ellauri112.html on line 104: III Sangen taitavasti johdattaa Strindberg katsojan siihen kuumeiseen ilmakehään joka hänen näytelmässään vallitsee. Erik-kuningas vakoilee ylhäältä linnan ikkunasta Kaarinaansa, joka alhaalla parvekkeella istuen pelokkaasti puhelee nuoruuden ystävänsä vänrikki Maxin kanssa, samalla kun epäsuosioon joutunut kuninkaan neuvonantaja Göran Persson pälyilee pensaikossa, odottaen sopivaa tilaisuutta päästä takaisin kuninkaallisen ystävänsä läheisyyteen. Maxille ja Göranille, joka lopulta myös tulee esiin, osoittaa kuningas mieltään sangen omituisella, paljon ilmaisevalla tavalla: hän heittelee heitä ylhäältä ikkunastaan ensin nauloilla, sitten vasaralla, ja antaa sisällöttömän naurunsa säestää näitä ystävyyden osoituksia. Kuinka paljon aivan omituista sielua onkaan jo tässä. Jos näytelmä sitten ei osoittaudukaan selvästi keskitetyksi ja johdonmukaiseksi, vaan, kuten historialliset näytelmät useimmiten, suhteellisesti irrallisten kuvaelmien sarjaksi, niin kuinka hyvin siinä onkaan säilytetty tämä alkuperäinen viritys. Viimeisessä kohtauksessa viettää Erik häitä Kaarinan kanssa; linna on aivan autio, lahjottu hoviväki on jättänyt kuninkaan, mutta tämä kutsuu rahvaan kadulta, istuttaa sen hääpöytäänsä, ja sen siinä vähitellen humaltuessa tekee hän Göran Perssonin kanssa sangen monisanaisen lopputilinsä elämän kanssa; seuraavana hetkenä ovat he vangitut, Juhana on kuningas: kuumeuni on lopussa. Kansallisteatterin esitys saattoi mielestäni sangen paljon tästä omituisesta runosta oikeuksiinsa, varsinkin juuri mitä alku- ja loppukohtauksiin tulee. Myös olivat näyttämölaitteet niissä, etenkin ensimäisessä, varsin hyvät. Tietysti olisi runosta voitu ammentaa vielä enemmän; enkä niidenkään rajojen sisällä, joissa Kansallisteatterin taiteelliset saavutukset yleensä liikkuvat, tahtoisi pitää »Erik XIV:ttä» minään ennätyksenä. Tässä näytelmässä ikäänkuin värisevät hermot paljaina; epäsoinnut ovat syvästi sielukkaita; Kansallisteatterin vahvoihin puoliin ei taas ole kuulunut ylenmääräinen herkkyys tähän suuntaan ja sentähden ansaitsee mielestäni tunnustusta se mikä esityksessä saavutettiin.
ellauri151.html on line 522: Oikeestaan tää Laren kielenkäyttö mätsää hyvin mun peliteoreettiseen pragmatiikkaan, missä myöskin "merkitys" oli "tarkoitus", eli se mihin dialoginpelaajat pyrkivät kun ne sanoo eli tekee jotakin. Kielitieteen kursseilla mulla oli eri merkityxen sortteja, lähtien tämmösestä syy-seuraus assosiaatiosta (savu merkkaa tulta) semanttisen "tää merkki tarkoittaa miesten vessaa" ja syntaktisen (myopis tarkoittaa hiirenkorvaa) merkityxen kautta tähän pragmaattiseen, joka näyttää olevan Larzallakinn mielessä. On huomattava, että peleissä pelaajalla pitää olla utiliteetteja, joita se maximoi, eli nyt sit tän teodikeakysymyxen takana on mitä jumala oikein ajaa takaa tässä hommassa, koska on lupa olettaa, että se seuraa aina sen optimistrategiaa. Toisaalta ongelmaa hankaloittaa se, että toisen opinkohdan mukaan sillä on käytössään kaikki strategiat koko pelilaudalla, et oikeastaan se vois ratkasta Hoblan labyrinttitehtävään vaan teleportoimalla suoraan Maxin auton vara-avaimien luo kiertämättä kassan kautta, tai hizi, vaan luomalla Maxille sormia napsauttamalla uuden avaimen. Tai uuden auton, tai mitä vaan. Tästä komplikaatiosta seuraa se, että sen utiliteettien pitää olla jotain tosi kieroa, joka oikeuttaa kaikki nää kiemurat, joissa menehtyneitä apinoita lentää reestä joka käänteessä. Eli näillä alkumietteillä aletaanpa lukea mitä Larella on sanottavaa tästä.
