ellauri014.html on line 749: No ei kai sil täs vaihees oo kuin 2 poikaa. (Enempää ei tule eikä tilata, spoileri). Marcellin mainitaan nimeltä, pikku Markku, maskuliini Marsista, ei anuxesta. Clairella on tyttö Henriette jonka Julle omii itelleen, yhteensä 3.
ellauri014.html on line 1015: Julle kauppaa Pröötä Clairelle kuin mustalainen autoa. Vähän käytetty, ei paljon ajettu, ollut vaan yhellä omistajalla, huoltokirjat tallella, hyvät kumit, annan talvirenkaat kaupanpäälliseksi. Eihän se mikään mersu oo, tai range rooveri, mut ihan pätevä kauppakassi kuiteskin, ei ruostetta ja siisti sisältä. Äskettäin kazastettu, läpitte meni heittämällä. Tutunkauppaa lähes ilmatteeksi, jokos tehdään luovari? Julie voi toimia puheloisena jos Clairea nolottaa. Tähän parituxeen päättyy tuotantokausi viisi. Lukuunottamatta täysin turhanpäiväistä Henrietten muka-liikuttavaa lässytystä, jossa mainitaan se mystiseksi jäävä mali. Puuh ja lääh.
ellauri014.html on line 1244: Claire on vieläkin aika sekobolzi. Wolmari yritti piristää sitä pukemalla Henrietten Clairexi, mut siitä tuli täydellinen bordelli, itkua ja huutonaurua. Outoja hyypiöitä täytyy sanoa. Hyvin outoja. Wolmarilta alkaa neuvot loppua, se huutaa Teddyä nelistämään avuxi.
ellauri072.html on line 132: Kleist (1777-1811) oli preussilainen aatelinen, sukuperinteisen isän pakottama upseerixi, mutta tunsi voimakasta mieltymystä filosofiaan, matematiikkaan sekä luonnontieteisiin, joita hän alkoi opiskella erottuaan armeijasta vastoin kunkun tahtoa 1799. Kleist oli mieleltään helposti synkkyyteen vajoava. Hänen mieliajatuksensa oli Immanuel Kantin filosofiasta ”tieto on turhaa ja toiveet turhia”. Ranskassa hän yritti pestautua Napoleonin armeijaan, mutta hänen palautettiin takaisin Saksaan liian sekavana. Saksassa Kleist avusti äärikonservatiivista lehdistöä, mutta ei löytänyt politiikasta kutsumusta. Pettyneenä hän vetäytyi yhä enemmän omiin oloihinsa. Vaikka ruma heppuli, se oli eloisa, ja sille oli kyllä monta naista tarjolla, mutta se saattoi olla vähän kallellaan miehiin päin, ainakin sen mielinaiset oli miesmäinen siskopuoli Ulrike ja pullantuoxuinen sister-in-law Marie ja ehkä jotain muita milfejä. On epäselvää vetikö se koskaan paizi kätöseen. Viimetteexi 34v Kleist tutustui parantumattomasti sairaaseen rva Henriette "Jette" Vogeliin. Vogelilla taisi olla kohtusyöpä. Kumppanuxet teki Wannenseellä izemurhapaktin. Kleist ampui ensin naista rintaan ja sitten itseänsä päähän 21. marraskuuta 1811. Kleistinkin ruukku meni halki. Crackpot kuten bändärinsä Aarne Kinnunen. Sitä 6v vanhempi Rahel Varnhagen piti sille kauniin muistopuheen.
