Paris_-_Salon_du_livre_2012_-_Kenzabur%C5%8D_%C5%8Ce_-_003.jpg" class="image">Paris - Salon du livre 2012 - Kenzaburō Ōe - 003.jpg" src="https://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/thumb/0/0d/Paris_-_Salon_du_livre_2012_-_Kenzabur%C5%8D_%C5%8Ce_-_003.jpg/75px-Paris_-_Salon_du_livre_2012_-_Kenzabur%C5%8D_%C5%8Ce_-_003.jpg" decoding="async" width="75" height="113" srcset="https://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/thumb/0/0d/Paris_-_Salon_du_livre_2012_-_Kenzabur%C5%8D_%C5%8Ce_-_003.jpg/113px-Paris_-_Salon_du_livre_2012_-_Kenzabur%C5%8D_%C5%8Ce_-_003.jpg 1.5x, //upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/thumb/0/0d/Paris_-_Salon_du_livre_2012_-_Kenzabur%C5%8D_%C5%8Ce_-_003.jpg/150px-Paris_-_Salon_du_livre_2012_-_Kenzabur%C5%8D_%C5%8Ce_-_003.jpg 2x" data-file-width="3168" data-file-height="4752" />

Jean-Pierre Duprey (1 January 1930 in Rouen – 2 October 1959 in Paris) was a French poet and sculptor, one of the modern examples of a poète maudit (accursed poet).
ellauri210.html on line 1167: Dès l'âge de quinze ans, Jean-Pierre Duprey compose ses premiers poèmes. Il part pour Paris en 1948 sur l'invitation d'André Breton et participe au mouvement surréaliste. Au cours de l'été 1948, il rencontre, en Normandie, Jacqueline Sénart qui deviendra sa femme et partagera sa vie jusqu'à la fin. Il figure sur les photographies du groupe surréaliste prises par Man Ray en 1953 au café de la place Blanche[réf. nécessaire]. Näistä Brétonin loppupään kirotuista oppilaista tulee vähän mieleen Jaakko Hintikka ja sen sekundaoppilaiden sukupolvet: L. Carlson, E. Saarinen, Mike Hand, Gabriel Sandu.
ellauri210.html on line 1169: Personnalité tragique et indépendante, il abandonne la poésie au début des années 1950 pour se consacrer entièrement à la sculpture dans son atelier situé au 123, rue de Crimée à Paris, puis chez Hanesse à Pantin et, à partir de 1957, au 21, avenue du Maine, dans un atelier situé villa Marie Vassilieff (chemin du Montparnasse).
ellauri210.html on line 1310: It is based on Breton's actual "interactions" with a young woman, Nadja (actually Léona Camille Ghislaine Delacourt 1902–1941), over the course of ten days, and is presumed to be a semi-autobiographical description of his relationship with a patient of Pierre Janet. The book's non-linear structure is grounded in reality by references to other Paris surrealists such as Louis Aragon and 44 photographs. Tästä E. Saarinen lie ottanut postmodernia mallia.
ellauri210.html on line 1374: Mansour first came in contact with Parisian surrealism while still living in Cairo. She moved to Paris in 1953 at the age of 20.[1] In 1947, her first marriage at the age of 19 ended after six months when her husband died. Her second marriage was to Samir Mansour in 1949 and they divided their time between Cairo and Paris. Mansour began to write in French.
ellauri210.html on line 1376: She died of cancer in Paris in 1986. Was that all there was to it? No!
ellauri210.html on line 1378: Mansour’s first published collection of poems, titled: Cris, was published in Paris in 1953 by Pierre Seghers. This collection of work references male and female anatomy in explicit language that was unusual for the time. Religious language can also be found. However, it is inverted, replacing what would be Christ with the lover. References of Egyptian mythology are also present in Cris. Mansour references the White Goddess as well as Hathor.
ellauri210.html on line 1380: In 1954, Joyce Mansour became involved with the surrealist movement after Jean-Louise Bédouin wrote a review praising Cris in Médium: Communication surréaliste that May. Joyce Mansour actively participated in the second wave of surrealism in Paris. Her apartment was a popular meeting place for members of the surrealist group. L'exécution du testament du Marquis de Sade, the performance piece by Jean Benoît took place in Mansour’s apartment, where she "collaborated" with obscure minor representatives such as Pierre Alechinsky, Enrico Baj, Hans Bellmer, Gerardo Chávez, Jorge Camacho, Ted Joans, Pierre Molinier, Reinhoud d'Haese and Max Walter Svanberg.
ellauri210.html on line 1382: Jean Benoît (1922-2010) was a Canadian artist known as "The Enchanter of Serpents", most famous for his surrealist sculptures. One sculpture called "Book Cover for Magnetic Fields" features demonic figures ripping an egg from a book. Magnetic Fields was the name of the book Breton wrote with Philippe Soupault, which Breton called the first surrealist book. Many of his works include demonic figures, brutal sexual images, exaggerated phalluses, and so on. Benoît was active and remained productive, working every day on his art until he died on August 20, 2010, in Paris. He was 88.
ellauri210.html on line 1456: Charles Perrault (12. tammikuuta 1628 Pariisi, Ranska – 16. toukokuuta 1703 Pariisi, Ranska) oli ranskalainen kirjailija, joka tunnetaan parhaiten vuonna 1697 julkaisemastaan satukokoelmasta Hanhiemon tarinoita (ransk. Les Contes de ma mère l'Oye). Varsinaiselta ammatiltaan Perrault oli asianajaja, ja hän toimi myös julkisten rakennusten tarkastajana. Hänen oikea nimensä oli Jaakko Parantainen. Les oies marchent dans la cour. Pas les oeufs, zihihihihi. Perrault oli varakas porvari, kuinkas muuten.
ellauri213.html on line 427: Nyttemminhän nää ei enää ole mitään ennätyxiä. Eräskin 60-vuotias Mariko juoxi juuri maratonin alle 3 tunnissa. Pariisissa nirhaantui 2015 130 henkeä.
