ellauri008.html on line 476: Bertrand "Marriage and Morals" Russell oli ilman muuta bi. Ehtiköhän se telakoida 17v nuoremman Wittgensteinin kaa. Näistä muistelmista vaikuttaa että Conrad oli Pertin sielun veli. Pölisiköhän nytkin patjat petipuuhissa? Merimiehissä sellaisia löytyy monia, kun keskenänsä viikkokaudet merellä saavat samaan tahtiin vedellä. Valasmies Melville oli samaa maata. "Scarlet letter" Hawthorne vallan pelästyi, pois muutti naapurista.
ellauri008.html on line 483: Wiiksiwallu eläinmurhaaja Hemingway tietysti, tyhmä sonni Henry Miller, kaakelileukainen Knut Hamsun, valassarjamurhaaja Melville enimmäkseen (paitti se "mieluummin en" novelli). Conrad merenkävijä myös eri selvästi, en meinaa jaksaa lukea. Henry James on yllättävän ällö myös, vaikkei mikään sonni. Ite asiassa Dostojevskikin soveltuvin osin kuuluu tähän. Ja Paulo Coelho, mirabile dictu. Naismaista miesmäisyyttä on näet myös näiden harrastama nokintajärjestyksen vahtaus ja sitä palveleva pyhyyshymistely, vaikka itse ovat piipunrasseja. Mieskirjailijoita on selvästi jenkkijutkut Bellow, Malamud, Roth etenkin, Paul Auster. Amos Oz ei kuulu joukkoon, mut se ei ookkaan jenkki. Eikä Singer. Naismainen Åke-Håkan Knausgård on selvä mieskirjailija, sukuaan haukkumalla koittaa päästä julkuksi, alistamalla ylistää itseään ja lyttää naisiaan. (Mussakin voi olla sitä vikaa. Mut en sentään ole julkkis.) Bylsii lapsia, fanittaa Hamsunia, Hördeliniä ja Hitleriä, kaikki hulluja mieskirjailijakolleegoja. Hyi. Sen eka kirja enkeleistä oli aika hyvä.
ellauri022.html on line 715: Ne elivät sakissa kuin siouxit. Emerson oli bi, se kirjoitteli höyryisiä runoja miehelle nimeltä Gay. Melville oli sille hapan, varmaan mustasukkaisena Hawthornesta. Piti Rafua sietämättömän omahyväisenä.
ellauri034.html on line 219: Ei nää ihan 1-1 mene esim Paavali on homo kovis. Ei tiettävästi urpo mutta turpo kerta hylkäs perheen lähteäxeen Jessen kelkkaan. Sen perheestä ei kerrota paizi et ne teki telttoja, oli fariseuxia ja Herodexen sukulaisia. Hra Piikikäs (ja ehkä myös Coelho) on nähtävästi turpo. On erittäin epäneandertaalia hylätä geenit kokonaan ja lähteä väärään meemitiimiin. Siihen pystyy vaan kova cromi-magneesiumikärki. On kovixia mamixiakin, surkeita piipunrasseja kuten Hitler, Schopenhauer, Melville Herman">Melville ja Knasu. Schopenhauer oli puoliurpo ja vihas äitiä kun isä teki izarin. Surku Yniäisiä. Marxista on vaikee sanoa, sen isä kovisteli sitä vetelysmäisyydestä, sillä oli paljon siskoja, 4v vanhempi aatelinen vaimo Jenny oli sille vähän äitinä, niinkuin Maman Rousseaulle. Aika monet naisvihaajat on ylivoimaisen äidin tai tädin lyttäämiä. Minä en Axan hännän alla istu. Arttu Schopenhauer on muuten kovis mutta liian ihmisvihainen kunnon cromimagnumix. Six se on lievennetty puolikuivurixi vaikka onkin läpeensä ällökäs. Oliko Jeesus isätön kun se huusi laama laama sabakhthani? Äiti sillä kyllä oli, mut isä oli karussa. Tuloxena oli puolikuivuri. Sen taivaalliset far och pappa oli täyskuivureita, kiivaita karvakäsiä.
ellauri034.html on line 227: | kovis | Bourget, Byron, Cato, Cicero, Conrad, Epiktetos, Immi Hellen, Platon, Rousseau, Syväntö | Baudelaire, Hitler, Knasu, Hölderlin, Melville Herman">Melville, VA Koskenniemi, Kani Coelho, Phillu Roth | Jehova, Hamsun, Peeveli |
ellauri040.html on line 267: | kuivurrri | Bourget, Byron, Cato Sr., Cicero, Coelho, Conrad, Jörkkä Donner, Hämeen-Anttilat, Fred Karlsson, Kimmo Koskenniemi, Platon, Rousseau, Heka Tikkanen | Epiktetos, Hamsun, Hitler, Knasu, Syväntö | Cato Jr, Melville Herman">Melville, Nietzsche, Peeveli | Jari Ehrnrooth |
ellauri049.html on line 552: Monitor oli jenkkien panssarilaiva sisällissodan aikana, jonka kexi joku ruozalainen John Ericsson. Ajoi aika uppeluxissa, mutta sen vastustaja Merrimack oli vielä kehnompi. Hawthorne ja Melville suri, että panssareiden sisässä ei sotureiden enää tarvinnut olla niin urheita. Väärin, Star Warsissakin painetaan urheasti nappulaa.
ellauri052.html on line 68: Scholars such as Bellow biographer James Atlas and others have shown that quite a few passages and ideas were lifted from a book titled The Cattle Complex in East Africa (1926) written by Bellow's anthropology professor Melville Herskovits who supervised his senior thesis at Northwestern University in 1937. What a schtekl, to steal from his own professor.