ellauri112.html on line 183: RENAN JA BERGSON (1916) Omituisuus Ranskan henkisessä elämässä ovat sen muotifilosofit. Sellainen oli aikoinaan erikoisessa määrässä Voltaire. Sellainen oli toisen keisarikunnan kukistumisen jälkeen Ernest Renan, ja sellainen on meidän päivinämme Henri Bergson. Saksassa ei mitään vastaavaa ole. Tosin sekä Kantilla että Hegelillä aikoinaan oli tavaton auktoriteetti, ja varsinkin edellinen, »der Weltzermalmer» (Heine), nautti pääteostensa ilmestymisen jälkeen jakamatonta kunnioitusta. Mutta tuohonpa platooniseen kunnioitukseen Kantin ja suuren saksalaisen yleisön lähestyminen pysähtyikin; Kant, niinkuin myös Hegel, on luoksepääsemätön muille kuin niille, jotka erikoisesti opettelevat kaikki tarvittavat taikasanat. Ainoa saksalaisista filosofeista, joka on koko kansansa nimessä puhunut, on Fichte, mutta hänenkin filosofiansa on luonteeltaan esoteerinen. Friedrich Paulsen -vainaja kertoo, mitenkä hänelle eräs virkakumppani kerskasi saksalaisen filosofian vaikeatajuisuudella, lukien tämän sille ansioksi! Tämä saksalainen »ansio» on Ranskassa vioista pahin. Mitä ranskalainen tieteellinen kirjailija ennen muuta koettaa välttää, on »le pédantisme», sillä tämä tekisi hänet ainoastaan naurettavaksi. Ranskalaiset tieteilijät ovat suuremmassa määrässä kuin saksalaiset »kirjailijoita»; he kääntyvät paljon suuremmassa määrässä laajan sivistyneen yleisön puoleen, he koettavat paljon enemmän peittää käyttelemäänsä tieteellistä koneistoa näkymättömiin, panevat enemmän painoa ajatustensa muodolliseen ilmaisuun. Sivistynyt ranskalainen on vakuutettu siitä, että »kaiken voi sanoa hyvin kirjailijain yksinkertaisella ja täsmällisellä tyylillä, että uudet ilmaisutavat, räikeät kuvat johtuvat aina sopimattomasta vaateliaisuudesta tai todellisten rikkauksiemme tuntemattomuudesta» (E. Renan & Henriette Renan, Lettres intimes, s. 33).[5] Lukiessamme Bergsonin samaan ryhmään kuin Voltairen ja Renanin on tosin huomattava, että edellinen merkitykseltään ei suinkaan kohoa jälkimäisten tasalle. Jos voi sanoa että 18. vuosisata ruumiillistui Voltairessa, on taas Renanissa edustettuina muutamia niistä piirteistä, joita pidetään viime vuosisadalle olennaisina. Näiden tyypillisten, ikäänkuin historiallisesti välttämättömien mentaliteettien rinnalla jää Bergson paljon satunnaisemmaksi ilmiöksi. Senlisäksi on hän enemmän ammattifilosofi kuin edelliset.
ellauri112.html on line 189: Kaikki tämä kuitenkin lisäyksellä kenties. Päinvastainen tulos on yhtä mahdollinen; ehkäpä kaiken tuon pyrkimyksen tuloksena on tyhjyys; ehkäpä totuus on masentava... On puhuttu niin paljon Renanin »skeptillisyydestä». Jotka tahtovat olla oikein moderneja, hekkumoivat niillä »Dyb af Skepsis» (Brandes), joita he näkevät Renanin harmittomimpienkin ajatusten alla. Muistuu mieleen »keisarin uudet vaatteet» ... Vastakkainen leiri näkee tässä epäilyssä, tässä hiljaisessa hymyssä, törkeää rienausta. Mutta oikeastaan Renan on »skeptikko» vain siksi, että hän niin mielellään tutkistelee asioita, joihin ei ajatuksemme anna mitään lopullista vastausta, joihin nähden vapaasti liikkuva pro et contra on ylin viisaus. Taasen syy siihen, että Renan alituisesti palaa uudelleen tutkistelemaan elämän ja maailman mahdollisuuksia ja tulevaisuuden perspektiivejä, vaikkei hän koskaan pääse pitemmälle kuin noihin »ehkä» ja »kenties», on luullakseni haettava hänen uskonnollisesta »dilettantismistaan». Lapsuutensa ja nuoruutensa hartaasta ja ylevästä katoolisuudesta vieraantui Renan vain järkensä, ei koskaan tunteensa puolesta. Syvä kaipaus, jolla hän jätti Saint Sulpicen seminaarin, ei hänessä koskaan sammunut. Mikään mahdollisuus ei hänelle myöhäiseen vanhuuteensa saakka ollut rakkaampi ajatella kuin se, että uskonto