ellauri052.html on line 85: I find this judgement troubling. Certainly, one can agree that Herzog is lavish and intense. But through his eyes, we see women as very peculiar creatures. We meet a devotee of sex in Herzog’s lover, Ramona, the sad, enigmatic, emotionless pencils that are Valentine’s wife and Herzog’s first wife, and the castrating sex bomb that is Madeline. Very rarely do we feel that these characterisations are different from these characters’ reality—the novel seems to suggest that these women really are as limited as Herzog sees them.
ellauri052.html on line 89: Harold Bloom is right to dismiss Bellow’s female characters of the later novels as “third-rate pipe dreams.” When a reader, holding Humboldt’s Gift in his hands, looks back at Augie March, the journey Saul Bellow has taken in his depiction of people is a very sad one. There is no way to compare the daring, principled Mimi Villars, Augie March’s one equal in oration, to the simple Ramona (Herzog), or to the comically shallow Renata (Humboldt’s Gift). Where is a woman equal to Augie’s Thea in these later books?
ellauri052.html on line 934: Ultimately, much of the book revolves around a perceived opposition between “young Saul,” the politically radical, amorously multitasking free spirit who raised him, and “old Saul,” the reactionary, race-baiting friend of authority and Allan Bloom who occupied his father’s body for its final 40 years. Greg had a front-row seat for Bellow’s supposed conversion, after the rise of black power and the Six Day War, to the unfashionable conservatism that remains the unspoken reason his books aren’t read much in America today. He is thus well-placed to describe how that change—dramatically evident in Mr. Sammler’s Planet (1970), the neo-con novel par excellence, but also in Herzog—manifested itself in private.
ellauri052.html on line 942: It may be helpful to note here that Bellow’s fame, already growing after The Adventures of Augie March, exploded after the publication of Herzog in 1964—the same year Daniel, his youngest son, was born. By the time the newly rich writer, urged by his third wife, moved into a fancy co-op on Lake Michigan, Greg already possessed enough of what he thought were his own opinions to dislike the white plush carpets, the 11 rooms “filled with fancy furniture and modern art.” Reminding the reader he was “raised by a frugal mother and a father who had no steady income,” Greg says that he “found the trappings of wealth in their new apartment so repellent that I complained bitterly to Saul,” who replied that he didn’t care about the new shiny things so long as he could still write—which he could. “As I always had, I accepted what he said about art at face value,” Greg admits, but he stopped visiting the new place. After the marriage deteriorated and Saul moved out, 3-year-old Daniel, in the words of ex-child-therapist Greg, “took to expressing his distress” by peeing on the carpets. “I have to admit that the yellow stains on them greatly pleased me,” Greg writes—for once showing off the Bellovian touch.
ellauri052.html on line 970: know whether she was sleeping with Bellow yet; “they were all placing bets.” She started an affair with Bellow’s friend Jack Ludwig (the prototype for Gersbach in Herzog) only after she learned of her husband’s many infidelities.
ellauri052.html on line 977: The most important person in Bellow’s life—Maury, his oldest brother. As Leader shows, Maury was both the driving force in Bellow’s Americanization and a major presence in his work. Parents and wives came and went, but Maury remained: Simon in Augie March, Shura in Herzog, Julius in Humboldt’s Gift. As peremptory and violent as their father but more competent, Maury epitomized the cult of power and material success that both fascinated and repelled Bellow. “I recognized in him the day-to-day genius of the U.S.A.,” Bellow said in an interview with Philip Roth. In the same conversation, Roth observed that Maury’s reckless, angry spirit was “the household deity of Augie March.” By the time Maury finished law school, he had already started collecting graft for a corrupt Illinois state representative, skimming off the top for himself and his mother. A charismatic ladies’ man with an illegitimate son, Maury was “very proud of his extraordinary group of connections, his cynicism, his insiderhood,” Bellow told Roth. Maury was disdainful of his brother’s nonremunerative choice of profession, which he considered luftmenschlich—frivolous, impractical.
ellauri060.html on line 1021: Herzen Aleksandr">Aleksandr Herzen: Menneitä ja mietteitä. (Byloe i dumy, 1868.) Suomentanut Esa Adrian. Jyväskylä: Gummerus, 1981. ISBN 951-20-2249-4.
ellauri062.html on line 873: Kundry kertoo Parsifalin isän Gourmetin kuolleen lounaalla ja hänen äitinsä Herzeleiden (Sydänsuru) kuolleen sydänsuruun. Parsifal on hyökätä Kundryn kimppuun ja Gurnemaz joutuu torjumaan häntä jälleen. Wer ist der Gral? (Kekä on Graal?) kysyy tietämätön Parsifal. Ei se ole kekä vaan mikä, se on reikä. (Siis noin niinkun symbolisesti.)
ellauri070.html on line 166: Daß von den klar geschlagenen Hämmern des Herzens Että mun syömmeni kirkassointiset nuijat
ellauri071.html on line 492: Als weitere deutsche Trivialnamen wurden unter anderem Waldmeier, Mösch, Mäserich, Mai(en)kraut, Zehrkraut und Herz(ens)freu(n)d genannt. Im deutschsprachigen Raum werden oder wurden für diese Pflanzenart, zum Teil nur regional, auch die folgenden weiteren Trivialnamen verwandt: Gliedegenge (Schlesien), Gliedekraut (Schlesien), Gliederzunge, Gliedzwenge, Halskräutlein (Elsass), Herfreudeli (Bern, Freiburg), Herzfreud, Leberkraut, Mäsch (Mecklenburg), Mariengras, Massle, Meesske (Ostpreußen), Wohlriechend Megerkraut, Meiserich, Meister (Westfalen), Mentzel, Meserich (Schlesien), Meusch (Mecklenburg), Möschen (Holstein, Ostpreußen), Möseke (Mark bei Rheinsberg), Schumarkel, Sternleberkraut (Schweiz), Theekraut (Schweiz), User leiven Fraun Bedstoa (Göttingen), Waldmännlein und Wooldmester (Bremen, Unterweser).
ellauri097.html on line 404: Es hat in Kants Leben Männerfreundschaften gegeben, die weit über Wissenschaftlerkontakte hinausgegangen sind und die man als enge Bindungen bezeichnen muss. Hier ist zum Beispiel der englische Geschäftsmann Joseph Green (1727 - 1786) zu nennen. Diesen besuchte Kant jahrzehntelang täglich und speiste regelmäßig bei ihm, unternahm mit ihm Ausflüge, hatte bei dessen Firma sein Geld angelegt, ging mit Green jeden Satz(!) seiner ersten "Kritik" durch. Green hatte, so ein Zitat beim Kant-Biografen Kühn, "unstreitig auf sein (Kants) Herz und auf seinen Charakter einen entscheidenden Einfluss". Nach Greens Tod 1786 besuchte Kant nie mehr eine Abendgesellschaft und verzichtete bis zu seinem Lebensende ganz und gar auf jegliches(!) Abendessen.
ellauri109.html on line 79: die seine Liebe in unseren Herzen zurückgelassen hat.
ellauri132.html on line 859: Mit der Übernahme der Grenzboten begann seine Karriere als Journalist. In der Wochenzeitschrift verfasste Freytag auch politisch kritische Artikel, so unter anderem über die Niederschlagung des schlesischen Weberaufstandes, was eine steckbriefliche Fahndung durch Preußen zur Folge hatte. Er ersuchte deshalb seinen Freund Herzog Ernst von Sachsen-Coburg-Gotha um politisches Asyl und zog 1851 nach Siebleben bei Gotha. Herzog Ernst verlieh ihm 1854 den Hofratstitel. Noi Gothat on kai niit kuningatar Victorian sukulaisia.
ellauri132.html on line 924: Das Mädchen mit heißem Lieben in seinem Herzen getragen; se oli rakastanut tosi kuumasti tätä tyttöä,
ellauri132.html on line 927: Das war die schwerste Stunde für zwei gebrochne Herzen. Se oli kaikkein traagisinta kahelle rikkuneelle ruukulle.
ellauri145.html on line 154: Christian Dietrich Grabbe (1801–1836) oli saksalainen näytelmäkirjailija. Hän kirjoitti useita näytelmiä, joiden vahvin puoli ei ole esitettävyys mutta joissa ilmenevä luonteenerittely on usein nerokas, joskin toisinaan erikoinen ja keinotekoinen. Hänen draamansa Herzog Theodor von Gothland on osaksi mauton, mutta osaxi suurisuuntainen ja syväajatuksinen. Hänen muista draamateoksistaan ovat huomattavia Don Juan und Faust (1829), Kaiser Friedrich Barbarossa (1829), Kaiser Heinrich VI (1830), Napoleon oder die hundert Tage (1831), Hannibal (1835) ja Die Hermansschlacht (julk. 1838). Monet arvostelijat pitivät aikoinaan Grabbea Heinrich von Kleistin rinnalla Friedrich Schillerin jälkeen Saksan suurimpana draamaerona. Minnes unohtui Scherz, Satire, Ironie und tiefere Bedeutung. Lustspiel, geschrieben 1822, Änderungen bis 1827. Uraufführung München 1907, jota suizuttavat Aarne sekä Antero? Vähän tuntuu siltä että Anterolle ja sen mielirunoilijoille olis kaikille pitänyt jakaa kirja "Be Your Own Best Friend". Grabbessa lisää ensi numerossa, jossa Grabbe ja Klopstock razastavat Vormärzin kuuman taivaan alla, te mukana!
