ellauri105.html on line 484: Tuo pappismunkki oli kirkolliselta nimeltään Mefodi ja maalliselta nimeltään Matti Lehmonen. Hänen elämäntarinansa on melkoinen. Selvitin sitä hieman vieraillessani jälleen kerran Heinävedellä Valamon luostarissa. Kerron siitä jotain tässä lyhyesti. Tämä vuonna 1912 Konneveden rantamaisemissa syntynyt rautalampilainen meni jo varsin varhain harjoittelemaan luostarielämää Laatokan Valamon luostariin. Kimmokkeen sinne menoon tämä silloin vielä luterilainen 15-16-vuotias nuori mies sai silloiselta Kotkan ortodoksisen seurakunnan kirkkoherralta, rovasti Mikael Iltonoffilta (Iltola). Niinpä hänet sitten varsin pian liitettiin Smolenskin skiitassa ortodoksiseen kirkkoon ja hän siirtyi Valamon luostariin noviisiksi. Mefodi kuvattuna Petsamon luostarissa 1939. (Kuva pappismunkki Mefodin albumista, © Valamon luostari)
ellauri105.html on line 490: Tšekkoslovakian Pyhän Jovin luostarikoulun jälkeen hän palasi Laatokan Valamoon, missä hänet vihittiin ensin munkiksi juuri ennen sodan alkamista vuonna 1938. Seuraavana vuonna hänet siirrettiin Petsamoon, mistä hän sotavuosien aikana siirtyi sitten Ruotsiin ortodoksisen seurakunnan palvelukseen ja jossain vaiheessa, jatkosodan aikana myös Itä-Karjalaan. Itä-Karjalaa seurasi jossain vaiheessa Konevitsan luostari 40-luvun loppupuoliskolla. Luostari oli tuolloin siirtynyt Keiteleen Hiekkaan, missä Mefodi teki ahkerasti käännöstöitä. Keitelettä seurasi jälleen Valamo-jakso, nyt tosin Heinäveden Papinniemessä, minne luostari oli siirtynyt sotaa pakoon evakkoon. Tämä jakso kestikin sitten parikymmentä vuotta ja piti sisällään lähinnä luostarin sihteerinä toimimista ja luostarin kirjeenvaihdosta ja käännöstöistä huolehtimisen. Suurin osa tuolloisista munkeista ei osannut suomea, koska he olivat venäläisiä ja siirtyneet luostarin mukana evakkoon.
ellauri105.html on line 499: Saksassa menikin sitten seitsemisen vuotta ja kun hän 1975 palasi Suomeen, tietynlainen ynseä suhtautuminen, mitä hän katsoi kokeneensa jo ennen lähtöä, jatkui - ainakin hänen omasta mielestään ja kun hän ei suostunut siirtymään hänelle määrättyyn tehtävään, hän ei jäänytkään pysyvästi Heinäveden Valamoon, vaan siirtyi asumaan "maanpakoon" joksikin aikaa Joensuun ortodoksisen seurakunnan omistaman leirikeskuksen tiloihin, mistä hän sitten siirtyi asumaan Rautalammille. Jonkinlainen oman elämän ristiriitaisuus yhteiskunnan tai vaikkapa kirkon kanssa saattoi osaltaan johtua myös hänen omista henkilökohtaisista teoistaan lähinnä sodan jälkeisen ja ilmeisesti jossain määrin myös ennen sotaa tapahtuneen sosialistisen liikkeeseen ja kommunistiseen puolueeseen liittyvien järjestöjen toiminnassa. Hän oli mukana SNS-seuran toiminnassa ja jopa palveli SDPL:n nuorisolehteä Kiurua 40-luvun lopulla. Tämäkin ajanjakso oli mielenkiintoinen ja täynnä erilaisia pettymyksiä, jotka omalta osaltaan johtivat myöhempiin Mefodin elämän radikaaleihinkin ratkaisuihin. Rautalammilla pappismunkki Mefodi asui kuin munkki ensin velipuolensa kanssa hänen kotonaan ja välien viilennettyä elämänsä viimeisinä vuosina kunnan vanhuksille varaamissa asunnoissa, joita hän aina nimitti keljoiksi, kuten luostarissa oli tapana sanoa munkin asunnosta. Rautalammilta käsin hän matkusteli paljon ulkomailla ja pääsi käymään vielä myös Laatokan Valamossa, oman munkkielämänsä alkukodissa, jonne hän myös jossain vaiheessa mietti paluutaan, muttei kuitenkaan sitten sitä toteuttanut. Näitä muita ulkomaanmatkojaan hän lystikkäästi nimitti viihdekiertueiksi ja niistä ja monesta muusta retkestä olisi vielä paljonkin kerrottavaa. Hän kävi tervehtimässä matkoillaan myös vanhoja ystäviään, kuten esimerkiksi luostarin entistä leipuria, keittiömunkki Joonaa, Juojärven asemalla asuvaa munkkia, joka oli joutunut myös hankauksiin luostarinsa kanssa, mutta hän tapasi myös lukuisia tuttujaan ulkomailla.
