ellauri014.html on line 53: P.S. Oiskohan tää kiva: Le Snobisme Et Les Lettres Francaises De Paul Bourget A Marcel Proust 1884-1914. Siitä vois löytää lisää snobbailtavaa.
ellauri016.html on line 564: Snobi on yhtä hyvin tää nuori karvainen pikkumies joka taputtaa liian ilmeisellä innolla ollakseen aitoa avantgardistiselle kappaleelle jota paheksuu suuri yleisö, kuin tää kunniamerkitty herra jonka edessä kaikki pyllistelevät joka saapuu varman menestyskappaleen ensi-iltaan; sitä on yhtä hyvin tää pieni keikari joka koittaa saada sanan väliin ruhtinattarien keskusteluun, kuin tuo monokkelipäinen herrasmies joka ikävystyneen ja alentuvan näköisenä suostuu sanomaan sille pari yhdentekevää sanaa. (Emilien Carassus: Le Snobisme Et Les Lettres Francaises De Paul Bourget A Marcel Proust 1884-1914. 1966, Librairie Armand Colin.)
ellauri112.html on line 183: RENAN JA BERGSON (1916) Omituisuus Ranskan henkisessä elämässä ovat sen muotifilosofit. Sellainen oli aikoinaan erikoisessa määrässä Voltaire. Sellainen oli toisen keisarikunnan kukistumisen jälkeen Ernest Renan, ja sellainen on meidän päivinämme Henri Bergson. Saksassa ei mitään vastaavaa ole. Tosin sekä Kantilla että Hegelillä aikoinaan oli tavaton auktoriteetti, ja varsinkin edellinen, »der Weltzermalmer» (Heine), nautti pääteostensa ilmestymisen jälkeen jakamatonta kunnioitusta. Mutta tuohonpa platooniseen kunnioitukseen Kantin ja suuren saksalaisen yleisön lähestyminen pysähtyikin; Kant, niinkuin myös Hegel, on luoksepääsemätön muille kuin niille, jotka erikoisesti opettelevat kaikki tarvittavat taikasanat. Ainoa saksalaisista filosofeista, joka on koko kansansa nimessä puhunut, on Fichte, mutta hänenkin filosofiansa on luonteeltaan esoteerinen. Friedrich Paulsen -vainaja kertoo, mitenkä hänelle eräs virkakumppani kerskasi saksalaisen filosofian vaikeatajuisuudella, lukien tämän sille ansioksi! Tämä saksalainen »ansio» on Ranskassa vioista pahin. Mitä ranskalainen tieteellinen kirjailija ennen muuta koettaa välttää, on »le pédantisme», sillä tämä tekisi hänet ainoastaan naurettavaksi. Ranskalaiset tieteilijät ovat suuremmassa määrässä kuin saksalaiset »kirjailijoita»; he kääntyvät paljon suuremmassa määrässä laajan sivistyneen yleisön puoleen, he koettavat paljon enemmän peittää käyttelemäänsä tieteellistä koneistoa näkymättömiin, panevat enemmän painoa ajatustensa muodolliseen ilmaisuun. Sivistynyt ranskalainen on vakuutettu siitä, että »kaiken voi sanoa hyvin kirjailijain yksinkertaisella ja täsmällisellä tyylillä, että uudet ilmaisutavat, räikeät kuvat johtuvat aina sopimattomasta vaateliaisuudesta tai todellisten rikkauksiemme tuntemattomuudesta» (E. Renan & Henriette Renan, Lettres intimes, s. 33).[5] Lukiessamme Bergsonin samaan ryhmään kuin Voltairen ja Renanin on tosin huomattava, että edellinen merkitykseltään ei suinkaan kohoa jälkimäisten tasalle. Jos voi sanoa että 18. vuosisata ruumiillistui Voltairessa, on taas Renanissa edustettuina muutamia niistä piirteistä, joita pidetään viime vuosisadalle olennaisina. Näiden tyypillisten, ikäänkuin historiallisesti välttämättömien mentaliteettien rinnalla jää Bergson paljon satunnaisemmaksi ilmiöksi. Senlisäksi on hän enemmän ammattifilosofi kuin edelliset.
ellauri163.html on line 537: Jules Payot (1895) L´education de la Volonté. Agregé de philosophie, Docteur ès Lettres, Inspecteur d´Academie. Chapitre II: Qu´est´ce que méditer, et comment méditer.
ellauri284.html on line 400: Eastwoodin tunnustuksia ovat neljä Oscaria, neljä Golden Globe -palkintoa, kolme César-palkintoa ja AFI Life Achievement Award -palkinto. Vuonna 2000 hän sai Italian Venetsian elokuvajuhlien Kultaisen leijonan palkinnon, joka kunnioitti hänen elinaikaisia ​​saavutuksiaan. Hänelle myönnettiin kaksi Ranskan korkeinta siviilitunnustusta, hän sai Ordre des Arts et des Lettresin komentajan vuonna 1994 ja Kunnialegionin vuonna 2007.