ellauri146.html on line 120: Grabbe stellt sich natürlich an die Seite eines solchen neuerstandenen Homer und Shakespeare und an einer andern Stelle, wo er ein keimendes Genie verkündet, liest man wenigstens den stillen Herzenswunsch heraus, er selbst möchte dies Genie sein: »Judenjungen,« sagt der Baron, »deren Bildung im Schweinefleischessen besteht, spreizen sich auf den kritischen Richterstühlen und erheben nicht nur Armseligkeitskrämer zu den Sternen, sondern injurieren sogar ehrenwerte Männer in ihren Lobsprüchen; Reimschmiede, die so dumm sind, daß jedesmal, wenn ein Blatt von ihnen ins Publikum kommt, die Esel im Preise aufschlagen, heißen ausgezeichnete Dichter. Schauspieler, die so langweilig sind, daß natürlich alles vor Freude klatscht, wenn sie endlich einmal abgehen, heißen denkende Künstler; Vetteln, deren Stimme so scharf ist, daß man ein Stück Brot damit abschneiden könnte, tituliert man echt dramatisch Sängerinnen. – O stände doch endlich ein gewaltiger Genius auf, der, mit göttlicher Stärke von Haupt zu Fuß gepanzert, sich des deutschen Parnasses annähme und das Gesindel in die Sümpfe zurücktreibe, aus welchen es hervorgekrochen ist.«
ellauri146.html on line 124: Rudolf von Gottschall (1823–1909) oli saksalainen kirjailija, aikansa Saksan monipuolisimpia. Gottschall oli lyyrikko (Neue Gedichte), eepikko (Carlo Zeno, Maja), hän kirjoitti romaaneja (Im Banne des schwarzen Adlers) ja erityisesti näytelmiä: hänen merkittäviä murhenäytelmiään ovat Mazeppa, Der Nabob, Katharina Howard, König Karl XII, Herzog Bernhard von Weimar ja Amy Robsart. Hän kirjoitti myös komedioita, kuten Fix und Fox, Die Diplomaten, Der Spion von Rheinsberg. Mit einer Doktorarbeit über die römischen Strafen bei Ehebruch wurde er 1846 in Königsberg promoviert. De adulterii poenis iure romano constitutis. Gottschalls fortschrittliches Schaffen war zu seinen Lebzeiten geachtet, seine Dramen wurden gern gespielt. Seine Werke zeichneten sich vor allem durch unabhängige Urteilskraft, aber auch durch zeitbezogene Kritik aus, was mit dazu beigetragen hat, dass er nach seinem Tode schnell in Vergessenheit geriet. Lisäksi hän oli kirjallisuushistorioitsija ja esteetikko. Kirjallisuudentutkijana hän julkaisi teoksen Poetik. Vittuako se selitti tossa suorasanaisesti mitä Grabbe kertoo ize paljon hauskemmin? Taitaa olla kuivuri. Saima Harmaja on suomentanut Gottschallin runon "Ken nokkivi ikkunaa? Lupsa!", jonka on säveltänyt Kari Haapala.
ellauri146.html on line 144: Und nie dein Herz, Marie! Pois vaipanvälistä toi Lonkero!
ellauri152.html on line 736: Spinozalla on isot älykkäät mustat silmät. Mendelssohnilla myös, vaikka ne ovat erinäköisiä. Einstein ja Herzl kuuluvat samaan parhaaseen A-ryhmään. Hiekalla täytetty metallimalja sisälsi esinahkoja.
ellauri162.html on line 740: 1827 wechselte Forberg nach Hildburghausen und wurde außerordentlicher Beisitzer der Fotzenpolizeiabteilung der herzoglichen Landesregierung. 1829 wurde er mit voller Besoldung in den Ruhestand versetzt. 1840 erschien sein „Lebenslauf eines Verschwollenen“. 1848 starb Forberg nach sechswöchiger Krankheit im Alter von 77 Jahren als Herzoglich Sachsen-Meiningischer Geheimer Kanzleirat in Hildburghausen.
ellauri172.html on line 445: Ach, sein armes Herz war liebekrank. Onhan sillä pussit tyhjentämättä.
ellauri172.html on line 470: Doch es schlagt kein Herz in ihrer Brust. Mutta voi, se on sydämmetön!
ellauri172.html on line 523: Und zu saugen seines Herzens Blut. Ja sen tapista sydänverta imemään.
ellauri185.html on line 855: In Leader's Bellow biography Vol 2, “Love and Strife,” the novel “Herzog” is published on the very first page and reaches No. 1 on the best-seller list, supplanting John le Carré’s ‘The Spy Who Came In From the Cold.’ Never again would Bellow, about to turn 50 years old, lack for wealth, power, awards or flunkies to stand by him, ready to take his coat and do his bidding. The temptation for someone in his position was to become an insufferable, spoiled monster. And Bellow quickly gave in to temptation.
ellauri191.html on line 1340:
ellauri198.html on line 56: "... Näyn pohtineen tässä kirjassa ja myöhemmin Herzogissa sitä, kuinka yksilö voi kiertää tämän laajan kaupallisen yhteiskunnan kontrollia tulematta nihilistixi tai kommunistixi, välttää tyhjän kumouksellisuuden ja sensemmoisen mielettömyyden. Olen pohtinut, onko muita, luonteikkaampia metkuilun ja vapaan valinnan muotoja... Juu ja onhan niitä, esim. silmään kusenta ja vedätys. Olen yrittänyt osoittaa kirjoissani, ettei totuus välttämättä ole kaikki kaikessa. Ehkä on myös vaihtoehtoisia totuuksia jotka ovat dolce vitan puolella. Olen valmis myöntämään, että olemme broidini kanssa parantumattomia valehtelijoita ja moukkia ja että meillä on täysi syy pelätä totuutta, mutta en silti aio lakata toivomasta että selviämme tästä ilman syytteitä. Ehkä kaikesta huolimatta on sellaisiakin lurjuksia, jotka ovat ystäviämme maailmankaikkeudessa."
ellauri203.html on line 143: Herzenille Dosto kirjoitti 1845: sanoissa jumala ja uskonto näen pimeää, hämärää, kettinkiä ja solmuruoskan. Doston näkö kyllä parani loppupeleissä, se näki tunnelin päässä pilkottavan valoa.
ellauri203.html on line 495: Verkhovensky Sr on talousliberaali länkkäri joka erehtyy jelppimään nihilistejä. Alexander Herzen turripuvussa.
ellauri204.html on line 60: Am andern Tage, als sie mit dem König und allen Hofleuten sich zur Tafel gesetzt hatte und von ihrem goldenen Tellerlein aß, da kam, plitsch platsch, plitsch platsch, etwas die Marmortreppe heraufgekrochen, und als es oben angelangt war, klopfte es an die Tür und rief: "Königstochter, jüngste, mach mir auf!" Sie lief und wollte sehen, wer draußen wäre, als sie aber aufmachte, so saß der Frosch davor. Da warf sie die Tür hastig zu, setzte sich wieder an den Tisch, und es war ihr ganz angst. Der König sah wohl, daß ihr das Herz gewaltig klopfte, und sprach: "Mein Kind, was fürchtest du dich, steht etwa ein Riese vor der Tür und will dich holen?" - "Ach nein," antwortete sie, "es ist kein Riese, sondern ein garstiger Frosch." - "Was will der Frosch von dir?" - "Ach, lieber Vater, als ich gestern im Wald bei dem Brunnen saß und spielte, da fiel meine goldene Kugel ins Wasser. Und weil ich so weinte, hat sie der Frosch wieder heraufgeholt, und weil er es durchaus verlangte, so versprach ich ihm, er sollte mein Geselle werden; ich dachte aber nimmermehr, daß er aus seinem Wasser herauskönnte. Nun ist er draußen und will zu mir herein." Und schon klopfte es zum zweitenmal und rief:
ellauri204.html on line 72: Als er aber herabfiel, war er kein Frosch, sondern ein Königssohn mit schönen und freundlichen Augen. Der war nun nach ihres Vaters Willen ihr lieber Geselle und Gemahl. Da erzählte er ihr, er wäre von einer bösen Hexe verwünscht worden, und niemand hätte ihn aus dem Brunnen erlösen können als sie allein, und morgen wollten sie zusammen in sein Reich gehen. Dann schliefen sie ein, und am andern Morgen, als die Sonne sie aufweckte, kam ein Wagen herangefahren, mit acht weißen Pferden bespannt, die hatten weiße Straußfedern auf dem Kopf und gingen in goldenen Ketten, und hinten stand der Diener des jungen Königs, das war der treue Heinrich. Der treue Heinrich hatte sich so betrübt, als sein Herr war in einen Frosch verwandelt worden, daß er drei eiserne Bande hatte um sein Herz legen lassen, damit es ihm nicht vor Weh und Traurigkeit zerspränge. Der Wagen aber sollte den jungen König in sein Reich abholen; der treue Heinrich hob beide hinein, stellte sich wieder hinten auf und war voller Freude über die Erlösung.
