsee kirjailijan elämää, tunkeutuu jopa hänen henkiseen, etäiseen tunnelmaan. Sillä jos päiväkirjan vaarana on, että se paljastaa liian aikaisin muistin idut sielusta ja estää sen hedelmien kypsymisen, silloin sen täytyy välttämättä tulla tuhoisaksi siellä, missä vain henkinen elämä ilmaistaan siinä. Ja kuitenkin lopulta kaikki sisäisen olemassaolon voima tulee muistista. Vain hän takaa sielunsa rakkauden. Tämä henkii Goethen muistoa: ”Oi, sinä olit menneitä aikoja Siskoni tai vaimoni." Ja niin kuin sellaisessa liitossa kauneus itse säilyy muistona, niin se on kukkiessaankin merkityksetön ilman sitä. Tästä todistavat Platonin Phaidroksen sanat: "Joka on tuore vihkimisestä ja on yksi niistä joka näki siellä paljon tuonpuoleisessa elämässä, joka nähdessään jumalalliset kasvot, jotka jäljittelevät hyvin kauneutta tai fyysistä muotoa, hämmästyy aluksi, muistaa tuolloin kokemansa ahdistuksen, mutta sitten kun hän lähestyy sitä, hän tunnistaa sen luonteen ja palvo häntä kuin jumalaa, koska muisti on nostettu kauneusajatukseen ja näkee sen seisovan varovaisuuden vieressä pyhällä maalla." Ottilienin olemassaolo ei herätä sellaista muistoa, hänessä kauneus todella jää ensimmäinen ja olennainen asia. Kaikki heidän myönteinen "vaikutelmansa" syntyy vain ulkonäöstä; Lukuisista päiväkirjasivuista huolimatta hänen sisäinen olemuksensa pysyy suljettuna, suljempana kuin mikään Heinrich von Kleistin naishahmoista. Tämän näkemyksen myötä Julian Schmidt kohtaa vanhan kritiikin, joka sanoo oudolla varmuudella: "Tämä Ottilie ei ole todellinen runoilijan hengen lapsi, vaan syntinen luomus Mignonin ja vanhan Masaccion tai Giotton kuvan kaksoismuistossa. «. Itse asiassa Ottilienin hahmossa maalaus on ylittänyt eeppisen runouden rajat. Sillä kauneuden esiintyminen olennaisena sisältönä elävässä olennossa on materiaalin eeppisen ympyrän ulkopuolella. Ja silti hän on romaanin keskipisteessä. Sillä ei ole paljoa sanottavaa, jos uskomusta Ottilienin kauneudesta kuvataan perusedellytykseksi romaaniin osallistumiselle. Tämä kauneus ei saa kadota niin kauan kuin hänen maailmansa kestää: arkkua, jossa tyttö lepää, ei suljeta. Tässä teoksessa Goethe siirtyi hyvin kauas kuuluisasta Homeroksen mallista kauneuden eeppiseen esitykseen. Sillä ei ainoastaan Helena vaikuta päättäväisemmältä Pariisin pilkkaamisessaan kuin Ottilie koskaan sanoissaan, vaan ennen kaikkea hänen kauneutensa kuvauksessa Goethe ei noudattanut kuuluisaa sääntöä, joka ilmeni muurilla kokoontuneiden ihailevista puheista. otettiin vanhoilta ihmisiltä. Ne omaleimaiset epiteetit, jotka Ottilielle annetaan, jopa romaanimuodon lakeja vastaan, vain siirtävät hänet pois eeppiseltä tasolta, jolla runoilija hallitsee, ja antavat hänelle vierasta eloisuutta, josta hän ei ole vastuussa. Mitä kauempana hän on Homeroksen Helenistä, sitä lähempänä hän on Goethea. Heidän tavoin hän seisoo epäselvällä viattomuudella ja näennäisen kauneudella heidän tavoin sovittavan kuoleman odotuksessa. Ja kutsuminen liittyy myös hänen ulkonäköönsä. « Ottilienin olemassaolo ei herätä sellaisia muistoja, kauneus on hänessä todellakin ensimmäinen ja olennainen asia. Kaikki heidän myönteinen "vaikutelmansa" syntyy vain ulkonäöstä; Lukuisista päiväkirjasivuista huolimatta hänen sisäinen olemuksensa pysyy suljettuna, suljempana kuin mikään Heinrich von Kleistin naishahmoista. Tämän näkemyksen myötä Julian Schmidt kohtaa vanhan kritiikin, joka sanoo oudolla varmuudella: "Tämä Ottilie ei ole todellinen runoilijan hengen lapsi, vaan syntinen luomus Mignonin ja vanhan Masaccion tai Giotton kuvan kaksoismuistossa. «. Itse asiassa Ottilienin hahmossa maalaus on ylittänyt eeppisen runouden rajat. Sillä kauneuden esiintyminen olennaisena sisältönä elävässä olennossa on materiaalin eeppisen ympyrän ulkopuolella. Ja silti hän on romaanin keskipisteessä. Sillä ei ole paljoa sanottavaa, jos uskomusta Ottilienin kauneudesta kuvataan perusedellytykseksi romaaniin osallistumiselle. Tämä kauneus ei saa kadota niin kauan kuin hänen maailmansa kestää: arkkua, jossa tyttö lepää, ei suljeta. Tässä teoksessa Goethe siirtyi hyvin kauas kuuluisasta Homeroksen mallista kauneuden eeppiseen esitykseen. Sillä ei ainoastaan Helena vaikuta päättäväisemmältä Pariisin pilkkaamisessaan kuin Ottilie koskaan sanoissaan, vaan ennen kaikkea hänen kauneutensa kuvauksessa Goethe ei noudattanut kuuluisaa sääntöä, joka ilmeni muurilla kokoontuneiden ihailevista puheista. otettiin vanhoilta ihmisiltä. Ne omaleimaiset epiteetit, jotka Ottilielle annetaan, jopa romaanimuodon lakeja