ellauri052.html on line 191: Gangstereita se ihailee. Ne on kovia poikia. Tää kovajätkyyden ihannointi yhistää monia setämieskirjailijoita, oli ne kuinka piipunrasseja tai salakorsetteja oikeasti. Äkkiseltään tulee mieleen Salen lisäx Hemingvau, Conrad, Melville, Hannu Mäkelä jopa. Niitä on vaikka kuinka paljon.
ellauri052.html on line 861: His friend and protege Philip Roth has said of him, "The backbone of 20th-century American literature has been provided by two novelists—William Faulkner and Saul Bellow. Together they are the Melville, Hawthorne, and Twain of the 20th century."LOL, runkku-Roth Melvillenä tietysti.
ellauri060.html on line 229: Autiolle saarelle kirjailija Murtokivi ottaisi tukun kirjoja. Ensimmäisenä se ottaisi Daniel Defoen "Robinson Crusoen elämä ja kummalliset seikkailut" teoxen (josta lisää alempana). Hänellä on tanakka usko, että se olisi kuitenkin perehtynyt guide siiden, mitä tulisi pakkopaikassa elämisen ja olemisen opiskelemiseen. Mitähän muuta minä ilmoitin sille toimittajalle (miettii Murtokivi)? Oli siinä ainakin Fedor Dostojevskin "Karamazovin veljekset", Federico Lorcan ja Pablo Nerudan runoja, Melville Herman">Herman Melvillen "Moby Dickyn eli Valkoisen valaan", Samuel Beckettin "Hän tulee huomenna", Anton Tsehovin novelleja sekä Thomas Mannin "Kuolema Venetsiassa", Pentti Haanpään kertomuksia valikoiman sekä omista kirjoistani lohdukseni vielä "Mäkimökin tyttö ja tahdikas juomari", se on todella priimaa, lähes ylittämätöntä lyyristä proosaa! Ja kolme hyvin säilynyttä raamattua. Aika sekalaista skeidaa siis.
ellauri067.html on line 216: Painovoiman sateenkaarta pidetään Pynchonin pääteoksena, ja siihen hänen kulttimaineensa perustuu. Se on apokalyptinen teos. Sitä pidetään Herman Melvillen Moby Dickin postmodernina vastineena. Hyi.
ellauri069.html on line 135: FUCK! FUCK! motiivi hakkaa Pynchonilla kaikki muut. Se on kuin Norssin alaluokilla taululle piirtämämme kikkeli jolla oli pienet tikkujalat. Pedo-Pynchonia voi hyvin verrata homo-Melvilleen. Molemmat puhuu kilometrittäin aiheen vierestä jotta pääsisivät kiertotietä mieliaiheeseen, joka Nipistyxen kohdalla on Muovi-Dick ja sen kuvitellut loputtomat jöynerit. Naiset on sille ihan statisteja. "Tissejä ja pyllyjä", tytöt mutisevat, "tissejä ja pyllyjä. Muuta me emme täällä olekaan. "Äh, suu tukkoon", GMB Haftung ärähtää. Se on hänen normaali tapansa kohdella avustajia.
ellauri069.html on line 376: Thomas Pynchonin 1973 mestaripala Painomusteen Sadeviitta on eepos, pelle-eepos, ja Suuri Amerikan Novelli, kuten Moby-Dick. Toisinkuin Melvillen lukijat, kuiteskin, Pynchonin lukijat voi mennä sivukaupalla täysin pihalla siitä mitä juonessa, tilanteessa tai tyypeissä on tapahtumassa. Kirjaa ei edes voi kunnolla lukea selaamatta samalla koko ajan esim Steven Weisenburgerin Seuraneitiä ja Michael Davitt Bellin “Some Things That ‘Happen’ (More or Less) in Gravity’s Rainbow.”
ellauri069.html on line 382: Viittailematta tän enempää sivistyneesti Melvilleen (tai toiseen koprofiiliin Joyceen), Nipsun Kosmos-ravintolan jumala näyttäis olevan T.S. Eliot (poliittiset näkemyxetkin saattaa mätsätä paremmin kuin tää kriitikko edes aavistaa) - tää on tämmöstä jättömaata tämäkin: turhaa kaivelua roippeissa jonkun tyhmän armon tai lunastuxen perässä. Eliskä meillä on tässä taas pahasta omastatunnosta kärsivä pieni syntinen joka kylpee iloisen syyllisesti plödässä ja runkussa ja ezii sitten armopsuihkua. Tää premissinä, voix tästä tullakaan mitään järkevää? (No aaltopeltikatolisia ovat molemmat, ei siis ihmekään.) Pahinta kaikesta on häpeä, sanoo joku Hömpän hahmoista s. 697 alalaidassa. Just niin persepää.
ellauri098.html on line 343: Niitäkin mulla on useita tossa hyllyssä, mm. Salen Henderson, Melvillen Taipii, Heyerdahlin Ra, Conradin Lordi Jim (puolaxi), Celine, Camus, Rimbaud, ym.ym. Jotain niistä olen lukenutkin, suurinta osaa en. Mutta ei niistä pitänyt oikeasti paasata, vaan narratiivin troopeista.
ellauri106.html on line 282: Phillu lusmuilee intissä kuin Melvillen Bartleby: mieluummin en. Työntää moppia kunnes löytää lapun jonka ezi eli maitojunalitteran. Silti kehtaa jälkikäteen valitella vammojaan ja protestoida epäoikeudenmukaista kohtelua intissä kuin joku ämmä (hups sori siitä). Tässäkin on jotain tuttua.
