ellauri033.html on line 815: Lamartine syntyi Burgundin maakunnassa ranskalaiseen aatelisperheeseen. Hänen vanhempansa kasvattivat hänet hartaaksi katolilaiseksi, mutta hän kääntyi myöhemmin panteismiin kirjoittaessaan teoksiaan Jocelyn ja La Chute d´un ange. Vuonna 1847 hän kirjoitti teoksen Histoire des Girondins ylistyksenä girondistien puolueelle.
ellauri060.html on line 973: Bloy: Histoires désobligeantes (1894)

ellauri060.html on line 976: Villiers d'Isle-Adam: Histoires insolites (1888)

ellauri118.html on line 397: Pierre Ambroise François Choderlos de Laclos [ʃɔdɛʁlo də laklo] (18. lokakuuta 1741 Amiens, Ranska – 5. syyskuuta 1803 Taranto, Italia) oli ranskalainen upseeri, liikemies, diplomaatti ja kirjailija. Hänet tunnetaan erityisesti kirjeromaanistaan Vaarallisia suhteita (alkuteos Les liaisons dangereuses), joka ilmestyi vuonna 1782. Hän julkaisi myös runokokoelman, sovitti Madame Riccobonin romaanin Histoire d’Ernestine oopperalibretoksi sekä julkaisi yhteiskunnallisen tutkielman naisten kouluttamisesta. Taas yx tällänen Fenelon.
ellauri163.html on line 809: Ja huolimatta tästä lopusta, joka tuli romaanista, josta elokuva sovitettiin, Georges Bernanosin Nouvelle Histoire De Mouchette (josta Bresson oli myös sovittanut elokuvansa Maapapin päiväkirja), se ei ole hyvä; se löyhkää artikulaatiolta ja melodraamalta, joka on villisti ristiriidassa Au Hasard Balthazarin kanssa, varsinkin kun otetaan huomioon, kuinka usein (ja yllättävän kriittisesti) oikein nämä kaksi elokuvaa yhdistetään.
ellauri172.html on line 97: Théodore Agrippa d’Aubigné (1552 Pons, Ranska −1630 Geneve, Sveitsi) oli ranskalainen kirjailija ja aikansa historioitsija, joka kuoli maanpakolaisena. Hän oli maineikas huuakotti. Hänen ystäviään oli Henrik Navarralainen, ja hän oli Madame de Maintenonin isoisä. Pariisin parlamentti määräsi hänen teoksensa Histoire universelle 1550−1601 poltettavaksi. Teos on merkittävä aikalaiskuvaustensa vuoksi. Merkittävin hänen teoksistaan on seitsenosainen runoelma Les Tragiques (1616), jossa hän käsittelee Ranskan tilannetta, uskonvainoja ja Jumalan rangaistuksia. Hän pakeni 1620 Geneveen, jossa kuoli. Kaikesta huolimatta
ellauri210.html on line 1458: Aanyway, se (Perraultin siis) julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1695 pienenä volyymina ja julkaistiin uudelleen vuonna 1697 Perraultin teoksessa Histoires ou contes du temps passé. Andrew Lang sisällytti sen, hieman eufemisoituna, johkin vitun Harmaakeijukirjaan. Se on luokiteltu Aarne-Thompsonin tyypin 510B kansantarinoiden joukkoon, luonnotonta rakkautta.
ellauri247.html on line 207: L’Histoire de Gil Blas de Santillane est un roman d'inspiration picaresque de l'écrivain français Alain-René Lesage, paru entre 1715 et 1735. Lesage joue avec les références antiques et picaresques qu'il détourne. Et l'inspiration antique marque l’œuvre jusque dans le découpage en douze livres, qui rappelle les douze chants de l'Énéide.
