ellauri026.html on line 384: Mut hei mähän oisin hölmöin kaikista, Demokritos osoittelis mua sormella, jos jatkaisin tätä tavisten luetteloa pitempään. Etenen siis korkeakoulutettuihin pelleihin, niihin jotka luulee olevansa fixuja mut on ihan yhtä pönttöjä. Niiden joukossa on paalupaikalla lingvistit, joita surkeampia ei ole kyllä kukaan, kaikki niitä vihaavat, besserwissereitä tuhnuja. Ne kukkoilevat tiedoillansa kouluissa - sanoinko kouluissa? Luostareissa paremminkin, tai teurastamoissa, koulukodeissa - vanhenevat siellä keltanokkain keskellä, metelissä ja homeen lemussa, silti luulee olevansa jengin parhaita, pelottelee opiskelijoita kelalla ja aikarajoilla, muilla virtuaalikepeillä ja porkkanoilla, lampaina hiiviskelee sutten pikkutakeissa. Viihtyy niin mainiosti ettei menis eläkkeelle ollenkaan, jatkavat vaan "tutkimusta" eläkkeellä muka "kiireisinä." Paukuttavat opiskelijoiden päähän jotain vanhentuneita nixejä, joilla raukat sitten turhaan ezii pestejä. Ihan onnesta puikeena jos saa selvillle, kuka oli Ankhiseen äidin kummin kaima, tai löytää jonkun ammoin kuolleen kielen sanavainaan jostain homeisesta kivestä: ahaa, mentula tarkoittaakin kullia.
ellauri033.html on line 685: Filosofien foaf-netissä se on melko iso hämähäkki, se on saanu ja antanu vaikutteita joka puolella. (Täähän on kuin coronan tartuntaverkkoja, meemien leviämistä!) Saamapuolella plussaa on Avicenna, Averroes, Aristoteles, Demokritos, Lucretius, Epikuros, Niccolo Machiavelli, Thomas Hobbes, Giordano Bruno. Miinusta Descartes, stoalaiset.
ellauri055.html on line 42: Herakleitos oli niiskuttaja ja Demokritos iloinen. Idealistit angstaavat ja materialistit ilostelevat. Niin aina.
ellauri112.html on line 170: --Jos mielikuvituksessamme käymme läpi kaikki käsitykset todellisuuden rakenteesta, mitä mahdollisesti tunnemme, on helppo huomata, että eräällä niistä on aivan erikoinen viehätysvoima ymmärryksellemme, johtuen sen erinomaisesta ainakin näennäisestä selvyydestä. Se on se käsitys, että mikä on olemassa on tyhjä tila ja siinä olevat ja liikkuvat kappaleet. Uudemmista ajattelijoista on varsinkin Henri Bergson koettanut ottaa selvää siitä, mihinkä tämän »esineellisen» käsitystavan viehätysvoima perustuu. Hän on sitä mieltä, että sen perusta itse asiassa on käytännöllinen, biologinen. Niiden syitten joukossa, jotka ovat vaikuttaneet, että juuri ihminen on kohonnut maapallon herraksi, on epäilemättä yhtenä kaikkein tärkeimmistä se, että ihminen, älynsä avulla, on oppinut käyttämään kiinteitä kappaleita työkaluina ja aseina. Ihmisen nimi ei pitäisi olla homo sapiens vaan homo faber, s.o. seppä (sanan laajimmassa mielessä). Mutta tästäpä syystä onkin ymmärryksemme niin syvästi ja pääsemättömästi rakastunut kiinteisiin kappaleisiin, esineellisyyden aatteeseen. Syvä vaisto, syvempi kuin logiikka ja tosiseikat, ajaa meitä kaikkialla viemään läpi tämän aatteen, ja jos tälle taipumukselle annetaan täysin vapaat kädet, on tulos ennakolta määrätty, nim. materialismi. Kun kreikkalainen Demokritos paljon yli kaksituhatta vuotta sitten loi ensimäisen atomiopin suunnitelman, toimi hänen ajatuksensa tämän »esineellisyyden» vaiston ajamana: miten luonnolliselta tuntui kuvailla, että kaikki oleva on pienen-pienistä kiinteistä kappaleista kokoonpantu, samanlaisista kuin ne joita me joka päivä kivien ja puupalojen muodossa pitelemme käsissämme ja jotka ovat meille niin tuttuja ja selviä. Ja sama vaisto elää meissä vielä tänä päivänä. Mutta harvoin on tämä vaisto saanut sen pahempaa kolausta kuin yllämainittujen luonnontieteen uudempien tulosten kautta. Siinä suhteessa on noilla tuloksilla kerrassaan vallankumouksellinen luonne. Jos ne vakiintuvat ja jähmettyvät totuuksiksi, on materialismin aika ikipäiviksi mennyt. Eihän meillä ole minkäänlaista mahdollisuutta saada mielikuvitustamme tyydyttävää, havainnollista, »esineellistä» käsitystä sellaisista suureista kuin eetteri eli painoton aine, elektronit, joilla ei ole massaa j.n.e. Ne ovat puhtaita käsitteitä, merkkejä, symboleja. Jos yritämme tehdä niistä jotain havainnollisia todellisuudenkuvia, syntyy ristiriitasia sekasikiöitä, jotka todistavat pelkästään »esineellisen» älyntaipumuksemme kömpelyyttä. Mutta samalla todistaa tämä kuinka suunnattoman pitkälle luonnonilmiöiden tieteellinen analyysi itse asiassa on mennyt. Se todellisuus, jota luonnontiede näissä uudemmissa tuloksissaan käsittelee, ei enää ole varsinaisesti aineellinen; se on kaukana meidän esineellisten käsitystapojemme saavuttamattomissa, todellisuutta, jota ei silmä näe eikä käsi kosketa, mutta jonka matemaatiset suhteet on noihin merkeillä ja symboleilla ilmaistu. Muinaiset pythagoralaiset sanoivat, kuten Aristoteles kertoo, että lukujen aineksista on koko maailmankaikkeus kokoonpantu. Mielestäni voi uusi luonnontiede nähdä edelläkävijänsä, ei materialistisessa Demokritoksessa, vaan Pythagoraassa. Samanlaiseen epähavainnolliseen, puhtaasti käsitteelliseen todellisuuden käsitykseen kuin Pythagoraalla näyttää olleen, tuntuu myös uusi luonnontiede johtavan. Ajatus on kaikki, niin lopettaa Henri Poincaré, meidän aikamme luonnontutkijoista kaiketi edustavimpia, erään aikaisemman teoksensa.
4