ellauri063.html on line 303: Hänen musiikkiinsa rakastuivat elokuvantekijät Kubrickista Lynchiin – maailman merkittävimpiin nykysäveltäjiin lukeutuva Krzysztof Penderecki säveltää yhä 85-vuotiaana.
ellauri133.html on line 600: Stephen King ei ollut alun perin tyytyväinen Hohto-elokuvaan (1980) koska Stanley Kubrick muutti juonta vahvasti ja sai useita kohtauksia. Siksi vuonna 1997 ohjattiin kirjasta Mick Garrisin minisarja Stephen Kingin Hohto, joka on lähempänä kirjailijan näkökulmaa. Se oli aivan perseestä.
ellauri133.html on line 602: The miniseries was shot at The Stanley Kubrick Hotel in Estes Park, Colorado, King's inspiration for the novel, in March 1997. S everal notable writers and filmmakers who work in the horror genre also cameo in the miniseries' ballroom scene, King himself appearing as an orchestra conductor. Retrospective critics have viewed the miniseries less fondly, comparing it unfavorably to Kubrick´s film version.
ellauri133.html on line 610: Ohjaaja Stanley Kubrickin tyylin mukaisesti elokuva ei anna missään vaiheessa suoraa selitystä tapahtumille. Äkkiä ruutuun lävähtää vaan sanat "The End".
ellauri150.html on line 442: John Anthony Burgess Wilson (25. helmikuuta 1917 Manchester - 22. marraskuuta 1993 Lontoo), kirjailijanimi Joseph Kell, oli englantilainen kirjailija, kriitikko, säveltäjä, esseisti ja toimittaja. Hän kirjoitti urallaan yli 50 teosta. Boris Johnsonin näköinen takkutukka. Burgessin kuuluisin teos on vuonna 1962 ilmestynyt romaani Kellopeliappelsiini (A Clockwork Orange), joka tunnetaan myös Stanley Kubrickin ohjaamana vuoden 1971 samannimisenä elokuvana. Hesburgessin elämäkerta on hurjaa luettavaa. Se oli vääpeli evp vastoin tahtoaan, alempaa keskiluokkaa. Heilui kolonialistina vähän kaikkialla, maalla merellä ja ilmassa. Appelisiinikellon koneisto sai vaikutteita Hesburgerin sota-ajan heilan kommunistisesta vakaumuxesta. Vitun Kubrick leikkas pois vikan luvun kirjasta. Se leffa oli muutenkin aivan paska.
ellauri150.html on line 444: Suurimman inspiraationsa teos oli tosin saanut alun perin tapauksesta toisen maailmansodan aikana, jossa Yhdysvaltain armeijan sotilaskarkurit pahoinpitelivät ja raiskasivat Hesburgerin vaimon Lynnen ja aiheuttivat keskenmenon. Lynnestä tuli pulzari. Kun se kuoli, Hesburgerillä oli jo toinen hoito valmiina. Kirja oli kirjoitettu eräänlaisena vapaan tahdon ja moraalin tutkimuksena, jossa nuori antisankari Alex, joka vangitaan lyhyeksi jääneen väkivallan ja sekasorron uran jälkeen, käy läpi vastenmielisyyden terapian hillitäkseen väkivaltaisia taipumuksiaan, mikä johtaa lopulta siihen, että hänestä tulee puolustuskyvytön muita ihmisiä vastaan ja hän ei pysty nauttimaan lempimusiikistaan, joka väkivallan lisäksi oli ollut hänelle kovaa nautintoa. Hesburger sai ketjureaktion Debussyn Faunin iltapäivästä. Sehän on se Mallarmén runo jonka alkupään mä suomensin. Se halus pianistixi muttei piässyt. Tietokirjassa Flame into Being (1985) Burgess kuvaili Kellopeliappelsiini -kirjaa hänen "jeu d'espritiksi (“pelin henki" ??? paskanmarjat typeryxet, pikemminkin Gedankenspiel, ajatusleikki), joka toteutettiin kolmessa viikossa, ja joka tuli tunnetuksi lähdemateriaalina elokuvalle, joka näytti ylistävän seksiä ja väkivaltaa," viitaten Stanley Kubrickin vuonna 1971 ohjaamaan samannimiseen elokuvasovitukseen. Hän lisäsi:
ellauri150.html on line 448: Kubrick's film is relatively faithful to the Burgess novel, omitting only the final, positive chapter, in which Alex matures and outgrows sociopathy. Sehän on tiettävästi lähestulkoon mahdotonta. In the novel, Alex drugs and rapes two 10-year-old girls. In the film, the girls are young adults who seem to have consensual, playful sex with him, with no suggestion of using any drugs and without any violence. The film portrays Dr. Branom as female, despite being described as male in the novel. Kubrick oli lälläri.