ellauri247.html on line 209: L'Histoire de Gil Blas de Santillane n'est pas un roman picaresque puisque le personnage éponyme monte au fur et à mesure l'échelle sociale contrairement au picaro qui, lui, cherche en vain à atteindre la richesse et la noblesse, contrairement à Gil Blas qui devient riche et obtient ses lettres de noblesse. La dimension religieuse est présente dans l’œuvre puisqu'Ambroise de Lamela et don Raphaël, deux brigands ayant joué des tours à Samuel Simon et ayant volé l'argent d'un couvent, seront punis par l'Inquisition sous les yeux de Gil Blas (XII, 1).
ellauri247.html on line 211: Alain-René Lesage ou Le Sage, né le 8 mai 1668 à Sarzeau1 et mort le 17 novembre 1747 à Boulogne-sur-Mer, est un romancier et dramaturge français. Bien qu’il soit aujourd’hui surtout connu pour son roman picaresque Histoire de Gil Blas de Santillane, Lesage est l’auteur d’une importante production théâtrale. Il a notamment contribué au développement et au renouvellement du « théâtre de la Foire » Après les marionnettes et les danseurs de corde, les acteurs forains en vinrent progressivement à jouer de véritables petites comédies, souvent écrites par des auteurs de renom et de talent. Toujours modeste, c’est par ses ouvrages seuls qu’il obtint sa réputation, et jamais il ne rechercha les dignités et les titres littéraires. Nietsche piti Gil Blasista enemmän kuin Shakespearesta. Varmaan se oli parempi kuin tuo nenäkäs skottitohtori.
ellauri247.html on line 234: Thomas Nashe perusti teoksellaan The Unfortunate Traveller, or, The Life of Jacke Wilton (1594) englantilaisen seikkailullisen veijariromaanin tyypin (rogue story). Saksan kirjallisuuden tunnetuin veijariromaani on Hans Jacob von Grimmelshausenin Der abenteurliche Simplicissimus Teutsch (1669, Seikkailukas Simplicissimus), jonka innoittamana julkaistiin muitakin "simplikiaanisia" kirjoja, kuten Johan Beerin Der simplicianische Weltkucker (1677–1679) ja Daniel Speerin Der Ungarische oder Dacianische Simplicissimus (1683). Tunnettuja veijariromaaneja ovat myös ranskalaisen Alain-René Lesagen Histoire de Gil Blas de Santillane (1715–1735, Kavaljeerin muistelmat) sekä englantilaisten Daniel Defoen Moll Flanders (1722, suom.), Henry Fieldingin Jonathan Wild (1743), Tobias Smollettin The Adventures of Roderick Random (1748) ja William Thackerayn The Luck of Barry Lyndon (1844).
ellauri348.html on line 715: Marie-Catherine d’Aulnoy skrev en litterär version av sagan, Histoire d'Hypolite comte de Duglas (1690) som byggde på en fransk folksaga, troligen av keltiskt ursprung. En liknande variant förekommer i medelhavsländerna. Varianter förekommer i Östeuropa liksom på Irland, där sagokungen Finns son Ossian oftast är hjälten.