ellauri216.html on line 138: Pariisin pyhän Dionysioksen luostarin apotti Hilduin käänsi Pseudo-Dionysioksen kirjoituskokoelman kreikasta latinaksi 800-luvulla ja yhdisti virheellisesti identiteetit yhteen persoonaan. Niinpä keskiajalla nämä neljä eri lähteistä nousevaa identiteettiä – Apostolien tekojen Dionysios Areopagita, Eusebioksen Dionysios Ateenalainen, marttyyri Dionysios ja Pseudo-Dionysios Areopagita – yhdistettiin yhdeksi ja samaksi persoonaksi; Dionysioksen katsottiin kääntyneen Paavalin saarnan vaikutuksesta, tulleen Ateenan piispaksi, kirjoittaneen edellä mainitut mystiikan teologian tekstit ja tämän jälkeen kuolleen marttyyrina Pariisissa. Oli siinä yhdelle kaverille duunia.
ellauri216.html on line 235: Terolla tulee mieleen miten se menetti poikuuden. Olikohan sekin isän alla? No ei. Lukioikäisenä oivalsin että kaikilla naisilla oli se. (Tero oli vähän hidasälyinen.) Lopulta hän näki vittuja vähän kaikkialla, sileitä ja karkeakarvaisia, kuivia ja limaisia, maxullisia ja ilmaisia. Naiset vittuineen oli aivan ylivoimaisia. Kulli on kerran tai enintään kuudestilaukeava, pillu automaattiase. Laukaus laukaus laukaus, SARRRRRRRJA. Poikuuden vei ylivoimaisesti Riitta, pyylevä kolmikymppinen. Se kaivoi housuistani jäykistyneen kullin esiin. Pari työntöä ja tiukka tuijotus, siinä se oli koko coitus. Soitin Julialle joka oli sillä aikaa ehtinyt kylästyä samaiseen aseeseen.
ellauri216.html on line 1124: Neuvostoliiton joukkojen läsnäolon aiheuttamia vahinkoja luostarille käyttivät fasistiset propagandistit. Luostarissa vieraili usein saksalaisia, jotka ottivat siitä kuvia, sekä muiden fasistisen blokin maiden - Bulgarian, Romanian, Slovakian, Unkarin ja Kroatian - edustajia. Näistä vierailijoista hyötyivät luostarin veljet – heidän kauttaan munkit lähettivät Valaamilaisille kirjeitä ja valokuvia muihin maihin. Elokuussa 1942 Valaamissa vieraili italialainen kirjeenvaihtaja ja valokuvaaja Lino Pellegrini, joka jätti yksityiskohtaisen raportin fasistisen puolueen "Il popolo d'Italia" virallisissa painetuissa elimissä (noin kuukautta myöhemmin valkoinen emigrantti painoi sen uudelleen." Paris Bulletin").
ellauri217.html on line 765: Pari (iranilainen filmi) perustuu JDSalingerin tarinaan "Franny ja Zooey". Salingerin asianajajat hyökkäsivät ohjaajan kimppuun vuonna 1998 estäen elokuvan esittämisen Iranin elokuvafestivaaleilla (Film Society at Lincoln Center). Tarina on sama, mutta (ei-islamilaisen hyväksynnän) lisäksi juominen, tupakointi ja kiroilu ovat kiellettyjä.Toisin kuin JD, Mehrjui antaa meille kaipaamamme vastaukset, mutta hän ei lyö sillä naamaan. Yleisö tuntee tiettyä, hienovaraista kiitollisuutta kietoutuessaan verkkoon.
ellauri217.html on line 771: Kirjan kaksi päähenkilöä ovat kertoja Sal Paradise ja hänen ystävänsä Dean Moriarty, jota ihaillaan huolettomasta asenteestaan ​​ja seikkailunhalustaan. Hän on vapaamielinen ja kapinallinen persoona, joka haluaa kokeilla kaikkea ja toimii inspiraation lähdenä ja katalysaattorina Salin matkoille. Romaani sisältää viisi osaa, joista kolme kuvaa automatkoja Deanin kanssa. Kerronta sijoittuu vuosiin 1947–1950, on täynnä amerikkalaista tyyliä ja merkitsee tiettyä aikakautta jazzin historiassa , "jossain Charlie Parker -ornitologiakauden ja toisen, Miles Davisin kanssa alkaneen ajanjakson välissä " (osa 1, luku 3). Romaani on pitkälti omaelämäkerrallinen, Salin ollessa kirjailijan alter ego ja Deanin edustaessa Neal Cassadya . Kerouacin tavoin Sal Paradise on kirjailija, joka julkaisi juonen aikana kaksi kirjaa, vaikka nimiä ei kerrotakaan. Vuonna 1961 opiskelijalle kirjoittamassaan kirjeessä Kerouac kirjoitti: "Dean ja minä lähdimme matkalle Whitmanin jälkeisen Amerikan halki LÖYTÄMÄÄN tuon Amerikan ja LÖYTÄMÄÄN amerikkalaisen miehen luontaisen hyvyyden. Se oli oikeastaan ​​tarina kahdesta katolisesta kaveruksesta, jotka vaeltelivat maassa etsien Jumalaa. Ja me löysimme hänet." Julkaistun romaanin ensimmäinen luonnos kirjoitettiin kolmessa viikossa huhtikuussa 1951, kun Kerouac asui toisen vaimonsa Joan Havertyn kanssa osoitteessa 454 West 20th Street New Yorkin Manhattanilla . Käsikirjoitus kirjoitettiin koneella niin sanotulle "käärölle" – jatkuvalle, 37 metriä pitkälle rullalle, joka koostui kuultopaperiarkeista, jotka hän leikkasi kokoon ja teippasi yhteen. Jim Irsay osti On the Road -kirjan alkuperäisen käärön vuonna 2001 2,43 miljoonalla dollarilla (vastaa 4,32 miljoonaa dollaria vuonna 2024). Sitä on ajoittain asetettu julkiseen katseluun, ja ensimmäiset 9 metriä on rullattuna auki. Vuosien 2004 ja 2012 välillä käärö oli esillä useissa museoissa ja kirjastoissa Yhdysvalloissa, Irlannissa ja Isossa-Britanniassa. Se oli esillä Pariisissa kesällä 2012 kirjaan perustuvan elokuvan kunniaksi.
