ellauri014.html on line 36: Lainasin Pamela piukkapepun kirjastosta. Sen esipuhe oli paksulti alleviivattu ja merkitty huutomerkein. Joku on kai lukenut tän tenttiin - vittuako typeryxet alleviivaa kirjaston kirjoja? ei siitä ole mitään apua! Wäinö mainitsee siinä kiittävään sävyyn Paul Bourgetin. Ai kenet, kysyt ehkä, niin minäkin. Katsoin Wikipediasta. Wannabe-julkkistyrkky viisinkertainen melkein-nobelisti, agnostikko, joka palasi katoliseen uskoon romaanissa Le Disciple. Se oli Gladstonen mielikirjoja. Russell pelkäsi Gladstonea pikkupoikana. Ei varmaan ollut Russellin mieleinen kirja. Bourget oli ollut sielun hienoudessa edellä ihailijattariansa, Wäiskin mielestä. Samaa ei voinut sanoa Richardsonista, joka ainakin Fieldingin leirissä kuvattiin pieneksi, punakaksi, turhamaiseksi, arkipuheiseksi pikku mieheksi. Tuntuuko jo pientä narsistisen setämiehen hajua? - Asiasta 3:nteen, kuppainen Kasimir Leino kirjoitti kalikkarunon Gladstonen kunniaxi, verraten sen Irlannin kohtelua suomen sortoaikaan.Sellainen HINOA JOHN -vittuilu Paulille tussilla Johnin oveen. No Pohjois-Irlannin Karjalaa ei sentään antanut Gladstone takaisin. Sattui silmiin, kun koitin löytää tietoa Kasimirin kupasta.
ellauri014.html on line 137: Nyt huomaan yhden ällistyttävän jutun: Richardson on humoristinen. Niin juuri! Siinä on Goldsmithin, Sternen, Fieldingin ja Thackerayn tapaista, vaikka vaimeampaa huumoria. Pamela izekään ei suhtaudu izeensä rusoomaisen vakavalla lärvällä, vaan huomaa nolojen tilanteiden huvittavat puolet. Tää on hiton paljon parempi romaani kuin Julie.
ellauri014.html on line 166: Ennen kaikkea se oli rotinkainen nousukas, joka pyrki osaltansa tienaamaan siirtomaiden ja teollisuuden seurauxena alkaneesta aateliston rappiosta ja rupusakin noususta. Lähti apinoimaan 1740 ilmestynyttä britti bestselleriä, Richardsonin kirjeromaania Pamela piukkapeppua. Sama idis, päähineet vaan toisinpäin. Koitti päästä ansaizemaan izekin kuten vaurastunut kolleega, ja ansaitsikin, ainakin sai paljon nimeä, ja peppua. Tätä oli samaan aikaan paljon liikkeellä. Vrt Fieldingin Shamela, ja Joseph Andrews 1742, jonka olen lukenutkin. Se oli sentään vähän hauskempi, vaikkei mikään kuoliaaksinaurattaja sekään. Sveitsari oli kakskyt vuotta briteistä jäljessä.
ellauri014.html on line 1432: (Tom Jones, ei se Fieldingin, vaan karvarintaisempi).
ellauri018.html on line 615: Setämiehet inhos Pamela piukkapeppua alusta alkaen, kirjoitti siitä parodioita kuten Fieldingin Joseph Andrews, jossa sankarina oli mies, ja naiset entisvanhaan tapaan pahoja tai avuttomia.
ellauri151.html on line 159: Kuvassa tyhmä kantaja on menossa nirhaamaan valepukuista naapurinpoikaa muka aisankannattajana. Njoo, Sirkka muuttuu hetken ajaxi helikeijuxi ja estää vanhaa typerystä ampumasta Kaalepin valepukuista poikaa Eetua suotta mustasukkaisena pyylevästä Dot Matrix Printer-vaimosta. Kantaja oli kyllä paljon vanhempi kuin vaimo. Se Eetu olikin paxun Bertan sisko. Kenes tyttö se May sit oli? Jonkun Fieldingin. Vittu tää on kyllä turhan pitkäxi venytetty joulusatu. Dickens ilmeisesti matkii tahalteen Fieldingiä ja Scottia.
