ellauri001.html on line 146: (Goethe käännösnäytteestä Byronin Don Juanista.)
ellauri001.html on line 2484: Byronit oli olleet aatelisia 1300-luvulta, jolloin vika rotinkainen Byron nai ja peri aatelisen vaimonsa tiluxet. Niistä varmaan puolet oli Johneja, mm. hassu partapozo allaolevassa kuvassa, eka parooni joka oli Kaarle kunkun kaveri 17.vuosisadan alussa, ja George Gordon Byronin amiraali-seikkailijapappa "Foul-Weather Jack". (Georgen isä(kin) oli retku, George nimeltään.)
ellauri014.html on line 221: Ja vielä joukon jatkona se tanskalainen kyttyrä, olemassaolon filosofi, kalkittu hauta Kierkegaard. Tälläsiä vietteleviä setämiehiä, narsistiäijiä, ahnaita kotiopettajia, romaaneissa kyllä piisaa. Ja romansieereissa. Ja runoissa ja runoilijoissa, kuten Byronin Don Juan. Sekin oli mammanpoika.
ellauri022.html on line 241: Kaikki tytöt sulavat kun Polly laulaa sydämeenkäyvästi Huokausten siltaa. Tuskin kuitenkaan Pave Maijasen versiota siitä. Ei edes Procol Harumin kitaristin Robin Trowerin "where the sun don't shine". Eikä offenbar liioin Offenbachin farssia 1861, jossa on liikaa hahatusta, kastanjetin näpsytystä ja cachucha tanssia. Luultavimmin Thomas Hoodin runo 1844, jossa köyhä misu hukkuu hypättyään London bridgeltä. Hood oli humoristi, joka vakavoitui tultuaan kipeäxi nelikymppisenä. Venezialainen silta tuli kuuluisaxi Byronin matkailumainoxesta Childe Harold. Jennylle kerätään heti kolehti. Kolme kilteintä tyttöä auttaa sitä uudemmankin kerran. Antaa ompelutöitä ainakin. Hinnasta kai voi vähän tinkiä. On niin paljon rahanreikiä.
ellauri033.html on line 51: Sillä oli aatelisia leikkikavereina kuin M. Maigretilla ja Monika Fagerholmilla. Hugon, Byronin ja Ball-sackin fani nuorena, tollasta romanttista realismia ja taantumusta. Osallistu tuhmien snobbailijapoikien kemuihin mutta kauhisteli Rimbaudia.
ellauri052.html on line 259: Alexander Popen kiharan ryöstöön cantossa 3 kesken kahvia ja korttipeliä viittoilee kai Sale ohimennen Princetonissa. Mulla ei Popesta ole vielä kai muuta kuin Byronin vittuilu sen alexandriinien ylimääräisistä tavuista. Nyt seuraa lisäinfoa:
ellauri095.html on line 396: Lapsena Dante Gabriel Rossetti alkoi taidemaalarixi ja kuvitti kirjallisia aiheita varhaisissa piirustuksissaan. Häntä opetettiin kotona saksaksi ja hän luki saxaxi Raamattua, Shakespearea, Goethen Faustia, Arabian yötä, Dickensiä sekä Sir Walter Scottin ja Lord Byronin runoutta. Päättyään koulusta hän opiskeli historiallisen taidemaalari Ford Madox Brownin luona, josta tuli myöhemmin hänen lähin elinikäinen ystävänsä. Hän jatkoi myös hämärämiesten runouden lukemista – Poe, Shelley, Coleridge, Blake, Keats, Browning ja Tennyson - ja aloitti vuonna 1845 käännökset italialaisesta ja saksalaisesta keskiaikaisesta runoudesta. Vuosina 1847 ja 1848 Rossetti aloitti useita tärkeitä varhaisia runoja - Siskoni uni, Siunattu Damozel, Morsiamen alkusoitto, Marian muotokuvasta, Ave, Jenny, Dante Veronassa, Viimeinen tunnustus ja useita sonetteja, joissa hänestä tuli lopulta oikea asiantuntija.
ellauri100.html on line 664: Kristina Rusetti syntyi Charlotten kadulla (nyk. Hallam Street), Lontoossa, isä Gabriele Rossetti, runoilija ja pakolainen Abruzzosta vlta 1824, äiti Frances Polidori, Lordi Byronin ystävälääkärin Polidorin sisko. Sillä oli 2 veljeä ja 1 sisko. Dante Gabriel oli se prerafaelisti, William and Mariakin kynäilivät. Kuopus Christina oli eloisa lapsi. Se saneli ekan tarinansa äidille ennenkuin oppi kirjoittamaan, ihan kuin Johnin Charlotte.