ellauri217.html on line 789: La chanteuse française, France Galle, nom de scène d'Isabelle Galle, née le 9 octobre 1947 dans le 12e arrondissement de Paris. Elle est décédée, ce dimanche 7 janvier 2018 peu après 10 heures du matin, à l'hôpital Américain de Neuilly-sur-Seine, Elle avait l'âge de 70 ans. Elle a cru que la mort n'existe pas. Elle a été décu.
ellauri219.html on line 830: You’re not, but you’re the culture with the megaphone. People are paying disproportionate attention to your stupidity. And when stupid suckers elsewhere discover that the streets of Hollywood are not paved with gold, they truly are crestfallen, to an extent they wouldn’t be with Moscow, or Paris. Just as they were crestfallen to discover that the States was just another empire after all.
ellauri220.html on line 582: "En ole naimisiin menevää lajia. En osaa kuvitella izeäni aviomiehexi. Parisuhde ei ole mulle izeisarvo. Kun pääsen silloin tällöin hilloviivalle se on siinä. Muun ajan voin aivan hyvin tumputtaa."
ellauri220.html on line 663: Esmeralda. Esmeralda voi tarkoittaa seuraavia: Esmeralda, naisen etunimi. Esmeralda, romanityttö Victor Hugon romaanissa Pariisin Notre-Dame. Esmeralda, Aleksandr Dargomyžskin ooppera. Esmeralda, Cesare Pugnin säveltämä baletti. Esmeralda, meksikolainen telenovela-sarja. Esmeralda Bank, merenalainen tulivuori Tyynellämerellä lähellä ... tai sit vaan smaragdi.
ellauri221.html on line 85: Marthe Richer, dite Marthe Richard, épouse Crompton, née Betenfeld le 15 avril 1889 à Blâmont (Meurthe-et-Moselle) et morte le 9 février 1982 à Paris, est une prostituée, aviatrice, espionne et femme politique française.
ellauri221.html on line 93: Issue d'une famille modeste (son père Louis Betenfeld, violent et alcoolique, est ouvrier brasseur et sa mère Marie Lartisant domestique), Marthe Betenfeld a un frère et une sœur aînés, Camille et Jeanne. Elle est envoyée quelques années dans une institution catholique et son destin semble tout tracé : couturière, comme sa sœur aîné. Puis elle devient à Nancy apprentie culottière, à quatorze ans. Le métier ne l'enchantant guère, elle fugue de chez ses parents. Elle est interpellée pour racolage en mai 1905 par la Police des mœurs et ramenée chez ses parents. Elle fugue à nouveau à 16 ans et se retrouve à Nancy, ville avec une importante garnison militaire, où elle tombe amoureuse d'un Italien se disant sculpteur mais qui se révèle être un proxénète. Il l'envoie sur le trottoir, puis elle devient prostituée dans les « bordels à soldats » de Nancy. Devant effectuer plus de 50 passes par jour, elle tombe rapidement malade et contracte la syphilis. Renvoyée du bordel, dénoncée par un soldat pour lui avoir transmis la syphilis et fichée par la police (où elle est inscrite comme prostituée mineure le 21 août 1905), elle est contrainte de s'enfuir à Paris. Elle rentre dans un « établissement de bains » rue Godot-de-Mauroy (maison close d'un standing supérieur à ses anciennes maisons d'abattage) où elle rencontre, un soir de septembre 1907, Henri Richer, mandataire aux Halles. Le riche industriel l'épouse le 13 avril 1915. Elle fait alors table rase de son passé et devient une respectable bourgeoise de la Belle Époque dans son hôtel particulier de l'Odéon. Elle demande à être rayée du fichier national de la prostitution, ce qui lui est refusé.
ellauri221.html on line 97: Elle dépose le 13 décembre 1945 devant le Conseil municipal de Paris un projet pour la fermeture des maisons closes. Dans son discours, elle ne s’en prend pas tant aux prostituées qu’à la société, responsable selon elle, de la « débauche organisée et patentée » et à la mafia, qui bénéficie de la prostitution réglementée ; le propos permet aussi de rappeler que le milieu de la prostitution s'est compromis avec l’occupant pendant la guerre. Sa proposition est votée et le 20 décembre 1945, le préfet de police Charles Luizet décide de fermer sans préavis les maisons du département de la Seine dans les 3 mois (au plus tard le 15 mars 1946, date qu'a fixée le conseil municipal). Encouragée, Marthe Richard commence une campagne de presse pour le vote d'une loi généralisant ces mesures. Elle est soutenue par le Cartel d'action sociale et morale et le ministre de la Santé publique et de la Population, Robert Prigent.
ellauri221.html on line 99: Le 9 avril 1946, le député Marcel Roclore présente le rapport de la Commission de la famille, de la population et de la santé publique, et conclut à la nécessité de la fermeture. Le député Pierre Dominjon dépose une proposition de loi dans ce sens qui est votée le 13 avril 1946 à la chambre des députés. La fermeture des maisons closes est appliquée à partir du 6 novembre 1946. Le fichier national de la prostitution est détruit et remplacé par un fichier sanitaire et social de la prostitution (loi du 24 avril 1946). Environ 1 400 établissements sont fermés, dont 195 à Paris (177 établissements officiels) : les plus connus comme le Chabanais, le Sphinx, La Rue des Moulins, le One-Two-Two mais aussi les sinistres maisons d’abattage comme le Fourcy et le Charbo… Beaucoup de tenanciers de maisons closes se reconvertirent en propriétaires d'hôtels de passe. La prostitution est alors une activité libre ; seules sont interdites son organisation et son exploitation — le proxénétisme — et ses manifestations visibles.