ellauri107.html on line 165: Oliskohan sattumaa, että Pepun alter egon Zuckermannin etunimi on Nathan ja Pepun isän etunimi Herman? Niinko Nathaniel Hawthorne ja sen pyllynnuolija Herman Melville? Tämmönen sateenkaarenvärinen diatriibi löytyi tästä Hawthorne-Melville imbgrogliosta:
ellauri107.html on line 177: David Kesterson of North Texas State University delivered his lecture “Hawthorne and Melville” at the Phillips Library on September 23, 2000, giving the website one of its finest pieces of scholarship. Here are some excerpts from his talk:
ellauri107.html on line 179: The zenith of [Hawthorne and Melville’s] relationship was reached . . . when Moby-Dick was published in middle November of 1851 and was dedicated to Hawthorne [“To Nathaniel Hawthorne: In token of my admiration for his genius”]. Hawthorne’s letter to Melville [at the time], like most of those to his friend, has not been preserved, but Melville’s answer on November 17 . . . speaks of the effect Hawthorne’s letter had upon him, in terms characteristic of his impassioned utterances:
ellauri107.html on line 183: As [Arlin]Turner says in analyzing this letter, “[Melville] was aware, it can be assumed, of the inclusiveness and interwoven imagery of his letter, and no less aware of the meaning behind the imagery. The same awareness can be assumed on the part of Hawthorne”. Edwin Haviland Miller, who interprets Melville’s affection for Hawthorne as in part sexual, says that in this passage, “the most ardent and doubtlessly one of the most painful he was ever to write, he candidly and boldly laid bare his love”. Miller goes on to say that “when Hawthorne retreated from Lenox, he retreated from Melville. How Hawthorne felt his reticences keep us from knowing, but his friend wrestled with the problems and nature of the relationship almost until the end of his life”. Turner says only that “there is evidence through the remaining forty years of Melville’s life that he thought he had been rebuffed by Hawthorne, and that he felt a genuine regret for his loss.”
ellauri107.html on line 187: suggestive panegyric [in his 1850 review of Hawthorne’s Mosses from an Old Manse], [that] Melville writes . . . “already I feel that this Hawthorne has dropped germinous seeds into my soul. He expands and deepens down, the more I contemplate him; and further and further, shoots his strong New England roots in the hot soil of my Southern soul”.
ellauri107.html on line 189: Hawthorne had also given Melville a positive book review but characteristically expressed it with ambiguity. As Kesterson says,
ellauri107.html on line 191: . . . Hawthorne liked [Melville’s novel Typee], observing [in 1846] that . . . Melville has “that freedom of view—it would be too harsh to call it laxity of principle—which renders him tolerant of codes of morals that may be little in accordance with our own; a spirit proper enough to a young and adventurous sailor . . .”
ellauri107.html on line 193: Hawthorne is much more explicit in regard to same sex relationships and perhaps alludes to Melville’s wooing of him in his 1852 novel The Blithedale Romance. In excerpting that work for the website, I introduced it as follows:
ellauri107.html on line 195: In the following excerpts from Hawthorne's The Blithedale Romance, the Hawthorne-like character, poet and narrator Miles Coverdale, and the Melville-like character, passionate monomaniac Hollingsworth suggest Melville's influence on the novel. The first person narrator, a young man who joins a major enterprise with mostly adventure-seeking motives, certainly calls to mind narrator Ishmael in Melville's Moby-Dick. The dark and brawny Hollingsworth, bearing a physical resemblance to Melville, cares for Coverdale and seeks his partnership, moreover, in an intensity that seems to parallel Melville's evident affection for and desire for intimacy with Hawthorne. The sharp, mysterious break in the relationships between the two authors and the fictional pair constitute yet another likeness.
ellauri107.html on line 214: Actually, the reader would have to be remarkably obtuse not to recognize the sexual tension between Coverdale and Hollingsworth. If only we could know what Melville thought when he read it! Certainly, Melville was aware that Brook Farm in Roxbury, Massachusetts, which Blithedale represents, had enjoyed the company of Hawthorne as a communal society member for most of 1841. Perhaps he also knew that substantial portions of Coverdale’s first person narration are taken directly from Hawthorne’s Brook Farm journals, and he would certainly know better than we the extent to which the novel may also represent allusions to Hawthorne’s and his experiences together during the year before the publication of Blithedale.
ellauri107.html on line 218: The major occurrence in Melville’s life . . . during the writing of Moby-Dick was the growing friendship with Nathaniel Hawthorne . . . . We are reminded that throughout the fall and winter of 1850, and summer of 1851, Hawthorne and Melville were visiting and writing to each other. . Hawthorne encapsulating their conversation [of August 1, 1851] by writing in his journal: “Melville and I had a talk about time and eternity, things of this world and of the next, and books, and publishers, and all possible and impossible matters, that lasted pretty deep into the night . . . .”
ellauri107.html on line 220: [A Tanglewood Tale] dramatizes the developing friendship of Nathaniel Hawthorne and Herman Melville during the 1850-1851 period when both authors resided in Berkshire County, Massachusetts. In spite of their strong attraction to each other, they become estranged by fundamental differences. Puritan-in-spite-of himself Hawthorne is pressed too far when worldly former whaler Melville becomes explicit about shipboard liaisons with fellow sailors. Though the play suggests Hawthorne is curious about same sex relations, the reserved New Englander flees Melville and the Berkshires rather than pursue the subject.