xxx/ellauri114.html on line 72: Useammin Picasso kohteli heitä ovimattoina. Sen mielestä sen vaimon paras piirre oli että se oli tutustunut Picassoon. Ovimatto suvaizi eriävänä mielipiteenä jättää Picasson haisemaan omiin liemiinsä. Marianne Weber ois voinut tehdä saman Maxille, muttei tehnyt. Mä luulen et Marianne oli niskan päällä siinä liitossa.
xxx/ellauri121.html on line 452: Kuvassa joku pitää kättä rukoilijan päällä siunausasennossa kuin Seija Maxin päällä Vivamossa rippikoulun päättäjäisissä. Se on Lohjalla, josta ostimme eilen Annabella-perunoita ja hyvin happamia karviaisia. Happamia, sanoi Kimmo karviaisista Lohjan torilla. Oli sekin kanssa pelleilyä. Ja paljonpa hyötyä oli siitä Maxille, joka ei osaa nimien pudottelun taitoa. Ei Mikollakaan ole vakinaista paikkaa Nokialla, vaan se on vuokratyöläinen, niinkuin oli John Ruozissa traktorifirmassa. Hemmetin Mrs. Bucket. Jöns kävi Simo Juvan maalla Vivamossa Miniaatossa. Kristinalla ja Petterillä oli valkoiset piziessut Bishops Innissä Tyrvännössä. Tyrvännössä oli paksut lyijykynät kiinni seinässä ketjulla etteivät ne lasten kajotessa joutuisi hävyxiin. Jokaisella oli oma tunnusväri: Kristinalla keltainen, Jönsillä sininen, mulla punainen ja Petterillä vihreä. Saarennon kerrossängyn pohjaan oli lyijykynällä kirjoitettu jotakin, en muista enää mitä. Sen näki kun nukkui alasängyssä. Äidin mielestä mulle ei sovi vihreä, tekee musta kalpean. En saanut koskaan vihreitä vaatteita. Bugger it.
xxx/ellauri173.html on line 315: Kun Max murehtii ampumataitojensa puutteellisuutta, saapuu paikalle Kaspar, joka tarjoaa Maxille pari lasillista viiniä. Kaspar esittelee Maxille taikaluodin, jolla osuu aina maaliin. Max kiinnostuu taikaluodista ja kysyy, mistä niitä saa lisää. Kaspar kertoo, että niitä voi itse valaa keskiöisin, Susirotko-nimisessä paikassa. (Hän ei kerro sitä, että valamiseen tarvitaan paholaisen apua.)
xxx/ellauri173.html on line 319: Max ampuu kilpailussa taikaluotejaan ja osuu aina tarkasti maaliin. Sitten tulee seitsemännen luodin vuoro... Agathe on hermostunut, sillä hänellä on ollut epämääräisiä painajaisia ja kaikkialla näkyy huonoja enteitä... Max ampuu seitsemännen luotinsa... Luoti koukkaa kohti Kasparia, joka saa kuolettavan osuman. Paholainen ottaa Kasparin sielun haltuunsa. (Kaspar ei ollut ilmeisesti ottanut huomioon, että paholainen voi tappaa vain sellaisen ihmisen, joka on tietoisesti antautunut hänen valtaansa. Ja Kasparhan oli ainoa paikallaolija, perkeleen lisäxi, joka tiesi täsmälleen taikaluotien perkeleellisen alkuperän. Jumala oli taas kerran vessassa, ja Jeesus koko aika suihkussa.) Max joutuu selittämään syyn luodin omituiselle lentoradalle. Hän tunnustaa, että luotien valaminen tehtiin hieman oudoissa olosuhteissa. Paikalle sopivasti ilmestyvä erakko asettuu Maxin puolelle ja laittaa (tai pistää, muttei pane koska se on munkki) tapahtumat typerän ampumakilpailuperinteen syyksi. Paikallaolijat antavat Maxille anteeksi. Ja jos hän käyttäytyy vuoden ajan kunnolla, hän saa Agathen vaimokseen, lupaa perkele. Agathan eläke on silloin jo alkanut juosta.
6