ellauri221.html on line 103: Paris. Many brothels were converted into hotels, which prostitutes continued to use, so haha! James Bond was coldcocked by this cruel and inhumane law. He switched immediately to drinking only Tittinger.
ellauri222.html on line 117: “I am an American, Chicago born” begins the famous first sentence of “The Adventures of Augie March.” The author of that sentence was actually an illegal immigrant, Canada born, and the words were written in Paris. Bellow’s father, Abraham Belo, was born in a shtetl inside the Pale of Settlement. He began his career in St. Petersburg as a produce broker, specializing in Egyptian onions and Spanish fruit. The family seems to have been quite well off. Abraham had used a forged document to work in St. Petersburg, and, when this was discovered, he was arrested and convicted. He may have gone to prison. But he managed to escape and, in 1913, to get his family to Canada.
ellauri222.html on line 143: As everyone has said, Bellow not least, “Augie March” was the breakthrough book. Bellow ascribed its origin to a visionary moment. In 1948, he had gone with Anita to Paris for two years, supported by a Guggenheim fellowship. (Bellow hated Paris.) He was at work on a novel called “The Crab and the Butterfly,” which apparently concerned two men arguing in a hospital room. In the version of the epiphany he told to Roth, he was walking to his writing studio one morning when he was distracted by the routine Parisian sight of the street gutters being flushed:
ellauri222.html on line 147: Into his head popped the memory of a friend from childhood, a boy named Charlie August—and Augie March was born. The novel poured out of him. “All I had to do was to be there with buckets to catch it,” he said. Being abroad, he thought, encouraged the sense of compositional freedom. He wrote much of the novel in Europe—in Paris, Salzburg, and Rome. He later boasted that not a single word of it was written in Chicago.
ellauri222.html on line 269: Now there is real mystery about communists in the west, to limit myself to those. How were they able to accept Stalin – one of the most monstrous tyrants ever? You would have thought that the Stalin-Hitler division of Poland, the defeat of the French which opened the way to Hitler's invasion of Russia, would have led CP members to reconsider their loyalties. But no. When I landed in Paris in 1948 I found that the intellectual leaders (Sartre, Merleau-Ponty, etc) remained loyal despite the Stalin sea of blood. Well, every country, every government has its sea, or lake, or pond. Still Stalin remained "the hope" – despite the clear parallel with Hitler.
ellauri222.html on line 295: Mistähän Sale sai päähänsä tän kotkankesytyxen Mexikossa? Se on yhtä uskottavan oloinen kuin se sen Aahrikka-pläjäys. Kaikesta näkee ettei kaveri ole käynyt Chicagosta kauempana kuin ehkä Pariisissa (jota se muuten inhosi). Kukaan jenkkiarvostelija ei sano siitä mitään. Ilmeisesti se ei kiinnostanut niitäkään, kun siinä on vaan märkäselkiä.
ellauri222.html on line 411: Stella Chesney is a beautiful aspiring actress—her name means “star” in Latin—whom Augie meets in Mexico. He helps her escape her boyfriend, Oliver, and much later meets her again in New York and marries her. Augie learns that Stella has lied to him about many things, but he continues to love her despite her faults. They move to Paris so that she can pursue her film career.
ellauri222.html on line 463: Hooker Frazer is Mimi’s lover and the father of her unborn child. When Augie first meets him, Frazer is a graduate assistant in political science, a Communist intellectual. Later, he is in Mexico working as a secretary for the exiled Leon Trotsky, and in China working as an intelligence agent. Finally, Augie meets him in Paris, where he is working for the World Educational Fund. Augie greatly admires Frazer’s prodigious intellect.
ellauri222.html on line 487: Jacqueline is the ugly but proud housemaid who works for Stella and Augie in Paris. When she declares to him that it is her dream to go to Mexico, Augie breaks out laughing. He finds it both ridiculous and wonderful that such a used-up, ugly-looking girl has such an indomitable spirit.
ellauri222.html on line 728: Bernard Le Bouyer de Fontenelle, né le 11 février 1657 à Rouen et mort le 9 janvier 1757 à Paris, est un écrivain, dramaturge et scientifique français. Fontenelle oli armoton keskikertaisuus joka yritettyään kaikenlaista päätyi populääritieteen kautta Ranskan akatemiaan. Eli kuukautta vaille satavuotiaaxi, laiskiainen. Il ne connut pas l’amitié vraie, et put s’appliquer ces mots d’une de ses églogues : « Il me manqua d’aimer. » Claudine de Tencin, lui disait en montrant sa poitrine : « Ce n’est pas un cœur que vous avez là ; c’est de la cervelle, comme dans la tête."
ellauri222.html on line 759: Bellow's first two novels, Dangling Man and The Victim, are brief and disciplined works, darker in mood and less intellectually complex than the later fiction but featuring protagonists who anticipate later Bellovian heroes both in their introspection and in their resistance to urban apathy. In Paris, Saul realized he need not copycat Flaubert and that instead he could write as he spoke. The result was Augie.
ellauri222.html on line 773: Some common synonyms of gay are animated, lively, sprightly, and vivacious. While all these words mean "keenly alive and spirited," gay stresses complete freedom from care and overflowing spirits. the gay spirit of Paris in the 1920s. Bellow and his gay chummies in Chicago.
