ellauri132.html on line 671: 1980, Anthony Burgess, kirjan Maalliset voimat kynäilijä, kieltäytyi osallistumasta seremoniaan ellei se voittaisi palkintoa. Toinen voittajaehdokas oli William Goldingin Siirtymäriitit. Dumarit päättivät vasta 30min ennen ohjelman alkua antaa rahat Goldingille, kun Burgessia ei kuulunut. Knääpien kirjallinen sota pääsi etusivulle, mikä tietysti oli mieluisaa, ainaskin Williamista.
ellauri150.html on line 438: The play has been translated and performed many times, and it is responsible for introducing the word "panache" into the English language. Cyrano (the character) is in fact famed for his panache, and he himself makes reference to "my panache" in the play. Wanna see my panache? Wanna see my aubergine? Wanna taste my coq au vin? The two most famous English translations are those by Brian Hooker and Anthony Burgess.
ellauri150.html on line 442: John Anthony Burgess Wilson (25. helmikuuta 1917 Manchester - 22. marraskuuta 1993 Lontoo), kirjailijanimi Joseph Kell, oli englantilainen kirjailija, kriitikko, säveltäjä, esseisti ja toimittaja. Hän kirjoitti urallaan yli 50 teosta. Boris Johnsonin näköinen takkutukka. Burgessin kuuluisin teos on vuonna 1962 ilmestynyt romaani Kellopeliappelsiini (A Clockwork Orange), joka tunnetaan myös Stanley Kubrickin ohjaamana vuoden 1971 samannimisenä elokuvana. Hesburgessin elämäkerta on hurjaa luettavaa. Se oli vääpeli evp vastoin tahtoaan, alempaa keskiluokkaa. Heilui kolonialistina vähän kaikkialla, maalla merellä ja ilmassa. Appelisiinikellon koneisto sai vaikutteita Hesburgerin sota-ajan heilan kommunistisesta vakaumuxesta. Vitun Kubrick leikkas pois vikan luvun kirjasta. Se leffa oli muutenkin aivan paska.
ellauri150.html on line 444: Suurimman inspiraationsa teos oli tosin saanut alun perin tapauksesta toisen maailmansodan aikana, jossa Yhdysvaltain armeijan sotilaskarkurit pahoinpitelivät ja raiskasivat Hesburgerin vaimon Lynnen ja aiheuttivat keskenmenon. Lynnestä tuli pulzari. Kun se kuoli, Hesburgerillä oli jo toinen hoito valmiina. Kirja oli kirjoitettu eräänlaisena vapaan tahdon ja moraalin tutkimuksena, jossa nuori antisankari Alex, joka vangitaan lyhyeksi jääneen väkivallan ja sekasorron uran jälkeen, käy läpi vastenmielisyyden terapian hillitäkseen väkivaltaisia taipumuksiaan, mikä johtaa lopulta siihen, että hänestä tulee puolustuskyvytön muita ihmisiä vastaan ja hän ei pysty nauttimaan lempimusiikistaan, joka väkivallan lisäksi oli ollut hänelle kovaa nautintoa. Hesburger sai ketjureaktion Debussyn Faunin iltapäivästä. Sehän on se Mallarmén runo jonka alkupään mä suomensin. Se halus pianistixi muttei piässyt. Tietokirjassa Flame into Being (1985) Burgess kuvaili Kellopeliappelsiini -kirjaa hänen "jeu d'espritiksi (“pelin henki" ??? paskanmarjat typeryxet, pikemminkin Gedankenspiel, ajatusleikki), joka toteutettiin kolmessa viikossa, ja joka tuli tunnetuksi lähdemateriaalina elokuvalle, joka näytti ylistävän seksiä ja väkivaltaa," viitaten Stanley Kubrickin vuonna 1971 ohjaamaan samannimiseen elokuvasovitukseen. Hän lisäsi:
ellauri150.html on line 448: Kubrick's film is relatively faithful to the Burgess novel, omitting only the final, positive chapter, in which Alex matures and outgrows sociopathy. Sehän on tiettävästi lähestulkoon mahdotonta. In the novel, Alex drugs and rapes two 10-year-old girls. In the film, the girls are young adults who seem to have consensual, playful sex with him, with no suggestion of using any drugs and without any violence. The film portrays Dr. Branom as female, despite being described as male in the novel. Kubrick oli lälläri.
