ellauri005.html on line 1222: You want to talk of Keats or Milton,
ellauri011.html on line 184: Blake ja Keats
ellauri011.html on line 191: Keats kuoli Londonissa nuorena,
ellauri011.html on line 202: Laihalla Keatsilla on kreikkalainen uurna
ellauri021.html on line 587: A thing of beauty is a joy forever (Keats)
ellauri095.html on line 115: His father founded a marine insurance firm and at one time served as Hawaiian consul-general in London. He was also for a time churchwarden at St John-at-Hampstead. His grandfather was the physician John Simm Smith, a university colleague of John Keats, and close friend of the eccentric philanthropist Ann Thwaytes. One of his uncles was Charles Gordon Hopkins, a politician of the Hawaiian Kingdom.
ellauri095.html on line 125: Manley Hopkins moved his family to Hampstead in 1852, near where John Keats had lived 30 years before and close to the green spaces of Hampstead Heath. When he was ten years old, Gerard was sent to board at Highgate School (1854–1863). While studying Keats´s poetry, he wrote "The Escorial" (1860), his earliest extant poem. Here he practised early attempts at asceticism. He once argued that most people drank more liquids than they really needed and bet that he could go without drinking for a week. He persisted until his tongue was black and he collapsed at drill. On another occasion he abstained from salt for a week.
ellauri095.html on line 207: Nevertheless, even after he became a Jesuit he continued to cultivate an acquaintance with the visual arts through drawing and attendance at exhibitions, and this lifelong attraction to the visual arts affected the verbal art for which he is remembered. In his early poetry and in his journals wordpainting is pervasive, and there is a recurrent Keatsian straining after the stasis of the plastic arts.
ellauri095.html on line 262: Broidi Danten varhaiseen runouteen vaikuttivat John Keats ja William Blake . Hänen myöhemmälle runoudelleen oli ominaista ajatuksen ja tunteen kieronlainen yhdistäminen, erityisesti hänen sonettisarjassaan The House of Life. Runous ja kuva kietoutuvat tiiviisti Rossettin teoksiin. Hän kirjoitti usein sonetteja kuviensa oheen, jotka ulottuvat elokuviin Neitsyt Marian tyttönen (1849) ja Astarte Syriaca (1877), samalla kun hän loi taidetta havainnollistamaan runoja, kuten kuuluisan runoilijan Christina Rossettin , hänen sisarensa, Goblin Market.
ellauri095.html on line 396: Lapsena Dante Gabriel Rossetti alkoi taidemaalarixi ja kuvitti kirjallisia aiheita varhaisissa piirustuksissaan. Häntä opetettiin kotona saksaksi ja hän luki saxaxi Raamattua, Shakespearea, Goethen Faustia, Arabian yötä, Dickensiä sekä Sir Walter Scottin ja Lord Byronin runoutta. Päättyään koulusta hän opiskeli historiallisen taidemaalari Ford Madox Brownin luona, josta tuli myöhemmin hänen lähin elinikäinen ystävänsä. Hän jatkoi myös hämärämiesten runouden lukemista – Poe, Shelley, Coleridge, Blake, Keats, Browning ja Tennyson - ja aloitti vuonna 1845 käännökset italialaisesta ja saksalaisesta keskiaikaisesta runoudesta. Vuosina 1847 ja 1848 Rossetti aloitti useita tärkeitä varhaisia runoja - Siskoni uni, Siunattu Damozel, Morsiamen alkusoitto, Marian muotokuvasta, Ave, Jenny, Dante Veronassa, Viimeinen tunnustus ja useita sonetteja, joissa hänestä tuli lopulta oikea asiantuntija.
ellauri095.html on line 455: Their rivalry began with Hopkins’s response to her poem “The Convent Threshold.” Geoffrey Hartman was clearly on the right track when he suggested in the introduction to Hopkins: A Collection of Critical Essays (1966) that “Hopkins seems to develop his lyric structures out of the Pre-Raphaelite dream vision. In his early ‘A Vision of the Mermaids’; and ‘St. Dorothea’; he may be struggling with such poems as Christina Rossetti’s ‘Convent Threshold’; and Dante Gabriel Rossetti’s ‘The Blessed Damozel,’ poems in which the poet stands at a lower level than the vision, or is irrevocably, pathetically distanced.” Such poems were the essence of medievalism in poetry according to William Morris, who felt that Keats’s “La Belle Dame Sans Merci” was the germ from which all Pre-Raphaelite poetry sprang. Standing beyond Keats, however, the primary source was Dante. Christina Rossetti clearly alludes to Beatrice’s appeal to Dante in “The Convent Threshold”:
ellauri095.html on line 512: The Wreck of the Deutschland became the occasion for Hopkins’s incarnation as a poet in his own right. He broke with the Keatsian wordpainting style with which he began, replacing his initial prolixity, stasis, and lack of construction with a concise, dramatic unity. He rejected his original attraction to Keats’s sensual aestheticism for a clearly moral, indeed a didactic, rhetoric. He saw nature not only as a pleasant spectacle as Keats had; he also confronted its seemingly infinite destructiveness as few before or after him have done. In this shipwreck he perceived the possibility of a theodicy, a vindication of God’s justice which would counter the growing sense of the disappearance of God among the Victorians. For Hopkins, therefore, seeing more clearly than ever before the proselytic possibilities of art, his rector’s suggestion that someone write a poem about the wreck became the theological sanction he needed to begin reconciling his religious and poetic vocations.