ellauri365.html on line 49: Maupassant [måpasa], Henry René Albert Guy de, fransk författare, f. 5 aug. 1850 på slottet Miromesnil i Normandie, d. 6 juli 1893 Auteuil, var ättling af en gammal lothringsk adels- familj; modern var sy- ster till skalden Alfred de Poittevin. Föräld- rarna skildes tidigt, och den intelligenta och litterärt intresse- rade modern, en barn- domsväninna till Gu- stave Flaubert, ledde sonens uppfostran. Hans barndom förflöt vid Normandies kust, där M. insöp sin kärlek till naturen och lärde kän- na dessa normandiska typer, som han sedan så gärna skildrade. Adertonårig inträdde han 1868 i Marinministeriet, men öfvergick 1878. till kultusministeriet. Han saknade emellertid intresse för ämbetsmannabanan. Redan tidigt vak- nade hans lust för litteraturen, som närdes af mo- derns ungdomsminnen. Flaubert omfattade honom med en faders kärlek, kritiserade strängt hans. första omogna försök, inpräntade i hans sinne sina egna konstnärliga principer, lärde honom att genom aldrig tröttnande observation söka uppfånga det förut icke iakttagna och därför nya och att återge. det så, att det skildrade fenomenet skiljer sig från alla andra och blir individuellt och enastående. Framför allt afhöll han honom från att debutera för tidigt. Från midten af 70-talet meddelade dock M. under hvarjehanda pseudonymer (oftast Guy de Valmont) smärre bitar åt tidningar och tidskrifter, och 1879 fick han uppförd en drama- tisk bagatell, Histoire du vieux temps. Hans verk- liga debut inföll dock först 1880 med diktsamlingen Des vers. Den har obestridligen ett originellt skaplynne och väckte uppseende kanske ej minst därför, att den hotades med ett åtal för osedlighet hufvudsakligen på grund af dikten Le mur), som deck afstyrdes genom inflytelserika vänner. M. insåg sedan själf, att hans talang låg mera för prosan, i all synnerhet sedan han samma år ut- gifvit novellen Boule de suif (i "Soirées de Mé- dan"). Med denna novell, som utmärktes genom skarp observationsförmåga och ypperlig prosa- stil, slog M. igenom och intog sin plats som en at den naturalistiska skolans förnämsta representanter och en af den franska litteraturens största novellister. Den efterföljdes af en lång rad novel ler, först publicerade i "Gil Blas" och "Echo de Paris" och sedan samlade i bokform under följande titlar: La maison Tellier (1881), M:lle Fifi (1882), Les contes de la Bécasse (1883), Clair de lune i (1884), Au soleil (resebilder, s. a.), Les soeurs Rondoli (s. a.), Miss Harriett (s. a.), Yvette (s. a.; sv. öfv. 1905), Monsieur Parent (s. a.), Contes du jour et de la nuit (1885), Contes et nouvelles (s. 4.), Contes choisis (1886), La petite Roque (s. a.), Toine (s. 1.), Le Horla (1887), Sur l'eau (rese- skildringar, 1888), Le rosier de Mime Husson (s. å.), L'héritage (s. a.), La main gauche (1889), Histoire d'une fille de ferme (s. a.), La vie errante (reseskildringar, s. å.) och L'inutile beauté (1890); efter hans död ha ytterligare publicerats Le père Milon (1899; "Gubben Milon", s. å.), Le colporteur (1900) och Dimanches d'un bourgeois de Paris (s. å.). Till dessa novellsamlingar ansluta sig sexromanerna Une vie (1883; "Ett lif", 1884), Bel-ami (1885; "Qvinnogunst", 1885 och 1901), Mont-Oriol (1887; sv. öfv. 1895), Pierre et Jean (1888; "Pierre och Jean", s. a.), Fort comme la vi mort (1889; "Stark som döden", 1894 och 1910) och Notre coeur (1890; "Vårt hjerta", 1894 och 1910). För scenen skref M. vidare treaktsskåde spelet Musotte (i samarbete med J. Normand, 1891) och La paix du ménage (uppf. på Théâtre fran- çais, 1893). M. skref äfven litterära studier, bl. a. öfver Emile Zola (1883) och Gustave Flaubert (1884). Denna oerhörda produktion fullbordades en på den korta tiden af omkr. tio år. Den gjorde honom hastigt världsberömd som en äkta represen tant för den franska conten, en ättling i rakt ned stigande led af de gammalfranske fabliåförfattarna, med ära upphärande Rabelais', La Fontaines och Voltaires traditioner.