vastaan, vain siirtävät hänet pois eeppiseltä tasolta, jolla runoilija hallitsee, ja antavat hänelle vierasta eloisuutta, josta hän ei ole vastuussa. Mitä kauempana hän on Homeroksen Helenistä, sitä lähempänä hän on Goethea. Heidän tavoin hän seisoo epäselvällä viattomuudella ja näennäisen kauneudella heidän tavoin sovittavan kuoleman odotuksessa. Ja kutsuminen liittyy myös hänen ulkonäköönsä. « Ottilienin olemassaolo ei herätä sellaisia muistoja, kauneus on hänessä todellakin ensimmäinen ja olennainen asia. Kaikki heidän myönteinen "vaikutelmansa" syntyy vain ulkonäöstä; Lukuisista päiväkirjasivuista huolimatta hänen sisäinen olemuksensa pysyy suljettuna, suljempana kuin mikään Heinrich von Kleistin naishahmoista. Tämän näkemyksen myötä Julian Schmidt kohtaa vanhan kritiikin, joka sanoo oudolla varmuudella: "Tämä Ottilie ei ole todellinen runoilijan hengen lapsi, vaan syntinen luomus Mignonin ja vanhan Masaccion tai Giotton kuvan kaksoismuistossa. «. Itse asiassa Ottilienin hahmossa maalaus on ylittänyt eeppisen runouden rajat. Sillä kauneuden esiintyminen olennaisena sisältönä elävässä olennossa on materiaalin eeppisen ympyrän ulkopuolella. Ja silti hän on romaanin keskipisteessä. Sillä ei ole paljoa sanottavaa, jos uskomusta Ottilienin kauneudesta kuvataan perusedellytykseksi romaaniin osallistumiselle. Tämä kauneus ei saa kadota niin kauan kuin hänen maailmansa kestää: arkkua, jossa tyttö lepää, ei suljeta. Tässä teoksessa Goethe siirtyi hyvin kauas kuuluisasta Homeroksen mallista kauneuden eeppiseen esitykseen. Sillä ei ainoastaan Helena vaikuta päättäväisemmältä Pariisin pilkkaamisessaan kuin Ottilie koskaan sanoissaan, vaan ennen kaikkea hänen kauneutensa kuvauksessa Goethe ei noudattanut kuuluisaa sääntöä, joka ilmeni muurilla kokoontuneiden ihailevista puheista. otettiin vanhoilta ihmisiltä. Ne omaleimaiset epiteetit, jotka Ottilielle annetaan, jopa romaanimuodon lakeja vastaan, vain siirtävät hänet pois eeppiseltä tasolta, jolla runoilija hallitsee, ja antavat hänelle vierasta eloisuutta, josta hän ei ole vastuussa. Mitä kauempana hän on Homeroksen Helenistä, sitä lähempänä hän on Goethea. Heidän tavoin hän seisoo epäselvällä viattomuudella ja näennäisen kauneudella heidän tavoin sovittavan kuoleman odotuksessa. Ja kutsuminen liittyy myös hänen ulkonäköönsä. Sillä ei ole paljoa sanottavaa, jos uskomusta Ottilienin kauneudesta kuvataan perusedellytykseksi romaaniin osallistumiselle. Tämä kauneus ei saa kadota niin kauan kuin hänen maailmansa kestää: arkkua, jossa tyttö lepää, ei suljeta. Tässä teoksessa Goethe siirtyi hyvin kauas kuuluisasta Homeroksen mallista kauneuden eeppiseen esitykseen. Sillä ei ainoastaan Helena vaikuta päättäväisemmältä Pariisin pilkkaamisessaan kuin Ottilie koskaan sanoissaan, vaan ennen kaikkea hänen kauneutensa kuvauksessa Goethe ei noudattanut kuuluisaa sääntöä, joka ilmeni muurilla kokoontuneiden ihailevista puheista. otettiin vanhoilta ihmisiltä. Ne omaleimaiset epiteetit, jotka Ottilielle annetaan, jopa romaanimuodon lakeja vastaan, vain siirtävät hänet pois eeppiseltä tasolta, jolla runoilija hallitsee, ja antavat hänelle vierasta eloisuutta, josta hän ei ole vastuussa. Mitä kauempana hän on Homeroksen Helenistä, sitä lähempänä hän on Goethea. Heidän tavoin hän seisoo epäselvällä viattomuudella ja näennäisen kauneudella heidän tavoin sovittavan kuoleman odotuksessa. Ja kutsuminen liittyy myös hänen ulkonäköönsä. Sillä ei ole paljoa sanottavaa, jos uskomusta Ottilienin kauneudesta kuvataan perusedellytykseksi romaaniin osallistumiselle. Tämä kauneus ei saa kadota niin kauan kuin hänen maailmansa kestää: arkkua, jossa tyttö lepää, ei suljeta. Tässä teoksessa Goethe siirtyi hyvin kauas kuuluisasta Homeroksen mallista kauneuden eeppiseen esitykseen. Sillä ei ainoastaan Helena vaikuta päättäväisemmältä Pariisin pilkkaamisessaan kuin Ottilie koskaan sanoissaan, vaan ennen kaikkea hänen kauneutensa kuvauksessa Goethe ei noudattanut kuuluisaa sääntöä, joka ilmeni muurilla kokoontuneiden ihailevista puheista. otettiin vanhoilta ihmisiltä. Ne omaleimaiset epiteetit, jotka Ottilielle annetaan, jopa romaanimuodon lakeja vastaan, vain siirtävät hänet pois eeppiseltä tasolta, jolla runoilija hallitsee, ja antavat hänelle vierasta eloisuutta, josta hän ei ole vastuussa. Mitä kauempana hän on Homeroksen Helenistä, sitä lähempänä hän on Goethea. Heidän tavoin hän seisoo epäselvällä viattomuudella ja näennäisen kauneudella heidän tavoin sovittavan kuoleman odotuksessa. Ja kutsuminen liittyy myös hänen ulkonäköönsä.