ellauri095.html on line 516: The relationship between Hopkins and his father reveals important early instances of creative collaboration and competition within the family. Hopkins copied eleven of the poems from his father’s volume A Philosopher’s Stone into his Oxford notebooks. In those poems his father expressed a Keatsian dismay over science’s threat to a magical or imaginative response to nature.
ellauri095.html on line 520: Competition and collaboration between father and son continued even long after Hopkins left home to take his place in the world. In 1879, for instance, Gerard Manley Hopkins wrote to Bridges, “I enclose some lines by my father called forth by the proposal to fell the trees in Well Walk (where Keats and other interesting people lived) and printed in some local paper.” Two months later Hopkins composed “Binsey Poplars” to commemorate the felling of a grove of trees near Oxford. Clearly, competition with his father was an important creative stimulus.
ellauri095.html on line 533: His religious consciousness increased dramatically when he entered Oxford, the city of spires. From April of 1863, when he first arrived with some of his journals, drawings, and early Keatsian poems in hand, until June of 1867 when he graduated, Hopkins felt the charm of Oxford, “steeped in sentiment as she lies,” as Matthew Arnold had said, “spreading her gardens to the moonlight and whispering from her towers the last enchantments of the Middle Ages.” Here he became more fully aware of the religious implications of the medievalism of Ruskin, Dixon, and the Pre-Raphaelites. Inspired also by Christina Rossetti, the Catholic doctrine of the Real Presence of God in the Eucharist, and by the Victorian preoccupation with the fifteenth-century Italian religious reformer Girolamo Savonarola, he soon embraced Ruskin’s definition of “Medievalism” as a “confession of Christ” opposed to both “Classicalism” (“Pagan Faith”) and “Modernism” (the “denial of Christ”).
ellauri100.html on line 666: Christina kävi kotikoulua, vanhemmat opetti uskontoa, klassikkoja, satuja ja romskuja. Se symppasi Keatsia Scottia Ann Radcliffea and Matthew Lewistä. Kotona palvottiin Dante Alighieria,, Petrarcaa ja muita Italian julkkixia, ja ne vaikutti Christinan kirjoittamiseen. Koti oli avoinna Italian mamuille taiteilijavallankumouxellisille. Perheen kodit Charlotten kadulla olivat lähellä Madam Tussaudin vahakabinettia, Lontoon Zoota ja äskettäin avattua Hallizijan puistoa, missä Kristina kävi säännöllisesti; toisin kuin mamuvanhemmat, Kristina oli täys lontoolainen, ja onnellinen sellainen.
ellauri109.html on line 750: John Keats admired the "Fables. " Matthew Arnold famously dismissed him. T. S. Eliot wrote that he was "his ancestor," and had like Eliot a "commonplace mind."
ellauri118.html on line 386: His output was thirty-six books and 1,500 poems. [I got more than 2000 by now! Well most of mine are prose, to be honest.] His writing presented Kentucky scenes in a language echoing Percy Bysshe Shelley and John Keats. He soon earned the nickname the "Keats of Kentucky". He was popular enough that, by 1900, he told the Louisville Courier-Journal that his income from publishing poetry in magazines amounted to about $100 a month.
ellauri140.html on line 74: Acrasia F-, seductress of knights. Guyon destroys her Bower of Bliss at the end of Book 2. Similar characters in other epics: Circe (Homer's Odyssey), Alcina (Ariosto), Armida (Tasso), or the fairy woman from Keats' poem "La Belle Dame sans Merci". Akrasia on pidätyskyvyn puutetta.
ellauri141.html on line 388: Heus puer, digitos ex anu. St Jerome modelled an uncompromising response to the pagan Horace, observing: "What harmony can there be between Christ and the Devil? What has Horace to do with the Psalter?" The first English translator Thomas Drant placed translations of Jeremiah and Horace side by side in Medicinable Morall, 1566. The Scot George Buchanan paraphrased the Psalms in a Horatian setting. John Keats echoed the opening of Horace's Epodes 14 in the opening lines of Ode to a Nightingale. Byron's famous lines from Childe Harold (Canto iv, 77) hit it on the nail:
ellauri198.html on line 747: Vaikeinta on Bloomin ymmärtää, mikä nalli napsahtaa Rolandille värsyssä XXIX. Bloom raahaa kekoon askeesia, metaforia ja metaleepsistä, mutta tokko niistä on tässä mitään apua. Täytyypä vilkaista Bloomin vinkkaamia runoja Keats: The Fall of Hyperion ja Shelley: The Triumph of Life. Onko nekin jotain smuttia? (Kz alempaa.)
ellauri198.html on line 828: Yeats kept his sixth-grader occultist badge away from his poems, which are simple enough to be understood by sixth-graders, unlike Blake and Shelley, but like his rhyming predecessor Keats. Even so, Yeats’s visionary and idealist interests were more closely aligned with those of Blake and Shelley than with those of Keats, and in the 1899 collection The Wind among the Reeds the occult symbolism rears its ugly head in several poems.
ellauri198.html on line 881: Hyperion, a Fragment is an abandoned epic poem by 19th-century English Romantic poet John Keats. It was published in Lamia, Isabella, The Eve of St. Agnes, and Other Poems (1820). It is based on the Titanomachia, and tells of the despair of the Titans after their fall to the Olympians. Keats wrote the poem from late 1818 until the spring of 1819, when he gave it up as having "too many Miltonic inversions." He was also nursing his younger brother Tom, who died on 1 December 1818 of tuberculosis.
ellauri198.html on line 885: Hyperion was, along with his son Helios, a personification of the sun, with the two sometimes identified. John Keats's abandoned epic poem Hyperion is among the literary works that feature the figure.