ellauri204.html on line 78: Es ist ein Band von meinem Herzen,
ellauri204.html on line 83: Noch einmal und noch einmal krachte es auf dem Weg, und der Königssohn meinte immer, der Wagen bräche, und es waren doch nur die Bande, die vom Herzen des treuen Heinrich absprangen, weil sein Herr erlöst und glücklich war.
ellauri213.html on line 41: Taneli Kivipukin nahaton kalu huojuu jäykkänä kaverin päästyä ulos housuista alta aikayxikön. Tina Herzberg, mantelisilmäinen nähtävästi sekin, huokailee altavastaajana. "Pian mies oli alasti ja penis seisoi." Snart blottades ollonet. Nääh, det var ju blottat från första början. "Hiän näki ensi kertaa (LOL) miehen lujan penixen ja tunsi kostuvansa." Kiinalainen huora oli kauniimpi kuin kuolema mutta Taneli ei vääränrotuiselle luovuttanut Israelin siementä. Se sai vaan hifistellä ohuen polyesterin läpi Tanelin ståkukia. Rikollisen keskustelun ja pöydänalushiplauxen jälkeen Tanelilla seisoi yhä. Kinkku hoiteli jo nuijaa seuraavaa. Gimmelin alkup vedos 20v takaa on parempi kuin Ripsipiirakan 13v takainen säälittävä coveri.
ellauri216.html on line 212: Doch fällt mein Herz und Hoffen nicht. Ei säry sydän sentään eikä toiveikkuus.
ellauri222.html on line 68: In Leader's Bellow biography Vol 2, “Love and Strife,” the novel “Herzog” is published on the very first page and reaches No. 1 on the best-seller list, supplanting John le Carré’s ‘The Spy Who Came In From the Cold.’ Never again would Bellow, about to turn 50 years old, lack for wealth, power, awards or flunkies to stand by him, ready to take his coat and do his bidding. The temptation for someone in his position was to become an insufferable, spoiled monster. And Bellow quickly gave in to temptation.
ellauri222.html on line 107: This notion that Bellow’s achievement as a novelist was redemptive of the form was a consistent theme in the reviews up through “Herzog.” So was the notion that his protagonists were representatives of the modern condition. After “Herzog,” those reactions largely disappeared. People stopped fretting about the death of the novel, and Bellow’s protagonists started being treated as what they always were, oddballs and cranks. But the critical reception of Bellow’s books in the first half of his career funded his reputation. It cashed out, ultimately, in the Nobel Prize. Nobels are awarded to writers who are judged to have universalized the marginal.
ellauri222.html on line 145: I have just given you the back story and the dramatis personae of “Herzog.” “Herzog” is a novel about a forty-seven-year-old man having a nervous breakdown after learning that his much younger wife, who has left him abruptly, had been cheating on him with his closest friend. The man seeks succor in the arms of a loving, patient, and understanding woman. There is at least one respect in which the novel is not based on real life: Bellow didn’t have a nervous breakdown. He wrote “Herzog” instead.
ellauri222.html on line 149: “Herzog” is a revenge novel. The ex-wife, Madeleine, is a stone-cold man-killer. Her lover, Valentine Gersbach, is described as a “loud, flamboyant, ass-clutching brute.” Ludwig had a Ph.D. and a damaged foot; Bellow makes Gersbach a radio announcer with a wooden leg. The Herzog character is passive, loving, an innocent soul who cannot make sense of a world in which people like his estranged wife and her lover can exist. He is an ex-university professor, the author of a distinguished tome called “Romanticism and Christianity.” The Rosette Lamont character, called Ramona, is a sexpot with a heart of gold; she specializes in intimate candlelight dinners and lacy lingerie. She is a professor of love, not French.
ellauri222.html on line 151: “Herzog” was nevertheless received the way all Bellow’s novels had been received: as a report on the modern condition. Many of the critics who reviewed it—Irving Howe, Philip Rahv, Stanley Edgar Hyman, Richard Ellmann, Richard Poirier—knew Bellow personally and knew all about the divorce. (Poirier was an old friend of Ludwig’s; the review he published, in Partisan Review, was a hatchet job.) None of these reviewers mentioned the autobiographical basis of the book, and several of them warned against reading it autobiographically, without ever explaining why anyone might want to. The world had no way of knowing that the story was not completely made up.
ellauri222.html on line 153: Howe wrote that “Herzog” was a novel “driven by an idea”—the idea that modern man can overcome alienation and despair. Howe could see the appeal of this idea, but he was worried that it might not have been “worked out with sufficient care.” The reviewer in the Times Book Review thought that the novel offered “a credo for the times.” “The age is full of fearful abysses,” the reviewer explained. “If people are to go ahead, they must move into and through these abysses,” and so on.
ellauri222.html on line 155: Bellow must have been tickled to death. The inventive feature of “Herzog” is a series of letters that the protagonist, in his misery, composes not only to Madeleine and Gersbach but to famous people (like President Eisenhower) and philosophers (like Heidegger and Nietzsche). These long letters, unfinished and unmailed, are sendups of an intellectual’s effort to understand human behavior by means of the conceptual apparatus of Mortimer Adler’s Great Books. Herzog is a comic figure, a holy fool, a schlimazel with a Ph.D. The whole point of his story is that when you are completely screwed the best you can hope for is a little sex and sympathy. The Western canon isn’t going to be much help.
ellauri222.html on line 157: The determination to consider the novel strictly as fiction extended even to its characters. Rosette Lamont reviewed the novel. She, too, treated the book as pure make-believe. She breezed right by the Ramona character (“Her religion is sex, a welcome relief from Madeleine’s phony conversion . . . but Herzog is too divided in his mind, too busy with resentment to free himself from a heavy conscience. Besides he is suspicious of pleasure, having learned Julien Sorel’s lesson,” and so on). She concluded with the thought that at the end of the novel Herzog enters into “a theandric relationship with the world around him.”
ellauri222.html on line 161: You can see the biographical problem. From the beginning, Bellow drew on people he knew, including his wives and girlfriends and the members of his own family, for his characters. In “Augie March,” almost every character—and there are dozens—was directly based on some real-life counterpart. Most of “Herzog” is a roman à clef. Leader therefore decided to treat the novels as authoritative sources of information about the people in Bellow’s life. When Leader tells us about Jack Ludwig and Sondra Tschacbasov, he quotes the descriptions of Gersbach and Madeleine in “Herzog.” In the case of the many relatives with counterparts in “Augie March,” this can get confusing. You’re not always sure whether you’re reading about a person or a fictional version of that person.
ellauri222.html on line 169: “Herzog,” too, sags in the middle, a long episode in which Herzog reconnects with Ramona. But Bellow came up with a brilliant solution for the second half. Waiting in a courthouse to see his lawyer, Herzog sits in on a trial. A woman and her boyfriend are being tried for murdering her small child, whom they have tortured and beaten to death. The woman is mentally unfit; Herzog hears evidence that she has been diagnosed with a lesion on her brain. (A diabolical touch: Sasha had been diagnosed with a brain lesion.)
ellauri222.html on line 171: Horrified that Madeleine and Gersbach might be abusing his child (in the novel, a girl), Herzog rushes off to his deceased father’s house, finds a gun his father owned, and goes to Madeleine’s. It is evening. He creeps into the yard and watches Madeleine and Gersbach through the window, loaded pistol in hand. What he sees is an ordinary domestic scene. Gersbach is giving the little girl a bath. Herzog creeps away.
ellauri222.html on line 173: Actually, these episodes were not entirely invented. Bellow lifted them straight out of “The Brothers Karamazov.” A child tortured by its parents is Ivan Karamazov’s illustration of the problem of evil: what kind of God would allow that to happen? And Herzog with his gun at the window is a reënactment of Dmitri Karamazov, the murder weapon in his hand, spying through the window on his father. Dmitri is caught and convicted of a murder he desired but did not commit. “Herzog,” though, is a comedy. The next day, Herzog gets in a minor traffic accident and the cops discover the loaded gun in his car. But, after some hairy moments in the police station, he is let go. Desperately searching the Great Books for wisdom, Herzog briefly finds himself living in one. He can’t wait to get out.
ellauri222.html on line 181: But there is usually one fully imagined character in Bellow’s books, one character whose impulses the author understands and sympathizes with, whose sufferings elicit his compassion, and whose virtues and defects, egotism and self-doubt, honorable intentions and less than honorable expediencies are examined with surgical precision and unflinching honesty. That character is the protagonist—Augie, Herzog, Chick, even Tommy Wilhelm, in “Seize the Day,” who tries to leverage his pain to win respect. Their real-life counterpart is, of course, Saul Bellow, whose greatest subject was himself.