ellauri180.html on line 469: Kehittyneen barditeollisuuden avulla Jenkkilä on yhdistänyt nämä 2 mallia, niin että havenotit on saatu samaan aikaan sekä pitämään kiinni kerrostuneen termiittipesän vanhoista meemeistä että uskomaan American dreamiin päästä ize penthousekerroxiin herrahississä kun nalli napsahtaa ja onni sattuu potkaisemaan 2-3 paskaduunissa seppoilevaa izeyrittäjää. Kiitos bardit! Ilman teitä tää ei olis syntynyt, ja ilman räjähdysmäistä kasvua se ei pysyis pystyssä. Nyt on punakone alkanut jo yskähdellä. Kohta koittaa bardi Byronin ennustama pimeys.
ellauri180.html on line 472: Byronin oopiumipainajainen
ellauri198.html on line 757: Eli siis Childe Harold tuumii että Browning ampuu tässä jalkaan Browningia, eli sitä versiota izestään joka jäljitteli Shellyä, ja esittelee izestään nyt parannetun painoxen, joka näpelöi vain sen omaa solmua. Tää on niinkö parodia Shelleyn Ode to West Windistä, tai muistakin sen tunteellisista pläjäyxistä. Sellaseen ei Roope enää rupia. Vittuun Tennysonin Ulysses, Wordsworthin Excursion, Byronin Childe Harold (no sekin), Shelleyn Alaston ja Prinssi Athanasios. Haistakoon paskan samantien myös Yeaz, jolle kummitteli nämä Shelleyn rivit:
ellauri206.html on line 365: (Tää loppukaneetti oli Byronin Don Juanista)
ellauri300.html on line 680: Kun Paavali karkottaa hänestä "pythonin hengen", meille kerrotaan, että hän menettää tämän kyvyn. Sen lisäksi – ja hänen omistajiensa vihan vuoksi tästä menetyksestä – emme kuitenkaan tiedä, mitä hänelle tapahtuu. Byron huomauttaa, että hänen omistajansa ovat saattaneet alkaa hyödyntää häntä "toisella tavalla" (nudge nudge, wink wink). Niinpä, millähän tylpällä astalolla lie Pauli ajanut käärmettä, vai ajoiko se käärmettä pyssyyn pikemminkin? Oliko Paul ja Silas napalankoja? Jos haluat tutkia tarkemmin raamatullista jaksoa Paavalista ja Filippistä kotoisin olevasta orjatytöstä, katso John Byronin Raamatun näkemykset -sarake ”Paul, Python Girl and Human Trafficking”, joka on julkaistu Biblical Archeology Review -lehden touko-kesäkuussa 2019.
ellauri309.html on line 835: kaulassa. Laiha Kate on alkanut etelävaltiolaisen Byronin kaa fitnessiä. Kaikista
ellauri313.html on line 612: Hebrew Melodies on Lord Byronin 30 runon kokoelma. Byron loi ne suurelta osin säestämään Isaac Nathanin säveltämää musiikkia, joka soitti virsimelodioita, joiden hän väitti (virheellisesti) olevan peräisin Jerusalemin temppelin palveluksesta. Esim. Nathanin "My Soul is Dark" perustuu oikeasti saksalaiseen lieder-tyyliin. 1 niistä on nimeltään She walks in beauty. "She Walks in Beauty" sopii hyvin synagogahymniin Adon Olam, josta taitaa olla jo joku paasaus.
ellauri313.html on line 645: "She Walks in Beauty" on lordi Byronin vuonna 1814 kirjoittama lyhyt jambisen tetrametrin lyyrinen runo , joka on yksi hänen tunnetuimmista teoksistaan. Sen sanotaan saaneen inspiraationsa tapahtumasta Byronin elämässä. 11. kesäkuuta 1814 Byron osallistui juhliin Lontoossa. Vieraiden joukossa oli rouva Anne Beatrix Wilmot, Byronin esiserkun, Sir Robert Wilmotin vaimo. Hänet hämmästytti hänen epätavallinen kauneutensa, ja seuraavana aamuna runo kirjoitettiin.