ellauri247.html on line 189: sekä ilmentää huumoria ja elämänkokemusta. Hänen teoksistaan puuttuu kuitenkin aikalaisensa Henry Fieldingin teosten tarinan yhtenäisyys ja psykologinen terävyys. Teokset Ferdinand, Count Fathom (1753) ja Sir Launcelot Greaves (1762) eivät yllä hänen viimeisen romaaninsa The expedition of Humphrey Clinker (1771) tasolle, joka on mestariteos ja jossa hän muista teoksistaan poiketen ei liitä huumoriin kitkerää satiiria.
ellauri247.html on line 234: Thomas Nashe perusti teoksellaan The Unfortunate Traveller, or, The Life of Jacke Wilton (1594) englantilaisen seikkailullisen veijariromaanin tyypin (rogue story). Saksan kirjallisuuden tunnetuin veijariromaani on Hans Jacob von Grimmelshausenin Der abenteurliche Simplicissimus Teutsch (1669, Seikkailukas Simplicissimus), jonka innoittamana julkaistiin muitakin "simplikiaanisia" kirjoja, kuten Johan Beerin Der simplicianische Weltkucker (1677–1679) ja Daniel Speerin Der Ungarische oder Dacianische Simplicissimus (1683). Tunnettuja veijariromaaneja ovat myös ranskalaisen Alain-René Lesagen Histoire de Gil Blas de Santillane (1715–1735, Kavaljeerin muistelmat) sekä englantilaisten Daniel Defoen Moll Flanders (1722, suom.), Henry Fieldingin Jonathan Wild (1743), Tobias Smollettin The Adventures of Roderick Random (1748) ja William Thackerayn The Luck of Barry Lyndon (1844).
ellauri266.html on line 425: Vuonna 1963 useiden muiden vain kohtuu menestyneiden romaanien jälkeen Boulle julkaisi toisen kuuluisan romaaninsa, La planète des singes, jonka maineikas kansainvälinen brittiseikkailija Xan Fielding käänsi vuonna 1964 Monkey Planet -nimellä ja julkaistiin myöhemmin uudelleen nimellä Apinoiden planeetta. Kirjaa ylistettiin ja se sai sellaisia ​​arvosteluja kuin tämä esimerkki Englannin Guardian- sanomalehdestä: "Klassinen tieteiskirjallisuus... täynnä jännitystä ja satiirista älykkyyttä." Kaikki Alexander Fieldingin ansiota!
ellauri270.html on line 228: James Harris, filosofi Earl of Shaftesburyn veljenpoika, syntyi Salisburyssa vuonna 1709 varakkaille vanhemmille. Hän sai koulutuksen Salisbury Grammar Schoolissa ja painui vuonna 1726 Wadham Collegeen Oxfordissa, mutta ei suorittanut tutkintoa. Vuonna 1729 hän asettui Bishop´s Inniin, mutta kun hän peri perheen tilan vuonna 1731, hän omistautui vetelyxenä klassikkojen, musiikin ja antiikkitutkimuksen yksityiselle tutkimukselle. Hän oli säveltäjä Georg Friedrich Händelin (1685-1759) ihailija ja myöhemmin yhteistyökumppani. Hän oli myös Henry Fieldingin ja hänen sisarensa Sarah Fieldingin elinikäinen ystävä , jonka työtä hän tuki. Hän oli myös Hester Lynch Thralen (1741-1821, n.h.) varhainen kannattaja Harrisin kuuluisin työ on hänen Hermes; tai Filosofinen tutkimus kielestä ja yleismaailmallisesta kieliopista ( 1751 ). Myöhemmin hänestä tuli Hampshiren Christchurchin kansanedustaja, ja hänellä oli pieniä kahnauxia oikeudessa. Hänet valittiin Royal Societyn jäseneksi vuonna 1763. Vuonna 1775 Harris julkaisi Philosophical Arrangements ( 1775 ), ja hänen Philological Inquiries -julkaisunsa julkaistiin postuumisti vuonna 1781. Harris oli tunnettu ja arvostettu hahmo Lontoon kirjallisissa ja filosofisissa piireissä. Charles ja Frances Burney (n.h.) ystävystyivät hänen myöhempinä vuosinaan.
10