ellauri222.html on line 930: Georges Benjamin Eugène Clemenceau [kləmãsõ´] (lempinimi Le Tigre de Papier, ”Paperitiikeri”; 28. syyskuuta 1841 Mouilleron-en-Pareds, Vendée – 24. marraskuuta 1929 Pariisi) oli ranskalainen journalisti ja valtiomies. Hän oli yksi Ranskan kolmannen tasavallan merkittävimpiä poliittisia vaikuttajia ja toimi kahdesti Ranskan pääministerinä vuosina 1906–1909 ja 1917–1920. Clemenceaulla oli keskeinen rooli ensimmäisen maailmansodan jälkeisten rauhanjärjestelyjen muotoilussa ja hän vaati erittäin ankaria rauhanehtoja Saksalle. 1865 eli sisällissodan päätyttyä Jori muutti Yhdysvaltoihin, jossa asui neljä vuotta ja työskenteli muun muassa tyttökoulun opettajana Stamfordissa Connecticutissa. Häneen teki vaikutuksen amerikkalainen sananvapaus, joka oli paljon laajempi kuin Napoleon III:n Ranskassa. Palattuaan Ranskaan vuonna 1869 Clemenceau ryhtyi harjoittamaan lääkärin ammattia Pariisissa. Clemenceaun ensimmäinen vaimo oli hänen entinen oppilaansa, amerikkalainen Mary Plummer, jota hän nai vuonna 1869. Heillä oli kolme lasta, mutta liitto päättyi eroon.
ellauri222.html on line 1101: Sen Pariisin muistelmista tulee mieleen Emily Pariisissa. Samanlainen röyhkeä jenkkinarsisti Chicagosta joka luulee omistavansa koko maailman.
ellauri223.html on line 214: In 1639, Viscountess St Albans and Sir Frodo Underhill became estranged, and began to live separately. In a later lawsuit, after her death, Underhill blamed Robert Tyrrell, or Turrell, their manservant, for this alienation of affections. In her will of 1642, she left half her property to Turrell, and other property to her nephew, Stephen Soames. She was buried in the old Parish Church of Eyworth, Bedfordshire, 9 July 1650, near her mother, and her sister, Lady Dorothy Constable.
ellauri236.html on line 388: In 1999, the novel was picked in a survey of the best books from the 20th century by the French retailer Fnac and the Paris newspaper Le Monde in Le Monde's 100 Books of the Century.
ellauri238.html on line 165: Varauduin siihen, että joutuisin olemaan Lontoossa yhden yön yli. Olin aivan varma, että Pentti oli vain hipynyt, jättänyt Leenan ties minkälaiseen jamaan ja mitään sanomatta mennyt Pariisiin ja sieltä Dubliniin. Dabliniin meno oli sikäli perusteltua, että hän oli lähtenyt Suomesta kääntämään Joycen Odysseusta englantia puhuvaan ympäristöön, Lontooseen. Kun Dublin oli sinä lähellä, hän menisi sinne, Dubliniinhan romaanin tapahtumat sijoittuivat. Leena kuitenkin olisi vaikeuksissa, siitä olin varma, koska vaikutti siltä, että Pentti oli lähtenyt pakosalle.
ellauri238.html on line 192: Pari päivää seminaarin jälkeen Hormia oli pannut Leenan ja Penan poliisilta turvaan Kupittaan hourulaan, Pentin suljetulle osastolle. Pentti oli ammuskellut Seurahuoneella Leenan kotoa pihistämällä aseella. Pentti ei syönyt lääkkeitään, koska niistä tuli tokkuraan (LOL, entä viinasta?), vaan jakeli niitä muille potilaille. Hän muisti potilaan, joka paskansi hihitellen Penan huoneen nurkkaan, osoitteli läjää sormellaan ja hipsi hihitellen ulos. Kyllä minä ymmärsin, että se oli kommentti mun tuotannosta, Pentti veisteli. Pentti oli leuhka ja Marjukka koppava. Pentillä oli lähes olematon perse. Kai sixi että se oli perse koko mies.
ellauri238.html on line 358: Sarah Benhardt syntyi Pariisissa vuonna 1844 ja kuoli 1923 ibid. Henriette Rosine Bernard -nimisenä hollantilaiselle juutalaiselle kurtisaanille Judith Van Hardille, joka tunnettiin myös nimellä ”Youle”. Lapsen isä oli Edouard Bernard, ranskalainen juristi, ja Henriette koulutettiin ranskalaisissa katolisissa sisäoppilaitoksissa. Elättääkseen itsensä hän yhdisti varhaiseen näyttelijänuraansa kurtisaanina toimimisen – noina aikoina molempia aloja pidettiin paheksuttavina.
ellauri242.html on line 107: Axel og Valborg er en tragedie i fem akter af Adam Oehlenschläger fra 1810 (skrevet under hans ophold i Paris i 1808) med musik af Carl Braun.
ellauri243.html on line 96: Anne Frank-lookalike Shosanna hoitaa elokuvateatteria Pariisissa valehenkilöllisyyden turvin. Hän tapaa saksalais-suomalaisen tarkka-ampujan Simo Häyhän (Fredrik Stollen), joka kaatoi 250 vihollista yhden taistelun aikana. Häyhän on määrä esittää izeään nazien propagandaelokuvassa Stolz der Nation (Kansakunnan ylpeys). Shosannaan sen jutkutaustasta tietämättä ihastunut Häyhä vakuuttaa (? taivuttaa) Joe Goebbelsin siirtämään elokuvan ensi-illan Shosannan elokuvateatteriin. Shosanna suunnittelee rakastajansa Marcelin (pätkän ranskalaisvahvistus, yhtä merkittävä kontribuutio kuin sammakoilla viime sodassa) kanssa ensi-iltaan osallistuvien natsijohtajien tappamista sytyttämällä teatterin tuleen. Meneehän siinä mukana muutama sata pahaa-aavistamattomia ydinsaxalaisia, mutta väliäkö hällä, koko Saxan kansahan on yhtä syyllinen. Inter arma silent leges! Ihan sama tematiikka muuten kuin Dan Steinbockin Andromeedassa. Vittu onnää tosi mieltä nostattavia juttuja, etten sano kääntäviä.