ellauri107.html on line 222: Melville’s concluding words are from his “Monody,” a poem that is thought to express his deep personal loss when learning of Hawthorne’s death in 1864:
ellauri107.html on line 224: Melville">Monody
ellauri107.html on line 236: Melville alludes to a guy named Billy Budd to Hawthorne’s short story “The Birthmark” and draws parallelograms between the two authors in regard to their interests in the relative good and evil sides of the front and back. Here is the portion that relates most clearly to the two authors’ relationship:
ellauri107.html on line 238: Same sex relationships in the all male environment of Billy Budd’s British as well as Herman Melville’s American ships are understood. As former First Lord of the Admiralty, British Prime Minister Winston Churchill once witheringly quipped, British naval tradition might well be equated with sodomy. Although Billy Budd lacks the “marriage” rites of Moby-Dick’s Ishmael and Queequeg, itcontains endearments for “Handsome Sailor” Billy that leave little doubt as to many of his mates’ ardent feelings toward him. The old Dansker on the British warship originates “Baby Budd,” also shortened to “Baby,” in reference to Billy, “the name by which the foretopman eventually became known aboard ship.” Readers also hear “one Donald” addressing Billy as “Beauty.”
ellauri107.html on line 244: Claggart’s repressed, closeted attraction to Billy finds parallels with some interpretations of Hawthorne’s evident spurning of Melville’s too intimate attentions and Hawthorne’s character in The Blithedale Romance Coverdale’s similar rejection of the invitation from Holingsworth to be his “friend of friends, forever.” For Melville, Hawthorne’s Arthur Dimmesdale’s agonizing acknowledgement of adultery must have seemed a stunning parallel with what later generations would term “coming out of the closet.” Whether Hawthorne himself were a closeted gay man, it is clear that Melville was relatively open in his affections for the senior author and that those affections were somehow turned away and seem to have left a wound that never fully healed. The evils of the closet constitute a subtext in Billy Budd that may well have brought to its author’s mind the sad sundering of his closeness with Nathaniel Hawthorne.
ellauri107.html on line 331: Roth kopsi paljon kirjallisilta esikuviltaan, joita olivat ainakin Kafka, Gogol, Flaubert, Beckett, Joyce, Melville, Dostojevski, Celine ja Virginia Woolf. Seesteisemmältä puolelta Tsehov, Tolstoi ja Henry James.
ellauri110.html on line 733: Hande diggaa L. Onervan eli Hilja Lehtisen runoja. Hilja eli 90-vuotiaaxi pikku eukkosexi ja lepää nyt Hietaniemessa Leevi Madetojan hännän alla. Yxi Hiljan kokoelmista on nimeltään Jerufalemin fuutari. Hilja oli varmaan lukenut Isak Julinin 1907 julaiseman vihkosen tästä fuutarista. Melvillekin luki saman vihkosen ja pani Moby Dickin tappajaxi Ahasveruxen. Moby oli syönyt munat siltä, siitä katkeruus.
ellauri163.html on line 821: Ghislain Cloquetin elokuva ei ole näyttävä, mutta sitten sen ei tarvitse olla. Sillä on kuitenkin yksinkertainen ulkonäkö ja tuntuma vuosikymmeniä aikaisemmin kuvatun elokuvan kanssa, ja tätä elokuvaa verrataan vain Jean-Pierre Melvillen Le Samourain kaltaiseen elokuvaan, joka on samana vuonna tehty värielokuva, saadakseen käsityksen siitä, kuinka ainutlaatuinen Bressonin visio oli. Sama pätee elokuvan taustahälyn pisteyttämiseen, jossa on vähän musiikkia, joka ei ole diegeettistä (johdattelevaa). Koska elokuva nousee ja putoaa tarinansa ja suorituskykynsä mukana, teknisten näkökohtien on vain oltava vakaita, ja ne ovat.
ellauri181.html on line 41: Taantumusprofessori Soska zekintää Melville Herman">Melvilleä, nim. pikku homon vltavaa Moby Dickiä, koska se oli ihaillut Nykissä champixi pyrkivien imigranttien raivopäistä seppoilua. No niin tietysti jenkkipuutiainen. Sexi pyhää aluetta, mitä vittua.
ellauri181.html on line 45: Estyneet lukekoot Kafkaa ja kiukustuneet Melvilleä. Munattomia ne oli molemmat. Tämä on kamalaa! Hänen hirvittävä hymynsä ja tuollainen pako! Kafkan haudalla on terävää terskaansa kohti kapeneva hautakivifallos. Ilman esinahkaa tietysti. Vain lapsettomalla vanhallapojalla näyttää olevan pikkukiviä haudalla. Mitä ironiaa. - Käykö paljon henkilöitä Ransun haudalla (saxaxi jota Phil ei osaa)? Ei paljon mutta aina merkittäviä kuten te herra professori! Ainoa sopiva ateria nälkätaiteilijalle on puolikas sitruunaa. Tyhmä shixa ei ymmärrä eikä osaa arvostaa suuren kirjailijan ankaraa ruokajärjestystä. Hölmö, se sanoo viisaasti.
ellauri188.html on line 38: Apinoiden kanttiinissa Perunatorilla syötin iloisenvärisiltä pikku melamiinilautasilta äkeitä ruokia. Kassa oli nauravainen ja marakattimaisen söpönen malaijityttönen. Tuli mieleen Conradin nide Taika-Jim. Nyt sopis ehkä lukasta myös Melvillen matkakirja Tai-pei.
ellauri188.html on line 56: Taipii perustuu paljolti Melvillen omiin kokemuxiin. Hän karkasi toverinsa kanssa amerikkalaiselta valaanpyyntilaivalta Marquesassaarten alkukantaista kivikautta elävien tapiirien pariin. Tapiirit ovat onnellisia luonnonlapsia, mitä huolinkaan, miehet uljaita sotureita kullisuojineen ja bambukeppeineen, naiset eloisia, ihastuttavia vesinymfettejä muttei mitään neizyitä. Ihanin kaikista on Feija Vei, naisellisen viehkeyden ja kauneuden täydellistymä.