ellauri198.html on line 887: Keats picked up the ideas again in his another unfinished poem The Fall of Hyperion: A Dream (1856) published after his death. He attempted to recast the epic by framing it with a personal quest to find truth and understanding. Another failure. Yawn.
ellauri198.html on line 889: The poem as usually printed breaks off at this point, in mid-line, with the word "celestial". Keats's friend Richard Woodhouse, transcribing this poem, completed this line as "Celestial Glory dawn'd: he was a god!" Ox, nyet! nyet! The language of Hyperion is very similar to Milton's, in metre and style. However, his characters are quite different. Although Apollo falls into the image of the "Son" from Paradise Lost and of "Jesus" from Paradise Regained, he does not directly confront Hyperion as Satan is confronted. Also, the roles are reversed, and Apollo is deemed as the "challenger" to the throne, who wins it by being more "true" and thus, more "beautiful." Double yawn.
ellauri241.html on line 45: In 1818 Hampstead, the fashionable Fanny Brawne (Abbie Cornish) is introduced to poet John Keats (Ben Whishaw) through the Dilke family. The Dilkes occupy one half of a double house, with Charles Brown (Paul Schneider) occupying the other half. Brown is Keats' friend, roommate, and associate in writing.
ellauri241.html on line 47: Fanny's flirtatious personality contrasts with Keats' notably more aloof nature. She begins to pursue him after her siblings Samuel and Toots obtain his book of poetry, "Endymion". Her efforts to interact with the poet are fruitless until he witnesses her grief for the loss of his brother, Tom. Keats begins to open up to her advances while spending Christmas with the Brawne family. He begins giving her poetry lessons, and it becomes apparent that their attraction is mutual. Fanny is nevertheless troubled by his reluctance to pursue her, on which her mother (Kerry Fox) surmises, "Mr. Keats knows he cannot like you, he has no living and no income."
ellauri241.html on line 49: It is only after Fanny receives a valentine from Brown that Keats passionately confronts them and asks if they are lovers. Brown sent the valentine in jest, but warns Keats that Fanny is a mere flirt playing a game. Fanny is hurt by Brown's accusations and Keats' lack of faith in her; she ends their lessons and leaves. The Dilkes move to Westminster in the spring, leaving the Brawne family their half of the house and six months rent. Fanny and Keats then resume their interaction and fall deeply (ca. 6 inches) in love. The relationship comes to an abrupt end when Brown departs with Keats for his summer holiday, where Keats may earn some money. Fanny is heartbroken, though she is comforted by Keats' love letters. When the men return in the autumn, Fanny's mother voices her concern that Fanny's attachment to the poet will hinder her from being courted. Fanny and Keats secretly become engaged.
ellauri241.html on line 51: Keats contracts tuberculosis the following winter. He spends several weeks recovering until spring. His friends collect funds so that he may spend the following winter in Italy, where the climate is warmer. After Brown impregnates a maid and is unable to accompany him, Keats finds accommodation in London for the summer, and is later taken in by the Brawne family following an attack of his illness. When his book sells with moderate success, Fanny's mother gives him her blessing to marry Fanny once he returns from Italy. The night before he leaves, he and Fanny say their tearful goodbyes in privacy. Keats dies in Italy the following February of complications from his illness, as his brother Tom did. Bugger it.
ellauri241.html on line 53: In the last moments of the film, Fanny cuts her hair in an act of mourning, dons black attire, and walks the snowy paths that Keats had walked many times. It is there that she recites the love sonnet that he had written for her, called "Bright Star", as she grieves the death of her consumptive unconsummated lover.
ellauri241.html on line 64: "Leimiä" on englantilaisen runoilijan John Keatsin kirjoittama kerronnallinen runo, joka ilmestyi ensimmäisen kerran heinäkuussa 1820 julkaistussa teoksessa Leimiä, Isabella, Pyhän Agnesin aatto ja muut runot. Runo on kirjoitettu vuonna 1819, kuuluisasti tuottavan ajanjakson aikana, joka tuotti hänen vuoden 1819 oodit. Se sävellettiin pian hänen hittinsä "La belle dame sans merci" ja hänen oodiensa jälkeen Melancholylle, Indolencelle, kreikkalaiselle uurnamallille ja satakielelle, ja juuri ennen "To Autumnia".
ellauri241.html on line 74: by John Keats John Keats
ellauri241.html on line 812: John Keats
ellauri241.html on line 826: Keats">Ode to a Nightingale Laulu tuhatlehtiselle
ellauri241.html on line 827: By John Keats KIRJAILIJA: JOHN KEATS
ellauri241.html on line 922: Runsas 200 vuotta sitten John Keats kirjoitti pitkän romanttisen runoelman Endymion. Endymion on nuori paimenkuningas, joka rakastuu kuun jumalattareen, Cynthiaan. Hänet tuomitaan elämään nukkuen ikuisesti nuorena pysyen luolassa kuun jumalattaren rakastajana. Ei mitenkään paha tuomio, verrattuna Turun Kakolaan!
ellauri241.html on line 932: Keatsin Endymion-teoksen suomentaja Timo Leinonen selostaa seikkaperäisesti runoelman juonen kulun.
ellauri241.html on line 940: Oviraha 5 euroa, johon sisältyy kahvi tai tee. On harmi, että runouden monitoimimieheltä Leevi Lehdolta (1951–2019) jäi elämänmittainen Keats-projekti kesken. Onneksi Erkka Filander toimitti osittain yhteistyössä Lehdon kanssa vankan teoksen Syksy Räsäselle (Poesia 2020), joka tarjoaa sekä kirjeinä että runoina suomenkieliselle lukijalle hyvää tuntumaa Keatsin monipuoliseen tuotantoon.