ellauri244.html on line 79: Sirolan Kaksi kaupunkia jäi vaille suurempaa huomiota. Kai Sirolalta jäi huomaamatta että Dickens oli jo kirjoittanut sen. Se kuvasi Ranskan suuren vallankumouksen aikaisia ja jälkeisiä vuosia Lontoossa ja Pariisissa. Teosta myytiin noin 200 miljoonaa kappaletta, mikä tekee siitä kaikkien aikojen myydyimmän romaanin. Vain Sonja Kaurasen Anja Koo menee niukasti edelle. Helsinki ja Tallinna ei olleet yhtä vetäviä. Sirola vajosi syvään masennukseen. Itse hän kuvasi tilaa seuraavasti:
ellauri244.html on line 285: "Harri Sirolan toinen romaani on leimahtava rakkaustarina, kertomus nuoren suomalaismiehen ja Kreikassa syntyneen mulattitytön levottomasta suhteesta. Tapahtumapaikkana on ensin Pariisi, sitten huumausaineiden ja vallattujen talojen, bändien ja anarkismin Amsterdam."
ellauri244.html on line 593: Henry Valentine Miller (26. joulukuuta 1891 New York – 7. kesäkuuta 1980 Los Angeles) oli yhdysvaltalainen kirjailija. Miller tunnettiin aikansa kirjallisten normien rikkojana, joka yhdisti romaaneissaan henkilökuvausta, yhteiskuntakritiikkiä, filosofista pohdintaa, mystiikkaa, roisia seksuaalisuutta ja vapaata assosiaatiota. Hänen tunnetuimmat teoksensa ovat Kravun kääntöpiiri (1934), Musta kevät (1936), Kauriin kääntöpiiri (1939) ja Ruusuinen ristiinnaulitseminen -trilogia (1949–59), jotka perustuvat hänen kokemuksiinsa New Yorkissa ja Pariisissa. Niin ja sitten se Marussin kolossi, joka oli makuuhuoneen kirjahyllyssä, mutta näytti tosi tylsältä.
ellauri244.html on line 611: A nasty setback was June's close relationship with the artist Marion, whom June had renamed Jean Ronski. Ronski lived with Miller and June from 1926 until 1927, when June and Ronski went to Paris together, leaving Miller behind, which upset him greatly. Miller suspected the pair of having a lesbian relationship. While in Paris, June and Ronski did not get along, and June returned to Miller several months later. Yxin jäänyt Ronski teki Sirolat Pariisissa around 1930. Vähän päästä Henry lähti ize yxin Pariisiin.
ellauri244.html on line 613: Things began to change in Paris after meeting Anaïs Nin, 12 years his junior, who, with Hugh Guiler, went on to pay his entire way through the 1930s including the rent for an apartment at 18 Villa Seurat. Nin became his lover and financed the first printing of Tropic of Cancer in 1934 with money from Otto Rank. His works contain detailed accounts of sexual experiences. Sitä koitin vähän lukea mutta oli liian hapokasta, ei pystynyt.
ellauri245.html on line 545:

ellauri405.html on line 276: Puhun sujuvaa venäjää ja olen aina ollut erittäin kiinnostunut kaikesta, mikä liittyy Venäjään ja muihin neuvostoliittolaisiin maihin, joten mahdollisuus asua Moskovassa oli unelmien täyttymys. Ensinnäkin kaupunki on jopa suurempi kuin sellaiset eurooppalaiset metropolit kuin Lontoo ja Pariisi, ja se on paljon edullisempi kuin melkein mikään länsi-Euroopan pääkaupunki. Vain 1500–2000e kuukaudessa nettopalkalla voi asua erittäin mukavasti keskellä kaupunkia ja syödä ulkona hienoissa ravintoloissa, ja kulkuyhteydet (taksit, bussit ja metro) ovat erittäin tehokkaita eikä maksa mitään.
ellauri405.html on line 296: Se on myös - CBD:n hohtavia tornia lukuun ottamatta - matala kaupunki, pikemminkin kuin Pariisi, mikä tarkoittaa, että Moskovalla on valtava taivas. Siellä on myös upeita puistoja, museoita ja taidegallerioita, joissa on kokoelmia hienoimmasta venäläisestä ja eurooppalaisesta taiteesta. Moskova on yksi Euroopan suurista pääkaupungeista, ja siellä on ilo olla. Siellä on Bolshoi, Stanislavsky ja House of Music oopperaa, balettia ja klassikoita varten sekä lukuisia jazzklubeja. Moskovan rave- ja DJ-skene on puolestaan ​​legendaarinen.
ellauri405.html on line 309: Saman voisi sanoa New Yorkista, Lontoosta, Pariisista jne., mutta mitä sitten.
ellauri408.html on line 267: Ranskan-Saxan sota lähenee, Pariisin pörssi romahtaa. Malexijan vähät osakkeet menettävät arvonsa. Se vituttaa pikku kapitalistia. Itävalta ja Preussi kärhämöivät loppuun sotansa. Nobel kexii dynamiitin. Andrew Johnson koittaa turhaan estellä, mutiaiset laillistava laki menee läpi kongressissa. Suomessa on nälänhätä kiitos Snellmanin. Mutta tähän väliin muutama viesti Quorasta:
ellauri408.html on line 463: Edmond Henri Adolphe Schérer (8. huhtikuuta 1815 – 16. maaliskuuta 1889) oli ranskalainen teologi, kriitikko ja poliitikko. Hän on syntynyt Pariisissa. Oikeustieteen opintojaxon jälkeen hän vietti useita vuosia teologisissa tutkimuksissa Strasbourgissa, jossa hän valmistui telusta vuonna 1843, ja hänet vihittiin. Vuonna 1843 hänet nimitettiin École Évangéliqueen (Geneva), su6osittu nimellä L'Oratoire. Hänen mielipiteidensä esittäminen protestanttien tekoja käsittelevän liberaaliliikkeen hyväksi johti hänen eroamiseen tehtävästään kuusi vuotta myöhemmin. Hän perusti juutalaisvastaisen, sen jälkeen Réformation au XIXe sièclen, jossa hän kannatti kirkon erottamista valtiosta; mutta hän vähitellen hylkäsi protestanttista oppia. Luulen, että hänestä tuli voimakas hegeliläinen. Lopulta hän asettui Pariisiin, jossa hän herätti heti huomiota loistavalla kirjallisuuskritiikillä, aluksi pääasiassa suuriin ulkomaisiin kirjailijoihin, osallistui Revue des deux mondesiin. Hänet valittiin Versaillesin kunnanvaltuutetuksi vuonna 1870, Seine-et-Oise-osaston kansalliskokouksen sijaiseksi vuonna 1871 ja senaattorixi elinkautisella vuonna 1875. Hän tuki republikaanipuoluetta. Elämänsä loppupuolella hän omistautui lähinnä kirjalliselle ja yleiselle kritiikille ja oli monien vuosien ajan yksi Le Tempsin kyvyttömin avustaja. Hän vieraili usein Englannissa ja kiinnostui vilkkaasti Englannin politiikasta ja kirjallisuudesta. Hän kuoli Versaillesissa.