ellauri188.html on line 58: Mutta vähitellen Melvillelle selvijää, että tapiirit on ihmissyöjiä. Eräänä aamuna hän huomaa kikulinsa salaperäisesti kadonneen. Se on kansatieteellisesti merkittävää, tarkkasilmäistä kuin Disney-tuotanto. Disney kuvaa värikkääsi ja eloisasti kiinalaisten outoja tapoja, käsittämättömiä tabuja ja kammottavia kuukautisrituaaleja.
ellauri188.html on line 64: Ensin uni sitten puhelu. Nuku hiva, uni huva verelle, sanoivat markiisisaarelaiset Melvillelle silmäten ahnaasti sen sepalusta.
ellauri188.html on line 108: Melville ei käsitä mixi taipiit on sille niin ystävällisiä. Mikä luihu taka-ajatus siinä lienee takana? Fattening frogs for snakes perhaps? Mixi ne tunnustelevat Hermannin käsivartta vähän väliä, nuoleskellen huuliaan ja taputellen vazojaan?
ellauri188.html on line 110: Taipiiden pääasiallinen ruokaleipä on markiisisaarten leipäpuu. Siitä ne valmistavat äklöä siirappia, jota syödään jostain kalebassista sormilla. Melvilleä syötetään kun se ei ize osaa syödä sitä siististi. Kaikki Melvilleä lukeneet muistavat nämä yököttävät hedelmät. Mutta miten niiden lienee käynyt sittemmin? Tätä selvittelee Washburnin artikkeli Science-lehdessä vuodelta 1924.
ellauri188.html on line 130: It is perhaps appropriate to describe briefly, in this connection, the agricultural conditions in Typee Vai, the valley on Nukuhiva made famous by Melville's classie "Typee." It will be remembered by those who have read his narrative that he escaped from his ship. in Taiohae Bay in 1842 and was held a prisoner for many months by the eannibals of Typee. At that time he figured the inhabitants of the valley as repre sented by about 2,000 souls, with perhaps 2,000 more in the neighboring valley of Houmi. A period of 80 years has elapsed (not a long time historically) be tween his sojourn there and my visit in 1922. In November of that year I found 44 people in Typee, and 65 in Houmi, though from Pere Simeon Delmar, the charming and self-sacrificing priest at Taiohae, who is in close touch with all his people, I learned. that the death rate in Typee had been normal for several years and that one or two families there had many children. I was astonished at the appearance of Typee Valley; for, from reading "White Shadows" and from
ellauri188.html on line 133: and ten miles long, beautifully green, with Melville's storied waterfall still showing as a silver thread amongst the verdure at the head of the valley.
ellauri188.html on line 295: Melville on moukka
ellauri188.html on line 297: Sano valas vedä 10x housut alas. Melville on kolonialistimoukka vaikkei mitenkään pahimmasta päästä, s. 152 tienoiila se haukkuu aika mojovasti muita länkkäreitä. Homotaipumuxet pääsee pintaan kirjan alussa: Hermanni ilostelee kun villit pettyivät lähetyssaarnaajan kauniin vaimon osoittauduttua naaraspuolisexi. Pettyisi kai Hermannikin moisesta. Hermanni nauraa kun villi päällikkövaimo näyttää tatuoidulle meri"karhulle" yhtä tatuoitua takapuoltaan. Mautonta! Hermanni pahastuu kun ranskiskolonialistit ennättivät ennen jenkkikolonialisteja julistamaan että markiisisaaret alkuasukkaineen kuuluivat nyt heille. Mitä vittua??? Kuuluuko Transnistria Moldovalle? Kuuluuko Moldova Ukrainalle? Kuuluuko Ukraina Venäjälle? Nää on kuin toisiansa suuruusjärjestyksessä ahmaisevat petokalat. Kuuluuko mikään maaplänttyrä millekään apinoiden lössille? Ei kuulu teille! Kyllä se nyt vähän kuuluu, sanoo frakkiin ja silinteriin sonnustautunut Kummeli. Mutta Hermanni oli kyllä pannut merkille että Havaijilla jenkkien ja saarnaajien läsnäolo oli saanut 25 vuodessa aikaan pelkkää pahaa. Pearl Harborista puhumattakaan.
ellauri188.html on line 304: Melvillen panojutut on perinteisen 2-mielisiä. Toisaalta bylsitään abonaisia kuin Ellun kanat ja toisaalta pahexutaan tätä. Mutta muistattehan: onni on differentiaali. Sixi porukat tykkää niin jännityksestä: siinä on voiton ja tappion differentiaali tapissa. Kerman kanssa siitä saa 2n verroin parempaa. Sixi Eevan varastettu omena on parasta. Sixi viktoriaaninen raiskaaja saa eri kovan hekuman ja munankin sekä desilitran mällin. Six niin monet piiat ja sisäköt tuli paxuxi isännän tai sen pojan ekasta laakista. Eiku Mirja mäkeen ja uusi peli kehiin, että jännitys ei pääse väljähtymään. Kaikkeen kyllästyy, unehen ja rakkauteenkin. Sixi ikuinen onni pilven päällä on mahdottomuus, kai sen Dante izekin tajusi.
ellauri188.html on line 308: Räikeä ihmisoikeuksien loukkaus sanoo Melville, tarkoittaen varmaan jenkkien sellaisia. Tää jätkä on täysin ihmisapinan asteella. Karalahtimaisen katalasti menetelleet ranskalaiset pöyhkeilivät. Jenkkivalaan pyytäjät olivat koittaneet julistaa "Washingtonin saaria" omixeen useita kertoja.