ellauri349.html on line 193: Eva Korsisaaren ”Tule, rakkaani!” -kutsu on poimittu Raamatun Korkeasta veisusta. Kutsulla neito pyytää miestä, rakastaan kulkemaan rinnalleen. Laulujen laulun tulkinta asettuu kirjassa vedenjakajaksi. Sitä ennen Korsisaari tutkii muun muassa filosofi Platonin Pitoja, runoilija Percy Bysshe Shelleyn ja viihdekirjailija Barbara Cartlandin teoksia. Hän kutsuu niitä yhden ja saman rakkauden kuvauksiksi. Näitä kuvauksia Korsisaari lähestyy nykyfilosofi Luce Irigarayn ajatusten näkökulmasta: tärkeää on Irigarayn samuuden järjestystä kohtaan esittämä kritiikki. Korsisaaren mukaan yhden ja saman rakkaudessa toinen, yleensä nainen, on pyritty sulauttamaan toiseen, yleensä mieheen, tai rakastaja on yrittänyt työntyä rakastettuunsa. Vaihtoehtoisesti rakastavaiset ovat onnistuneet saamaan aikaan jonkin kolmannen. Valitettavasti tällainen haltuun ottava ja toisen toiseuden unohtava rakkauskuvaus on ollut hallitsevassa asemassa aina kulttuurimme kätkyestä lähtien. Tätä järjestystä Korsisaari purkaa kehittämänsä kolmen käsitteen avulla, joita hän nimittää sen ainoan oikean myytiksi, täydellistymisen myytiksi ja henkisen rakkauden myytiksi. Mutta ei näin! Vaan korkean veisun sanoin:
ellauri349.html on line 319: Parempi teoria paremmasta elämästä ei takaa, että kenenkään elämästä tulisi parempaa. Kazo vaikka Neuvostoliittoa. Hemmetti että vieläkin kismittää. Siteeraten Platonin kirjettä 7 Eski puolusteleixen mixei sen kirjassa ole mitään asiaa. Asiaa tai ei, on kirjoitettava, koska ei voi koko ajan olla äänessä. Väliin täytyy mennä kakalle.
ellauri350.html on line 403: Atticus oli kiivaasti peripataattia vastaan. Atticuksen kirjoituksista, jotka on säilyneet vain fragmentaarisessa muodossa, voidaan nähdä, että hän oli arkkikonservatiivinen ja halusi puhdistaa Platonin alkuperäisinä opetuksina pitämänsä potaskan aristotelismin elementtien tunkeutumiselta. Platonin tulkkina Atticus ajatteli filologisesti ja kannatti Platonin luomisopin kirjaimellista, ei metaforista tulkintaa. Atticuksen asema edustaa versiota platonismista, jonka mukaan poikkeaminen mestarin kirjaimellisesta sanasta tarkoittaa korvaamatonta harhaoppista vastustusta. Hänen työnsä oli poleeminen, mahdollisesti peräisin hänen asemastaan ensimmäisenä platonisen filosofian tuolin haltijana Ateenassa Marcus Aureliuksen rahoituxella. Atticus väitti, että Aristoteles oli ateisti, että hän kielsi sielun olemassaolon ja hylkäsi jumalallisen huolenpidon. Hän koitti saada muutkin uskomaan, että maailmalla oli alku demiurgin kiidettyä ensihoitoon ajoissa.
ellauri350.html on line 407: Paljon siitä, mitä Atticuxesta tiedetään, on peräisin hänen oman kirjansa katkelmista, jotka on säilytetty Eusebiuksen Preparatio Evangelicassa. Jotkut niistä ovat kuitenkin laajoja ja antavat yksityiskohtaisen kuvan hänen kannoistaan. Suurin osa katkelmista on peräisin Atticuksen kommenteista Platonin dialogiin Timaios; pisimmät, jotka vievät ylivoimaisesti eniten tilaa kriittisessä painoksessa, on otettu hänen Aristoteleen vastaisesta tutkielmastaan niitä vastaan, jotka haluavat selittää Platonin opetuksia parhain päin.