ellauri222.html on line 221: Bellow was born Solomon Bellow in Lachine, Quebec, in 1915, two years after his parents had arrived there from St Petersburg. When he was nine, the family moved to the Humboldt Park neighbourhood of Chicago. His mother, Liza, died when Saul was 17, but not before she had passed on to him her love of the Jewish Bible (he learned Hebrew at four). His first serious critical success was The Adventures of Augie March (1953), but it was not until his 1964 novel, Herzog, became a bestseller that he earned any real money. His elder brothers, both businessmen, were by this time making serious cash, and regarded him, he once said, as "some schmuck with a pen". Mary Cheever, the wife of John Cheever, believed the two got on so well because "they were both women-haters". He has nothing good to say about feminism. Bellow has a go at Hannah Arendt and Mary McCarthy (the one is "rash", the other "stupid"). In 1994, however, he ate a poisonous fish in the Caribbean, and fell into a coma that lasted five weeks. He dreaded a loss of virility.
ellauri222.html on line 231: this time the overall effect was not satisfactory. I was particularly aware of the absence of distance that the writer must put space between himself and the characters in his book. There should be a certain detachment from the writer's own passions. I speak as one who in Herzog committed the same sin. There I hoped that comic effects might protect me. Nevertheless I crossed the border too many times to raid the enemy camp. But then Herzog was a chump, a failed intellectual and at bottom a sentimentalist. In your case, the man who gives us Eve and Sylphid is an enragé, a fanatic-for-real.
ellauri222.html on line 727: The first novel to display Bellow's characteristic expansiveness and optimism, The Adventures of Augie March presents a dazzling panorama of comically eccentric characters in a picaresque tale narrated by the irrepressible title character, who defends human possibility by embracing the hope that "There may gods turn up anywhere." Subsequent novels vary in tone from the intensity of Seize the Day to the exuberance of Henderson the Rain King to the ironic ambiguity of Herzog, but all explore the nature of human male freedom and the tensions between the individual's need for self and the needs of society. Augie March, Tommy Wilhelm, Eugene Henderson, and Moses Herzog all yearn to please themselves by finding the beauty in life. By creating these highly individualistic characters and the milieu in which they move, Bellow reveals the flashes of the extraordinary in the ordinary that make such fun possible and rejects the attitude that everyday life must be trivial and ignoble. It is like that just for the losers.
ellauri222.html on line 757: Because Bellow refuses to devalue human potential in even his bleakest scenarios, his novels often come under attack for their affirmative endings. Augie hails himself as a new Columbus, the rediscoverer of America; Henderson, while triumphantly returning home with his new charges, dances with glee, "leaping, leaping, pounding, and tingling over the pure white lining of the grey Arctic silence." Herzog inexplicably evades his fate, emerging from the flux of his tortured mind to reclaim his sanity and his confidence in the future. Yet, the victories of Bellow's heroes are not unqualified, but rather as ambiguous and tenuous as is the human condition itself. As a new Columbus, Augie speaks from exile in Europe; in holding the orphan child, Henderson recalls the pain of his separation from his own father; by renouncing his self-pity and his murderous rage at his ex-wife Madeleine, Herzog reduces but does not expiate his guilt. Nonetheless, these characters earn whatever spiritual victory they reap through their penes and their refusal to succumb to doubt and cynicism. Through their perseverance in seeking the truth of human existence, they ultimately renew themselves by transcending to an intuitive spiritual awareness that is no less real because it must be taken on faith.
ellauri222.html on line 898: Clemenceaun vehkeily toi hänelle politiikassa paljon vihollisia, jotka pääsivät kostamaan vetämällä hänen ison mahansa lokaan vuonna 1892 paljastuneen suuren Panama-skandaalin yhteydessä. Ranskan valtion tukemaan kanavayhtiöön liittyneen poliitikkojen lahjonnan yhtenä välikätenä oli ollut juutalainen liikemies Cornélius Herz, joka oli ollut jonkin aikaa myös La Justicen osakkaana ja siten Clemenceaun liikekumppanina. Päivälehti Le Petit Journal esitti syytöksiä Clemenceaun osuudesta lahjonnassa, vaikka todisteita ei ollut. Koska Clemenceau oli vastustanut monien nationalistien kannattamaa Ranskan ja Venäjän liittoa, häntä väitettiin jopa Ison-Britannian ostamaksi agentiksi.
ellauri238.html on line 433: Die Else Lasker-Schüler-Gesellschaft e.V. ist ebenso ungewöhnlich wie Else Lasker-Schüler, unsere Namensgeberin mit dem gläsernen Herzen und den vielen Identitäten, in die sie sich poetisch hineinträumte: Sie war:
ellauri238.html on line 459: Zur Welt kam Elisabeth, die Else genannt wurde, in der Elberfelder Herzogstraße 29. Sie wurde zu Else Lasker-Schüler, die Dichter*in, die ihre Welt aus dem Tal der Wupper und den Sprachwelten des Talmuds in Gedichten, in Prosa und Theaterstücken einfing. Eine deutsche Poet*in, die Deutschland und uns Kerndeutschen nah sein müsste, ist ihr Leben und Werk doch so tief von der Geschichte durchzogen, welche die unsrige ist. Meist wird sie als deutsch-jüdische Dichter*in wahrgenommen, aber dies marginalisiert und führt aus dem künstlerischen Erfahren und Lesen fort. Ihre Poet*innensprache war deutsch und damit hat sie das Sprachland Deutschland in eine dichte Höhle geführt, wie wenige vor ihr und nicht viele nach ihr. Und auch diejenigen, die wie sie einen eigenen Dichterkosmos hatten und haben, wie Rose Ausländer, Paul Celan, Nelly Sachs, Hilde Domin, Hertha Kräftner sowie Gottfried Benn, Rainer Maria Rilke, Peter Huchel, Reiner Kunze oder (aus Rumänien) Herta Müller, Rolf Bossert und Richard Wagner sollten werkimmanent und literaturästhetisch wahrgenommen und nicht in Bindestrich-Kästchen – weder religiös noch regional – segmentiert werden. Deutschland, Deutschland ist das Dach für alle, Deutschland Deutschland über alles, die Knechtschaft dauert nur noch kurze Zeit.
ellauri238.html on line 583: Pena suomensi Bellowilta pari nidettä, Tuula2n aikana Herzogin. Aihe sopi sille hyvin, vaikkei se osannutkaan englantia kunnolla. Siinä ylpistynyt juho suomensi toista samanlaista. Varmaan se lunttasi jostain ruozinnoxesta. Ei se ollut oikein hyvä oikein missään.
ellauri248.html on line 181: Ab 1850 studierte von Meysenbug an der Hamburger Hochschule für das weibliche Geschlecht, um Erzieherin zu werden. Nach dem frühen Tod Theodor Althaus' im Jahre 1852 emigrierte sie, auch um einer drohenden Verhaftung zu entgehen, nach London. Dort lernte sie unter anderem Gottfried und Johanna Kinkel, Carl Schurz, Therese Pulszky und Alexander Herzen kennen. Herzen, bei dem sie wohnte, machte sie mit weiteren Persönlichkeiten des Londoner Exils bekannt; darunter waren Giuseppe Mazzini, Ferdinand Freiligrath und Giuseppe Garibaldi. Für den Witwer Alexander Herzen übernahm sie die Erziehung seiner Töchter Olga (1844–1912) und Natalie (1844–1936); besonders zu ersterer entwickelte sie eine starke "mütterliche" Zuneigung.
ellauri248.html on line 187: Seit 1874 war von Meysenbug im Alter von 58 Jahren auf ärztliches Anraten in Italien geblieben und Olga nach deren Hochzeit mit Gabriel Monod nicht weiter gefolgt. In Tradition der Salons etwa der Henriette Herz oder Rahel Varnhagen lud sie oft junge Künstler und Schriftsteller zu sich ein, so etwa Nietzsche und Paul Rée 1876/1877 nach Sorrent. Auch Lou von Salomé wurde von ihr und Rée mit Nietzsche bekanntgemacht.
ellauri264.html on line 215: Ja, es ist unser Lebensstil geworden – alles dreht sich um Konsum. Wir arbeiten hart, wir arbeiten viel, um diesen Lebensstil aufrecht erhalten zu können. Ja, wir ruinieren sogar unsere Gesundheit, vernachlässigen unsere Familie, zerstören dafür unsere Erde, beuten andere Menschen dafür Gnadenlos aus – aber im Grunde unseres Herzens sind wir gute Menschen. Wir sind die Guten, weil durch unseren Konsum Wachstum möglich ist! Kivikauden mies teki töitä päivittäin arviolta 3.5 tuntia.
ellauri278.html on line 296: Ala-Lausitzin merkittävimpiä kaupunkeja ovat Cottbus, Eisenhüttenstadt, Guben, Forst, Luckau, Finsterwalde, Senftenberg, Spremberg, Bad Muskau, Puolan puolella sijaitseva Żary, Vetschau, Lübben ja Lübbenau sekä länsilaidalla Herzberg. Ylä-Lausitzin merkittävimpiä kaupunkeja ovat Bautzen, Görlitz, Lubań, Zittau, Löbau ja Kamenz sekä Niesky, Hoyerswerda ja Weißwasser. Cottbus on koko Lausitzin alueen väestöllisesti suurin kaupunki. Bautzen on historiallisesti Ylä-Lausitzin pääkaupunki ja Luckau Ala-Lausitzin.
ellauri290.html on line 656:
ellauri290.html on line 774: Herzlia (J)
ellauri309.html on line 877: alas Lauran pukilta kassit tyhjinä kuin Niklas panolassa sanoen Herzchen, Süsse.