ellauri188.html on line 309: Patrioottinen mutta tyhmä Melville ei ymmärtänyt suurvaltakonjunktuureja. Tuohon aikaan brittejä vihaava Ranska sanoi Texasissa ja Calisotassa latinoita jyräävälle Usalle "hinoa John", ammennä vaan brittien pään menoxi.
ellauri188.html on line 374: Melville Herman">Herman Melville (1. elokuuta 1819 New York, New York – 28. syyskuuta 1891 New York, New York) oli yhdysvaltalainen kirjailija. Melville toimi nuoruudessaan merimiehenä ja kirjoitti siitä lopun ikänsä kuten kolleegansa Konrad.
ellauri188.html on line 376: Hän saavutti kirjallisen uransa alkupuolella menestystä merta käsitelleillä seikkailukertomuksillaan, mutta myöhemmin hänen suosionsa hiipui ja kuollessaan hänet oli melkein unohdettu. Myöhemmin Melville on konstruoitu ihan väkinäisesti yhdeksi amerikkalaisen kirjallisuuden keskeisistä klassikoista. Hänen tunnetuin teoksensa on valaanpyytäjistä kertova Moby Dick.
ellauri188.html on line 380: Melvillen kanssa Acushnet-alukselta Nuku Hivalla karannut Richard Tobias "Toby" Greene ja Hermanni. Söpöjä meripoikia.
ellauri188.html on line 382: Herman Melville syntyi New Yorkissa vuonna 1819. Hän oli kolmas Allan ja Maria Gansevoort Melvillin (Maria lisäsi myöhemmin miehensä kuoleman jälkeen ylimääräisen e-kirjaimen sukunimeen) kahdeksasta lapsesta. Hermanin molemmat isoisät olivat osallistuneet Yhdysvaltain vapaussotaan. Allan Melvill oli Hermanin syntymän aikaan menestyvä ylellisyystuotteiden, kuten silkin ja kölninveden, maahantuoja. Perhe elikin suhteellisen hyvissä oloissa. Yritys kaatui kuitenkin vuonna 1830, ja perhe muutti Albanyyn Maria Melvillin sukulaisten luokse. Allan Melvill yritti perustaa uutta yritystä siellä, mutta hän kuoli keuhkokuumeeseen vuonna 1832.
ellauri188.html on line 384: Isänsä kuoleman jälkeen Herman Melville kävi väliaikaisesti eri kouluja teki monia eri palkkatöitä. Hänen mahdollisuuksiansa työllistyä heikensi myös vuoden 1837 talouslama. Monet Melvillen varhaisista yhteiskunnasta vieraantuneista kertojista ovatkin peräisin tämän ajanjakson turhautumista. Taloudelliset vaikeudet ja vaellushalu ajoivat Melvillen lopulta merille. Hän lähti 4. kesäkuuta 1839 hyttipoikana kauppalaiva St. Lawrencelle ja vietti neljä kuukautta ulkomailla. Mukana oli myös pysähdys Liverpoolissa, mistä hän sai inspiraationsa romaanin Redburn – ensimmäinen merimatka englantilaisen kaupunkiköyhyyden kuvauksiinsa.
ellauri188.html on line 386: Palattuaan Yhdysvaltoihin Melville teki jälleen tilapäisiä töitä. Hän päätyi jälleen merille, kun hän lähti 22-vuotiaana valaanpyyntialus Acushnetin mukana Tyynellemerelle 3. tammikuuta 1841. Melville jätti 9. heinäkuuta 1842 yhdessä Richard Tobias Greenen kanssa aluksen Nuku Hivalla Marquesassaarilla ja karkasi saaren sisäosiin. Paikalliset naapuriheimoja kohtaan aggressiiviset ja jopa kannibalismia harjoittaneet taipiit nappasivat Melvillen ja Greenen. Tärkein lähde Melvillen Nuku Hivan -ajasta on hänen seikkailullinen matkakirjansa Taipii – kappale polynesialaisten elämää, jonka perusteella hän oli saarella sekä vankina että vieraana. Melville asui taipiiden luona neljä viikkoa ja listautui sen jälkeen australiaiselle valaanpyyntialukselle Lucy-Ann. Hän kieltäytyi aluksella työnteosta, ja hänet vangittiin Tahitilla. Sieltä hän pääsi Havaijille, missä hänestä tuli Yhdysvaltain laivaston USS United Statesin matruusi. Elokuussa 1843 alkanut kotimatka Havaijilta päättyi Bostoniin 14 kuukautta myöhemmin.
ellauri188.html on line 388: Melvillestä tuli paikallinen kuuluisuus Lansingburghissa hänen Tyynenmeren tarinoidensa ansiosta. Ystävät ja kylänmiehet innostivat häntä kirjoittamaan seikkailuistaan kuin Muumipappa, ja hänen ensimmäinen teoksensa Taipii – kappale polynesialaisten elämää julkaistiin 1846. Kirjasta tuli suosittu, vaikka yhdysvaltalainen Harper and Brothers ei suostunutkaan julkaisemaan sitä. Kirja julkaistiin Lontoossa, ja sitä myytiin noin 6 000 kappaletta myös Yhdysvalloissa. Kirjaa myös pääasiassa kehuttiin, vaikka esimerkiksi Britanniassa sen todenmukaisuutta epäiltiin ja Yhdysvalloissa vastustettiin sen esittämää kritiikkiä lähetystyöntekijöitä kohtaan. Vuonna 1847 Melville avioitui Elizabeth Shaw’n kanssa. He saivat neljä lasta, kaksi poikaa ja kaksi tytärtä.