ellauri272.html on line 418: Bloom wrote: “Ammons’s poetry does for me what Stevens’s did earlier, and the High Romantics [Bloom’s term for William Blake, William Wordsworth, Samuel Coleridge, Percy Bysshe Shelley, John Keats, and Lord Byron] before that; it helps me to live my miserable life.
ellauri272.html on line 702: | Tubi | Barrett Elizabeth, Keats John |
ellauri272.html on line 705: | Mömmöt | Coleridge Sam, Collins Wilkie, Keats John, Poe Edgar, Quincy Thomas |
ellauri321.html on line 356: "Oodi kreikkalaiselle urnille" on englantilaisen romanttisen runoilijan John Keatsin toukokuussa 1819 kirjoittama runo, joka julkaistiin ensimmäisen kerran nimettömänä Annals of the Fine Artsissa vuodelta 1819.
ellauri321.html on line 362: Keats erosi perinteisestä ekfraasin käytöstä, joka löytyy Theokrituksen Idyllistä, klassisesta runosta, joka kuvaa kuvion kupin sivuilla. Kun Theokritos kuvaa sekä paikallaan pysyvän taiteen liikettä että hahmojen taustalla olevia motiiveja, "Oodi kreikkalaiselle urnille" korvaa toiminnot joukolla kysymyksiä ja keskittyy vain hahmojen ulkoisiin ominaisuuksiin.
ellauri321.html on line 395: Kuten monet Keatsin oodit, "Oodi kreikkalaisessa urnissa" keskustelee taiteesta ja taiteen yleisöstä. Tarvitaan uusia muotoja, uusia muotoja tarvitaan. Ilman niitä ei ole koko taidetta.
ellauri321.html on line 402: Keats "puhuu runon synnyttävän motiivin - välttämättömän uupumisen ja seksuaalisen halun jatkumisen pienen huilauxen jälkeen."
ellauri321.html on line 404: Uurna sisältää kaksi ristiriitaista seksuaalisuuden ilmaisua: rakastettua jahtaava rakastaja ja rakastaja pukilla rakkaansa kanssa. Tämä ristiriita paljastaa Keatsin uskon, että tällainen rakkaus yleensä oli saavuttamaton ja että "rakkauden uurnakokemuksen todellinen vastustaja ei ole tyydytys vaan sukupuutto."
ellauri321.html on line 412: Keskustelu laajeni, kun I. A. Richards, englantilainen kirjallisuuskriitikko, joka analysoi Keatsin runoja vuonna 1929, nojautui "Oodi kreikkalaiselle urnille" viimeisiin riveihin keskustellakseen "pseudolauseista" runoudessa.
ellauri321.html on line 422: Klassisilla hetkillään Keats on kuvanveistäjä, jonka kireäxi jäykistetystä marmorista tulee lihaa, sanoi joku. Nojoo.
ellauri321.html on line 424: Vuonna 1983 Vendler ylisti monia runon kohtia, mutta väitti, että runo ei kyennyt täysin edustamaan sitä, mitä Keats halusi: "Yksinkertainen sisään- ja ulostuloliike, vaikka se toistuisi kolminkertaisesti urnassa, ei yksinkertaisesti ole rakenteellisesti tarpeeksi monimutkaista."
ellauri338.html on line 139: Isabella eli Basilikan ruukku (1818 ) on John Keatsin kerronnallinen runo, joka on muokattu Boccaccion Decameronen tarinasta Lisabetta e il testo di bassilico (1349 - 1353). Se kertoo tarinan nuoresta naisesta, jonka perhe aikoo mennä naimisiin "jonkun korkean jalon ja hänen oliivipuidensa kanssa", mutta joka rakastuu Lorenzoon, yhteen veljiensä työntekijöistä. Kun veljet saavat tietää tästä, he murhaavat Lorenzon ja hautaavat hänen ruumiinsa. Hänen haamunsa ilmoittaa tästä Isabellalle unessa. Hän kaivaa ruumiin ja hautaa pään basilikaruukkuun, jota hän pitää pakkomielteisenä, samalla kun hän kuihtuu pois. Runo oli Pyhän Agnesin aatton edeltäjä. Molemmat sijoittuvat keskiajalle ja koskevat intohimoisia ja vaarallisia romansseja. Se julkaistiin vuonna 1820 yhdessä jälkimmäisen teoksen ja muiden kanssa.
ellauri365.html on line 486: På våren 1889 utkom Heidenstams roman Endymion, som är ytterligare ett vittnesbörd om Heidenstams svärmeri för Orienten. Keats Endymion blev klar tvåa I jämförelse. Heidenstam framställer Palestine som en plats där man lever för dagen, medan framtiden ligger i Västerlandets materialism.
xxx/ellauri127.html on line 711: Endymion" is a poem by John Keats first published in 1818 by Taylor and Hessey of Fleet Street in London. John Keats dedicated this poem to the late poet Thomas Chatterton. Thomas Chatterton (20 November 1752 – 24 August 1770) was an English poet whose precocious talents ended in suicide at age 17. He was an influence on Romantic artists of the period such as Shelley, Keats, Wordsworth and Coleridge. Chatterton was born in Bristol where the office of sexton of St Mary Redcliffe had long been held by the Chatterton family. The poet's father, also named Thomas Chatterton, was a musician, a poet, a numismatist, and a dabbler in the occult. Tom got one over on his uncle the sexton: han var sjutton när han dog.