ellauri350.html on line 409: Atticuksen ensisijainen huolenaihe on selvä raja platonisen ja aristotelilaisen filosofian välillä. Hän vastustaa jyrkästi yrityksiä rakentaa harmoniaa Platonin ja Aristoteleen välille ja tulkita Platonin teoksia aristoteelisten opetusten avulla. Hän piti Aristoteleen lähestymistapoja väärinä ja uskoi, että Aristoteles loi systemaattisesti filosofiansa luihuna vastavetona platonismille.
ellauri350.html on line 411: Atticus pitää Demiurgia, maailman luojaa Platonin Timaiuksessa, ylimpänä jumalana. Ontologisesti hän näkee Demiurgin ylimpänä ensimmäisenä peripateetikkona; hän identifioi Demiurgin hyvän platoniseen muotoon, hyvään itsessään, joka esiintyy korkeimpana jumalana Platonin tasavallassa. Näin tehdessään hän seuraa keskiplatonismin konservatiivista suuntaa, jota myös joku Albinus (n.h.) edustaa, ja on ristiriidassa näkyvän keskiplatonistin ja uuspythagoralaisen Numeniuksen näkemyksen kanssa. Numenius (n.h.), kuten myöhemmät uusplatonistit Plotinos ja Proclus (no ei näistäkään ole paljon lintuhavaintoja, mutta kz. albumia 357), olivat ymmärtäneet Demiurgin erillisenä kokonaisuutena, "Hyvän" apulaisena. Keskiplatonistien yleisen näkemyksen mukaan Demiurgi luo maailman tarkastelemalla asioiden arkkityyppejä (ideoita) kuin jotain mallikuvia. Atticus jakaa tämän näkemyksen, mutta toisin kuin useimmat keskiplatonistit, hän ei oleta ideoiden maailman olevan Demiurgin älyssä (nous). Pikemminkin hän osoittaa sille erillisen olemassaolon nousin ulkopuolella, sielun tasolla, demiurgin housuissa.
ellauri350.html on line 417: Vasta demiurgin luomisteon kautta aineen paha sielu sai jumalallisen ravintolisän. Tällä tavalla se sai osuuden sekä ideamaailmasta että nousista ja hyväksytystä järjestä. Siitä lähtien aineellinen maailma on tehnyt säännöllisiä jumppaliikkeitä. Joten aineen alunperin pahasta sielusta tuli hyvä (vaikkakaan ei täysin täydellinen) maailmansielu. Kuitenkaan "ilkeä sielu" ei muuttunut täysin, vaan se jatkoi olemassaoloaan sielun huonona osana kosmoksessa ja jatkoi vaikutustensa kehittämistä rajoitetussa määrin. Aineen luonnollista pahuutta ei korjaa sen sielun muutos, vaan se on rajoitettu; se vaikuttaa vain kuun ja maan väliseen alueeseen (kuviteltu maailman keskipisteeksi). Tämä alue on ainoa osa kosmosta, jossa Platonin opetuksen mukaan tapahtuu pahaa.
ellauri350.html on line 433: Hierocleella näytti olleen mielessään erityisesti Atticus, kun hän hyökkäsi niitä filosofeja vastaan, jotka kuvasivat Platonin ja Aristoteleen edustavan vastakkaisia näkemyksiä. Polemiikka Aristotelesta vastaan oli epämiellyttävää uusplatonisissa piireissä; jo Plotinoksen opettaja Ammonius Saccas oli 3. vuosisadalla yrittänyt näyttää harmonian Platonin ja Aristoteleen välillä. Atticuksen näkemys siitä, että ideat olivat nousin ulkopuolella, ja hänen käsityksensä demiurgista olivat vääriä myös uusplatonisesta näkökulmasta. Hänen oppinsa maailman kronologisesta alkuperästä ja ajasta ennen maailman alkua tuntui heistä syystä absurdilta.
ellauri350.html on line 435: Atticus sai myös paljon huomiota kristityiltä, koska hänen käsityksensä Jumalasta on suhteellisen yhteensopiva kristillisen kanssa ja hänen tulkintansa Platonin luomiskertomuksesta vastaa kristillistä luomisoppia. Kristittyjä kirjailijoita, jotka mainitsevat tai lainaavat häntä, ovat Eusebius Kesarealainen, Theodoret (n.h.) , Johannes Philoponus ja Aeneas Gazalainen. Aeneas Gazalainen menehtyi sittemin Israelin pommituxissa. Dumb and dumber. Myöhäinen antiikkiteologi Areios, jonka mukaan areiolaisuus on nimetty, osoittaa myös teologisessa ajattelussaan yhtäläisyyksiä Atticuksen ajatuksiin, mutta konkreettista näyttöä foul playsta ei ole.