ellauri216.html on line 865: Konevitsan Jumalansynnyttäjän syntymän luostari (ven. Коневский Рождество-Богородичный монастырь, Konevski Roždestvo-Bogoroditšnyi monastyr) on Laatokan Konevitsan saarella sijaitseva ortodoksinen munkkiluostari. Luostarin perusti vuonna 1393 pyhittäjä Arseni Konevitsalainen. Luostarin toiminta oli Neuvostoliiton aikana pitkään lamaantuneena, mutta on sittemmin elpynyt Venäjän ortodoksisen kirkon luostarina.
ellauri216.html on line 922: Sotien jälkeen vanha Konevitsan luostari Laatokan saarella oli muussa käytössä, muun muassa sotilaiden tukikohtana lähes viidenkymmenen vuoden ajan. Olojen helpotettua saarelle alkoi muuttaa uusia rukoilijoita ja venäläisen luostarin toiminta alkoi elpyä. Vuonna 1991 Konevitsan luostariin määrättiin johtajaksi (venäläisen perinteen mukaan varajohtajaksi) arkkimandriitta Nazari, joka aloitti aktiivisen luostarin jälleenrakentamisen muun muassa suomalaisten ortodoksien ja pyhiinvaeltajien avulla ja talkootyöllä. Luostarin ilme on kohentunut huomattavasti, vaikka neuvostoajan tuhot olivat suuret: esimerkiksi vanha hautausmaa oli tasoitettu jalkapallokentäksi, rakennukset olivat hirvittävässä kunnossa ja satama ja monet muut paikat täynnä ympäristölle vaarallisia kommunistijätteitä ja roskia.
ellauri216.html on line 1017: Viimeisten asukkaiden mukana evakuoitiin nopeimmin mukaan saatu omaisuus sekä mm. luostarin karja. Munkistosta suurin osa ei kestänyt väistämättömän kovaa talutusmatkaa yli Laatokan jäiden vaan kuoli matkalle. Suomalaisten sotilaiden uupumattoman työn ansiosta pahasti järkyttyneet vanhukset saatiin Lahdenpohjan asemalle junaan evakuoitaviksi muuhun Suomeen.
ellauri216.html on line 1021: Moskovan rauhan astuttua voimaan 13.3.1940 jäi luostarin evakuoimiseen aikaa vain muutama päivä. Se tapahtui kuorma-autoilla Laatokan jäätä myöten, kun ensin oli kuljetettu pois saarella ollut sotilaskalusto. Luostarin kalleimmat taide-esineet lähetettiin Rautalammin kotiseutumuseoon. Arkkipiispan kehotuksesta myös kaikkien skiittojen kirkoista pyrittiin kuljettamaan pyhittäjäisien reliikit pois. Kaikki nämä kuljetettiin Lahdenpohjaan, jossa tavarat lastattiin junanvaunuihin ja koottiin myöhemmin Suolahteen odottamaan pysyvämpää sijoituspaikkaa.
ellauri216.html on line 1023: Viimeistä irtaimiston evakuointia eli syrjäisempien skiittojen omaisuuden pelastamista tekemään jäi viisi miestä: molemmat sotilaspastorit eli pappismunkit isä Pietari (Pauli Jouhki) ja isä Paavali, isä munkkidiakoni (1952 pappismunkki ja 1968 igumeni) Simforian, Laatokan Karhun nimellä tunnettu Sergei-matkustajalaivan munkkikapteeni, puolalaissyntyinen isä Irakli sekä yksi maallikko, insinööri Vladimir Kudrjatsev. Heidän tehtäväkseen jäi kerätä merkittävimmät ikonit, ehtoolliskalustot, muu irtain jumalanpalvelusvälineistö, antiminssit, pyhäinjäännökset, siirtokelpoiset kirkonkellot ja muu kysymykseen tuleva arvo-omaisuus talteen ja evakuointikuntoon kaikista kirkoista ja tsasounista.