ellauri161.html on line 566: This movie is devoid of hope. There is no optimism in Don’t Look Up. Yes, it deserves comparison to Stanley Kubrick’s Dr. Strangelove, because it pulls laughs out of the fact that the human race is on a crash course with destruction. In Don’t Look Up, the technology has multiplied and advanced, but the message is the same as it was when Slim Pickens rode that bomb to the doomed ground in Strangelove: Humans are messing up big-time, in a manner that is so egregious you just have to laugh at it … to prevent yourself from going insane. The situation is hopeless but not serious.
ellauri247.html on line 323: <William Hogarth (10. marraskuuta 1697 Lontoo – 26. lokakuuta 1764 Lontoo) oli englantilainen taidemaalari ja graafikko, joka tunnetaan erityisesti suurta suosiota saavuttaneista kuvasarjoistaan. Hogarth oli erittäin taitava ja tarkka piirtäjä ja suosi runsaita yksityiskohtia ja groteskeja sävyjä. Hänen tyylinsä oli kova ja realistinen. Hogarth kuvasi kuparipiirrossarjoissaan aikaansa ja ihmishahmoja moralisoiden ja ivaten. Hogarth teki vuosina 1731–1732 ensimmäisen moralistisen piirrossarjansa ’Ilotytön tarina’. Hogarth oli äärimmäisen kansallismielinen eikä koskaan myöntänyt saaneensa vaikutteita ulkomaisilta taiteilijoilta vaikka oli käynyt kahdesti Pariisissa ja tuonut sieltä tuomisixi hyppykupan. Hogarth was born in London to a lower-middle-class family. Hogarth's works are mostly satirical caricatures, sometimes bawdily sexual. Kuvissa se on ilkimyxen näköinen. Sen suurin kyseenalainen ansio oli copyrightin laillistaminen. Stanley Kubrick based the cinematography of his 1975 period drama film, Barry Lyndon, on several Hogarth paintings. Muistan että se oli pitkäpiimäinen, en kyllä muista siitä muuta, koska se oli mun ja Seijan eka yhteinen elokuvaretki. Kubrick on kaiken kaikkiaan aika joutavanpäiväinen.
ellauri258.html on line 70: Ymmärrän, ettei Brian De Palman Carrien (1976) tai Stanley Kubrickin Hohdon (1980) kaltaisia elokuvahistorian mestariteoksia synny helposti. Mutta luulisi, että keskinkertainenkin filmimaakari saisi Kingin teksteistä mutkatonta, toimivaa kauhuviihdettä. Kuten vaikka Tulessa syntynyt (Firestarter, 1980) -romaanista, jossa aineksia olisi: tyttären ja isän pakomatka halki Amerikan, telepaattisia voimia, häijyjä pahiksia.
ellauri258.html on line 82: Vanha Firestarter on silti Kubrick-tasoinen mestariteos tähän versioon verrattuna. Parannuksia on tasan yksi: Rainbirdia esittää nyt Yhdysvaltain alkuperäisväestöön kuuluva Michael Greyeyes. Hyytävä hahmo on kuitenkin pilattu täysin, kuten kaikki muukin tarinassa. ”Elokuvan ongelmat ovat niin perustavanlaatuisia, että kökködetaljeja ei maksa vaivaa edes luetella. Rakenne ja rytmitys ovat täysin pielessä. Alussa juoni jaarittelee ja junnaa paikoillaan, sen jälkeen taas etenee hypähdyksittäin, kuin käsikirjoituksesta olisi viime hetkellä revitty nippukaupalla sivuja irti”.