xxx/ellauri127.html on line 717: The poem begins with the line "A thing of beauty is a joy for ever". Endymion is written in rhyming couplets in iambic pentameter (also known as heroic couplets). Keats based the poem on the Greek myth of Endymion, the shepherd beloved of the moon goddess Selene. The poem elaborates on the original story and renames Selene "Cynthia" (an alternative name for Artemis). It starts by painting the typical rustic scene of trees, rivers, shepherds, and sheep. The shepherds gather around an altar and pray to Pan, god of shepherd pies and cocks. As the youths sing and dance, the elder men sit by the rivers of Babylon and bleat about what life would be like in the shades of Elysium.
xxx/ellauri127.html on line 736: Fanny Brawne met Keats, who was her neighbour in Hampstead, at the beginning of his brief period of intense creative activity in 1818. Although his first written impressions of Brawne were quite critical, his imagination seems to have turned her into the goddess-figure he needed to worship, as expressed in Endymion, and scholars have acknowledged her as his muse. On se vähän intiaanin näköinen.
xxx/ellauri127.html on line 741: Brawne drew consolation from her continuing friendship with Keats' younger sister, who was also called Fanny. She attracted much venom from the press, which declared her to have been unworthy of such a distinguished figure. LOL.
xxx/ellauri127.html on line 743: Endymion received scathing criticism after its release, and Keats himself noted its diffuse and unappealing style. Keats did not regret writing it, as he likened the process to leaping into the ocean to become more acquainted with his surroundings; in a poem to J. A. Hessey, he expressed that "I was never afraid of failure; for I would sooner fail than not be among the greatest." However, he did feel regret in its publishing, saying "it is not without a feeling of regret that I make it public." Not all critics disliked the work. eg. the poet Thomas Hood. Henry Morley said, "The song of Endymion throbs throughout with a noble poet's sense of all that his art means for him. What mechanical defects there are in it may even serve to quicken our sense of the youth and freshness of this voice of aspiration." Meaning: Dig it mon. Endymionin jälkeen Keaz kommentoi sen vastaanottoa seuraavasti.
xxx/ellauri127.html on line 746: Keats">Mermaid's Cavern Merenneidon luola
xxx/ellauri127.html on line 778: Cockney poet Keats was compared to Milton who lived and worked at London's Mermaid Tavern. Coincidentally, his father, Thomas worked as a barman in London's Hoop and Swan Pub until passing in 1804. It is clear John Keats is making a universal statement about poets and the message is associated to lively pub life and drink. The phrase, "new old sign," indicates he recognizes similarities between himself and Milton. Milton vanha kuu pois pyllisti, uusvanha nousee tilalle. Was he a sodomite like Little John? Was he also one of the men in tights?
xxx/ellauri127.html on line 783: Keats">La Belle Dame Sans Merci Kaunis daami ilman armoa
xxx/ellauri127.html on line 784: John Keats - 1795-1821 John Keats - 1795-1821
xxx/ellauri127.html on line 846: 1795 syntynyt John Keats oli enkku romanttinen poeetta ja kynäili 3 runoa jota pidetään parhaina enkun kielellä.
xxx/ellauri127.html on line 848: Keats John">John Keats [kiːts] (31. lokakuuta 1795 Lontoo, Englanti – 23. helmikuuta 1821 Rooma, Kirkkovaltio) oli romantiikan viimeisiä suuria runoilijoita. Lordi Byronin ja Shelleyn ohella hän oli keskeisiä hahmoja suuntauksen toisessa sukupolvessa, vaikka hän julkaisi tuotantonsa neljän vuoden kuluessa. Keatsin lyhyen (26v) elämän aikana kriitikot eivät arvostaneet hänen tuotantoaan, mutta kuoleman jälkeen hänen vaikutuksensa sellaisiin runoilijoihin kuin Alfred Tennyson ja Wilfred Owen oli huomattava. Keatsin runoja luonnehtivat aistilliset kuvat, etenkin oodeja (eli ylistyslaulujä), jotka ovat englantilaisen kirjallisuuden suosituimpia runoja. Hänen kirjeensä ovat englantilaisten runoilijoiden kuuluisimpia kirjeitä.
xxx/ellauri127.html on line 850: John Keatsin vanhemmat olivat Thomas ja Frances Jennings Keats. Hän oli vanhin heidän neljästä aikuisikään ehtineestä lapsestaan. John syntyi Keski-Lontoossa, mutta tarkasta paikasta ei ole tietoa. Keatsin syntyessä hänen isänsä työskenteli tarjoilijana Hoop and Swan -pubissa. Köyhä John kävi köyhää koulua. Köyhä isä putos hevoselta ja siihen kuoli hän. Köyhä äiti kuoli kun John oli 14v, ja isoäiti hoiti lapsia. Keatsin 1. säilynyt runo on sen 19. vuodelta. John sai paikan haavurina ja masixen, koska se halusi vaan runoilla. Saatuaan apteekkarin paperit se jätti apteekin ja rupesikin runoilija-freelancerix.
xxx/ellauri127.html on line 852: Tuohon aikaan Keats kirjoitti ystävälleen Baileylle: "En ole varma mistään muusta kuin sydämen rakkauden eheydestä ja mielikuvituksen totuudesta – sen mikä valtaa mielikuvituksen kauniina, on oltava totta." (Palturia.) Tämä siirtyi myöhemmin runon "Oodi kreikkalaiselle uurnalle" loppuriveiksi "'Beauty is truth, truth beauty' – that is all / you know on earth, and all ye need to know", minkä Aale Tynni kääntää: ”'On totta kaunis, kaunista on tosi.' – Vain sen me tiedämme, se riittääkin.”
