Yeatsin ihastumista Tagoren teksteihin selittänee osin hänen oma passiivis-aggressiivinen kiinnostuksensa teosofiaan ja sen mukanaan tuomiin oxettaviin itämais-mystisiin viisasteluihin. Aika, jolloin läntinen maailma etsi idän viisauden ja lännen rationaalisuuden yhdistelmää, oli valmis Gitanjalin kaltaiselle kiteytykselle. Tätä ajatusta vasten kokoelman räjähdysmäinen ja pidäkkeetön menestys on ymmärrettävissä.
Gitanjali ei ole kaikkia varten, vain hölmöjä. Sen kaikki toistasataa proosarunoa keskittyvät vain ja ainoastaan ihmisen ja jumaluuden suhteen pohtimiseen. Tagore on kirjoittanut toisto tyylikeinona runsaalle kopsauxelle pohjautuvaa, lähes lapsenomaisen helppotajuista tekstiä, joka jää nykyisin helposti runouden, hengellisen propagandan ja itsehoito-oppaiden rajamaastoon – samoihin hämyisiin nurkkiin kuin new age -henkiset Kahlil Gibran -kokoelmat ja Paulo Coelhon koko tuotanto.