ellauri317.html on line 377: Byronin Don Juanin leppoisa jälkeläinen, Linklaterin Juan on antisankari, joka pitää groteskista ja naurettavasta, yhtä aikaa sekä likaisesta että jumaluudesta, jonka vastaus joko äkillisen katastrofin tai ihmeellisen selviytymisen edessä on yksinkertaisesti nauraa. Romaani picaresque-tilassa, tämä on tarina eroottisesta löytämisestä siinä mielessä, kuten Juan sanoo, että "housusi piilottavat paitsi alastomuutesi myös sukulaisuutesi klovniin." Tommy Tubervillen housuista pilkottaa klovnin vekottimet eri näkyvästi. Pro liferinä ex soikiopallokouzina se ei siedä että pyöreetä ja soikeeta koittaa joku tulpata.
ellauri359.html on line 82: Tietoisena Blaken visioista William Wordsworth kommentoi: "Ei ollut epäilystäkään siitä, että tämä miesparka oli hullu, mutta tämän miehen hulluudessa on jotain, joka kiinnostaa minua enemmän kuin lordi Byronin ja Walter Scottin järkevyys."
ellauri372.html on line 490: Hudibras on merkittävä pitkäikäisyydestään: 1660-luvulta lähtien se oli enemmän tai vähemmän aina painettuna, useilta eri kustantajilta ja toimittajilta aina ensimmäisen maailmansodan aikaan (katso alla). Byronin mestariteosta Don Juania (1819–1824) lukuun ottamatta on harvoja tämän pituisia (yli 11 000 riviä) englanninkielisiä säesatiireja, joilla on painettu näin pitkä ja vaikutusvaltainen elämä. Syynä lie ollut se, että satiiri "ilahdutti kuninkaallisia, se oli vähemmän hyökkäys puritaaneja vastaan ja parodia vanhanaikaisesta kirjallisuudesta kuin kritiikki vasemmistolaisesta ajattelusta ja nykyajan moraalista."
xxx/ellauri127.html on line 848: John Keats [kiːts] (31. lokakuuta 1795 Lontoo, Englanti – 23. helmikuuta 1821 Rooma, Kirkkovaltio) oli romantiikan viimeisiä suuria runoilijoita. Lordi Byronin ja Shelleyn ohella hän oli keskeisiä hahmoja suuntauksen toisessa sukupolvessa, vaikka hän julkaisi tuotantonsa neljän vuoden kuluessa. Keatsin lyhyen (26v) elämän aikana kriitikot eivät arvostaneet hänen tuotantoaan, mutta kuoleman jälkeen hänen vaikutuksensa sellaisiin runoilijoihin kuin Alfred Tennyson ja Wilfred Owen oli huomattava. Keatsin runoja luonnehtivat aistilliset kuvat, etenkin oodeja (eli ylistyslaulujä), jotka ovat englantilaisen kirjallisuuden suosituimpia runoja. Hänen kirjeensä ovat englantilaisten runoilijoiden kuuluisimpia kirjeitä.
xxx/ellauri128.html on line 153: Walter "Savage" Landor (1775–1864) oli englantilainen kirjailija. Hän oli niin kiivasluontoinen että hänet erotettiin sekä Rugbyn koulusta että myöhemmin Oxfordin yliopistosta. Hän siirtyi Lontooseen, missä hän julkaisi englannin ja latinan kielellä ensimmäiset runoelmansa. Landorin ensimmäinen laajahko runoteos oli Gebir (1798). Tässä, kuten Landorin myöhemmissäkin runoissa, huomaa järvikoulun ja varsinkin Byronin ällöömän Robert Southeyn vaikutusta. Landorin draamat Count Julian (1811), Andrea of Hungary ja Giovanni of Naples (1839) eivät menestyneet näyttämöllä, ne olivatkin aivan paskoja. Landor eli ahtaissa taloudellisissa oloissa enimmäkseen Walesissa vuoteen 1805, jolloin hän isänsä kuoltua peri kokonaisen omaisuuden. Hän lähti 1808 Espanjaan taistelemaan ranskalaisia vastaan, värväsi omilla varoillaan soturijoukon ja joutui siksi taas taloudelliseen ahdinkoon. Hän siirtyi 1815 Italiaan, missä hän asui 20 vuotta, loppuiällään taloudellisten huolien rasittamana, joihin hän ilman Robert Browningin apua olisi sortunut. Samoin kuin lordi Byron ja Leigh Hunt, myös Landor oli intohimoinen vapauden (= britti-imperialismin) rakastaja, ja vapauden asialle hän oli valmis uhraamaan omaisuutensa. Landorin pääteos on Imaginary conversations of imaginary literary men and statesmen, jonka kaksi edellistä osaa ilmestyivät 1824 ja kolme jälkimmäistä 1829. Teos on täynnä tekosyvällisiä ajatuksia esitettynä kauniilla, dramaattisesti voimakkaalla, joskaan ei aina helposti tajuttavalla proosatyylillä. Eeva Kilpi on suomentanut osittain runon "On his seventy-fifth birthday" julkaisuun Tätä runoa en unohda. Pertti Niemisen suomentama runo "En käynyt kiistaan, hillizin izeni" on julkaistu kokoelmassa Kuu kultainen terälehti.