xxx/ellauri127.html on line 854: Tylyt kriitikot kirjoittivat: Surullisina seuraamme herra John Keatsin tapausta. Hän työskenteli muutama vuosi sitten kaupungin apteekissa harjoittelijana. Mutta yhtäkkiä kaikki kämmähtyi äkilliseen sairauteen. Jonkin aikaa toivoimme, että hän selviäisi kohtauksella tai kahdella, mutta myöhäisoireet ovat hirveät. Kokoelman "Poems" kiihko oli jollain tavalla paha, mutta se ei herättänyt meitä puoliksikaan niin vakavasti kuin ”Endymionin” tyyni, rauhallinen, järkähtämätön höpisevä typeryys. On parempi ja viisaampaa nähdä nälkää apteekkarina kuin nälkiintyneenä runoilijana; siis palatkaapa apteekkiin, herra John, takaisin 'laastareiden, pillerien ja voidepurnukoiden pariin".
xxx/ellauri127.html on line 856: Kun Keats oli heinäkuussa kävelyretkellä Mullin saarella, hän kylmettyi pahasti. Elokuussa Brown kirjoittaa, että hänen ystäväsä oli ”niin heikko ja kuumeinen, ettei jaksanut jatkaa matkaa". Keuhkotauti tunnistettiin erilliseksi taudiksi vasta 1820, ja tautiin liittyi ikävä leima, joka usein yhdistettiin heikkouteen, tukahdutettuun seksuaaliseen intohimoon ja masturbointiin.
xxx/ellauri127.html on line 858: "Aunen aaton" sanottiin sisältävän "ärsyttävää inhon tunnetta" ja "'Don Juan' -tyylistä tunteilun ja pilkan sekoitusta, eikä runo sovi naisille". Keats kysyy kirjeissään yhä uudestaan, mitä tarkoittaa runoilijana oleminen. Kukaan ei vaivautunut vastaamaan.
xxx/ellauri127.html on line 860: Näyttää siltä, että 18-vuotias Brawne oli käymässä Dilkeillä Wentworth Placessa, joskaan ei vielä asunut siellä. Brawne oli Lontoosta, kuten Keats – syntynyt West Endissä lähellä Hampsteadia 9. elokuuta 1800. Hänen isoisällään oli ollut Lontoossa kapakka, kuten Keatsin isälläkin, ja hän oli samalla tavalla menettänyt useita perheenjäseniä tuberkuloosiin. Hänellä oli sama etunimi kuin Keatsin sisarella ja äidillä. Hän oli ompelutaitoinen, kielitaitoinen ja sanavalmis. Hän kirjoitti itsestään: "En lue erityisen innokkaasti runoja" mutta "teatteri kiinnostaa".
xxx/ellauri127.html on line 861: John antoi Brawnelle rakkaussonetin "Yön kirkas tähti", jota hän uudisti tätä varten. Runon kehittely jatkui aina hänen elämänsä viime kuukausiin saakka. Myöhemmin runo on aina liitetty heidän suhteeseensa. Brawne eli vielä 40 vuotta Keatsin kuoleman jälkeen, avioitui ja sai monta lasta.
xxx/ellauri127.html on line 864: Keats">Bright Star Valovoimainen täti
xxx/ellauri127.html on line 884: Keats">To Autumn Sun syys
xxx/ellauri127.html on line 885: By John Keats
xxx/ellauri127.html on line 932: "lähintä ehdotonta täydellisyyttä" Keatsin oodeista;
xxx/ellauri127.html on line 933: Aileen Ward julisti sen "Keatsin täydellisimmäksi ja
xxx/ellauri127.html on line 938: Keats on koskaan kirjoittanut. Lisäisin nopeasti, että
xxx/ellauri127.html on line 953: "oodissa 'Syksylle' Keats löytää kattavimman ja
xxx/ellauri127.html on line 960: siis Keatsin. Vielä samana vuonna Thomas McFarland asetti
xxx/ellauri127.html on line 963: Keatsin suurimmaksi saavutukseksi, yhdessä nostaen
xxx/ellauri127.html on line 964: Keatsin "korkealle maailmankirjallisuuden kovimpien
xxx/ellauri129.html on line 825:
Keats" title="John Keats">John Keats
xxx/ellauri139.html on line 317: Jossain kohtaa Peppu siteeraa Keatsin St Agnesia. Millainenkas se sit on? No ainaskin se on pitempi kuin Elvixen muna, siinä riittää väkertämistä suomexi.
xxx/ellauri139.html on line 326: ‘The Eve of St. Agnes‘ by John Keats is a celebration of an idealized love between two beautiful and heroic characters.
xxx/ellauri139.html on line 340: Additionally, this idealistically romantic Romantic poem is known to have been written shortly after Keats fell in love with Fanny Brawne.
xxx/ellauri139.html on line 812: Keats, John. Lamia, Isabella, The Eve of St. Agnes, and Other Poems. London: Talor and Hessey, 1820.