ellauri350.html on line 437: Nykytutkimuksessa tutkijat ovat usein huomauttaneet, että Atticuksen vastakkainasettelua aristotelismin kanssa leimaa kiero poleeminen tarkoitus ja että hän maalasi usein pinnallisen ja vääristyneen kuvan aristotelilaisesta filosofiasta. Kriitikot huomauttavat myös, että Atticus ei tehnyt oikeutta omalle huolellisuudelleen esittää Platonin autenttinen filosofia, vaan hän syyllistyi platonisen ontologian "epäasianmukaiseen yksinkertaistamiseen". Toisaalta tunnustetaan myös, että hän onnistui suunnittelemaan järjestelmän, joka vastaisi johdonmukaisuuden puutteessaan suunnilleen kristittyjen tarpeita, ja että sixi se ansaitsee huomiota myös tämän päivän platonismin näkökulmasta.
ellauri352.html on line 81: Hegelin isäntä-orja-luvun Stekeler-Weiterhofer ymmärtää kritiikkinä sokratis-platonista vertauskuvaa kohtaan sielusta ruumiin hallitsijana. Stekeler-Weithofer näyttää henkilökohtaisen itseluottamuksen kehittymisen itsekasvatuksena ja itsehillinnäna sen sijaan, että se keskittyisi vain yhteiskuntateoreettiseen arkkityyppiin, ihmisten väliseen tunnustamistapaukseen. Platonin tulkinnassa hän erottaa psykḗen maineen ja kunnian kantajana, joka kestää myös kuolemamme jälkeen, ja aktiivisen aretḗ- ihmisen (hyve), jossa toimimme tunnollisesti ja itsetuomisesti, riippumatta muiden kehuista tai moituksista. Huolehditaan siitä, että sielua ei ymmärretä onttisesti 'sieluksi' kutsutun henkisen olennon todellisena olemassaolona. Sielu on vaan meemi, tyypin kuolematon maine meedioissa ja pilvipalveluissa. Stekeler vakuttaa (kuorossa Hegelin ja muiden kellarin juuresten kanssa) tiedon subjektin absoluuttisuudesta. En voi epäillä ajatusteni ja tekoni toteutumista. Ja mixi en, bitte sehr? Die Geschichte vom hölzernen Bengele, by: Joseph Mengele. Ei tässä ole päätä eikä häntää Pirmin hyvä, puhdasta potaskaa.
ellauri352.html on line 323: Durkheimin mukaan mikään tieto maailmasta ei ole mahdollista esittämättä sitä tavalla tai toisella, vaikka elehtimällä. Kieli noudattaa kahta Durkheimin esittämää totuuden kriteeriä: persoonallisuus ja vakaus. Höh. "Kollektiivisen käsitejärjestelmän edessä yksilöllinen mieli on samassa tilanteessa kuin Platonin nous (kr. 'lättänenä'), joka kohtaa Ideoiden maailman. Hän pyrkii omaksumaan heidät, koska hän tarvitsee niitä voidakseen käydä kauppaa kanssaihmistensä kanssa". Onpa juutalainen ajatus.
ellauri362.html on line 157: Hänen romaaninsa ovat pikemminkin keskusteluromaaneja kuin toimintaromaaneja; Itse asiassa Peacock on niin paljon kiinnostuneempi siitä, mitä hänen hahmonsa sanovat toisilleen kuin siitä, mitä he tekevät toisilleen, että hän esittää usein kokonaisia romaaneja dialogin muodossa. Platonin symposium on näiden teosten kirjallinen esi-isä Athenaeuksen deipnosofien kautta, jossa keskustelu ei koske niinkään korkeatasoisia filosofisia teemoja kuin viinaa ja kalanhajuisia vekottimia. Toiminta alkaa vasta kun kaikki ovat umpitunnelissa.
ellauri384.html on line 243: Rahan kexivät lyydialaiset 600-luvulla ennen Kristusta. Kroisoxesta tuli sitä lyytä rikas kuin Roope Ankka. Noin vuonna 630 eaa., joku Anatolian valtakunnassa Lydiassa leimaa jalometallipalan jollakin sinettisormuksella. Yksi tämän yksinkertaisen teon tulos oli, että se lisäsi luottamusta palan painoon ja puhtauteen, kun sitä myöhemmin käytettiin markkinoilla. Tämä menettely ei muuttanut mitenkään hyödykkeen luontaista arvoa, mutta se yksinkertaisti jalometalliharkkojen vaihtoa kaikille, jotka olivat halukkaita hyväksymään leiman takuun ensi näkemältä sen sijaan, että punnittaisiin ja testattaisiin uudelleen pala joka kerta, kun sillä käytiin kauppaa. Kauppiaat voisivat jättää syrjään vaivalloiset vaakansa, painonsa ja koetinkivensä nopeuttaakseen liiketoimiaan laskemalla, ei punnitsemalla, tämän uuden valuutan muotoa. Kreikkalaiset, jotka omaksuivat nopeasti tämän Lydian tekniikan, antoivat kolikoiden nimeksi nomismata, koska ne toimivat rahana hyväksytyn käytännön mukaan (nomos). Kauppiaista tuli numismaatikkoja. Eli luottamus, luotto, oli tämän kexinnön ytimenä, kuten kaikki talousliberaalit muistaa muistuttaa. Aristoteleesta rahan lainaaminen korkoa vastaan on alhaista. Kroisoxen nimi oli oikeasti Karof. Platonin oli Aristokles Aristosson. Platonin sedät Aku ja Roope olivat oligarkkeja.