xxx/ellauri357.html on line 469: Claire aloitti seksuaalisen suhteen lordi Byronin kanssa huhtikuussa 1816, juuri ennen hänen omatoimisuuttaan maanosassa, ja sitten järjesti Byronin tapaavan Shelleyn, Maryn ja tämän Genevessä. Shelley ihaili Byronin runoutta ja oli lähettänyt hänelle Queen Mabin ja muita runoja. Shelleyn puolue saapui Geneveen toukokuussa ja vuokrasi talon lähellä Villa Diodatia, Genevejärven rannalla, jossa Byron oleskeli. Siellä Shelley, Byron ja muut keskustelivat kirjallisuudesta, tieteestä ja "erilaisista filosofisista opeista". Eräänä yönä, kun Byron lausui Coleridge's Christabelia, Shelley sai vakavan paniikkikohtauksen ja hallusinaatioita. Edellisenä yönä Mary oli nähnyt tuottavamman näkemyksen tai painajaisen, joka inspiroi hänen romaaniaan Frankenstein.
xxx/ellauri357.html on line 473: Byronin ja Shelleyn puolueen suhteet kiristyvät, kun Byronille kerrottiin, että Claire oli raskaana hänen lapsensa kanssa. Shelley, Mary ja Claire lähtivät Sveitsistä elokuun lopulla, ja odotetun vauvan järjestelyt ovat edelleen epäselviä, vaikka Shelley teki testamentissaan varauksen Clairesta ja vauvasta. Tammikuussa 1817 Claire synnytti Byronilta tyttären, jonka hän antoi nimeksi Alba, mutta nimesi sen myöhemmin Allegraksi Byronin toiveiden mukaisesti.
xxx/ellauri357.html on line 501: Joulukuussa Shelley tapasi Teresa (Emilia) Vivianin, joka oli Pisan kuvernöörin 19-vuotias tytär ja asui luostarissa odottaen sopivaa avioliittoa. Shelley "vieraili hänen luonaan" useita kertoja seuraavien kuukausien aikana, ja he aloittivat intohimoisen "kirjeenvaihdon", joka hiipui hiänen avioliittonsa jälkeen seuraavana syyskuussa. Emilia oli inspiraationa Shelleyn päärunolle Epipsychidion. (Se on izeriittoista ja izerakasta izetyydytystä, jossa runoilija kiihottuu omasta kuvastaan, äänestään ja tunteestaan. Xerox-koneella otettu belfie. Shelleyn runot on vitun klisheisiä, paljon klisheisempiä kuin kampurajalka Byronin.)
xxx/ellauri357.html on line 507: 1. heinäkuuta 1822 Shelley ja Edward Williams purjehtivat Shelleyn uudella veneellä Don Juanilla Livornoon, missä Shelley tapasi Leigh Huntin ja Byronin sopiakseen uuden The Liberal -lehden julkaisemisesta. Kokouksen jälkeen 8. heinäkuuta Shelley, Williams ja heidän venepoikansa purjehtivat Livornosta Lericiin. Muutamaa tuntia myöhemmin Don Juan ja sen kokematon miehistö katosivat myrskyssä. Alus, avoin vene, oli räätälöity Genovassa Shelleylle. Mary Shelley julisti kirjassaan "Note on Poems of 1822" (1839), että suunnittelussa oli vika ja että vene ei koskaan ollut merikelpoinen. Uppoaminen johtui kuitenkin luultavasti kovasta myrskystä ja aluksella olleiden kolmen miehen huonosta meritaidosta.
25