sittenkin olisi tosi. Viimeiseen saakka koettaa hän tieteellisesti ymmärrettyyn maailmankuvaan sovittaa uskonnollisia käsitteitä, Jumala, ylösnousemus, kuolemattomuus. Tämä alituinen ja yhä uudistuva askarteleminen perspektiivien kanssa, joista hän kuitenkin kerran on luopunut, on yhteydessä Renanin luonteen päättämättömyyden kanssa. Tämä päättämättömyys oli hänessä niin silmiinpistävä, että hänen vanha ystävänsä Berthelot saattaa epäillä olisiko Renan koskaan lopullisesti rikkonut väliänsä kirkon kanssa, ellei hänellä olisi ollut tukenaan sisarensa Henriette, voimakas, päättäväinen, syvä luonne, joka kaukaa lähettämillään kirjeillä auttoi Renanin seuraamaan vakaumustaan. Palatakseni takaisin käsitteisiin »nisus» ja »élan vital», on sanottava että ne eivät toisistaan eroa vain siinä, että edellinen on latinaa, jälkimäinen ranskaa! Renanin »nisus» laahaa alituisesti liepeissään tuote »ehkä» ja »kenties ei kuitenkaan». Renan on alituisesti tietoinen siitä, että metafyysillinen filosofia on pelkkää runoilua, mielikuvituksen leikkiä, jolla on tosin lakastumaton viehätyksensä, mutta joka on otettava cum grano salis. »Renanismin» rinnalla on »bergsonismi» karkeasti dogmaatinen. Empimättä uskoo Bergson metafyysillisiin kangastuksiinsa, jotka runollisen mielikuvituksen näkyinä kieltämättä ovat mukaansatempaavan kauniit.-- Kolmas yhtymäkohta Renanin ja Bergsonin välillä on kenties kaikista mieltäkiinnittävin. Se koskee spekulatiivisen järjen kantavuutta tiedonlähteenä ja spekulatiivisen tiedon arvoa. Renanin käsitys filosofian olennosta ja tehtävästä on kenties hieman huojuva. Mutta siinä suhteessa on se selvä, että hänen mielestään spekulatiivinen filosofia, jolla muka on oma tiedelähteensä ja omat metodinsa, on vähänarvoinen. Kaikki suuret filosofit ovat olleet suuria tiedemiehiä; Aristoteles, Descartes, Leibniz, Kant tiesivät kaiken, mitä heidän vuosisatansakin. Ne ajat taas, jolloin filosofia on muuttunut »spesialiteetiksi», ovat olleet sen alennuksen kausia. Sellainen oli myöhempi kartesiolaisuus (Malebranche), sellainen Renanin nuoruudessa Saksan spekulatiivinen idealismi. Meidän aikanamme näyttävät pitkin koko rintamaa tieteet, joko historialliset tai luonnontieteet, olevan määrätyt ottamaan vastaan filosofian perinnön. Filosofian täytyy tulla tieteelliseksi, ellei se tahdo tulla Penelopen kankaaksi, jota lakkaamatta ja aina turhaan aletaan uudelleen. Ja Renan uskoo, että sensijaan kuin edellisinä vuosisatoina luonnontieteet tuottivat parhaan aineiston filosofisille aateskeluille, »historia on meidän aikamme todellinen filosofia» (Essais de morale et de critique, s. 83).
ellauri118.html on line 848: Henrietta Anne Stuart av England, född 16 juni 1644 i Exeter, död 30 juni 1670, på franska kallad Henriette d'Angleterre, och var ibland familjärt känd som Minette, var en fransk prinsessa, hertiginna av Orléans; gift med den franske prinsen hertig Filip av Frankrike, Hertig av Orléans. Hon var yngsta dotter till kung Karl I av England och Henrietta Maria av Frankrike.
ellauri132.html on line 857: Gustav Freytag (13. heinäkuuta 1816 Kreuzburg, Ylä-Sleesia – 30. maaliskuuta 1895 Wiesbaden) oli saksalainen kirjailija ja filologi. Freytags Eltern waren Gottlob Ferdinand Freytag, Arzt und später Bürgermeister in Kreuzburg in Schlesien, und seine Frau Henriette, geb. Zebe. Freytag opiskeli filologiaa Breslaussa ja Berliinissä. Vuosina 1848–1870 hän toimitti Julian Schmidtin kanssa kansallisliberaalia Die Grenzboten -sanomalehteä. Vuosina 1867–1870 hän oli liberaalipuolueesta edustajana Pohjois-Saksan liiton lakiasäätävän elimen jäsen Thüringenin alueen edustajana. Vuonna 1869 Freytag aloitti kirjallisen debatin säveltäjä Richard Wagnera vastaan ja syytti tätä antisemitismistä.