ellauri285.html on line 665: Il est reçu premier au concours d'entrée à l'École normale supérieure (Lettres) en 1960 puis passe l'agrégation de philosophie en 1965, tout en militant à l'Union des étudiants communistes. Il étudie à la faculté des lettres de Paris. En 1965, il est nommé professeur de français au lycée Henri-Poincaré de Nancy, qu'il quitte après quelques mois d'enseignement merdeux.
ellauri288.html on line 117: – Ei enää minun kohdallani, mutta olenkin etuoikeutetussa asemassa Suomen vanhimpana ja palkituimpana vielä elävänä kirjailijana. Sellaiset asiat kuin ikä ja tunnustukset vaikuttavat. Minut on palkittu muun ­muassa Finlandialla ja Ranskan Arts et Lettres -ritarikunnan kunniamerkillä. Mutta valitettavasti en kelpaa enää nakukuviin, julkinen keskustelu kaipaa aina uutta nuorta naista uhrikseen.
ellauri409.html on line 125: Työ, jonka hän aloitti pian mystisen kokemuxen jälkeen, Lettres écrites à un provincial, on uskonnollisen kiistan mestariteos mystiikan vastakkaisella puolella. Tiedämme varsin hyvin, että hän oli silloin, kun hän sai valaistuksensa Jumalalta, erittäin huonossa kunnossa; mutta on yleistä, että jotkut sairauden muodot ovat erittäin edullisia, ei vain uskonnolliselle valaistukselle, vaan myös taiteelliselle ml kirjallinen sävellys. Kirjoitus, jota on mietitty ilmeisesti edistymättä kuukausia tai vuosia, voi yhtäkkiä saada vauhtia; ja tässä tilassa voidaan tuottaa pitkiä kohtia, jotka vaativat vähän tai ei ollenkaan retusointia.
xxx/ellauri126.html on line 473: La journaliste est la fille de l'écrivaine Nathalie Sarraute, avocate et femme de Lettres, membre phare du courant littéraire du Nouveau Roman. C'est dans les colonnes du journal Le Monde que Claude Sarraute s'est confiée sur sa relation avec sa mère. Selon elle, la romancière d'origine russe lui avait donné un prénom unisexe car elle aurait voulu avoir un garçon...
xxx/ellauri128.html on line 182: Madame de Staël (/stal/) ou bien Anne-Louise-Germaine Necker, baronne de Staël-Holstein, était une romancière, épistolière et philosophe genevoise et française née le 22 avril 1766 à Paris où elle est morte le 14 juillet 1817. Issue d´une famille de protestants valdo-genevois richissimes, fille du ministre des finances de Louis XVI Jacques Necker, elle est élevée dans un milieu de gens de lettres. Elle épouse, en 1786, le baron Erik Magnus Staël von Holstein, ambassadeur du roi Gustave III de Suède auprès de la cour de France à Versailles. Le couple se séparera en 1800. Devenue baronne de Staël, elle mène une vie sentimentale agitée et entretient en particulier une relation orageuse avec Benjamin Constant, écrivain et homme politique franco-vaudois rencontré en 1794. Entretemps, sa réputation littéraire et intellectuelle s´est affirmée grâce à trois essais philosophiques que sont les Lettres sur les ouvrages et le caractère de Jean-Jacques Rousseau (1788), De l´influence des passions sur le bonheur de l´individu et des nations (1796) et De la littérature considérée dans ses rapports avec les institutions sociales (1800). Favorable à la Révolution française et aux idéaux de 1789 au debut, elle adopte une position critique dès 1791 et ses idées d´une monarchie constitutionnelle la font considérer comme une opposante gênante par les maîtres de la révolution. Malgré le statut de diplomate de son mari, elle doit se réfugier auprès de son père en Suisse à plusieurs reprises. Interdite de séjour sur le sol français par Napoléon Bonaparte qui la considère comme un obstacle à sa politique, elle s´installe en Suisse dans le château familial de Coppet qui sert de lieu principal de rencontres au groupe du même nom, et d´où elle fait paraître Delphine (1802), Corinne ou l´Italie (1807) et De l´Allemagne (1810/1813b). Ses œuvres fictionnelles majeures, dans lesquelles elle représente des femmes victimes des contraintes sociales qui les enchaînent, sont Delphine (1802) et Corinne ou l´Italie (1807).
xxx/ellauri200.html on line 180: In awarding Naipaul the 2001 Nobel Prize in Literature, the Swedish Academy praised his work "for having united perceptive narrative and incorruptible scrutiny in works that compel us to see the presence of suppressed histories." Kukahan tonkin runoili, olikohan kulturpersonligheten. The Committee added: "Naipaul is a modern philosopher carrying on the tradition that started originally with Lettres persanes and Candide. In a vigilant style, which has been deservedly admired, he transforms rage into precision and allows events to speak with their own inherent irony." The Committee also noted Naipaul's affinity with the novelist Joseph Conrad (toinen kaappikolonialisti pyllypää):
11