ellauri384.html on line 420: Jooseppi väittää että "Sokrates", no, Plato, kexi kuolemattoman sielun 400-luvulla eKr. Oliskohan näin. Platonin argumentit Faidonissa Simmiaan ja Kebeen (vai kenenkä se nyt oli) harmoniamallia vastaan (kz. albumi 30) oli aivan olemattomat, eli niitä ei vaan ollut. Samaa katteetonta toiveikkuutta vaan kuin muillakin narsisteilla. Vaan mites juutalaisilla?
ellauri392.html on line 873: The New York Times julkaisi muistokirjoituksen, jossa todettiin, että "Monet lukijamme pitivät hänen proosaansa hämmentävänä ja hämmentävänä." Vastauksena kaksi Derrida-epigonia (joihin liittyi "yli 300 akateemikkoa, arkkitehtia, taiteilijaa, muusikkoa ja kirjailijaa", muttei yhtään fixua ihmistä, kuten hammaslääkäriä tai pankinjohtajaa) kirjoitti Timesille käsittämättömän kirjeen, jossa Derrida yhdistetään muihin ketkuihin hämärämiehiin kuten Einstein, Wittgenstein ja Heisenberg ja protestoi, että hän "paini länsimaisen perinteen keskeisten kavereiden kanssa, kuten Platonin, Shakespearen ja itsenäisyysjulistuksen, joista hän teki rosollia."
xxx/ellauri027.html on line 681: Platonin mukaan, jotta hänen ihannevaltionsa voisi toteutua, ”on joko filosofien tultava kuninkaiksi tai sitten niiden, joita me nyt sanomme kuninkaiksi ja hallitsijoiksi, on ryhdyttävä toden teolla ja vakavasti harrastamaan filosofiaa, niin että poliittinen valta ja filosofia sulautuvat yhteen... Muussa tapauksessa, rakas Glaugon, ei valtioiden eikä koko ihmissuvunkaan kohdalla tule onnettomuuksista loppua.” (Platon 2011. En tiennykkään et Plaatto oli 2011 vielä tutkimusaktiivi. Ehkä "Glaugon" toimi sen tutkimusapulaisena.)
xxx/ellauri027.html on line 683: Filosofi johtajana? Tämä ajatus ei välttämättä vastaa tämän hetken ideaa yritysjohtajasta tai poliitikosta. Onko johtajissamme liikaa heitä (vittu nyt jo, NIITÄ!), jotka ovat toimialan ja talouden eksperttejä, mutta joiden tietämys jää siihen, ja liian vähän heitä NIITÄ, joilla on laaja tietämys usealta elämänalueelta? Esim entisiä pastoreita? No tätähän se Platonin typerys kokeilikin Sisilian diktaattorin kohdalla, mutta diktaattori ei ollut vastaanottavainen sen kukoistuspuheille vaan heivas Platonin tienoheen. Hyvä että teki, sehän oli ihan hirveä fasisti. Siis molemmat oli.
xxx/ellauri044.html on line 483: eivätkä ehkä lukisi Sookrateen puolustuspuhetta Platonin Faidonista.
xxx/ellauri129.html on line 471: Mixi naisten vessat ovat viihtyisämpiä kuin miesten kusilaarit? Se todistaa, että mies ja nainen ovat yhteensopimattomat, paizi mitä tulee vyönalapuoliseen vyöhykkeeseen. Sieltähän ne kyä yhteen soppii kuin ne Platonin mainizemat palapelinpalat. Ei kun housut pois ja pussauskoppiin.
xxx/ellauri170.html on line 745: Nykyisin gnostilaisuus nähdään usein varhaisen kristinuskon kanssa kilpailleena uskontona, joka irtaantui kristinuskosta tai kehittyi sen rinnalla. Gnostilaisuuden synnystä ei kuitenkaan ole yhtä kaikkien hyväksymää käsitystä. Gnostilaisuuden ajatukset pohjautuvat pitkälti platonismiin, erityisesti keskiplatonismiin, sekä juutalaisuuteen. Esimerkiksi ajatus demiurgista pohjautuu Platonin dialogiin Timaios. Näiden lisäksi gnostilaisuuteen vaikuttivat kristinusko sekä babylonialais-iranilaiset uskonnot. Kristillisestä gnostilaisuudesta puhutaan silloin, kun edellä esitettyihin perignostilaisiin ajatuksiin yhdistyy kristillisiä aineksia, kuten Jeesuksen opetuksia ja hänen välittäjäroolinsa pelastavan tiedon tuojana.
xxx/ellauri186.html on line 161: Caligula olisi izemurhannut sen jo aikaisemmin ellei se olisi ollut niin kipeä. Se oli varmaan tosi ärsyttävä. Isäkään ei tykännyt ruipelosta vegaanista. (No kyllä se rikastuttuaan sitten läskiintyi.) Seuraavaxi Senecalla oli jimbajambaa Caligulan 1 siskon kaa ja se potkittiin maanpakoon jonnekin.Toinen sisko vinkkas sen 8v kuluttua takasin. Neron neuvonantajana toimiminen oli samanlaista tunarointia kuin Platonin Sisiliassa.