ellauri408.html on line 513: Gambetta julisti Ranskan tasavallaxi surkeasti päättyneen Saxan sodan aikana. Kun keisari Napoleon III jäi ranskalaisille katastrofaalisen Sedanin taistelun yhteydessä vihollisen vangiksi, Gambetta julisti ikkunasta Pariisissa Ranskan tasavallaksi. Gambetta ampui itseään vahingossa käsivarteen käsitellessään revolveria huolimattomasti. Haava ei ollut hengenvaarallinen, mutta hänen heikon terveytensä vuoksi se parani hitaasti. Gambettan ollessa toipumassa ampumahaavasta hänen umpilisäkkeensä tulehtui, mutta sitä ei leikattu. Hän kuoli vuoden 1882 viimeisenä päivänä vain 44-vuotiaana. Hieman ennen kuolemaansa Gambetta asettui asumaan yhdessä rakastajattarensa Léonie Léonin kanssa Pariisin ulkopuolelle, ja heidän aikomuksenaan oli mennä naimisiin. Gambetta oli töröparta jonka isä oli genovalainen maustekauppias.
ellauri408.html on line 517: Cherbuliez oli inkeriläinen paluumuuttaja Nantesin ediktin jäljiltä Ranskassa. Suoritettuaan Genevessä alkaneet opinnot Pariisissa Cherbuliez täydensi niitä filosofian kursseilla Bonnin ja Berliinin yliopistoissa. Palattuaan Geneveen hän teki itsensä tunnetuksi noin kolmenkymmenen romaanin kautta, jotka unohdettiin heti vaikka saivat aikansa yleisön erittäin hyvän vastaanoton. Hän on, ellei psykologisen romaanin keksijä, niin ainakin yksi kirjailijoista, jotka ovat vaikuttaneet eniten sen muodistamiseen.
ellauri408.html on line 519: Halutessaan esiintyä Ranskan akatemiassa hän muisti vuonna 1880 vanhan vuoden 1790 vallankumouksen lain, jota kutsuttiin "suureksi naturalisaatioksi" ja joka myönsi Nantesin ediktin jälkeen protestanttisten pakolaisten jälkeläisille täyden kansalaisuuden. Niinpä, jälleen ranskalaisena ja pysyvästi Pariisissa, hän meni koputtamaan instituutin oveen. Kaksi tuolia oli täsmälleen vapaana: Littré ja Jules Dufaure. Hän kaatoi Littrén tuolin tunaroituaan Pasteurille mutta sai toisen kuudennella yrityxellä 1881, ja kipusi nojatuoliin 1882.
ellauri408.html on line 528: Hän kaatui kuolleena, sanaa sanomatta, kuin salaman iskusta, kiinteistölleen Seine-et-Marnessa, hänet haudattiin Montparnassen hautausmaalle Pariisiin.
ellauri408.html on line 533: Kiltille kriitikolle pastori Vinaylle kävi köpelösti loppupeleissä. Hän meni naimisiin Sophie de la Rottazin, Jean Rodolphe de la Rottazin tyttären kanssa Veytaux'sta. Vuonna 1796 syntynyt Sophie oli hänen ensimmäinen serkkunsa äitinsä kautta. Pariskunnalla oli kaksi lasta, Stéphanie (1820-1838) ja Auguste (1821-1859) Hänen rakas tyttärensä kuoli 17-vuotiaana, kun taas hänen poikansa kärsi kuuroudesta ja epilepsiasta. Näiden tuskallisten koettelemusten jälkeen hän sävelsi tämän kuuluisan kappaleen:
ellauri408.html on line 574: Yllättävää kyllä Vätys lainaa Bossuetia. Jacques-Bénigne Bossuet , lempinimeltään "Meaux'n kotka", synt. 27. syyskuuta 1627 Dijonissa, kuol.12. huhtikuuta 1704 Pariisissa , oli ranskalainen kirkon mies, piispa, saarnaaja ja artikkelitoimittaja. Ei pie sekoittaa hänen veljenpoikansa Jacques-Bénigne Bossuetiin, Troyesin piispaan,
ellauri408.html on line 587: 1699, herra Meaux'n piispa lähettää herra de Pontchartrainille muistion, jossa hän huomauttaa, että Chalandesin ja Neuvillen nuoret naiset, jotka ovat reformoituja, olisi asetettava Pariisin Nouvelles-katolisten ilotaloon." 1703 Meaux'n piispan pyyntö kuninkaalta saada Baudoin-niminen mies ja hänen vaimonsa, huonot katolilaiset Fublainesista, suljetuksi sairaalaan. Ezellanen haaskalintu. Enempi maligni kuin benigni. Suurin osa hänen ekstemporaalisista puheistaan on onnexi kadonnut. Aurinkokurkon apupoikana se kynäili 4 artikkelia Ranskan kirkon vapauxista. Paavi oli hyvin ärtynyt ja poltti heidät.
ellauri408.html on line 591: Hitaan ja tuskallisen tuskan jälkeen Bossuet kuoli asunnossa, joka sijaitsee tällä hetkellä osoitteessa 46 rue Bossuet Pariisissa 12. huhtikuuta 1704, kivitautiin. Ruumiinavaus tehdään seuraavana päivänä. "Löysimme hänen virtsarakostaan, joka oli täysin pilaantunut, munan kokoisen kiven", kirjoitti apotti François Ledieu, hänen sihteerinsä. Nej huh huh. Olisi pitänyt juoda vettä väh. gallona päivässä.
