ellauri191.html on line 1727:
ellauri192.html on line 279: After this, explanation becomes speculative. Significant literature is inseparable from ideology and political feelings. There are more than hints that political considerations were implicit in the omission of Pound, Claudel, Malraux and Brecht. Too right, too right, too right, too left. The thoroughly embarrassing preference of Heinrich B"oll in 1972 over that far greater writer G"unter Grass was wholly typical of the Swedish Academy's bias towards the middle ground of urbane and liberal decencies. (Look! We tried to do the umlauts and almost did! But these are Germans, and Günther is an ex nazi too.) The great imaginings of terror and utopia, be they of the left or of the right, are not welcome. The 1957 choice of the young Camus haloed a literary persona and style of vision emblematic of the Stockholm ideal.
ellauri192.html on line 287: Lastly, there is the rumor of the blacklist. No outside observer can show that any such list exists, let alone how and when it was explicitly arrived at. But there are stubborn, unsettling indications. Behind them stands the enigmatic figure and afterlife of Dag Hammerskjold. In one or two cases, the choice of laureate seems to have been largely his. His chill displeasures seem not only to have had great influence, but to persist beyond the grave. The list of lepers, for motives which may, in some masked degree, go back to Hammarskjold's own politics and arcane sexuality, is rumored to include Graham Greene, G"unter Grass and Borges, as it did Malraux (passed over, to de Gaulle's just anger, in favor of a French poet-diplomat close to Hammarskjold, viz. Saint-John Perse). The mere fact that the Nobel Prize in Literature has long passed Borges by suffices to put the whole institution in doubt. But whether any such blacklist is real remains baffled conjecture.
ellauri247.html on line 236: Veijariromaanit olivat tavallista suositumpia ensimmäisen ja toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina. Nykyajan veijariromaaneissa on perinteiselle veijarihahmolle tuntemattomia moralistin ja anarkistin piirteitä. He ikään kuin edustavat viattomuutta ja kriittistä ajattelua turmeltuneen ja vieraannuttavan maailman keskellä. Moderneja veijariromaaneja ovat esimerkiksi tšekki Jaroslav Hasekin Osudy dobrého vojaka Svejka za svétové valky (1920–1923, Kunnon sotamies Svejkin seikkailut maailmansodassa), yhdysvaltalaisten John Steinbeckin Tortilla Flat (1935, Ystävyyden talo) ja Saul Bellow'n The Adventures of Augie March (1953, Augie Marchin kiemurat) sekä saksalaisten Thomas Mannin Bekenntnisse des Hochstaplers Felix Krull (1954, Huijari Felix Krull), Günter Grassin Die Blechtrommel (1959, Peltirumpu) ja Heinrich Böllin Ansichten eines Clowns (1963). Mannin teoksessa – kuten veijariromaaneissa usein – korostetaan huijariuden ja taiteilijuuden yhteyttä. Peltirummun rumpali Oskar Matzerath on varsin perinteinen veijarityyppi: hän lopettaa kasvamisensa kolmivuotiaana ja tarkkailee yhteiskuntaa kääpiöperspektiivistä saattaen naurettaviksi kaikki ideologiat.
ellauri279.html on line 342: Hänen (Jurin) vaientamista kannattavat kynäilijät kirjoittivat anomuksia, sadat julkkis intellektuellit, joista muinoin vasemmistoon suuntautuneilla henkilöillä, kuten Jean-Paul Sartrella, oli erityistä vaikutusta Moskovassa. Muita tukijoita olivat muun muassa vasemmistosiipirikot Graham Greene, Muriel Spark, W. H. Auden, Günter Grass">Grass, Heinrich Böll, Yukio Mishima, Carlos Fuentes, Arthur Miller, John Updike, Truman Capote ja Kurt Vonnegut. Aika monesta näistä on jo paasauxia. Joukossa on melkoisia turhakkeita jopa konnia.
ellauri316.html on line 334: PEN International sekä yksittäiset kirjailijat, kuten WH Auden, William Styron ja Hannah Arendt ilmaisivat närkästyksensä. Muut, jotka vetosivat kirjoittajien vapauttamiseen, olivat Heinrich Böll, Günter Grass, Lillian Hellman, Saul Bellow, Norman Mailer, Robert Lowell, Philip Roth, Marguerite Duras ja Philip Toynbee. Sinyavskyn ja Danielin tuomion jälkeen Graham Greene pyysi epäonnistuneesti, että heidän rojaltinsa Neuvostoliitossa maksettaisiin heidän vaimoilleen. Tuolloin tuore Nobel-palkittu Mihail Šolohov kutsui kahta kirjailijaa "ihmissusiksi" ja "mustan omantunnon roistoiksi", jotka olisivat saaneet huomattavasti ankaramman rangaistuksen "ikimuistoisella 20-luvulla". Elinkautinen kommunisti Louis Aragon julkaisi huolensa julistuksessa L'Humanitéssa, ja yhdessä Jean-Paul Sartren kanssa kieltäytyi myöhemmin osallistumasta Neuvostoliiton kirjailijoiden kymmenenteen kongressiin. Kova isku diktatuurille.