xxx/ellauri287.html on line 504: Kristitty historioitsija Sokrates Scholasticus oli sitä mieltä, että Julianus uskoi olevansa Aleksanteri Suuri "toisessa ruumiissa" sielujen vaelluksen kautta " Pythagoraan ja Platonin opetusten mukaisesti ".
xxx/ellauri287.html on line 630: Tällä tavoin Dionin puhe paikantaa roomalaisen aikakauden Tarsuksen, Kilikian metropolin ja merkittävimmän sataman, kreikkalaisen ja barbaarimaailman ambivalenttiselle kynnykselle. Vaikka monet nykyajan kaupungit Syyriassa ja Foinikiassa, mukaan lukien Arados, viljelivät kreikkalaista kulttuuria, Dio edustaa Tarsosta keskeisenä paikkana, jonka kautta Kreikan Vähä-Aasian maisema voisi kärsiä merellä liikkuvien barbaarifoinikialaisten vaikutuksesta. Itse asiassa, kääntämällä Platonin sanonnan ionilaisista, lyydialaisista, ja frygialaisista musiikin genreistä aasialaisen pehmeyden merkkinä (Rep. 398e-399e ja Lach. 188d), Dion väittää, että Tarsoksessa foinikialaisen fagotti"musiikin" äänet valtasivat nyt nämä ylivoimaiset harmoniat, jotka olivat ominaisia nykyaikaisen Vähä-Aasian kreikkalaisille (tai . 33.42) ja turmelivat niiden kuulijoiden luonteen. Kuvaamalla "nuuskutusta" sekä sairaudeksi, joka muovaili barbaarisen luonnetta, että merkkinä, joka osoittaa sen olemassaolon kreikkalaisten kansalais- ja kulttuurikäytäntöjen näyttöruudun alla, Dio ilmaisee oletetulle tarsolaiselle yleisölleen, että se on hävitettävä, jos he haluavat säilyttää Vähä-Aasian maltillisten kreikkalaisten miesten asenteet, eikä olla jotain foinikialaisia poseeraajia.
xxx/ellauri292.html on line 465: Sillä seuraava on pätevä esimerkki käytettäväksi, koska on oikein, että lääkäri vierailee potilaan lakanoissa ja opettaja mukautuu opiskelemaan tulevan oppilaan sisätiloihin ja esimies luopuu korkeuksistaan ja alentuu alhaisen poskeen, mutta päinvastoin ei ole oikein tai mahdollista. Tästä seuraa, ettei ole mitään syytä estää jumalallista luontoa, joka on hyväntahtoinen ja taipuvainen pelastamaan ja huolehtimaan tulevaisista asioista, yhtymästä ihmisiin, sillä tämän sallii myös jumalallisen huolenpidon sääntö; sillä Platonin mukaan Jumala oli hyvä, eikä yksikään hyvä olento voi koskaan tuntea sisätilakateutta.
xxx/ellauri292.html on line 477: Kun hän edistyi nuoruudessaan, hän osoitti useimpien kirjainten tuntemusta ja suurta muistin voimaa ja sovelluksen voimaa ja että hän puhui ullakon murretta (attic dialect). Opimme myös, että "kun hän täytti neljännentoista ikävuotensa, hänen isänsä vei hänet Tarsokseen, Foinikialaisen Euthydemuksen luo, joka oli hyvä retori, ei nuuskuttanut, ja antoi hänelle koulutuksensa. Apollonios tarrautui opettajaansa." Opimme edelleen, että "hänellä oli opiskelutovereina Platonin ja Khrysippoksen koulun jäseniä ja perin pateettisen joukon jäseniä." Että hän myös kuunteli uutterasti Epikuroksen oppeja, hän ei halveksinut edes niitä, vaikka hän käsitti Pythagoraan opetukset tietyllä sanoin kuvaamattomalla tavalla.
xxx/ellauri303.html on line 449: Moses Maimonides kirjoitti, että "Luojan olemassaolon ansiosta kaikki on olemassa" ja väittää 1100-luvulla ilmestyneessä Hämmentyneiden oppaassaan (2:13), että " aika itsessään on osa luomista" ja että siksi " Kun Jumalaa kuvataan olemassa olevaksi ennen maailmankaikkeuden luomista, ajan käsitettä ei pitäisi ymmärtää sen normaalissa merkityksessä." 1400-luvun juutalainen filosofi Joseph Albo väitti samalla tavalla teoksessaan Ikkarimettä aikaa on kahta tyyppiä: "Mitattu aika, joka riippuu liikkeestä, ja aika abstraktisti", joista toisella ei ole alkuperää ja se on "ääretön aika-avaruus ennen maailmankaikkeuden luomista". Albo väitti, että "vaikka on vaikea kuvitella Jumalan olemassaoloa sellaisen keston aikana, on myös vaikea kuvitella Jumalaa avaruuden ulkopuolella". Muut juutalaiset kirjailijat ovat tulleet erilaisiin johtopäätöksiin, kuten 1200-luvun tutkija Bahya ben Asher , 1500-luvun tutkija Moses Almosnino ja 1700-luvun hasidilainen opettaja Nahman Bratslavista , jotka ilmaisivat näkemyksen - samanlaisen kuin kristitty Neo-Platoninen kirjailija Boethius - tuo Jumala "ylittää tai on kaikkien aikojen yläpuolella." Ei se vanhene.