ellauri146.html on line 50: Auch die Versuche, in Detmold eine Stellung als Jurist zu finden, waren zunächst erfolglos, erst 1826 übernahm er die unbezahlte Vertretung eines erkrankten Auditeurs, dessen besoldeter Nachfolger er 1828 wurde. 1829 erfolgte in Detmold mit Don seinen Freunden Heinrich Heine, Ludwig Tieck, Don Juan und Faust die einzige Aufführung eines seiner Dramen zu Lebzeiten. Ab 1831 verschlechterte sich der Gesundheitszustand Grabbes zusehends, die Folgen seines Alkoholismus wurden sichtbar (eine für Grabbes Alkoholkonsum charakteristische Episode aus dem Herbst 1828 wird von Georg Fein geschildert). Eine Verlobung mit Henriette Meyer wurde von dieser gelöst, als sich Grabbe wieder Louise Christiane Clostermeier zuwandte, die ihn bereits einmal abgewiesen hatte. Grabbe oli aika lailla persujen ex-puheenjohtajan näköinen.
ellauri151.html on line 1147: Vertailemme tätä tarinaa Balzacin Lys in the Valley -elokuvaan, jossa Henrietten hahmo on täynnä rakkautta ja mieluummin kuolee päästäkseen paratiisiin kuin kiroaa itsensä jakamalla "maallisen" onnen Félixin kanssa. Alissan sisko Juliet meni naimisiin Ensio Tissarin kanssa mutta ajatteli silmät kiinni Jeromea jopa Ension puuhaillessa. Heillä oli silti viisi lasta kuten Arvidilla. Kyllä halutonkin kana pääsee munimaan kun on kukko koppava.
ellauri196.html on line 308: Vuonna 1833 hän avioitui Wynigenistä olevan Henriette Zeenderin (1805-1872) kanssa. Perheeseen syntyi kolme lasta: Henriette (1834-1890), Albert (1835-1882) ja Cecile (1837-1914). Pojasta tuli myös pastori ja hän monilla aloilla jatkoi isänsä sosiaalisia uudistuksia Bernin kantonissa.
ellauri238.html on line 358: Sarah Benhardt syntyi Pariisissa vuonna 1844 ja kuoli 1923 ibid. Henriette Rosine Bernard -nimisenä hollantilaiselle juutalaiselle kurtisaanille Judith Van Hardille, joka tunnettiin myös nimellä ”Youle”. Lapsen isä oli Edouard Bernard, ranskalainen juristi, ja Henriette koulutettiin ranskalaisissa katolisissa sisäoppilaitoksissa. Elättääkseen itsensä hän yhdisti varhaiseen näyttelijänuraansa kurtisaanina toimimisen – noina aikoina molempia aloja pidettiin paheksuttavina.
ellauri248.html on line 187: Seit 1874 war von Meysenbug im Alter von 58 Jahren auf ärztliches Anraten in Italien geblieben und Olga nach deren Hochzeit mit Gabriel Monod nicht weiter gefolgt. In Tradition der Salons etwa der Henriette Herz oder Rahel Varnhagen lud sie oft junge Künstler und Schriftsteller zu sich ein, so etwa Nietzsche und Paul Rée 1876/1877 nach Sorrent. Auch Lou von Salomé wurde von ihr und Rée mit Nietzsche bekanntgemacht.