xxx/ellauri199.html on line 303: Have you read these poets? Philip Larkin • Emily Dickinson • Edgar Allan Poe • T S Eliot • Rabindranath Tagore • Ogden Nash • Amir Khusro • Khalil Gibran • Rainer Maria Rilke • Edgar Albert Guest • Mewlana Jalaluddin Rumi • William Blake • Maya Angelou • John Masefield • Rudyard Kipling • Anne Sexton • Sarojini Naidu • John Keats • Walt Whitman • Henry Wadsworth Longfellow
xxx/ellauri199.html on line 306: Dickinson, Poe, Eliot, Tagore, Gibran, Rilke, Rumi, Blake, Kipling, Keats, Whitman, Longfellow.
xxx/ellauri199.html on line 312: Have you read these poets? Anne Sexton • Sarojini Naidu • John Keats • Walt Whitman • Henry Wadsworth Longfellow • Elizabeth Barrett Browning • William Stafford • Kenneth Slessor • Ralph Waldo Emerson • Theodore Roethke • Thomas Hood • Sir Walter Scott • Henry David Thoreau • Kabir • Percy Bysshe Shelley • Ted Hughes • Walter de la Mare • Dorothy Parker • Max Ehrmann • Sara Teasdale
xxx/ellauri225.html on line 357: There are stunning passages from literature that have moved him for decades. There is poetry, prose, and criticism from John Milton, Dr. Samuel Johnson, Phil Collins, Thomas Gray, Blake, Wordsworth, Coleridge, Shelley, Keats, Tennyson, Browning, Swinburn, Elizabeth Bishop, John Ashbery and James Merrill Hintikka. Bloom meditates on the Hebrew prophets, the Kabbalah, Psalms, Job, the Song of Songs, and Ecclesiastes. And of course, his beloved Shakespeare.
xxx/ellauri225.html on line 410: Crane´s critical effort, like those of Keats and Rilke, is mostly to be found in his letters: he corresponded regularly with Allen Tate, Yvor Winters, and Gorham Munson, and shared critical dialogues with Eugene O´Neill, William Carlos Williams, E. E. Cummings, Sherwood Anderson, Kenneth Burke, Waldo Frank, Harriet Monroe, Marianne Moore, and Gertrude Stein. He was also an acquaintance of H. P. Lovecraft, who eventually would voice concern over Crane´s premature aging due to alcohol abuse. Most serious work on Crane begins with his letters, selections of which are available in many editions of his poetry; his letters to Munson, Tate, Winters, and his patron, Otto Hermann Kahn, are particularly insightful. His two most famous stylistic defenses emerged from correspondences: his "General Aims and Theories" (1925) was written to urge Eugene O´Neill´s critical foreword to White Buildings, then passed around among friends, yet unpublished during Crane´s life; and the famous "Letter to Harriet Monroe" (1926) was part of an exchange for the publication of "At Melville´s Tomb" in Poetry. The literary critic Adam Kirsch has argued that "Crane has been a special case in the canon of American modernism, because his reputation was never quite as secure as that of Eliot or Stevens. In fact he FAILED."
xxx/ellauri235.html on line 359: Grayn runous koskee seksuaalisen kyrvänhalun hylkäämistä. Runoilijan hahmo runoissaan on usein yksinäinen, vieraantunut ja marginaalinen, ja erilaisia muusoja tai sijaisäitihahmoja kutsutaan avuksi tai opastukseksi tavalla, joka ennakoi jonkin verran John Keatsin samankaltaisten hahmojen käyttöä. Vuoden 1742 neljän pidemmän runon tyypillinen "juoni" liittyy jonkinlaisen halun hylkäämiseen, kuten "Oodissa keväällä" tai, kuten Eton Collegen oodissa, valittaa viattomuutta. Joskus, kuten "Hymn to Adversity", ankara ja tukahduttava hahmo loihditaan nuhtelemaan liiallista halua ja auttamaan vaatimattoman ja inhimillisen toveruuden, seksuaalisen halun transponoidun ja sosiaalisen muodon, muodostumisessa. "Hymnissä tietämättömyydelle"Dunciadia (1728) käytetään nuhtelemaan "minää", joka kaipaa äidillistä ja demonista läsnäoloa. Erilaisilla, mutta toisiinsa liittyvillä tavoilla nämä neljä runoa esittelevät runoilijan etsintöä hänen suojelijahenkeensä, museaan, joka johtaa runollisen ja henkilökohtaisen identiteetin luomista.
xxx/ellauri312.html on line 546: Kierkegaard’s view was that one’s relation to a deity is irreducible to a creed (TRR, pp. 391–392). Instead of belief, what is vital is the religious romance. Willy to believe. The intimacy between a lesser being and a greater being is something we find in Keats' Endymion. Rorty analogizes religious faith with the experience of lovemaking. Unfair relations are valuable if they are able to deepen an individual’s unique life experience. They redeem the believer and the lover by helping them grow meaningfully, not by stretching uncomfortably. Religious connections range from "one of adoring obedience, or ecstatic communion, or quiet confidence, or some combination of these". Sounds a lot like Al Bundy's Love And Marrage.
xxx/ellauri312.html on line 585: Whitmanin "Amerikkalaiset", Keatsin "Pystymezän suuri demokratia", ja Blumenbergin visio "Mainiosta sosiaalisesta tulevaisuudesta" voidaan nähdä "utopistisen sosiaalidemokraattisen poliittisen ajattelun" sosiaalisina manifesteina, behauptete Rorty.