xxx/ellauri129.html on line 632: Fontenelle sai kasvatuksensa jesuiitoilta. Hän vaihtoi aloittamansa asianajajanuran kirjalliseen. Ensin hän yritti Pariisissa traagisena ja paimenrunoilijana, mutta saavutti menestystä vasta Lukianoksen tyyliin kirjoitetuilla dialogeillaan Dialogues des Morts (1683). Oikean alansa hän kuitenkin löysi vasta ruvettuaan Anto Leikolaxi. Teos Entretiens sur la Pluralité des Mondes (1686) oli ensimmäinen onnistunut yritys yleistajuisesti esittää Kopernikuksen, Galilein ja Descartesin oppeja. Teos Histoire des oracles (1687) oli sivistyneitä varten tehty hollantilaiselta oppineelta Antonius van Dalelta nyysitty kirja, jossa Fontenelle joutui ristiriitaan kirkon kanssa. Pientä ironis-leikillistä kritiikkiä, joka nojas senaikaisen luonnontieteen perustuksiin. Markiisitar de Lambertin suuntaamääräävissä hienon maailman salongeissa Fontenellella oli suuri näkyvyys. Akatemiassa se aloitti akateemikkojen omakehuperinteen. Eipä siitä sen enempää.
xxx/ellauri129.html on line 724: Nodierin kaunokirjalliset teokset ovat sekä narratiivisia että bibliografisia, kuten teos Mélanges tirés d´une petite bibliothèque, jonka ensimmäinen osa ilmestyi 1829. Kertomuksista huomattavimpia ovat Infernaliana (1822), Smarra, ou les démons de la nuit (1821), Trilby, ou le lutin d´Argail (1822), Histoire du roi de Bohême et de ses sept châteaux (1830), La Fée aux miettes (1832), Inès de las Sierras (1837), Les quatre talismans et la légende de soeur Béatrix (1838). Sanakirjan Dictionnaire universel de la langue française (1823) arvellaan syntyneen ryhmätyönä, vaikka se on julkaistu Nodierin nimissä.
xxx/ellauri173.html on line 162: Au IIIe siècle avant J-C, l’ingénieur grec Philon de Byzance classe les jardins suspendus de Babylone, au sud de l’actuel Irak, parmi les sept merveilles du monde antique. Le premier à les évoquer est le prêtre babylonien Bérose (IVe siècle avant J-C). Il attribue leur construction à Nabuchodonosor II, qui les aurait créés pour son épouse persane Amytis, laquelle se languissait de la verdure de son pays natal. Le texte de Bérose est perdu, mais il subsiste sous forme de fragments chez des historiens et géographes du Ier siècle avant J-C, tels Flavius Josèphe, Diodore de Sicile et Strabon ; on le retrouve également chez Eusèbe de Césarée (265-339 de l’ère chrétienne). Toutefois, à l’exception de Bérose, aucun texte babylonien ne mentionne les jardins suspendus, ou du moins pas un seul n’a été retrouvé. Aucune des inscriptions relatant les grands chantiers de Nabuchodonosor II ne contient une référence à un jardin surélevé. Dans ses Histoires, le géographe et historien grec Hérodote (480-425 avant notre ère), qui a visité Babylone un siècle seulement après la mort de Nabuchodonosor, ne les évoque pas non plus lorsqu’il décrit la ville. Les murailles, la tour de Babel ou Ziggurat d’Etemenanki, les palais royaux et autres constructions de la ville antique ont été identifiés par les fouilles archéologiques ou sont attestés dans les textes cunéiformes. Mais cela n’a pas été le cas pour les jardins.
xxx/ellauri173.html on line 175: Et tous les épisodes du Nouveau-Testament ! Quelles épreuves ! ― Et toutes les anecdotes de l’Histoire des empires d’Orient et d’Occident ! Quelle collection ! Et les martyres ! et les supplices ! Depuis celui des sept Machabées et de leur mère, jusqu’à ceux de Jean de Leyde et de Damiens, sans omettre les principaux sacrifices des chrétiens livrés aux bêtes dans les cirques de Rome, de Lyon et d’ailleurs !
xxx/ellauri202.html on line 229: Conservateur en esthétique, mais progressiste en politique, France trouve dans l'affaire Dreyfus son Histoire contemporaine (l'Orme du mail, 1897 ; le Mannequin d'osier, 1897 ; l'Anneau d'améthyste, 1899 ; Monsieur Bergeret à Paris, 1901). Il a aussi prêté sa plume aux diverses manifestations de la gauche militante. (Académie française, 1896 ; prix Nobel 1921).
18