ellauri160.html on line 187: Anthony Burgess described Ford as the "greatest British novelist" of the 20th century. Graham Greene was also a great admirer, and more recently Julian Barnes who has written essays about Ford and his work. Keskinkertaisuudet kiittelevät kilvan karjunpäätä. Fordin runo Antwep on summatonta lässytystä belgien muka ennenkuulumattomasta urheudesta maailmansodassa. Vittu että toryt jaxavat.
ellauri272.html on line 246: A Clockwork Orange by Anthony Burgess
ellauri331.html on line 97: 
Burgess-cow.jpg/1280px-Burgess-cow.jpg" width="100%" />
ellauri332.html on line 175: Sekä Anthony Burgessin romaani että Stanley Kubrickin myöhempi "A Clockwork Orange" -sovitus eivät ole heikkohermoisille. Elokuva oli kusen peitossa, eikä ihme, miksi. Juoni keskittyy Alex DeLargen, väkivaltaisesti kieroutuneen rikollisen ympärille, joka tekee kauhistuttavia julmuuksia. Mitähän itua siinäkin muka oli?
ellauri367.html on line 41: Eräässä raportissa todettiin myöhemmin: "Noin puolta asiakirjoista, joita brittivakoilijat lähettivät Moskovaan, ei koskaan edes luettu" Stalinin paranoian vuoksi. Siitä huolimatta neuvostoliittolaiset saivat paljon salaisia tietoja – 1 771 asiakirjaa Bluntilta, 4 605 Burgessilta, 4 593 MacLeanilta ja 5 832 Cairncrossilta – vuodesta 1941 vuoteen 1945. He vuotivat saksalaisten toisen maailmansodan aikana käyttämän Enigma-koodin murtamiseen ja atomipommin kehittelyyn liittyviä Britannian valtionsalaisuuksia Moskovaan.
ellauri367.html on line 42: Neuvostoliiton käsittelijät pitivät Macleania ja Burgessiä "toivottomina juoppoina" johtuen siitä, että heidän oli vaikea pitää salaisia ammattejaan omana tietonaan.
ellauri367.html on line 45: Vuonna 2019 Venäjä kunnioitti Burgessiä ja Macleania seremoniassa sillä että rakennukseen, jossa he asuivat Moskovassa 1950-luvulla, heitettiin muistolaatta. Venäjän ulkomaantiedustelupalvelun (SVR) päällikkö ylisti kaksikkoa sosiaalisessa mediassa siitä, että se "on toimittanut Neuvostoliiton tiedustelupalveluille tärkeimmät tiedot yli 20 vuoden ajan, antaen merkittävän panoksen fasismin voittamiseen, strategisten tahojemme suojelemiseen, oligarkkien etujen ja maamme turvallisuuden takaamiseen." The Guardian lehti tuli tähän johtopäätökseen: "Se ei meitä juuri hämmästytä, että tällainen haiseva, röyhkeä, valehteleva, röyhkeä, huumorintajuinen, humalainen löysä saattoi tunkeutua brittien vakoilulaitoxen sydämeen ilman että kukaan ilmeisesti olisi huomannut, että hän oli myös Neuvostoliiton mestari." Pluspuolelle voi lisätä että aivan silmitön määrä Johnu Ruutu tyyppisiä hölmöjä britti vaklausjorinoita saatiin kynäillyxi ja videoiduxi näistä veikoista, melkein enemmän kuin Enid Blytonilla on Viisikko kirjoja.
ellauri367.html on line 57: Kesäkuussa 1947 vakoilupäällikkö Juri Modin saapui Lontooseen Neuvostoliiton suurlähetystön kryptografina (englanninkielisissä lähteissä lehdistöavustaja) valvomaan Burgessiä, Bluntia ja Cairncrossia. Tänä aikana Cairncross, jota Modin kutsui parhaaksi agentiksi, luovutti Neuvostoliitolle täydellisen paketin luotavan NATOn asiakirjoja - liiton rakenteesta, rahoitusjärjestelmästä ja kokoonpanosta. sekä ennusteen Suomen ja Ruåzin NATO:on liittymisen ajankohdasta.