xxx/ellauri312.html on line 924: John Keats on kirjoittanut Hyperionista kaksi runoa: "Hyperion" ja "Hyperionin kukistuminen". Tieteiskirjailija Dan Simmons nimesi kaksi kirjaansa Keatsin runojen mukaan: Hyperion Cantos -sarjaan kuuluvat Hyperion ja sen seuraaja Hyperionin tuho. Friedrich Hölderlin on kirjoittanut runon "Hyperionin kohtalonlaulu", jonka on suomentanut Alle Tynni. Siinä taisi olla kaikki? Ei hizi, kyllä Hölderlinillä on vielä samanniminen romaani. Mutta Kyllä Simmonsin on niistä tunnetumpi! 80% piti tästä kirjasta. Varmaan Rortykin.
xxx/ellauri312.html on line 943: Brawne Lamia on yksityisetsivä, joka haluaa selvittää latauskybridi-poikaystävänsä John Keatsin kuolemaa ja TecnoCoren häneen kohdistamaa vainoa.
xxx/ellauri312.html on line 945: Brawne Lamia’s name comes from a combination of John Keats’ beloved Fanny Brawne, and his poem named Lamia (1819). She is described as a rather short and muscular with an intense gaze. She has shoulder-length black curls, dark eyes, sharp nose and wide expressive mouth. She is said to be very beautiful anyway. She becomes "romantically involved" with Johnny and pregnant to boot. She's from Lusus, a world that has gravity 1.3 times stronger than that of Earth. Because of that, she's shorter than many others, but has "heavy layers of mussel". Varoitus! seuraava kuva paljastaa yxityiskohtia ulkosynnyttimistä!
xxx/ellauri319.html on line 399: John Keats (1795–1821), English Romantic poet; he and his brother Tom were taken by tuberculosis
xxx/ellauri357.html on line 426: Toisin kuin Blaken, byzzöttäjän mielestä Plato oli ihan huippua. Siitäkin jo voi päätellä että jätkä oli syvältä. Kaveri kiitteli erityisesti krekujen homostelua. Oli takuulla ihan silmitön narsisti. Percy nautti elämästä naisten ympäröimänä: ensin sisaret, sitten vaimo 1 Harriet ja sen sisko Eliza, sitten Mary Frankenstein ja sen sisarpuoli Jane, sit 1 Teresa, kunnes Percy hukkui kaikexi onnexi Italian biitsillä 1822. Vizi mikä päkäpää. Empsychidionissa Persy käy nää kaikki hoidot vielä läpitte. Kaikki anglosaxi romantikkomiehet: Blake, Wordsworth, Coleridge, Keats, Byron, Shelley, luuli olevansa jotain luomakunnan kingejä. Kavereille se ainut oikea tuntuu olevan minä ize, jota taajaan vaihtuvat panopuut vaan täydentää. Länkkärimiesajattelijoilla on ollut taipumus mieltää järki, henki, aktiivisuus, filosofia ja kulttuuri ylemmixi, miehekkäixi elementeixi ja tunne, materia, passiivisuus, intuitio ja luonto alemmixi, naismaisixi elementeixi. Erit. Plätö, Pekoni ja Hegel oli näillä linjoilla. Pekoni sentään kexi pakastekanan. Romanttiset miehet koitti omia naistenkin alemman kenttäpuoliskon tunteellisille setämiehille, kuin FBI-agentti Siili Booth.
xxx/ellauri357.html on line 497: Keatsin kuoleman jälkeen vuonna 1821 Shelley kirjoitti Adonaisin, jota rasvainen Harold Bloom piti yhtenä tärkeimmistä pastoraalisista hinurihenkisistä elegioista. Runo julkaistiin Pisassa heinäkuussa 1821, mutta sitä myytiin vain vähän.
xxx/ellauri357.html on line 509: Shelleyn pahasti hajonnut ruumis huuhtoutui maihin Viareggiossa kymmenen päivää myöhemmin, ja Trelawny tunnisti sen vaatteista ja kopiosta Keatsin Lamiasta takin taskussa. Elokuun 16. päivänä hänen ruumiinsa polttohaudattiin rannalla lähellä Viareggioa ja tuhkat haudattiin Rooman protestanttiselle hautausmaalle. Päivä sen jälkeen, kun uutiset hänen kuolemastaan saapuivat Englantiin, Tory Lontoon sanomalehti The Courier painoi: "Shelley, joidenkin uskottomien runojen kirjoittaja, on hukkunut; nyt hän tietää, onko Jumalaa vai ei. Vai onko se ehkä suuri kana."
xxx/ellauri385.html on line 259: Melankolian anatomian ihailijoita ovat muun muassa tourette typerys Samuel Johnson, n.h. Holbrook Jackson (jonka Anatomia of Bibliomania [1930] perustui tyyliin ja esitykseen), George Armstrong Custer (sekö polvivamma kenzu? no se!), joku Calle Lammas ja John Keats (joka sanoi sen olevan hänen suosikkikirjansa). Se kolahti myös n.h. Northrop Paistoxelle1, Stanley Kalalle2, Anthony Powellille, Philip Vetomiehelle, Cy Twomblylle, Jorge Luis Borgesille (joka käytti lainausta epigrafina tarinassaan "The Library of Babel"), O. Henrylle (William Sidney Porter), edelleen Amalia Lehto, William Penssa (joka kirjoitti NYRB Classicsin 2001 uusintapainoksen johdannon), Nick Luola, Samuel Beckett ja Jacques Barzun (joka näkee sen ennakoivan 1900-luvun psykiatriaa, varsinainen neropatti). The Guardianin kirjallisuuskriitikko Nick Leskon mukaan Anatomia "selviytyy asiantuntevien keskuudessa". N.h. Washington Irving lainaa siitä jonkun vitun The Sketch Bookin ozikkosivulla. Hemmetti nää on järestään anglosaxeja! Jo on ozaa.
101