ellauri301.html on line 187: Kalke toimi Isonkyrön kappalaisena 1898–1916 ja Tohmajärven kirkkoherrana vuodesta 1916. Hän sai rovastin arvon 1928. Pastori, sittemmin rovasti Kalke meni varovasti naimisiin vasta erotutkintovuonna 1886 Hilma Henriette Brusilan (1862–1943) kanssa. Siittiköhän Kosti Hilmasta lisää kalkkeita? Todennäkösesti siitti. Hilman ja Kostin luut ovat Hämeenkoskella, kuten näyttää amerikkalainen hautakiviohjelma. Kuvaa ei viizi laittaa tähän koska jenkit eivät salli sitä kuumalinkata. Vittu että ne on perseitä. Törkeää kulttuurista appropriointia. Mitä asiaa on niillä meidän hautuumaille? Mitä asiaa on niillä tänne ylipäätänsä?
ellauri313.html on line 591: Mendelssohnilla oli kuusi lasta, joista vain hänen toiseksi vanhin tyttärensä Recha ja hänen vanhin poikansa Joseph säilyttivät juutalaisen uskon. Hänen poikansa olivat: Joseph (Mendelssohnin pankkitalon perustaja ja Alexander von Humboldtin ystävä ja hyväntekijä), Abraham (joka meni naimisiin Lea Salomonin kanssa ja oli Fanny ja Felix Mendelssohnin isä) ja Nathan (koneinsinööri huomattava maine). Hänen tyttärensä olivat Brendel (myöhemmin Dorothea; Simon Veitin vaimo ja Philipp Veitin äiti , myöhemmin hänen rakastajatar ja sitten vaimoFriedrich von Schlegel), Recha ja Henriette, kaikki lahjakkaita naisia. Rechan ainoa pojanpoika (säveltäjä Giacomo Meyerbeerin veljen Heinrich Beerin poika) syntyi ja sai koulutuksensa juutalaisena, mutta kuoli hyvin nuorena yhdessä vanhempiensa kanssa ilmeisesti epidemiaan. [ lainaus tarvitaan ] Joseph Mendelssohnin poika Alexander (k. 1871) oli viimeinen Moses Mendelssohnin miespuolinen jälkeläinen, joka harjoitti juutalaisuutta. Se siitä tuli Mooses, uskonpuhdistuxesta! Usko säilyy paremmin hieman likaisena.
xxx/ellauri057.html on line 894: Zhozh syntyi vähän jälkeen keskiyön 13. päivä muzen taikauskoinen äiti väärensi sen puoli tuntia vanhemmaxi. Äiti Henriette oli Brüllin kuuluisaa murhaajasukua.
xxx/ellauri057.html on line 949: Oikein Jori paskiaiselle, vaik säälix käy Marie-Georgesia. Jori delppaa 86-vuotiaana. Viimeisenä emäntänä eli garde-founa sillä oli joku Teresa Sburelin. Joo se oli vaimo Denisen kotiapulainen vsta 1961, 23 vuotta nuorempi kuin Jori, joten Jori oli sen kimpussa kuin kiiliäinen. Loppupeleissä Teresa otti Jorille äiti Henrietten paikan. Vuonna 1964 Jori tuli hetkexi järkiinsä ja meinas hiihtää jyrkänteeltä alas, mutta Teresa pysäytti sen vahvoilla handuilla. Sehän ois ollu Teresalle katastroofi. Jori sanoi sitä nartuxi, mikä oli kohteliaisuus Jorilta. Kun Jori pöpisi muistelmian mankkuun, Teresa ei saanut enää puhua koko iltana. Jorin punainen lanka olis katkennut. Tai pikemminkin vyyhti. Jos Simenonilla ois ollut textinkäsittelyohjelma se ois voinut tuottaa puolet uuden Maigret kirjan lauseista kopipeistaamalla. Hirvee sika miehexi, mutta rahantunteva. ("mutta" vaiko pikemminkin "ja"?)
xxx/ellauri057.html on line 951: Ihrratynnörri. Maigret ei ollut laiha nimestään huolimatta, pikemminkin päärynä. Ilmeisesti Simenonkin ois halunnut olla jykevämpää tekoa. Mme Maigret oli kuin sen äiti Henriette. Tai äiti Teresa.