ellauri216.html on line 1042: Laatokan Valamon luostarin rakennukset olivat muussa käytössä lähes neuvostoajan loppuun, mm. sotilastukikohtana ja vanhainkotina, mutta loppuvuodesta 1989 ensimmäiset munkit aloittivat luostaritoiminnan uudelleen ja rakennukset luovutettiin Moskovan patriarkaatille. Mutta ei siitä sen enempää. Länkkärien patriarkan alainen uuden tyylin tynkä-Valamo Heinäveden Papinniemessä on se oikea.
ellauri216.html on line 1103: Evakuoidut munkit veivät mukanaan kaiken arvokkaimman, mukaan lukien alkuperäisen Valaamin Jumalanäidin ikonin (ikonimaalari - Hieromonk Alipy. maailmassa - Aleksei Konstantinov), muita pyhäkköjä ja kelloja (meidän aikanamme kirkkojen välinen neuvotteluja alkuperäisen Valaamin Jumalanäidin ikonin palauttamisesta Valaamin luostariin on käyty ROC ja FOC yli 20 vuoden ajan). 18. maaliskuuta 1940 Laatokan vesillä soi 12 harvinaista kirkastuskatedraalin suuren kellon iskua, jotka ilmoittivat luostarin elinkaaren päättymisestä. Munkit asettuivat asumaan Heinäveden kaupunkiin Papinniemen kartanolle, jonne he perustivat Uuden Valamon luostarin. Ulkomailta saatiin lahjoituksia luostarin jälleenrakentamiseen - 25 629,25 markkaa Tolstoi-rahastolta ja (22. kesäkuuta 1940) - 50 000 markkaa paavilta. Evakuoinnin aikaan luostarin veljiä oli 173 henkilöä, joista 123 oli talonpoikia, 23 kaupunkilaisia, kaksi papistoa ja kaksi perinnöllistä aatelista. Melkein kaikki olivat lukutaitoisia - puolilukutaitoisia oli vain 14.
ellauri343.html on line 370: Hyvät kuuntelijat, jotka istutte siellä radiokoneitten ääressä, paljastakaa molemmat päänne, ja kohottakaa kolminkertainen eläköön-huuto Suomen armeijalle! Yksi tämän sodan kunniakkaimmista voitoista on nyt saavutettu: Sortavala, tuo Laatokan helmi, on nyt joukkojemme hallussa. Tuskin jaxamme odottaa Taliin ja Ihantalaan saakka.
ellauri381.html on line 203: Vuoden 1944 toisella puoliskolla (heinä-elokuussa) rintamajoukot suorittivat Laatokan ja Onegan sotilaslaivuuksien tuella Svir-Petrosavodskin operaation, syyskuussa vihollisen takaa-ajoa Kantalahden ja Kestengan suuntiin, lokakuuta pohjoisen laivaston tuella - Petsamo-Kirkenes-operaatio. Tämän seurauksena Neuvostoliiton luoteisosassa palautettiin valtionraja Suomen ja Norjan kanssa.
xxx/ellauri120.html on line 422: Kevättalvella 1940 Tapiovaaran toive päästä rintamalle toteutui. 20. helmikuuta hän ilmoittautui Laatokan-Karjalan rintamalla Sissipataljoona III:ssa, jota komensi majuri Carl-Gustav Wahren. Komentajan adjutantin, luutnantti Vilho Suomen mukaan Nyrki Tapiovaara ”toi tullessaan valoisan tuulahduksen erämaahan”. Tapiovaara teki selväksi, mitä oli ennen ajatellut asioista ja mitä ajatteli nyt. Tämän suoruuden ja rehtiyden ansiosta majuri Wahren kiintyi häneen. 27. helmikuuta Tapiovaara saunoi Vilho Suomen kanssa, jolloin Suomi ehdotti hänelle elokuvan tekemistä Volter Kilven saaristolaisromaanien pohjalta. Hmm kiintyi, saunoi. Olikohan nekin homoja? Ei niitä mainita Wikipedian kunniataulussa. Julkihomous oli yhtä vaarallista 30-luvulla ja sotavuosina kuin poliittinen vasenkätisyys. Homostelua oli varmaan paljon korsuoloissa, niinkuin merillä. Jonnekinhan se pystyyn pyrkivä nyrki piti pukata.