ellauri328.html on line 225: Aloysia Anna Viktoria Freifrau von Eichendorff, Geburtsname Freiin von Larisch, auch: Loiska, poetisch: Luise, Liebchen (* 18. Juli 1792 in Niewiadom, Herzogtum Ratibor; † 3. Dezember 1855 in Neisse, Landkreis Neisse) war eine preußische Adelige sowie Ehefrau des Dichterjuristen Joseph von Eichendorff.
ellauri328.html on line 270: So fröhlich tief im Herzen, Niin riemuisasti syvälle
ellauri328.html on line 273: Melodisch an das Herz. Vain melodista iloa.
ellauri334.html on line 250: Herzog-Hauck, Real-Encyc. (jossa aiheen moderni kirjallisuus annetaan);
ellauri339.html on line 565: Ensimmäiset naiset ja herrat: Elena Zelenska Andra Levite Diana Nausediene Amelie Derbodrangien Michel Michal Herzog Elke Budenbender Emine Erdogan Doris Schmidauer Rossana Maria Briseño Annick Pedders Mareva Grabowski-Mitsotakis Sofia Maria de Lourdes Soodeau Ferna Gréda Eliza Eliza Gréfi Maria Benso Eliza zavet ja Elizabeth Bavaria Gheorgievska Agata Kornhauser-Duda Tamara Vucic Jill Biden Laura Bush Brigitte Macron Lidia Djukanovic. Moderaattori: Hanna Homonai Pers Morgan.
ellauri345.html on line 62: Mut hei mitäs nää "Briefwechsel mit einem Kinde", Bettina, und Minna Herzlieb on? Oliko ne jotain namusetä Goethen vosuja? Kylläpä, juuri niin. Ja Ottilia oli just toi Minna.
ellauri345.html on line 70: Minna Herzlieb starb mit 76 Jahren in Görlitzer Irrenhaus im Jahre 1865. Zu der Zeit war es üblich, dass man dort beerdigt wurde, wo man verstarb. Und das es Goethes Minchen nach Görlitz verschlug, hatte mit ihren psychischen Problemen zu tun. Goethe sagte einst: “Ich habe sie als Kind von 8 Jahren zu lieben angefangen, und in ihrem sechzehnten liebte ich sie mehr als billig”.
ellauri345.html on line 71: Er selbst war da schon in den Fünfzig. Goethe umschwärmte sie in mehreren Sonetten (eine Gedichtart). Auch Goethes Figur Ottilie in den “Wahlverwandtschaften” trägt Züge von Minna Herzlieb. Ihre Ehe mit einem anderen verlief dann sehr glücklos und in Folge dessen fiel sie in „geistige Umnachtung“.
ellauri345.html on line 366: Spreche sanft zu seinem Herzen; juttele hellästi hänen sydämelleen; Leiki hetki hänen hiuksillaan
ellauri345.html on line 424: Roomalaiset voivat kumota tämän kysymyksen suunnitellun lain. Jos ei tunnista sen pakottavaa luonnetta, romaanin ydin jää epäselväksi. Sillä tätä moraalisen äänen hiljaisuutta ei voida ymmärtää yksilöllisyyden piirteenä, kuten tunteiden mykistettyä kieltä. Se ei ole ihmisen rajoissa oleva kohtalo. Tämän hiljaisuuden myötä illuusio on asettunut kuluttavalla tavalla jaloimman olennon sydämeen. Ja tämä muistuttaa oudolla ikääntyessään mielisairaaseen menehtyneen Minna Herzliebin vaikenemista. Kaikki sanaton toiminnan selkeys on ilmeistä ja todellisuudessa itsensä säilyttävien sisäinen minä ei ole yhtä hämärtynyt kuin muiden. Pelkästään päiväkirjassaan Ottilien ihmiselämä näyttää vihdoinkin sekoittuvan. Kaikki heidän kielellisesti lahjakas olemassaolonsa löytyy yhä enemmän näistä hiljaisista kirjoituksista. Mutta he myös rakentavat vain muistomerkkiä jollekulle, joka kuoli. Hänen paljastavansa salaisuudet, jotka kuoleman yksin pitäisi paljastaa, tottunut ajatukseensa poismenosta; ja osoittamalla elävien hiljaisuutta he ennakoivat myös heidän täydellisen hiljaisuutensa. Illuusio, joka hallitsee kirjailijan elämää, tunkeutuu jopa hänen henkiseen, etäiseen tunnelmaan. Sillä jos päiväkirjan vaarana on, että se paljastaa liian aikaisin muistin idut sielusta ja estää sen hedelmien kypsymisen, silloin sen täytyy välttämättä tulla tuhoisaksi siellä, missä vain henkinen elämä ilmaistaan siinä. Ja kuitenkin lopulta kaikki sisäisen olemassaolon voima tulee muistista. Vain hän takaa sielunsa rakkauden. Tämä henkii Goethen muistoa: ”Oi, sinä olit menneitä aikoja Siskoni tai vaimoni." Ja niin kuin sellaisessa liitossa kauneus itse säilyy muistona, niin se on kukkiessaankin merkityksetön ilman sitä. Tästä todistavat Platonin Phaidroksen sanat: "Joka on tuore vihkimisestä ja on yksi niistä joka näki siellä paljon tuonpuoleisessa elämässä, joka nähdessään jumalalliset kasvot, jotka jäljittelevät hyvin kauneutta tai fyysistä muotoa, hämmästyy aluksi, muistaa tuolloin kokemansa ahdistuksen, mutta sitten kun hän lähestyy sitä, hän tunnistaa sen luonteen ja palvo häntä kuin jumalaa, koska muisti on nostettu kauneusajatukseen ja näkee sen seisovan varovaisuuden vieressä pyhällä maalla." Ottilienin olemassaolo ei herätä sellaista muistoa, hänessä kauneus todella jää ensimmäinen ja olennainen asia. Kaikki heidän myönteinen "vaikutelmansa" syntyy vain ulkonäöstä; Lukuisista päiväkirjasivuista huolimatta hänen sisäinen olemuksensa pysyy suljettuna, suljempana kuin mikään Heinrich von Kleistin naishahmoista. Tämän näkemyksen myötä Julian Schmidt kohtaa vanhan kritiikin, joka sanoo oudolla varmuudella: "Tämä Ottilie ei ole todellinen runoilijan hengen lapsi, vaan syntinen luomus Mignonin ja vanhan Masaccion tai Giotton kuvan kaksoismuistossa. «. Itse asiassa Ottilienin hahmossa maalaus on ylittänyt eeppisen runouden rajat. Sillä kauneuden esiintyminen olennaisena sisältönä elävässä olennossa on materiaalin eeppisen ympyrän ulkopuolella. Ja silti hän on romaanin keskipisteessä. Sillä ei ole paljoa sanottavaa, jos uskomusta Ottilienin kauneudesta kuvataan perusedellytykseksi romaaniin osallistumiselle. Tämä kauneus ei saa kadota niin kauan kuin hänen maailmansa kestää: arkkua, jossa tyttö lepää, ei suljeta. Tässä teoksessa Goethe siirtyi hyvin kauas kuuluisasta Homeroksen mallista kauneuden eeppiseen esitykseen. Sillä ei ainoastaan Helena vaikuta päättäväisemmältä Pariisin pilkkaamisessaan kuin Ottilie koskaan sanoissaan, vaan ennen kaikkea hänen kauneutensa kuvauksessa Goethe ei noudattanut kuuluisaa sääntöä, joka ilmeni muurilla kokoontuneiden ihailevista puheista. otettiin vanhoilta ihmisiltä. Ne omaleimaiset epiteetit, jotka Ottilielle annetaan, jopa romaanimuodon lakeja vastaan, vain siirtävät hänet pois eeppiseltä tasolta, jolla runoilija hallitsee, ja antavat hänelle vierasta eloisuutta, josta hän ei ole vastuussa. Mitä kauempana hän on Homeroksen Helenistä, sitä lähempänä hän on Goethea. Heidän tavoin hän seisoo epäselvällä viattomuudella ja näennäisen kauneudella heidän tavoin sovittavan kuoleman odotuksessa. Ja kutsuminen liittyy myös hänen ulkonäköönsä. « Ottilienin olemassaolo ei herätä sellaisia muistoja, kauneus on hänessä todellakin ensimmäinen ja olennainen asia. Kaikki heidän myönteinen "vaikutelmansa" syntyy vain ulkonäöstä; Lukuisista päiväkirjasivuista huolimatta hänen sisäinen olemuksensa pysyy suljettuna, suljempana kuin mikään Heinrich von Kleistin naishahmoista. Tämän näkemyksen myötä Julian Schmidt kohtaa vanhan kritiikin, joka sanoo oudolla varmuudella: "Tämä Ottilie ei ole todellinen runoilijan hengen lapsi, vaan syntinen luomus Mignonin ja vanhan Masaccion tai Giotton kuvan kaksoismuistossa. «. Itse asiassa Ottilienin hahmossa maalaus on ylittänyt eeppisen runouden rajat. Sillä kauneuden esiintyminen olennaisena sisältönä elävässä olennossa on materiaalin eeppisen ympyrän ulkopuolella. Ja silti hän on