ellauri023.html on line 1212: Mixei tyhjästä voi mitään nyhjästä? Mä kysyin Pertti Rovamolta ihan ilman sarvia ja hampaita, en vaan ymmärtänyt. Enkä kyllä vieläkään ymmärrä. Tuntuis olevan ihan uskon asia. Se on totta ettei universaalipremisseistä voi päätellä eksistentiaalilausetta, mutta ei kai fysiikka ole pelkkää logiikkaa. Hintikan temporaalilogiikassa synty tyhjästä on mahdollista niinkuin Hegelillä (muttei Kantilla). Jaakko oli uuskantilainen oman tunnustuxen nojalla. Sillä oli kanttia sanoa, että maailmanviivat ei jatku maailmasta toiseen kuin globaaliset yrityxet, ne on nurkkakuntaisempia. Ei kelpaisi jumalisille. Ei sovi sielun syntyä tyhjästä tai hävitä kuin pieru saharaan. Niiden täytyy olla iänikuisia.
ellauri023.html on line 1224: Hegelille, toiselle idealistille, jonka Marx käänsi päälaelleen ja josta Lenin otti sitten kampausmallia (Hegelillä ei ollut partaa mutta hötytukka, Leninillä ei tukkaa mutta hötyparta), oleminen ja olemattomuus oli samoja Parta-Kallen perillisiä. Ize asiassa sille pääasia olikin tuleminen, joka on olemattomuuden ja olemisen välillä. Olemattomuus ei ole, mutta se olematoi, das Nichts nichtet, sanoi Hegel. Ristiriitaiseltahan tää kuulostaa, yhtä hämärältä kuin Herakleitos, mutta luokkataistelussa ei muuta olekaan kuin ristiriitoja, synteesejä ja antiteeseja. Et sillee. Hintikan "oman" hollantilaisen lehden nimi oli Synthese. Siinä on multakin julaistu joku artikkeli 70-luvulla. Ei tosin tästä aiheesta.
ellauri037.html on line 588: Hegelillä oli poliittisia ongelmia kun se oli progressiivinen, kun taas Sope oli patataantumuxellisen maineessa. Hegel hölmönä kannatti Sopea äänestyxessä. Ei tiennyt minkälaisen perskärpäsen kanssa oli tekemisissä. No vaan 5 opiskelijaa tuli Sopen luennolle (tuttu määrä mullekin, hyvänä vuotena). Tappion kärsineenä Sope jättäytyi pois verstaalta. Alkoi haukuskella koulufilosofeja tyyliin happamia sano kettu rypäleistä.
ellauri112.html on line 182: RENAN JA BERGSON (1916) Omituisuus Ranskan henkisessä elämässä ovat sen muotifilosofit. Sellainen oli aikoinaan erikoisessa määrässä Voltaire. Sellainen oli toisen keisarikunnan kukistumisen jälkeen Ernest Renan, ja sellainen on meidän päivinämme Henri Bergson. Saksassa ei mitään vastaavaa ole. Tosin sekä Kantilla että Hegelillä aikoinaan oli tavaton auktoriteetti, ja varsinkin edellinen, »der Weltzermalmer» (Heine), nautti pääteostensa ilmestymisen jälkeen jakamatonta kunnioitusta. Mutta tuohonpa platooniseen kunnioitukseen Kantin ja suuren saksalaisen yleisön lähestyminen pysähtyikin; Kant, niinkuin myös Hegel, on luoksepääsemätön muille kuin niille, jotka erikoisesti opettelevat kaikki tarvittavat taikasanat. Ainoa saksalaisista filosofeista, joka on koko kansansa nimessä puhunut, on Fichte, mutta hänenkin filosofiansa on luonteeltaan esoteerinen. Friedrich Paulsen -vainaja kertoo, mitenkä hänelle eräs virkakumppani kerskasi saksalaisen filosofian vaikeatajuisuudella, lukien tämän sille ansioksi! Tämä saksalainen »ansio» on Ranskassa vioista pahin. Mitä ranskalainen tieteellinen kirjailija ennen muuta koettaa välttää, on »le pédantisme», sillä tämä tekisi hänet ainoastaan naurettavaksi. Ranskalaiset tieteilijät ovat suuremmassa määrässä kuin saksalaiset »kirjailijoita»; he kääntyvät paljon suuremmassa määrässä laajan sivistyneen yleisön puoleen, he koettavat paljon enemmän peittää käyttelemäänsä tieteellistä koneistoa näkymättömiin, panevat enemmän painoa ajatustensa muodolliseen ilmaisuun. Sivistynyt ranskalainen on vakuutettu siitä, että »kaiken voi sanoa hyvin kirjailijain yksinkertaisella ja täsmällisellä tyylillä, että uudet ilmaisutavat, räikeät kuvat johtuvat aina sopimattomasta vaateliaisuudesta tai todellisten rikkauksiemme tuntemattomuudesta» (E. Renan & Henriette Renan, Lettres intimes, s. 33).[5] Lukiessamme Bergsonin samaan ryhmään kuin Voltairen ja Renanin on tosin huomattava, että edellinen merkitykseltään ei suinkaan kohoa jälkimäisten tasalle. Jos voi sanoa että 18. vuosisata ruumiillistui Voltairessa, on taas Renanissa edustettuina muutamia niistä piirteistä, joita pidetään viime vuosisadalle olennaisina. Näiden tyypillisten, ikäänkuin historiallisesti välttämättömien mentaliteettien rinnalla jää Bergson paljon satunnaisemmaksi ilmiöksi. Senlisäksi on hän enemmän ammattifilosofi kuin edelliset.
4