ellauri191.html on line 1723:
ellauri192.html on line 279: After this, explanation becomes speculative. Significant literature is inseparable from ideology and political feelings. There are more than hints that political considerations were implicit in the omission of Pound, Claudel, Malraux and Brecht. Too right, too right, too right, too left. The thoroughly embarrassing preference of Heinrich B"oll in 1972 over that far greater writer G"unter Grass was wholly typical of the Swedish Academy's bias towards the middle ground of urbane and liberal decencies. (Look! We tried to do the umlauts and almost did! But these are Germans, and Günther is an ex nazi too.) The great imaginings of terror and utopia, be they of the left or of the right, are not welcome. The 1957 choice of the young Camus haloed a literary persona and style of vision emblematic of the Stockholm ideal.
ellauri192.html on line 287: Lastly, there is the rumor of the blacklist. No outside observer can show that any such list exists, let alone how and when it was explicitly arrived at. But there are stubborn, unsettling indications. Behind them stands the enigmatic figure and afterlife of Dag Hammerskjold. In one or two cases, the choice of laureate seems to have been largely his. His chill displeasures seem not only to have had great influence, but to persist beyond the grave. The list of lepers, for motives which may, in some masked degree, go back to Hammarskjold's own politics and arcane sexuality, is rumored to include Graham Greene, G"unter Grass and Borges, as it did Malraux (passed over, to de Gaulle's just anger, in favor of a French poet-diplomat close to Hammarskjold, viz. Saint-John Perse). The mere fact that the Nobel Prize in Literature has long passed Borges by suffices to put the whole institution in doubt. But whether any such blacklist is real remains baffled conjecture.
ellauri247.html on line 236: Veijariromaanit olivat tavallista suositumpia ensimmäisen ja toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina. Nykyajan veijariromaaneissa on perinteiselle veijarihahmolle tuntemattomia moralistin ja anarkistin piirteitä. He ikään kuin edustavat viattomuutta ja kriittistä ajattelua turmeltuneen ja vieraannuttavan maailman keskellä. Moderneja veijariromaaneja ovat esimerkiksi tšekki Jaroslav Hasekin Osudy dobrého vojaka Svejka za svétové valky (1920–1923, Kunnon sotamies Svejkin seikkailut maailmansodassa), yhdysvaltalaisten John Steinbeckin Tortilla Flat (1935, Ystävyyden talo) ja Saul Bellow'n The Adventures of Augie March (1953, Augie Marchin kiemurat) sekä saksalaisten Thomas Mannin Bekenntnisse des Hochstaplers Felix Krull (1954, Huijari Felix Krull), Günter Grassin Die Blechtrommel (1959, Peltirumpu) ja Heinrich Böllin Ansichten eines Clowns (1963). Mannin teoksessa – kuten veijariromaaneissa usein – korostetaan huijariuden ja taiteilijuuden yhteyttä. Peltirummun rumpali Oskar Matzerath on varsin perinteinen veijarityyppi: hän lopettaa kasvamisensa kolmivuotiaana ja tarkkailee yhteiskuntaa kääpiöperspektiivistä saattaen naurettaviksi kaikki ideologiat.
ellauri279.html on line 342: Hänen (Jurin) vaientamista kannattavat kynäilijät kirjoittivat anomuksia, sadat julkkis intellektuellit, joista muinoin vasemmistoon suuntautuneilla henkilöillä, kuten Jean-Paul Sartrella, oli erityistä vaikutusta Moskovassa. Muita tukijoita olivat muun muassa vasemmistosiipirikot Graham Greene, Muriel Spark, W. H. Auden, Günter Grass">Grass, Heinrich Böll, Yukio Mishima, Carlos Fuentes, Arthur Miller, John Updike, Truman Capote ja Kurt Vonnegut. Aika monesta näistä on jo paasauxia. Joukossa on melkoisia turhakkeita jopa konnia.
ellauri316.html on line 341: PEN International sekä yksittäiset kirjailijat, kuten WH Auden, William Styron ja Hannah Arendt ilmaisivat närkästyksensä. Muut, jotka vetosivat kirjoittajien vapauttamiseen, olivat Heinrich Böll, Günter Grass, Lillian Hellman, Saul Bellow, Norman Mailer, Robert Lowell, Philip Roth, Marguerite Duras ja Philip Toynbee. Sinyavskyn ja Danielin tuomion jälkeen Graham Greene pyysi epäonnistuneesti, että heidän rojaltinsa Neuvostoliitossa maksettaisiin heidän vaimoilleen. Tuolloin tuore Nobel-palkittu Mihail Šolohov kutsui kahta kirjailijaa "ihmissusiksi" ja "mustan omantunnon roistoiksi", jotka olisivat saaneet huomattavasti ankaramman rangaistuksen "ikimuistoisella 20-luvulla". Elinkautinen kommunisti Louis Aragon julkaisi huolensa julistuksessa L'Humanitéssa, ja yhdessä Jean-Paul Sartren kanssa kieltäytyi myöhemmin osallistumasta Neuvostoliiton kirjailijoiden kymmenenteen kongressiin. Kova isku diktatuurille.