romaanin keskipisteessä. Sillä ei ole paljoa sanottavaa, jos uskomusta Ottilienin kauneudesta kuvataan perusedellytykseksi romaaniin osallistumiselle. Tämä kauneus ei saa kadota niin kauan kuin hänen maailmansa kestää: arkkua, jossa tyttö lepää, ei suljeta. Tässä teoksessa Goethe siirtyi hyvin kauas kuuluisasta Homeroksen mallista kauneuden eeppiseen esitykseen. Sillä ei ainoastaan Helena vaikuta päättäväisemmältä Pariisin pilkkaamisessaan kuin Ottilie koskaan sanoissaan, vaan ennen kaikkea hänen kauneutensa kuvauksessa Goethe ei noudattanut kuuluisaa sääntöä, joka ilmeni muurilla kokoontuneiden ihailevista puheista. otettiin vanhoilta ihmisiltä. Ne omaleimaiset epiteetit, jotka Ottilielle annetaan, jopa romaanimuodon lakeja vastaan, vain siirtävät hänet pois eeppiseltä tasolta, jolla runoilija hallitsee, ja antavat hänelle vierasta eloisuutta, josta hän ei ole vastuussa. Mitä kauempana hän on Homeroksen Helenistä, sitä lähempänä hän on Goethea. Heidän tavoin hän seisoo epäselvällä viattomuudella ja näennäisen kauneudella heidän tavoin sovittavan kuoleman odotuksessa. Ja kutsuminen liittyy myös hänen ulkonäköönsä. « Ottilienin olemassaolo ei herätä sellaisia muistoja, kauneus on hänessä todellakin ensimmäinen ja olennainen asia. Kaikki heidän myönteinen "vaikutelmansa" syntyy vain ulkonäöstä; Lukuisista päiväkirjasivuista huolimatta hänen sisäinen olemuksensa pysyy suljettuna, suljempana kuin mikään Heinrich von Kleistin naishahmoista. Tämän näkemyksen myötä Julian Schmidt kohtaa vanhan kritiikin, joka sanoo oudolla varmuudella: "Tämä Ottilie ei ole todellinen runoilijan hengen lapsi, vaan syntinen luomus Mignonin ja vanhan Masaccion tai Giotton kuvan kaksoismuistossa. «. Itse asiassa Ottilienin hahmossa maalaus on ylittänyt eeppisen runouden rajat. Sillä kauneuden esiintyminen olennaisena sisältönä elävässä olennossa on materiaalin eeppisen ympyrän ulkopuolella. Ja silti hän on romaanin keskipisteessä. Sillä ei ole paljoa sanottavaa, jos uskomusta Ottilienin kauneudesta kuvataan perusedellytykseksi romaaniin osallistumiselle. Tämä kauneus ei saa kadota niin kauan kuin hänen maailmansa kestää: arkkua, jossa tyttö lepää, ei suljeta. Tässä teoksessa Goethe siirtyi hyvin kauas kuuluisasta Homeroksen mallista kauneuden eeppiseen esitykseen. Sillä ei ainoastaan Helena vaikuta päättäväisemmältä Pariisin pilkkaamisessaan kuin Ottilie koskaan sanoissaan, vaan ennen kaikkea hänen kauneutensa kuvauksessa Goethe ei noudattanut kuuluisaa sääntöä, joka ilmeni muurilla kokoontuneiden ihailevista puheista. otettiin vanhoilta ihmisiltä. Ne omaleimaiset epiteetit, jotka Ottilielle annetaan, jopa romaanimuodon lakeja vastaan, vain siirtävät hänet pois eeppiseltä tasolta, jolla runoilija hallitsee, ja antavat hänelle vierasta eloisuutta, josta hän ei ole vastuussa. Mitä kauempana hän on Homeroksen Helenistä, sitä lähempänä hän on Goethea. Heidän tavoin hän seisoo epäselvällä viattomuudella ja näennäisen kauneudella heidän tavoin sovittavan kuoleman odotuksessa. Ja kutsuminen liittyy myös hänen ulkonäköönsä. Sillä ei ole paljoa sanottavaa, jos uskomusta Ottilienin kauneudesta kuvataan perusedellytykseksi romaaniin osallistumiselle. Tämä kauneus ei saa kadota niin kauan kuin hänen maailmansa kestää: arkkua, jossa tyttö lepää, ei suljeta. Tässä teoksessa Goethe siirtyi hyvin kauas kuuluisasta Homeroksen mallista kauneuden eeppiseen esitykseen. Sillä ei ainoastaan Helena vaikuta päättäväisemmältä Pariisin pilkkaamisessaan kuin Ottilie koskaan sanoissaan, vaan ennen kaikkea hänen kauneutensa kuvauksessa Goethe ei noudattanut kuuluisaa sääntöä, joka ilmeni muurilla kokoontuneiden ihailevista puheista. otettiin vanhoilta ihmisiltä. Ne omaleimaiset epiteetit, jotka Ottilielle annetaan, jopa romaanimuodon lakeja vastaan, vain siirtävät hänet pois eeppiseltä tasolta, jolla runoilija hallitsee, ja antavat hänelle vierasta eloisuutta, josta hän ei ole vastuussa. Mitä kauempana hän on Homeroksen Helenistä, sitä lähempänä hän on Goethea. Heidän tavoin hän seisoo epäselvällä viattomuudella ja näennäisen kauneudella heidän tavoin sovittavan kuoleman odotuksessa. Ja kutsuminen liittyy myös hänen ulkonäköönsä. Sillä ei ole paljoa sanottavaa, jos uskomusta Ottilienin kauneudesta kuvataan perusedellytykseksi romaaniin osallistumiselle. Tämä kauneus ei saa kadota niin kauan kuin hänen maailmansa kestää: arkkua, jossa tyttö lepää, ei suljeta. Tässä teoksessa Goethe siirtyi hyvin kauas kuuluisasta Homeroksen mallista kauneuden eeppiseen esitykseen. Sillä ei ainoastaan Helena vaikuta päättäväisemmältä Pariisin pilkkaamisessaan kuin Ottilie koskaan sanoissaan, vaan ennen kaikkea hänen kauneutensa kuvauksessa Goethe ei noudattanut kuuluisaa sääntöä, joka ilmeni muurilla kokoontuneiden ihailevista puheista. otettiin vanhoilta ihmisiltä. Ne omaleimaiset epiteetit, jotka Ottilielle annetaan, jopa romaanimuodon lakeja vastaan, vain siirtävät hänet pois eeppiseltä tasolta, jolla runoilija hallitsee, ja antavat hänelle vierasta eloisuutta, josta hän ei ole vastuussa. Mitä kauempana hän on Homeroksen Helenistä, sitä lähempänä hän on Goethea. Heidän tavoin hän seisoo epäselvällä viattomuudella ja näennäisen kauneudella heidän tavoin sovittavan kuoleman odotuksessa. Ja kutsuminen liittyy myös hänen ulkonäköönsä.
ellauri345.html on line 444: Im August 1944 wurden Borchardt und seine Frau in Italien von der SS verhaftet und nach Innsbruck transportiert, wo der Rücktransport endete. Hier wurde der Sohn Cornelius gemustert und musste noch einen Monat in einer Flakeinheit dienen. Grundsätzlich aber wurde die Familie mit Essensmarken und Papieren ausgestattet und in die Freiheit entlassen. Borchardt und seine Frau versteckten sich in Tirol, wo Borchardt am 10. Januar 1945 an einem Herzversagen starb.
ellauri370.html on line 414: Für Theodor Herzl war Dühring einer der Begründer des rassistischen Antisemitismus, der ihn in den 1890er Jahren zur Überzeugung gebracht habe, dass nur der Zionismus die Zukunft des Judentums garantieren könne.
ellauri373.html on line 142: The presumption is strong that the Protocols were issued, or reissued, at the First Zionist Congress held at Basle in 1897 under the presidency of the Father of Modern Zionism, the late Theodore Herzl.
ellauri373.html on line 224: Tähän liittyy siionisti Herzl jollain tavalla. Herzl pyysi ohimenevästi lupaa päästä luvattuun maahan Turkin sulttaanilta ja Wilhelm "äiti" kakkoiselta, ei myönnetty. Tapahtumat jotka tapahtuivat Venäjällä vuonna kivi ja puu. VRSHYA erittäin korkea, 600 ruplaa.
ellauri373.html on line 226: Juutalainen Allen Ginzberg Odessasta oli Herzlin kiihkeä vastustaja Baselin sosialistikongressissa 1897, josta joku heimotoveri (ehkä kaxoisagentti) vuosi nämä protokollat. Osallistujille annettiin mahdollisuus poistaa kissoja tästä protokollasta. Yöllä myyrät ottivat kopioita pöytäkirjoista ilman kopiokonetta. Tälläisen yön kiire työ voi tietysti vaikuttaa protokollapinon kuntoon, se oli kirjoitettu alunperin ranskaxi. Päätös- ja konkreettinen toimenpideosa on hävinnyt. S.A. Nilus käänti sen 1901 ryssäxi. Zakh jatkaa kehitystään. Hirssi.