ellauri313.html on line 465: Herman Kahn (15. helmikuuta 1922 – 7. heinäkuuta 1983) oli yhdysvaltalainen läski koleerikko ja Hudson-instituutin perustaja, jota pidettiin yhtenä 1900-luvun loppupuolen merkittävimmistä kusipäistä. Hän nousi alun perin tunnetuksi sotilaallisena strategina ja järjestelmäteoreetikona työskennellessään RAND Corporationissa. [RAND ei tarkoita Ayn Randia, vaikka hyvin voisi vaan R&D. Paska jenkki talousliberaali ajatustankki sekin on, vaikka Aynista ja Hermannista takuulla aivan liikaa vasemmalla.] Hän analysoi ydinsodan todennäköisiä seurauksia ja suositteli tapoja parantaa selviytymiskykyä kylmän sodan aikana. Kahn esitti ajatuksen "voitettavasta" ydinpommien vaihdosta vuonna 1960 ilmestyneessä kirjassaan On Thermonuclear War, jossa hän oli yksi historiallisista inspiraation lähteistä elokuvan nimihenkilölle Stanley Kubrickin elokuvasatiirissa Dr. Strangelove.
ellauri332.html on line 205: Sekä Anthony Burgessin romaani että Stanley Kubrickin myöhempi "A Clockwork Orange" -sovitus eivät ole heikkohermoisille. Elokuva oli kusen peitossa, eikä ihme, miksi. Juoni keskittyy Alex DeLargen, väkivaltaisesti kieroutuneen rikollisen ympärille, joka tekee kauhistuttavia julmuuksia. Mitähän itua siinäkin muka oli?
ellauri332.html on line 207: Sen lisäksi, että aihe ja väkivallan kuvaukset olivat loukkaavia ja häiritseviä yleisöä kohtaan, elokuvan kerrotaan inspiroivan venäläisiä "kopiorikollisia", jotka valitettavasti tekivät samanlaisia rikoksia elokuvan julkaisun jälkeen. Tosielämän väkivalta sai Kubrickin jopa vetämään käteen elokuvateattereissa.
xxx/ellauri122.html on line 886: The book was later adapted in a film by Stanley Kubrick, which was first released in 1971. The film was a piece of shit at least, never read the book. Another booboo tale against the Russkies. Totally obsolete.
xxx/ellauri125.html on line 168: When she was 14 years old, she was cast in the role of Dolores "Lolita" Haze in Stanley Kubrick's film Lolita (1962), against James Mason, then aged 53. Nabokov, the book's author, described her as the "perfect nymphet". She was chosen for the role partly because the film makers had to alter the age of the character to an older adolescent rather than the 12-year-old child Lolita in Vladimir Nabokov's novel Lolita. Although Kubrick's film altered the story so as not to be in violation of the Hollywood Production Code, it was still one of the more controversial films of the day.
xxx/ellauri228.html on line 279: Soljarista on usein verrattu toiseen suureen ulkoavaruuselokuvaan, Stan Kubrickin vuoden 2001: A Space Odysseyyn, ja niillä on yhteisiä ominaisuuksia (paizi se että Kubrikin kuva toi Kubrikille rökälevoittoja). Tarkovsky piti vuotta 2001 "kylmänä ja steriilinä", ja hänellä oli se, mitä kerran kuvattiin "melkein viskeraaliseksi negatiiviseksi reaktioksi" elokuvaan (Johnson ja Petrie). Neuvostoliiton kriitikot pelasivat näitä eroja ja kutsuivat Soljarista "vuoden 2001 vastaiseksi". Tämä on liioittelua, mutta siinä on kyllä aivan keskeisiä eroja. Kubricin elokuva on mystifioiva ja pseudouskonnollinen, erityisesti sen Pro Life-henkinen loppuhuipennus. Soljaris on pikemminkin emotionaalinen kuin teknologinen tarina; suru ja syyllisyys ovat Tarkovskin hahmojen motivoivia voimia, tieteellinen tarina vain kehys.
17