Burn in hell Pelagius, go jump in the fiery lake! Vitun humanisti!
ellauri360.html on line 436: Mitä tulee käsikirjoituksiin, jotka poltettiin Konstantinuksen käskystä, ei todellakaan ole mainintaa sellaisesta tosiasiassa tapahtuneesta Konstantinuksen käskystä tai Nikean kirkolliskokouksessa. Anaalipuolueen asiakirja, jossa väitettiin Kristus olevan luotu olento, hylättiin sen voimakkaan vastustuksen vuoksi ja repelöitiin silpuiksi kaikkien neuvostossa läsnä olevien silmissä. Konstantinuksella ja Nikean kirkolliskokouksella ei ollut käytännössä mitään tekemistä kaanonin muodostamisen kanssa. Siitä ei edes keskusteltu Nizzassa. Neuvosto, joka teki kiistattoman päätöksen kaanonista, pidettiin Carthagessa vuonna 397, kuusikymmentä vuotta Konstantinuksen kuoleman jälkeen. Kuitenkin kauan ennen Konstantinusta kaikki kristityt tunnustivat 21 kirjaa (4 evankeliumia, Apostolien teot, 13 Paavali, 1. Pietari, 1. Johannes, Ilmestyskirja). Siellä oli 10 kiistanalaista kirjaa (Heprealaiskirje, Jaakob, 2. Pietari, 2-3 Johannes, Juudas, Ps-Barnabas, Hermas, Didache, Heprealaiskirje) ja useita, joita useimmat pidettiin harhaoppisina – Pietarin, Tuomaan, Mattaiaan evankeliumit, Apostolien teot. Andrew, John jne.
ellauri372.html on line 102: Regulus was a famously principled and courageous fictional figure from the Punic wars 2 centuries earlier. Captured by the Carthaginians with others during the Punic wars, he was sent to Rome, under an oath to return, to pass on peace proposals and a request for exchange of prisoners. According to legend, as described by Horace here, he advised the Senate not to accept, and returned to Carthage to a certain and painful death, keeping his oath. There is a clear echo of the campaign that Augustus was waging to restore traditional Roman and family values. Like the rock-hard Regulus, “proper” Romans should be prepared to face death and spit in its eye, rather than take a safe but dishonourable way out. The gulf between these traditions and the contemporary Romans partying and fornicating away in writers like Ovid and Propertius could not be deeper.
xxx/ellauri154.html on line 237: Matho (joka on ruumiikas kuten Flaubert izekin) steals the sacred veil of Carthage, the Zaïmph, prompting Salammbô to enter the mercenaries´ camp in an attempt to steal it back. This gives occasion for a round of juicy copulation. Believing each other to be divine apparitions, they make love, not war.
xxx/ellauri187.html on line 109: Augustine journeyed (unhurriedly) from the fleshpots of Carthage, from being in love with love, to the love of God. Rilke, along with other adventurers on the threshold of the twentieth century, traveled from God to a conviction that the only transcendent principle left was the love, erotic and spiritual, between men and women too. Rilke's experience as a young boy with a feminine persona seems in this sense to have been a great boon.
9