ellauri373.html on line 410: Eli ei siis Herzl, vaan kuka? Yksityiselämässä tätä henkilöä kutsutaan Asher Gintsberg ja hän on kansansa Valittu Pala. Ihmiset, hänet tunnetaan nimellä Ahad-Ham: tämä muinainen heprealainen sana tarkoittaa "yksi porukoista". (katso "Vieshe Rhapse" nro 205).
ellauri373.html on line 567:
ellauri373.html on line 575: Norja kutsui Ginsbergiä "suvaitsemattomuuden arjaksi". Dau jatkaa seuraavasti: "Ahad Ham moittii Herzlia halusta lakko Eurooppaan*). Hän ei voi antaa meidän... he halusivat meidän ottavan sen akatemiat Euroopasta, hänen oopperat, hänen "valkoiset hanskat". Ainoa asia on hän haluaisi siirtyä Euroopasta "Aiipeihin" "Iaiii", nämä ovat inkvisition periaatteet, menetelmät ja menetelmät antisemiittien toimintatavat, rajoittavat rajoitukset Romanian hevoset siinä muodossa kuin ne ovat nyt juutalaisia vastaan. Tunnemme samalla tavalla - jos jokin hänen sanomansa voisi aiheuttaa kauhua ja närkästystä henkilöä kohtaan, joka ei kykene alistumaan nousta gheton tason yläpuolelle, jos se ei olisi noussut Sielussani on syvä säälin tunne häntä kohtaan. Ajatus vapaudesta on hänen ymmärryksensä ulkopuolella. Hän kuvittelee vapauden geton muodossa, mutta vain roolit vaihtamalla; niin esim. hänen mielestään vainon ja sorron pitäisi olemassa kuten ennenkin, mutta sillä erolla Heidän uhrinsa eivät enää ole juutalaiset, vaan kristityt.
ellauri373.html on line 708: Vanhauusimaa (saksa : Altneuland; heprea: תֵּל־אָבִיב Tel Aviv, "Kevätkumpu"; jiddish : אַלטנײַלאַנד ) utopistinen romaani kuten Steve Kingin It, poliittisesti saksaksi by Tivadar Herzl, julkaistiin kuusi vuotta Herzlin poliittisen pamfletin, Der Judenstaat (Juutalainen valtio) jälkeen ja laajensi Herzlin visiota juutalaisten paluusta Israelin maahan, mikä auttoi Altneulandista muodostumaan yhdeksi sionismin perustamisteksteistä. Israel Isidor Elyashev (Altnailand, Varsova, 1902) käänsi sen jiddišiksi ja Nahum Sokolow hepreaksi nimellä Tel Aviv (myös Varsova, 1902). Tel Aviv on Israelin trendikäs suurkaupunki rättipäiden appelsiinikylän paikalla. Tel Avivissa yhdistyvät aurinkoinen rantaloma ja suurkaupungin syke. Niiden lisäksi tarjolla on erinomaisia ravintoloita, vilkasta yöelämää, taidegallerioita ja tunnelmallinen Jaffan vanhakaupunki. Nimi on peräisin jostain profeetoilta.
ellauri373.html on line 710: Romaani kertoo tarinan Friedrich Löwenbergistä, nuoresta juutalaisesta wieniläisestä intellektuellista, joka eurooppalaiseen rappioon väsyneenä liittyy amerikkalaistuneen preussilaisen aristokraatin, Kingscourtin (Königshof), kanssa heidän jäädessään eläkkeelle syrjäiselle Tyynenmeren saarelle (se mainitaan erityisesti osana Cookinsaaria, Rarotongan lähellä) vuonna 1902. Pysähtyessään Jaffaan matkalla Tyynellemerelle he huomaavat, että Palestiina on takapajuinen, köyhä ja harvaan asuttu maa, kuten Herzl näytti hänen vierailullaan vuonna 1898.
ellauri374.html on line 257: Amerikan juutalaiset aloittivat laajamittaisen järjestäytyneen taloudellisen avun ja auttoivat maastamuutossa. Tapaus kiinnitti maailmanlaajuisen huomion juutalaisten vainoon Venäjän valtakunnassa ja sai Theodor Herzlin ehdottamaan Uganda-ohjelmaa väliaikaiseksi turvapaikaksi maahanmuuttajille. Hyvä idea! Nyttemmin britit maahanmuuttajat laivataan Ugandan naapuriin Ruandaan. Ei kuitenkaan putinistiseen Transnistriaan, jonka hymni on "Мы славим тебя, Приднестровье My slavim tebya, Pridnestrovie" eli "Laulamme Cisnistrian ylistystä". Sen EU-ystävällisen länsinaapurin Moldavian kapitaali Dnestrin länsirannalla on Kishinev.
xxx/ellauri056.html on line 410: „Es schwelgt das Herz in Seligkeit“
xxx/ellauri056.html on line 420: „Drum prüfe wer sich ewig bindet, ob sich das Herz zum Herzen findet“
xxx/ellauri056.html on line 434: Zerreissen sie des Feindes Herz.
xxx/ellauri068.html on line 388: Tompan mielestä SS ois niiko kaxoisintegraali voimasta aineeseen. Rva Maxwell sanoi miehelleen: James nyt heti kotia, sinulla alkaa olla hauskaa. Jätä sydämesi Heidelbergiin. Ich hab mein Herz in Heidelberg verloren. Siellä asui söpö IBM:n konekääntäjä Ulrike Schwall 12 sisaruxen perheessä. (Taisit jo mainita.)
xxx/ellauri068.html on line 394: Die Eingängigkeit der Refrainzeile forderte schon bald zu Parodie und Travestie heraus; so erhielt z. B. 1927 ein Stummfilm „Wochenendzauber“ den Unter-Titel „Ich hab mein Herz in Kritzendorf verloren“; zwei Jahre später trug ein anderer den Titel „Ich hab mein Herz im Autobus verloren“.
xxx/ellauri091.html on line 559:
29. Bosnia and Herzegovina
xxx/ellauri091.html on line 561:
The problem is how incredibly difficult it is to get around, thanks to a Herzegovina/traffic.htm">dearth of major highways and poor road conditions.
xxx/ellauri128.html on line 195: Sie litt damals unter der Vorstellung, es habe „ein außerirdisch Wesen, als ich in die Welt getrieben wurde, beim Eingang diese Worte mit einem Dolch in’s Herz gestoßen [...]: ‚Ja, habe Empfindung, sieh die Welt, wie sie Wenige sehen, sei groß und edel, ein ewiges Denken kann ich dir auch nicht nehmen, Eins hat man aber vergessen: sei eine Jüdin!‘ und nun ist mein ganzes Leben eine einzige Verblutung [...]“. Zu den Jugendfreundinnen Rahels Varnhagens gehörten auch Nichtjuden wie die Tochter einer hugenottischen Einwandererfamilie Pauline Wiesel, geb. César, mit der sie eine lebenslange Freundschaft verbinden sollte, oder der schwedische Gesandte Karl Gustav Brinckmann, der in ihrer Abwesenheit ihren Schreibtisch benutzen durfte.
xxx/ellauri128.html on line 199: Von 1793 bis zum Herbst 1808, „in ihrer glanzvollsten Zeit“ (K. A. Varnhagen), bewohnte die Familie Levin-Robert das Haus No. 54 in der Jägerstraße beim Gendarmenmarkt. Hier fanden vor allem in der Zeit um 1800 gesellige Zusammenkünfte der mit dem Haus befreundeten Zeitgenossen statt. (→ siehe Artikel Salon der Rahel Varnhagen). Dominiert wurden diese Treffen von den (meist jüdischen) Gastgeberinnen wie Henriette Herz, Amalie Beer oder eben Rahel Robert-Tornow. Die „Salonnièren“ selbst nannten solche Abende „Thees“, „Geselligkeit“, oder sie setzten einen wiederkehrenden Wochentag (z. B. „Montage“) als Name für die Einladung fest. Von „Salon“ ist bei Rahel Varnhagen nur im Zusammenhang mit den sehr prächtigen Empfängen der Fanny von Arnstein in Wien die Rede; erst viele Jahrzehnte später sprach man in Berlin von „Salons“.
xxx/ellauri128.html on line 523: André Maurois, pseudonyme d’Émile Salomon Wilhelm Herzog, né le 26 juillet 1885 à Elbeuf et mort le 9 octobre 1967 à Neuilly-sur-Seine, est un romancier, biographe, conteur et essayiste français.
xxx/ellauri128.html on line 524: Issu d´une famille de drapiers juifs alsaciens, il est le fils d´Ernest Herzog et d´Alice Lévy, et le petit-fils de Salomon Herzog (1818-1876) et Émilie Fraenckel (1828-1891), originaires de Ringendorf.
xxx/ellauri128.html on line 532: Le maréchal Pétain soutiendra sa candidature à l´Académie française ; il y est élu le 23 juin 1938, au fauteuil 26, qu´occupait René Doumic. Respecté de ses pairs, il restera assis dans le fauteuil près de trente ans. Par un décret du président de la République du 27 juin 1947, il est autorisé à changer de patronyme de Herzog en André-Maurois. Son nom de plume devient ainsi son nom officiel.
