ellauri053.html on line 1030: Noopeli paukahti sen ekasta enkunkielelle kääntämästä läpyskästä nimeltä Gitanjali. Se oli silloin juuri eri iloinen kun siltä oli kuollut joukko sukulaisia. Obit anus, abit onus.
ellauri053.html on line 1032: Gitanjali was written shortly after the deaths of Tagore’s wife, his two daughters, his youngest son, and his father. But as his son, Rathindranath, testified in On the Edges of Time, “he remained calm and his inward peace was not disturbed by any calamity however painful. Some superhuman sakti [force] gave him the power to resist and rise above misfortunes of the most painful nature.” Gitanjali was his inner search for peace and a reaffirmation of his faith in his Jivan devata.
ellauri053.html on line 1159:

Yeatsin ihastumista Tagoren teksteihin selittänee osin hänen oma passiivis-aggressiivinen kiinnostuksensa teosofiaan ja sen mukanaan tuomiin oxettaviin itämais-mystisiin viisasteluihin. Aika, jolloin läntinen maailma etsi idän viisauden ja lännen rationaalisuuden yhdistelmää, oli valmis Gitanjalin kaltaiselle kiteytykselle. Tätä ajatusta vasten kokoelman räjähdysmäinen ja pidäkkeetön menestys on ymmärrettävissä.

ellauri053.html on line 1160:

Gitanjali ei ole kaikkia varten, vain hölmöjä. Sen kaikki toistasataa proosarunoa keskittyvät vain ja ainoastaan ihmisen ja jumaluuden suhteen pohtimiseen. Tagore on kirjoittanut toisto tyylikeinona runsaalle kopsauxelle pohjautuvaa, lähes lapsenomaisen helppotajuista tekstiä, joka jää nykyisin helposti runouden, hengellisen propagandan ja itsehoito-oppaiden rajamaastoon – samoihin hämyisiin nurkkiin kuin new age -henkiset Kahlil Gibran -kokoelmat ja Paulo Coelhon koko tuotanto.