ellauri188.html on line 392: 31-vuotiaana Melville tapasi Pittsfieldissä kesällä 1850 46-vuotiaan Nathaniel Hawthornen, jonka kanssa "ystävystyi". Kirjailijat viettivät paljon aikaa keskustellen komeista intellektuelleista ja filosofisista asioista. Hawthorne myös vaikutti Melvillen seuraavan romaanin Moby Dick sisältöön, sillä hän kannusti Melvilleä tekemään siitäkin allegorisen tarinan suoran valaanpyyntikertomuksen sijaan. Ai siis mitä? kysyi Hermanni. No kikkeli, kikkeli, tietysti, selvitti Nat kärsimättömästi. Vaikka kirja on nykyään todella tunnettu, omana aikanaan se oli paha pettymys. Sitä myytiin koko Melvillen elinaikana vain 3 000 kappaletta. Hänen seuraava romaaninsa Pierre oli vieläkin suurempi floppi.
ellauri188.html on line 394: Pierren julkaisun jälkeen Melville yritti saada töitä konsulaattina. Hän julkaisi vuosina 1853–1856 neljätoista novellia ja pientä kirjoitelmaa sanomalehdissä. Melvillen taloudellinen tilanne heikkeni, eikä hänen ensimmäisiä runojaan suostuttu julkaisemaan. Hän joutui myymään talonsakin, mutta sai lopulta 1866 töitä tullitarkastajana. Hän jatkoi kuitenkin kirjoittamista, ja joitain hänen runojaan julkaistiinkin. Melville jäi eläkkeelle 1889 ja kuoli 1891. Kirjallisuuspiirit olivat tuolloin käytännössä unohtaneet hänen uransa, ja The New York Timesin kuolinilmoituksessa Moby Dick oli kirjoitettu väärin Mobile Dick. Ei sentään Prick.
ellauri189.html on line 579: Sitä mä en kyllä tajuu alkuunkaan että joidenkuiden mielestä (esim Melville) on kamalampi kohtalo kuin kuolla joutua bylsityxi tai syödyxi. Eli epäyhtälö EAT! < FUCK! < KILL! pätisi saaliille. Saaliille luulisi pienin paha olevan FUCK! ja kaikki muu KILL! in jälkeen yhdentekevää. Sama mitä peto hommaa kun kerran on jo vainaja.
ellauri222.html on line 823: Sharon Talley is a tired professor of English at Texas A&M University-Corpus Christi. She is the author of four books, "Women's Diaries from the Civil War South," "Southern Women Novelists and the Civil War," "Ambrose Bierce and the Dance of Death," and "Student Companion to Herman Melville." In addition, her articles have been published in journals such as "Nineteenth-Century Prose," "American Imago," and the "Journal of Men's Studies."
ellauri240.html on line 290: Herman Melville considered Timon to be among the most profound of Shakespeare's plays. Melville used the term "Timonism" about an artist's contemptuous rejection of both his audience and mankind in general.
ellauri245.html on line 360: Pakollinen harrynhakureissu on ohize. Tää Harryn "I´d rather not" Melvilleklichee seikkailun alussa on kyllä lopen kulunut. Aika tutustua uhreihin. Luvun 3 läski vasemmistonaispoliitikko on kaikkea mitä Jonne vastustaa. Tämmösiä tapahtumaköyhiä ennakointipaloja tässä taitaa tulla nyt vuorovedolla, jos yllämainittuun juoniselostuxeen on uskomista. Laahus on lastenkaltaista siinä että ne haluaa aina saman toistoa, Hakki Hamsteria joka ilta, se tuntuu turvalliselta.
ellauri369.html on line 380: According to Rodger L. Tarbaby, "The influence of Sartor Resartus upon American Literature is so vast, so pervasive, that it is difficult to overstate." Tarr notes its influence on such leading American writers as Ralph Waldo Emerson, Emily Dickinson, Henry David Thoreau, Herman Melville, Margaret Fuller, Louisa May Alcott and Mark Twain (Nathaniel Hawthorne and Edgar Allan Poe were among those that read and objected to the book).
ellauri392.html on line 93: David Harry Hirsch (1930-1999) taught English and American literature and Judaic Studies at Brown University from 1961 until his death in 1999 at age 69. His field of study was English and American literature, with an emphasis on the literature of Edgar Allan Poe, Nathaniel Hawthorne, Herman Melville, and T. S. Eliot. Aika luurankogalleria. He also contributed greatly to the fields of Literary and Linguistic theory. His collection of essays The Deconstruction of Literature: Criticism After Auschwitz (1991) was the product of his research on Deconstruction theory and its relation to the ideas of Martin Heidegger, who was a supporter of Nazi politics.
ellauri392.html on line 954: Hänen opiskelualueensa oli englantilainen ja amerikkalainen kirjallisuus, ja hän painotti Edgar Allan Poen, Nathaniel Hawthornen, Herman Melvillen ja TS Eliotin kirjallisuutta. Hän julkaisi lukuisia kriittisiä esseitä julkaisuissa The Sewanee Review, The Southern Review ja Modern Language Studies, joita hän myös toimitti. Hänen kirjapituisia julkaisujaan ovat Todellisuus ja idea varhaisessa amerikkalaisessa romaanissa (1971) (väitöskirjan perusteella) ja Critical Essays on TS Eliotin "The Waste Land" (1991), toimitettu yhdessä Lois Cuddyn kanssa.
xxx/ellauri081.html on line 364: Wallu lässyttää tennixestä loputtomasti kuin Henry Melville valaanpyynnistä. Siltä kipeytyi kai nilkka pienenä niinkuin Halilta ja tennisura tyssäsi. Sen jälkeen se keskittyi luovaan kirjoittamiseen ja mömmöilyyn.
xxx/ellauri086.html on line 702: Eikös se Herman Melvillen "I rather not" kaveri ollut kanssa töissä tullissa? Niin ja Herman izekin? Sieltäkös se tunsi Hawthornen, jota se sittemmin ahdisteli homofiilisesti sen keittiössä?