ellauri340.html on line 516: Tämä misantropia sopii täydellisesti poliittiseen ja kirjalliseen kohtaukseen, jossa Handke tuli täysi-ikäiseksi. Provokaation ihmelapsiksi noussut hän saavutti ensin mainetta, kun hän nousi seisomaan Princetonin kirjallisuuskonferenssissa vuonna 1966 ja esitti kirpeän moitteen aikansa johtaville saksalaisille kirjailijoille, niin sanotulle Gruppe 47:lle (johon kuuluivat tulevat Nobel-palkitut Günter Grass ja Heinrich Böll), jonka Handke tuomitsi "kuvaavan impotenssin" tylsiksi kauppiaiksi. Hän hylkäsi näiden sosiaalisesti tietoisten kirjailijoiden hankkeen, ja tulevina vuosina hän omisti energiansa itse kielen abstraktimpaan tutkimiseen. Grass paljastuikin sitten ex-nazixi. Böll vaikuttaa suht mölsältä.
ellauri360.html on line 183: Lewis Grassic Gibbon : Skotit
ellauri360.html on line 197: Günter Grass : Die Blechtrommel (Pelkkirumpu)
ellauri369.html on line 367: Hofrath: Hofrath Heuschrecke (i. e. State-Councillor Grasshopper) is a loose, zigzag figure, a blind admirer of Teufelsdröckh´s, an incarnation of distraction distracted, and the only one who advises the editor and encourages him in his work; a victim to timidity and preyed on by an uncomfortable sense of mere physical cold, such as the majority of the state-counsellors of the day were. Sounds a lot like Waldo Emerson.
ellauri393.html on line 318:
ellauri401.html on line 84: Max Heindel (syntynyt Carl Louis von Grasshoff , 23. heinäkuuta 1865 – 6. tammikuuta 1919) oli amerikkalainen kristitty okkultisti , astrologi ja mystikko.
ellauri401.html on line 85: Carl Louis von Grasshoff syntyi Århusissa , Tanskassa von Grasshoffin aatelissukuun, joka liittyi Saksan hoviin prinssi Bismarckin elinaikana. Hänen isänsä Francois L. von Grasshoff muutti Kööpenhaminaan nuorena miehenä ja meni naimisiin tanskalaisen jalosyntyisen naisen kanssa. Heillä oli kaksi poikaa ja yksi tytär. Heidän vanhempi poikansa oli Carl Louis von Grasshoff, joka myöhemmin otti kirjanimen Max Heindel. Kun hän oli kuusivuotias, hänen isänsä kuoli jättäen äitinsä kolmen pienen lapsen kanssa vaikeisiin oloihin. Max Heindelin lapsenkengät eli siistissä köyhyydessä. Hänen äitinsä pienet tulot omistettiin poikiensa ja tyttärensä yksityisopettajille, jotta he saisivat lopulta paikkansa yhteiskunnassa aateliluokkien jäseninä.
ellauri403.html on line 189: Tournier näki kauneutta rumassa ja pyhää pökäleessä. Hän ei pitänyt Proustista joka näki ruman rumana eikä kiukkuisesta Celinestä. Pitkä miinus siitä että se piti Günter Grassin Peltirummusta.
ellauri405.html on line 227: Mit vit kaikki anglosaxisia kyhäyxiä. Monikohan aasialainen on näitä nähnyt. "Walt Whitman is America’s world poet—a latter-day successor to Homer, Virgil, Dante, and Shakespeare. In Leaves of Grass (1855, 1891-2), he celebrated democracy, nature, love, and friendship. This monumental work chanted praises to the body as well as to the soul, and found limited beauty and reassurance even in death." Whitman’s self-published Leaves of Grass was inspired in part by his travels through the American frontier and by his admiration for Ralph Waldo Emerson. Ylläri.
ellauri405.html on line 228: Emerson himself declared the first edition was “the most extraordinary piece of wit and wisdom that America has yet contributed.” Whitman published his own enthusiastic review of Leaves of Grass. Contemporaries found it cringy. Over 1,000 people came to view his funeral. Almost as many as came to Trump's inauguration.
ellauri429.html on line 161: Vuonna 1990 Rushdie arvosteli Thomas Pynchonin Vinelandia The New York Times -lehdessä ja tarjosi tyhmiä pohdintoja kirjailijan eristäytymisestä. hän tunnustaa ihailevansa muun muassa Italo Calvinoa ja Pynchonia. Hänen varhaisiin vaikutteisiinsa kuuluivat Jorge Luis Borges, Mihail Bulgakov, Lewis Carroll ja Günter Grass.
ellauri429.html on line 929: Jimmy Carter, Roald Dahl, and John Le Carré voted against blasphemy, while pipesucking Günter Grass, Martin Amiswiixi, käkättävä Saul Bellow, kolho Nadine Gordimer, and n.h. Därek Walcott were all for it. Another major supporter of Rushdie was the left-to-right turncoat british reporter Christopher Hitchens (here