xxx/ellauri086.html on line 655: D.H. Lawrencella oli izellään aika amerikkalainen mielikuvitus. James Joyce teki siitä irlantilaista pilaa. Cambridgen apostolipojat hahatteli sille myös. Lawrence oli vähän vihainen, murti suuta murti päätä murti mustoa haventa. Pureskeli viixiään ja hautoi kaunaisia ajatuxia. Se oli työläistaustainen. Kostoxi tai muuten vaan se bylsi sitten Bertin ja muiden apostolipoikien flammaa Lady Ottolinea, joka Jönsin mukaan oli jusze Lady Chatterley. D.H. oli sen testosteronilta hajahtava moukkamainen puutarhuri joka kuokki sitä nakupellenä puutarhavajassa kuin Miltonilla Eevaa Aatami. Leidi oli varmaan kova rupattelemaan. Chatterley, get it? On jäänyt lapsuudesta mieleen se kohta missä D.H.:n kikkeli koki taisteluväsymystä ja oli rutistunut pienexi kuin possun kärsä tai joku rusina. Leidi koitti saada sitä pystyyn taas, ja lähtihän se kuin hoppafoordi kun oli muutama kerta vemputettu kammesta. Kirja löytyi työnnettynä äidin ja isin kirjahyllyyn takariville.
xxx/ellauri087.html on line 321: No Lawrence oli luultavasti kade apostolipojille jotka tiesi kuinka puhutella Lady Ottolineä Garsingtonissa. Se varmaan tunsi izensä tollasexi Lady Chatterboxin rakastajaxi, likakyntisexi ruttupippelixi hienon rouvan vällyissä.
xxx/ellauri087.html on line 353: Lawrence kirjoitti Lady Ottoline Morrellille (sille jonka kanssa Bertie puuhasteli ties mitä à trois polakki Konradin polstareissa) että Garrettin pöyhkeät apostolikaverit sai sen näkemään unta koppakuoriaisista. Ällöistä mustista koppiaisista jonka jalat sätkii kun ne laittaa selälleen ja jotka ryömii väkisin ulos sormivälistä kun niitä koittaa pitää nyrkissä. Sittisontiaisia, Keynes Russell Moore ja niitten kaverit. Pitäsköhän vilkasta G.E. Mooren Principia Ethicaa. Onko siinä jotain kuoriaismaista siinäkin. Demand-side ekonomisti Keynes uskoi siihen apostolipoikana, mikä on jo huolestuttavaa.
xxx/ellauri410.html on line 254: src="https://tseliot.com/media_images/1920_TSE_OttolineMorrell_Garsington.jpg"
xxx/ellauri410.html on line 255: />
xxx/ellauri410.html on line 257: An admirer of Eliot’s poetry, Ottoline ‘found him dull, dull, dull’, resorting to French in her efforts to rouse him from monotony. Such early impressions are of a piece with Eliot’s Garsington caricature – ‘the undertaker’. It was Ottoline who recommended to Eliot Dr Roger Vittoz, the Swiss psychiatrist at whose Lausanne clinic Eliot recovered from his nervous breakdown; the clinic where, in the winter of 1921, lodged in the room where Ottoline herself had stayed, Eliot wrote ‘What the Thunder Said’, the final part of The Waste Land. A few years later she suggested another of her doctors, Dr Marten, but his regime of starvation proved disastrous.
14