ellauri408.html on line 702: Au cours des voyages qu'il fait à Paris, Proudhon rencontre Karl Grün, Mikhaïl Bakounine, Alexandre Herzen qui deviendront ses amis et Karl Rot qui admirait en lui le seul socialiste français dégagé du mysticisme chrétien. En plus, il est lui-même prolétaire, ouvrier! Et il précise : « nous ne devons pas poser l'action révolutionnaire comme moyen de réforme sociale, parce que ce prétendu moyen serait tout simplement un appel à la force, à l'arbitraire, bref, une contradiction. L'échange de lettres avec Marx annonce la rupture, qui intervient quelques mois plus tard. Quand, en octobre 1846, Proudhon publie le Système des contradictions économiques ou Philosophie de la misère, Marx riposte par Misère de la philosophie. Marx considère que Proudhon est un socialiste « petit-bourgeois » ou nettement « bourgeois », qui défend un système utopique qui combinerait les avantages du socialisme et du capitalisme sans leurs inconvénients. Il écrit ainsi : « Les socialistes bourgeois veulent tous les avantages des conditions sociales modernes sans les luttes et les dangers qui en découlent nécessairement ». Il critique notamment ses conceptions économiques sur la valeur, son soutien à la concurrence ou encore son opposition aux grèves ouvrières. Marx est le ténia du socialisme (sosialismin lapamato), Proudhomme sinkauttaa vastineexi ja kommentoi marginaaliin manifestia: « Calomnie », « Absurde », « Faux » « Mensonge », « Pasquinade ». « Quelle bêtise après ce que j´ai écrit — En vérité Marx est jaloux » ; « Allons mon cher Marx, vous êtes de mauvaise foi, et tout à la fois vous ne savez rien » .
ellauri409.html on line 138: Tänä aikana Pascal ei koskaan hylännyt tieteellisiä kiinnostuksen kohteitaan. Uskonnollisia kirjoituksiaan hän sävelsi hitaasti ja tuskallisesti ja tarkisti usein isillä, matematiikan asioissa hänen mielensä näytti liikkuvan täydellisellä luonnollisella helppoudella ja armolla. Löydöt ja keksinnöt syntyivät hänen aivoistaan ilman vaivaa. Tämän myöhemmän ajanjakson pienimuotoisten laitteiden joukossa Pariisin ensimmäisen uber-palvelun sanotaan syntyneen hänen kekseliäisyydestään. Mutta nopeasti heikentynyt terveys ja valmistautuminen suureen työhön, jota hän aikoi tehdä muttei ehtinyt, jätti hänelle vain vähän aikaa ja energiaa hänen viimeisten kahden vuoden aikana.
ellauri409.html on line 184: Jansenistit 1600-luvulta lähtien pyrkivät tukeutumaan ihmetarinoihin perustellakseen asiansa. Yksi ensimmäisistä ja merkittävimmistä oli Marguerite Périerin paraneminen vuonna 1656 Sainte-Épinen jäännöksellä, joka tapahtui, kun jansenismia alettiin hyökätä vakavasti, ja jota seurasi tällä vuosisadalla lukuisia raportteja muista ihmeistä. Tietyt jansenistit saavuttivat siten maineen thaumaturgeina ja heidän jäänteineen oli suuri kysyntä. Esimerkiksi Pontchâteaun apotti Solitaire ja Port-Royalin "puutarhuri" pakotettiin napsauttamaan sanainen arkkunsa auki vuonna 1690, kun pikkutyttö parantui hänen hautajaisissaan. Jansenismista oli yhä enemmän tulossa julkinen asia, johon osallistui ihme. Unigenituksen ja monarkkisen sorron aiheuttaman seurakunnan pappien välisen konfliktin demokratisoituminen vain vahvisti tätä suuntausta. Vuosina 1710–1730 tapahtui useita ihmeitä, jotka liittyivät suoraan tai epäsuorasti jansenismiin. Ne eivät olleet suoraan vetoomuspapit , vaan ne tapahtuivat hyvin usein heidän seurakunnissaan, kuten vuoden 1725 ihme, jossa Madame Lafosse, erään naisen vaimo puuseppä, parantui eukaristisessa kulkueessa Sainte-Margueriten seurakunnassa Pariisissa, jossa seurakunnan pappi (ja monstrancen kantaja ) oli pahamaineinen valittaja . Ihme tunnistettiin, kulkueita tehtiin ja tarinoita popularisoitiin esitteillä ja kaiverruksilla.
ellauri409.html on line 359: Hänen vanhempansa Charles-Benoît Laforgue ja Pauline Lacollay tapasivat Uruguayssa. Vuonna 1876 Julesin isä vei perheen Pariisiin . Vuonna 1877 hänen äitinsä kuoli keuhkokuumeeseen, kolme kuukautta keskenmenon jälkeen, ja Jules, joka ei koskaan ollut hyvä oppilas, epäonnistui ylioppilastutkinnon kokeissaan. Hänen luokkatoverinsa Henri Bergson läpäisi ja saavutti suuria älyllisiä saavutuksia filosofina. Hän epäonnistui uudelleen vuonna 1878 ja sitten kolmannen kerran, mutta alkoi yksin lukea suuria ranskalaisia kirjailijoita ja vierailla museoissa. Pariisi, unelmieni maa. Hänestä tuli La Vie moderne -katsauksen toimittajan Paul Bourget´n suojatti. Eräs muukin klovni vaikutti merkittävästi Laforgueen. Kun hänen isänsä kuoli, Laforgue ei osallistunut hautajaisiin. Hän kuoli tuberkuloosiin neljä päivää 27. syntymäpäivänsä jälkeen, ja hänen englantilainen vaimonsa Leah Lee seurasi häntä pian sen jälkeen.
ellauri409.html on line 404:

Tomppa Pariisissa