xxx/ellauri086.html on line 758: Yhdysvaltalaiskirjailijoista esimerkiksi Hawthornelle ja Melvillelle Poe antoi moniselitteisen hyvän ja pahan vastakkaisasettelun, josta tuli hallitseva teema yhdysvaltalaiseen kirjallisuuteen.
xxx/ellauri124.html on line 422: Melville classic.
xxx/ellauri125.html on line 493: Pepun heroja on Hawthorne, Melville ja Thoreau. Aiheina avionrikkojat, homopetterit ja veronkiertäjät. Se on amerikkalaista individualismia. Peppua pelottaa kamalasti kuolema. Kaddishista se ei muuta ymmärrä kuin että taas on 1 juutalainen kuollut. Se on traagista, kuten Niklas sanoisi.
xxx/ellauri127.html on line 252: 1952 is a capital year in the novel and the number 52 is omnipresent and thus loaded with a mysterious meaning in the mind of Nabokov, in the context of this novel. It must be a central symbolic element in the Lolita’s riddle. Se oli hyvä vuosi muutenkin. « Pierre Point in Melville Sound » (p.33 TAL) was a reference to « Pierre or the Ambiguities » a Novel by Herman Melville (1819-1891; notice the 19/91) published in 1852. «brun adolescent (…) se tordre-oh Baudelaire! » (p.162 TAL): Charles Baudelaire (1821-1867 was one of the most famous French poet who translated Edgar A. Poe in French). A part of « Le Crépuscule du Matin » (1852). Se tordre tarkoittanee käteenvetoa. Humbert refering to the hunchbacked hoary black groom at the « Enchanted Hunters » Hotel: « Handed over to uncle Tom » (p.118 TAL): « Uncle Tom’s Cabin » by Harriet Beecher Stowe (1811-1896) is from 1852. Ehm… the list is non-negligible.
xxx/ellauri129.html on line 846: Melville" title="Herman Melville">Herman Melville
xxx/ellauri179.html on line 61: Hemingway esittelee esikoisteoxessaan Ja aurinko nousee kovaxikeitetyn tyylinsä, joka vähexyy henkilöitä, tunteita ja tapahtumia, ja keskittyy tarkkoihin havaintoihin ja ytimekkääseen ilmaisuun. Teoxen on suomentanut Jouko Linturi, se ATK hemmoko? Se sarjayrittäjä? Ei Risto syntyikin vasta 1957. Eri Lintureita ovat, eivät edes samaa pesuetta. Tää nide nousi esille kun Pili-setä sitä suositti. Pilin mielareihin kuuluu myös Melville ja Conrad tietysti, jotka molemmat mainitaan samassa setämiesosastossa. Setämiehet puhuttelee toisia setämiehiä. Niinja sit vielä Henry Jamesin Ambassadors. Siinä vielä yxi setämies ja sen turaus.
xxx/ellauri225.html on line 410: Crane´s critical effort, like those of Keats and Rilke, is mostly to be found in his letters: he corresponded regularly with Allen Tate, Yvor Winters, and Gorham Munson, and shared critical dialogues with Eugene O´Neill, William Carlos Williams, E. E. Cummings, Sherwood Anderson, Kenneth Burke, Waldo Frank, Harriet Monroe, Marianne Moore, and Gertrude Stein. He was also an acquaintance of H. P. Lovecraft, who eventually would voice concern over Crane´s premature aging due to alcohol abuse. Most serious work on Crane begins with his letters, selections of which are available in many editions of his poetry; his letters to Munson, Tate, Winters, and his patron, Otto Hermann Kahn, are particularly insightful. His two most famous stylistic defenses emerged from correspondences: his "General Aims and Theories" (1925) was written to urge Eugene O´Neill´s critical foreword to White Buildings, then passed around among friends, yet unpublished during Crane´s life; and the famous "Letter to Harriet Monroe" (1926) was part of an exchange for the publication of "At Melville´s Tomb" in Poetry. The literary critic Adam Kirsch has argued that "Crane has been a special case in the canon of American modernism, because his reputation was never quite as secure as that of Eliot or Stevens. In fact he FAILED."
xxx/ellauri304.html on line 535: Herman Melville, titled Moby Duck, is the greatest novel ever written by an American author. Hahhaa, jos se on niin onpa Amerikan kirjallisuus huonoissa kantimissa. Niinkuin se kai onkin. Kuuntele nyt sen tiivistelmää:
xxx/ellauri304.html on line 584: Among the classics, Hemingway was one thing and Dickens another and Melville and Dreiser and James M. Cain (+1977), though he is not a classic. They all had styles as individual as fingerprints. Hemingway is easiest to ape, because he is the one genetically closest to one.
xxx/ellauri312.html on line 36: Ensinnäkin hummerin elimet ovat nurinkurisessa järjestyksessä. Perse on pään paikalla ja pää pyrstössä kuten Melvillen ja Hawthornen junassa. No ei oikeasti, läppä läppä. Lisää yxityiskohtia voit lukea v. 1967 syyskuun Kalutuista Paloista Rauhixen hyyskässä. Mutta kylläpä se pyrstö maistuu silti hyvältä! Ennen kalpeanaamojen tuloa inkkarien rannat kuhisivat näitä äyriäisiä. Nyt rannat kuhisevat valkonaamoja ja äyriäiset ovat vaarantuneita. Punanahat on sukupuuttoon tapettu niiltä rannoilta jo aikapäiviä. Hummeripojan kandeisi käyttää sosiaalisen median suodattimia. Niistä saa poskiin punaväriä ilman sitä epämukavaa keittovaihetta.
80