xxx/ellauri128.html on line 536: In his memoirs, he calls his father “bashful” and his mother “reserved.” Between them, they filled the house with “melancholy reticences and unexpressed doubts.” Some of the silence surrounded a particular subject: the family’s Jewishness. This was not exactly hidden, but it was not brought to the fore, either. Maurois, who was born Émile Herzog on July 26, 1885, found out that he was Jewish at the age of about six, when a friend at the local Protestant church told him so. His parents confirmed it, but they also spoke highly of Protestantism.
xxx/ellauri136.html on line 88: Jung hatte von einem Mann als Junge sexuell missbraucht worden. Dieser Vorfall war die Ursache daran dass ihn die Vorderseite seiner männlichen Patienten abstiess. Er und Freud hatten eine stürmische Beziehung mit heftigen Streiten und gefühlvollen Versöhnungen. Während einer dieser Versöhnungen fiel Freud in Ohnmacht und uwurde von Jung auf eine Couch getragen. Die Knöpfe von Jungs Shorz waren hochgespannt. Emma war fünfzehnjährig aber gab nichts dem Jungen bis sie 21 gefüllt hatte und die Nummer von Carls Schweizer Bankkonto wusste. Carl fing an, seltsame Träume mit zwei order mehr Pferden zu sehen. Die 13 Jahre jüngere Toni Wolff kam als Patientin zu Jung. Sie half ihm, seine "Anima" zu erforschen, und ihre auch. Sie war die Inspiratorin, während Emma Frau und Mutter war. Sie hatten ein Dreiecksbeziehung in Carls Haus in Küssnacht, wo Carl nachts Toni's haarige Dreieck erforschte. In der Ehe braucht "das vielflächige geschliffene Edelstein" (Carl) mehr als "der einfache Würfel" (Emma). Der Dreieck dauerte fast 40 Jahre lang. Sie wurden beide Analytiker, Emma hielt Vorträge über den heiligen Graal und Toni entwickelte neue Theorien über weibliche Funktionstypen. Toni war nicht zufrieden und wollte Emma rausschmeissen. Junge lehnte ab, Emma war viel günstiger als Toni. Toni fing an zuviel zu trinken und rauchen und starb mit 64 Jahren an einem Herzanfall. Emma starb zwei Jahre später nach einer Ehe von 52 Jahren. Sie war eine Königin! weinte Carl genau wie Esa Saarinen.
xxx/ellauri139.html on line 595: But to her heart, her heart was voluble, Muzen sydän oli ein fühlungsvolles Herz,
xxx/ellauri148.html on line 151: Väittely kiihtyi, sanat sakenivat. Isä alkoi epäillä että Moshe Blecher oli liittynyt sionisteihin. Hän oli ollut hurskas juutalainen, mutta alkanut seota. Hän arvosti jopa tri Herzliä. Lapset kyselivät Moshelta: Reb, syödäänkö Pyhässä maassa leipää? Syödään jos saadaan. Muuten riisiä. Näytti siltä etti Moshe Blecher alkoi tulla höperöxi. Loppujen lopulta Moshe Blecher lähti uudestaan Pyhään maahan. Sen jälkeen hänestä ei kuultu mitään.
xxx/ellauri154.html on line 73: Pyylevän ja pyllynruman Gonorrhén rivot lastut saivat miesmäisen George Sandin kuohuxiin. Sandin kuoharia lipittivät Musset nuorena ja Flaubert vanhana. Andre Maurois toimi molempien elämäkerturina, pitäisikö lukea. Elsassin juutalainen Herzog ei tainnut kyllä olla mikään huumormies. Sen perhe oli seinäverkon kutojia. Herttuasta tuli maailmansodan jälkeen huono kuningas. Se oli vähän tollanen sakkolihan mezästäjä kuin Valesnesin herra. Munasäkillä on kyllä sana hallussa, sitä ei käy kieltäminen:
xxx/ellauri176.html on line 401: „Das Herz ist gestorben, Sydän on kuollut,
xxx/ellauri187.html on line 412: Noch will das alte unsre Herzen quälen, Vielä kiusaa vanha meidän syömmiämme,
xxx/ellauri255.html on line 174: Luovuttuaan sotilasurastaan 21-vuotiaana kaikkien lämpimästi sitä suositellessa Bakunin muutti Moskovaan, jossa hän opiskeli filosofiaa, mitäs muuta. Pappa maxoi. Nikolai Stankevitšin johtamassa ryhmässä Bakunin tutustui muun muassa Kantin, Schellingin, Fichten ja Hegelin ajatuksiin, vaikkei tosin ymmärtänyt niistä hölkäsen pöläystä. Hän perusti myös oman 1 hengen opintopiirin ja käänsi venäjäksi joitakin Fichten teoksia. Lisäksi Bakunin tapaili panslavismin kannattajia, kuten Konstantin Aksan Hännän Allakov, Pjotr Tadaajev ja Aleksandr Herzen.
xxx/ellauri255.html on line 211: Hessu antoi elämänsä rakkauden, vaimonsa Antonian seurata sydäntään tämän rakastuessa toiseen militanttiin Carlo Gambuzziin ja jopa synnyttää sille lapsia. Antoniasta hän kirjoitti Herzenille "hän täyttää sydämessään ja hengessäni kaikki toiveeni". Sää pystyt vaikka mahdottomaan, seuraa sydäntäs vaan!
xxx/ellauri259.html on line 593: Sønderjylland oder Süderjütland bezeichnet geographisch den Südteil der jütischen Halbinsel. Historisch betrachtet ist Süderjütland eine dänische Bezeichnung für das Gebiet, auf dem sich das Herzogtum Schleswig entwickelte. Dieses reichte von der Eider bis an die Königsau (dänisch Kongeå).
xxx/ellauri259.html on line 599: Parallel zur Bezeichnung Süderjütland kam bereits im 10. Jahrhundert der Name Schleswig auf. Sie findet sich beispielsweise in der Namensgebung der zwischen Schlei und Eider gelegenen Mark Schleswig, die von 934 bis 1025 Teil des Stammesherzogtums Sachsen war und von 962 bis 1025 unter den Kaisern Otto I., Otto II., Otto III., Heinrich II. und Konrad II. die nördliche Grenzmark des Heiligen Römischen Reiches bildete. Im 12. Jahrhundert nahm der letzte Jarl Knud Lavard den Titel Herzog (dux Jucie) an.
xxx/ellauri259.html on line 601: Bis 1500 wurden die Begriffe Schleswig und Süderjütland rund fünfhundert Jahre synonym auf deutsch und dänisch gebraucht, doch wurde das Herzogtum seit der Herrschaft der Schauenburger Herzöge Ende des 14. Jahrhunderts überwiegend nach der Residenzstadt Schleswig benannt, dies wurde in der frühen Neuzeit schließlich der gebräuchlichere Ausdruck. Erst im Zuge des aufkommenden Nationalismus im 19. Jahrhundert wurde der Begriff Sønderjylland/Süderjütland von dänischer Seite wieder verstärkt verwendet. 1895 wurde die Verwendung des Begriffs schließlich von preußischer Seite verboten.
xxx/ellauri259.html on line 603: Nach seiner Niederlage im Deutsch-Dänischen Krieg musste Dänemark im Wiener Frieden auf Sønderjylland verzichten. Es kam unter preußische Verwaltung. Nach dem Sieg Preußens über Österreich erfolgte eine Neuordnung aufgrund des Prager Friedens von 1866: Schleswig wurde mit den Herzogtümern Holstein und Lauenburg zur preußischen Provinz Schleswig-Holstein vereinigt. Den Verlauf der Nordgrenze ließ Otto von Bismarck dabei nach pragmatischen Gesichtspunkten festlegen.
xxx/ellauri296.html on line 273: Professori Herzog kiistää pornoteollisuuden idealisoinnin. "Se vetää villaa ihmisten silmien yli", hän sanoo. ”Vaikka muutama nainen tekee pornoa ja pitää sitä hienona asiana, joka todella kunnioittaa henkilöä, pornografia on pornografiaa. Kysyin heiltä: "Tuntuiko sinusta tekeväsi pornografiaa?" He sanoivat ei. Pötyä, pornografia on pornografiaa, vaikka feminististä." Porno luo uusia rusketusrajoja paikkoihin, jotka eivät ole riippuvaisia sosiaalisista ehdoista. Hienointa on se, että tuotantoyhtiötä ei nykyään tarvita ja kuka tahansa kameran omaava voi tehdä itsestään pornonäyttelijän suuntaamalla luurin genitaaleihin.
xxx/ellauri312.html on line 901: Entreißt das Herz uns eine Gewalt. repii meiltä sydämen väkivalta,
xxx/ellauri337.html on line 107: Im Juli 1981 war Romy Schneiders damals 14-jähriger Sohn David beim Überklettern eines Zaunes mit Metallspitzen in Saint-Germain-en-Laye, nordwestlich von Paris, tödlich verunglückt. Der große Schicksalsschlag ihres Lebens, und seines auch. Einige Monate danach verstarb auch Romy Schneider am 29. Mai 1982 mit nur 43 Jahren in Paris. Die offizielle Todesursache: Herzversagen.
xxx/ellauri354.html on line 558: Theodor Herzl sisällyttää rekonstruoidun temppelin romaaniinsa Altneuland, mutta yhdessä ehjän kallion kupolin kanssa.
155