ellauri340.html on line 516: Tämä misantropia sopii täydellisesti poliittiseen ja kirjalliseen kohtaukseen, jossa Handke tuli täysi-ikäiseksi. Provokaation ihmelapsiksi noussut hän saavutti ensin mainetta, kun hän nousi seisomaan Princetonin kirjallisuuskonferenssissa vuonna 1966 ja esitti kirpeän moitteen aikansa johtaville saksalaisille kirjailijoille, niin sanotulle Gruppe 47:lle (johon kuuluivat tulevat Nobel-palkitut Günter Grass ja Heinrich Böll), jonka Handke tuomitsi "kuvaavan impotenssin" tylsiksi kauppiaiksi. Hän hylkäsi näiden sosiaalisesti tietoisten kirjailijoiden hankkeen, ja tulevina vuosina hän omisti energiansa itse kielen abstraktimpaan tutkimiseen. Grass paljastuikin sitten ex-nazixi. Böll vaikuttaa suht mölsältä.
ellauri360.html on line 177: Lewis Grassic Gibbon : Skotit
ellauri360.html on line 191: Günter Grass : Die Blechtrommel (Pelkkirumpu)
xxx/ellauri129.html on line 619: Après avoir été fiancé avec Mlle Dietz-Monnin, petite-fille du sénateur Charles Dietz-Monnin, il rompt ses fiançailles et épouse, en 1910, Marie-Thérèse de Chevigné, veuve de Maurice Bischoffsheim (1875-1904), arrière-petite-fille par sa mère du marquis de Sade et mère de Marie-Laure de Noailles. Ils font aménager à partir de 1912 la villa Croisset à Grasse. À partir de 1934 et jusqu'à sa mort le 8 novembre 1937, il vécut avenue Gabriel à Paris. Élégant, brillant et mondain, il inspire à Marcel Proust la métamorphose de Bloch en Jacques du Rozier dans À la recherche du temps perdu. Tosi kova streeberi, joka antoi Marcelille kimmokkeen ruveta snobixi izekin.
xxx/ellauri170.html on line 466: Grass dries up, and flowers wither when the LORD's breath blows on them. Yes, people are like grass and JHWH is a hall of fame flowerblower.
xxx/ellauri193.html on line 589: BOOKS READ: Martinson, Views from a Tuft of Grass (translated by Lars Nordström and Erland Anderson); Johnson, The Days of His Grace (translated by Elspeth Harley Schubert)
xxx/ellauri193.html on line 608: Harry Martinson’s Views from a Tuft of Grass is a collection of short essays, mostly on the natural world. I give this a three.
xxx/ellauri193.html on line 615: Views from a Tuft Of Grass—a little twee, but also charming. Definitely no other book has been called this. Let’s say seven.
xxx/ellauri193.html on line 622: Views from a Tuft of Grass: Deadpan, exacting, discursive. Representative passage: “In our time hope must be manufactured. It is no longer available ready-made. Especially in that prolonging of winter which the Nordic spring has increasingly become, pain intrudes with a more damaging effect on the mind than during the summer.” Five.
xxx/ellauri193.html on line 630: Views from a Tuft of Grass: The modern world is at odds with nature. You don’t say. Two.
xxx/ellauri193.html on line 637: Views from a Tuft of Grass: Short essays, enlivened by the occasional wacky aside—“The builders of perpetual motion machines seem almost extinct; there were many more letters from them just seven or eight years ago”—but slowed by heady bouts of abstraction. Six.
xxx/ellauri193.html on line 644: Views from a Tuft of Grass: That’s a nice poem he closed with. Six.
xxx/ellauri193.html on line 651: Views from a Tuft of Grass: Green Integer paperback. These always look smart and swell. Eight.
xxx/ellauri208.html on line 963: Veljeni Sebastian kiinnittyy jälleen, niin kuin Annika Idströmin romaanit yleensäkin, selkeästi aikaan ja tunnistettavaan paikkaan, jonnekin Itä-Helsinkiin, mutta samalla siinä kiteytyy niin kuin myytissä tai sadussa jotakin perustavaa ja yliyksilöllistä inhimillisestä kokemuksesta. Hädän hetkellä Antti, jonka hahmossa on yhtäläisyyksiä Günther Grassin Peltirummun Oskariin, turvautuu ystäväänsä – tai mielikuvitusystäväänsä – Sebastianiin. Järkyttävyydestään huolimatta romaani päättyy kohoamisen ja kosmisen kaikkiyhteyden tuntoon, kun romaanin lopussa Sebastian kutsuu ikkunalaudalla kuudennessa kerroksessa istuvaa, äitinsä menettänyttä Anttia mukaansa "maailman katolle" kohti tähtiä ja kuuta, osaksi "ympärillä avautuvaa äärettömyyttä". Hoo hoo jaa jaa, täas tällänen Astrid Lindgreniltä tuttu hyppy pimeään veljen yllytyxestä, kohti Kankijalan fantasiamaailmaa.
xxx/ellauri231.html on line 423: Jenkit halusivat Buninin sodan ajaxi Nykkiin mutta se menikin niillä rahoilla Grasseen, kasvatti vihannexia ja söi kissoja ja koiria. Vuonna 1942 Villassa vieraileva toimittaja kuvaili Buninia "laihaksi ja laihtuneeksi mieheksi, joka näyttää muinaiselta pariisilaiselta". Ivan Bunin oli vankkumaton naisten vastustaja ja kutsui Adolf Hitleriä ja Benito Mussolinia "raivotuiksi apinoiksi". Kerran Pariisin Neuvostoliiton venäläisen teatterin yleisössä Bunin huomasi istuvansa nuoren puna-armeijan everstin vieressä. Kun jälkimmäinen nousi ja kumarsi ja sanoi: "Onko minulla kunnia istua Ivan Aleksejevitš Buninin vieressä?" kirjailija hyppäsi jaloilleen: "Minulla on vielä suurempi kunnia istua suuren puna-armeijan upseerin vieressä!" hän vastasi intohimoisesti.
42