xxx/ellauri356.html on line 228: Insemination artificiel on essee, joka julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1969 Critique -lehdessä ja joka sitten ilmestyi hänen nimensä antaneen teoksen lopussa, vuonna 1972 Éditions du Seuil (Pariisi) teoksessa, joka koostuu kolmesta tekstistä, eli Platonin apteekki, Kaksoisistunto ja Levitys. Tämä essee ( s. 319-407 ) hyödyntää erityisesti tiettyjä Mallarmén tekstejä ja Philippe Sollersin romaaneja (Draama, Numéros jne.) kehittääkseen "käsitteen", joka on kirjattu, kuten Derrida sanoo, "avoimeen eroketjuun, sanan "lisäosa", "kirjoitus", "gramma", " pharmakon " jne jne. Levittäminen ei lopulta merkitse mitään, eikä sitä voida yhdistää mihkään määritelmään. Jos emme voi tiivistää leviämistä, sen perustavanlaatuista eroa sen käsitteellisessä sisällössä, se on se, että sen hajoamisen voima ja muoto rikkovat semanttisen horisontin”. Hullun jorinaa.
xxx/ellauri357.html on line 157: Platonin Timaios sanoo että jos mies tunaroi hän syntyy seuravassa elämässä naisexi, jos se kämmää senkin se syntyy muuxi eläimexi. Vittu mikä räkäpää. Lättänenä homopetteri. Martha Nussipuusta Alkibiades oli kaikkein naismaisin koko porukasta, niin Eevastakin.
xxx/ellauri357.html on line 271: Jo tässä kohden Plotinuxen argumentti lähtee longixi, premissoimatta tilannetta. Mixi tunteiden pitäisi ylipäänsä olla jossakin? Ja sielu oletetaan tässä ilman mitään perusteluja. Nojoo, täähän on vaan kaikki Platonin kynäilyjen selvittelyä, eli premissit on Akun tehtaasta, sixi tää on niin sekoa.
xxx/ellauri363.html on line 76: Gadamerin perhetausta oli protestanttinen, ja hänen yliopiston rehtori-isänsä oli ankarasti preussilainen. Kemisti-isän mielestä Hannu-Jorin humanismi oli pelkkää huuhaata. Hänen äitinsä kuoli diabetekseen, kun Gadamer oli vain neljävuotias, eikä hänellä ollut elossa olevia veljiä tai sisaria. Jean Grondin kuvailee Gadamerin löytäneen äidistään "runollisen ja melkein uskonnollisen vastineen isänsä rautaiselle nyrkille." Gadamer suoritti tohtoriopinnot Marburgissa vuonna 1922 (omien sanojensa mukaan "liian nuorena") Platonin oikealle kazovista operaattoreista. Samana vuonna Gadamer sairastui myös polioon josta hän toipui vain hitaasti ja jonka jälkivaikutukset säilyivät hänellä koko loppuelämänsä (102 vuotta!)
xxx/ellauri363.html on line 101: Gadamerin työn voidaan nähdä keskittyneenä neljälle pääalueelle: ensimmäinen ja selvästi vaikuttavin on filosofisen hermeneutiikan kehittäminen ja jalostaminen; toinen on dialogi filosofian sisällä ja filosofian historian sisällä erityisesti Platonin ja Aristoteleen, mutta myös Hegelin ja Heideggerin välillä; kolmas on koukuttuminen kirjallisuuteen, erityisesti runouteen, ja taiteeseen; ja neljäs on se, mitä Gadamer itse kutsuu "käytännön filosofiaksi" (Gadamer 2001, 78–85), joka kattaa E.Saarisen elämäntyön tavoin kaikki nykyajan poliittiset ja eettiset kysymykset.
xxx/ellauri363.html on line 135: Etiikka, mukaan lukien rauhan, ystävyyden ja solidaarisuuden aiheet, näkyy myös selvästi Gadamerin vuorovaikutuksessa Aristoteleen kanssa sekä hänen kanssakäymisessään Platonin kanssa. Hannu-Jori piti kahvista ja struudeleista.
xxx/ellauri388.html on line 550: Kyllä ihminenkin omasta puolestaan voi itsessään herättää melkein mitä mielialoja tahtoo. Hän voi ruveta ajattelemaan kuinka tahtoo, tai voi ottaa käteensä sen kirjan minkä tahtoo; toisin sanoen: hänellä on aina tarjona keinoja saada itseensä se mielentila, jota hän haluaa. Ja niin tietää myöskin aistillisessa mielentilassa oleva aivan hyvin ei ainoastaan että hän voi, jos tahtoo, ottaa käteensä kirjan, jonka lukeminen varmuudella muuttaisi hänen mielentilansa, vaan myöskin, että jos hän menisi hetkeksikin kävelemään, niin aistillisuus jo siitä haihtuisi. Jos hän siis vähänkin itse tahtoisi päästä aistillisesta mielentilasta, niin ei todellakaan olisi mitään vaikeuksia. Mutta kun ei tahdo! Voi tahtoa tahtoa, muttei silti tahdo. Se on incontinentiaa, akrasiaa, jota Platonin Sokrates koitti väittää olemattomaxi mutta Aristoteles kyllä tunnisti.
73