xxx/ellauri128.html on line 200: Von 1793 bis zum Herbst 1808, „in ihrer glanzvollsten Zeit“ (K. A. Varnhagen), bewohnte die Familie Levin-Robert das Haus No. 54 in der Jägerstraße beim Gendarmenmarkt. Hier fanden vor allem in der Zeit um 1800 gesellige Zusammenkünfte der mit dem Haus befreundeten Zeitgenossen statt. (→ siehe Artikel Salon der Rahel Varnhagen). Dominiert wurden diese Treffen von den (meist jüdischen) Gastgeberinnen wie Henriette Herz, Amalie Beer oder eben Rahel Robert-Tornow. Die „Salonnièren“ selbst nannten solche Abende „Thees“, „Geselligkeit“, oder sie setzten einen wiederkehrenden Wochentag (z. B. „Montage“) als Name für die Einladung fest. Von „Salon“ ist bei Rahel Varnhagen nur im Zusammenhang mit den sehr prächtigen Empfängen der Fanny von Arnstein in Wien die Rede; erst viele Jahrzehnte später sprach man in Berlin von „Salons“.
xxx/ellauri128.html on line 202: Ausschlaggebend war die Vereinigung von Menschen unterschiedlicher Stände und Berufe, religiöser oder politischer Orientierung zu Gesprächen: Dichter, Naturforscher, Politiker, Schauspieler/-innen, Aristokraten und Reisende kamen zusammen. Die Nähe des Theaters, der Börse und der Französischen Gemeinde sorgte für Vielfalt. Mitunter wurde, wie im Elternhaus der Henriette Solmar (einer Cousine Rahel Varnhagens), mit Rücksicht auf Besucher aus fremden Ländern französisch gesprochen. Berühmte Gäste in dieser ersten Phase waren Jean Paul, Ludwig Tieck, Friedrich von Gentz, Ernst von Pfuel, Friedrich Schlegel, Wilhelm und Alexander von Humboldt, Friedrich de la Motte Fouqué, Prinz Louis Ferdinand und dessen Geliebte Pauline Wiesel. Allerdings gibt es nur wenige zeitgenössische Quellen und gar keine zeitgenössischen Bilder dieser Geselligkeiten. Es wurden nicht nur Prominente eingeladen, sondern auch viele Personen, die kaum Spuren hinterlassen haben. Fanny Lewald (die Rahel Varnhagen nicht mehr kennengelernt hat) gibt allerdings zu bedenken: „Man hört die Namen Humboldt, Rahel Levin, Schleiermacher, Varnhagen und Schlegel, und denkt an das, was sie geworden, und vergißt, daß die Humboldt’s ihrer Zeit nur zwei junge Edelleute, daß Rahel Levin ein lebhaftes Judenmädchen, Schleiermacher ein unbekannter Geistlicher, Varnhagen ein junger Praktikant der Medizin, die Schlegel ein paar ziemlich leichtsinnige junge Journalisten gewesen sind“.
xxx/ellauri128.html on line 206: Als sie am 8. September 1815 Goethes Besuch empfing: „Ich benahm mich sehr schlecht. Ich ließ Goethe beinah nicht sprechen!“ 1827 zogen die Varnhagens in die Beletage der Mauerstraße Nr. 36, die ihnen ihr Schwager Heinrich Nikolaus Liman (Bruder von Markus Theodors Gemahlin und Onkel der Henriette Solmar) vermietete. Auch unter dieser Adresse, die ihre letzte sein sollte, gab Rahel Varnhagen von Ense wieder Gesellschaften, an denen unter anderen die Familie Mendelssohn, der Philosoph Hegel, Heinrich Heine, Eduard Gans, Ludwig Börne und der Fürst Hermann von Pückler-Muskau teilnahmen. Einige Male besuchte das Ehepaar Varnhagen auf Reisen Goethe in Weimar und das Kurbad in Teplitz, wo Friedrich Wilhelm III. im August 1822 mit Rahel Varnhagen von Ense mehrmals die Polonaise tanzte.
xxx/ellauri225.html on line 251: Kroeber married Henriette Rothschild in 1906. She contracted tuberculosis and died in 1913, after several years of illness. In 1926 he married again, to Theodora Kracaw Brown, a widow whom he met as a student in one of his graduate seminars. They had two children: Karl Kroeber, a literary critic, and the science fiction writer Ursula Kroeber Le Guin. In addition, Alfred adopted Theodora's sons by her first marriage, Ted and Clifton Brown, who both took his surname.
22