xxx/ellauri120.html on line 426: Nyrki Tapiovaara kaatui siis partiotehtävissä Laatokan Karjalan rintamalla kaksi viikkoa ennen talvisodan päättymistä. Sixköhän talvisota oli Viljo Kajavalle pettymys. Tapiovaaran 11-henkisen lapsikatraan nuorimmainen, Panu Tapiovaara katosi suursiivouxessa jatkosodassa kesäkuussa 1944. Lähde?
xxx/ellauri255.html on line 61: Etumus perustettiin joulukuussa 1941 tavoitteenaan pysäyttää Pohjoisen armeijaryhmän leviäminen niin että Wehrmacht pääsisi loukkaamaan Leningradia. Sen yksiköt lähetettiin alun perin Leningradista kaakkoon tukemalla oikeaa reunaa Ladoga-järvellä; rintaman nimi on velkaa Volhovin kaupungille, 110 km itään Leningradista, Laatokan järven etelärannalla.
xxx/ellauri255.html on line 184: Toukokuussa 1849 Bakunin oli Dresdenin kansannousun johtohahmo. Mukana olivat hänen lisäkseen myös muun muassa myöhemmin säveltäjänä maailmanmaineeseen noussut Richard Wagner sekä muuten tuntemattomaxi jäänyt arkkitehti Gottfried Semper. Epäonnistuneen kansannousun jälkeen Bakunin vangittiin Chemnitzissä ja tuomittiin yli vuoden vankeuden jälkeen kuolemaan. Chemnizissä tehdään hyvää vehnäolutta vielä tänäkin päivänä, ja rusikoidaan maahanmuuttajia. Tuomio kuitenkin muutettiin elinkautiseksi, jotta Bakunin olisi voitu viedä oikeuden eteen myös Itävalta-Unkarissa ja Venäjällä. Heinäkuussa 1850 hänet luovutettiin Itävallan viranomaisille, jotka 11 kuukauden vankeuden jälkeen langettivat Bakuninille toisen kuolemantuomion. Tämäkin muutettiin elinkautiseksi, ja toukokuussa 1851 hänet luovutettiin Venäjälle. Bakunin oli vangittuna aluksi Pietarissa sijaitsevassa Pietari-Paavalin linnoituksessa, josta hänet kolmen vuoden kuluttua siirrettiin Laatokan rannalle Pähkinälinnaan. Pähkinälinna (ven. Шлиссельбу́рг, Šlisselburg, vuoteen 1611 saakka Оре́шек, Orešek, vuosina 1611–1702 Нотебург, Noteburg ja vuosina 1944–1992 Петрокрепость, Petrokrepost, saks. Schlüsselburg, ruots. Nöteborg) on kaupunki Leningradin alueen Kirovskin piirissä Venäjällä. Se sijaitsee Nevan niskassa lähellä Laatokkaa 41 kilometrin päässä Pietarista. Kaupungissa asui 13 305 henkeä (vuonna 2010).
xxx/ellauri296.html on line 586: Niin et muista tutun tuoxun huokuvan tuhansista tuomipuista rantamilla Laatokan. Kivi lampeen vierähti, heti aamulla hotkaistiin hiiri. [id. 1985, p. 20.].
xxx/ellauri376.html on line 346: Varjagisoutajista on myös valtakunta saanut nimensä Rus, Ruotsi ja myöhemmin Russia. Nestorin kronikan mukaan alueen slaavilaiset ja suomalais-ugrilaiset heimot lopettivat veron maksun varjageille ja alkoivat hallita itse itseään. Ajauduttuaan keskinäisiin sotiin he kuitenkin kutsuivat kolme varjagiveljestä Rurikin, Sineuksen ja Truvorin hallitsijoikseen vuonna 862. Rurik ryhtyi hallitsemaan Laatokanlinnaa (Aldeigjuborg), Truvor Izborskia ja Sineus Belozerskia (Valkeajärvi, Vologdan alue). Varsin pian kaksi muuta veljestä kuolivat salaperäisesti ja jäljelle jäi Rurik koko Novgorodin hallitsijaksi. Nykyaikainen DNA-tutkimus on osoittanut, että Rurik todennäköisesti kuului itämerensuomalaiseen N1c1-haploryhmään. Perhana, kaveri oli persu! Putinisti!
18