ellauri367.html on line 62: Vuosina 1944-47. Juri työskenteli Neuvostoliiton NKGB-MGB:n 1. osaston englannin osastolla, missä hänet määrättiin valvomaan "Cambridgen Viisikkoa". Hän muisteli, että "... En opiskellut tiedustelutaitoa jossain koulussa, en teoriassa, vaan käytännössä, poikkeuksellisissa olosuhteissa... Agenttiemme raportteja lukiessani aloin nähdä heidät läheisinä ihmisinä." Onnexi ei kukaan heistä joutunut tiilenpäivä lukemaan. Palattuaan Neuvostoliittoon hän opetti Neuvostoliiton KGB:n Higher Intelligence Schoolissa Moskovassa, puolusti väitöskirjaansa ja ryhtyi apulaisprofessoriksi. Juri Modin kuoli vuonna 2007 Moskovassa. Modin mukaan Tim koira ei ollut Cairncross vaan Victor baron Rothschild, Burgessin opiskelijatoveri Trinity Collegessa.
ellauri443.html on line 369: Natsi-Saksan hyökätessä Itä-Eurooppaan. Manning kirjoitti kuusiosaisen Fortunes of War -kirjasarjan, jota kriitikko Anthony Burgess kuvaili ”parhaaksi brittiläisen sodan aikana kirjoitetuksi fiktiivikseksi kirjallisuudeksi”. Sodan jälkeen Manning palasi Lontooseen, jossa hän asui kuolemaansa saakka. Loppuelämänsä hän kirjoitti lähinnä runoja, novelleja, kritiikkiä ja teatteriteoksia. This week I have eaten mostly bourbon bisquits. Vaikuttaa suht harmittomalta. Suomennetut teoxet: Rakkauden koulu, Venuksen kyyhkyset, Odotus, Lemuava taivas, kumiseva maa 1, Lemuava taivas, kumiseva maa 2.
xxx/ellauri084.html on line 39: Among the gayest apostles were Tennyson (the poet), William Cory (who reportedly had an affair with the future Prime Minister Earl of Rosebery), E. M. Forster, John Maynard Keynes, Ludwig Wittgenstein, Lytton Strachey, Rupert Brooke, Guy Burgess and Anthony Blunt.
xxx/ellauri084.html on line 65: Guy Burgess (spy),
xxx/ellauri113.html on line 490: Professor Stuart Burgess. About: I have a passion for designing engineering systems including bio-inspired designs. Like many scientists I believe that the natural world has a Designer. The purpose of this website is to share some of my design work and to share personal views about why I believe in a Creator. Below is a picture of me holding our two family Chihuahuas – Bambi and Minnie. They were created by the Creator, not me. My creation articles:
xxx/ellauri113.html on line 492: Burgess, Stuart. “The Beauty of the Peacock Tail and the Problems with the Theory of Sexual Selection.” Journal of Creation 15, no. 2 (August 2001): 94–102.
xxx/ellauri113.html on line 494: Burgess, Stuart. “Critical Characteristics and the Irreducible Knee Joint.” Journal of Creation 13, no. 2 (August 1999):112–117.
xxx/ellauri116.html on line 270: Don Rigoberto is, by far, the novel's most interesting character, not because he is especially complex but because Vargas Llosa relishes in his quirks and describes them in titillating detail, creating what Anthony Burgess calls "the pornography of hygiene."
xxx/ellauri122.html on line 882: 'A Clockwork Orange' by Anthony Burgess
xxx/ellauri122.html on line 884: Burgess' 1960s classic is a nightmare vision of a future filled with criminals who roam the streets after dark.
xxx/ellauri212.html on line 77: His novels were admired by the author Somerset Maugham. A few years after Lodwick's death, Anthony Burgess wrote: "He is not afraid of rhetoric, grandiloquence; his knowledge of foreign literature is wide; his mastery of the English language matches Evelyn Waugh's." He warned, nevertheless, that because of his early death he was "in danger of being neglected", and indeed D. J. Taylor has written that in the post-war years Lodwick's "doomy romanticism sat queerly alongside the comic realism of a Waterhouse or an Amis: Lodwick's reputation did not survive the 1960s."
xxx/ellauri417.html on line 546: This is a sequel to 2020's The Morning Star, right? I must have asked myself that at least a dozen times during the first several hundred pages of "The Wolves of Eternity," because it's not at all apparent. At 666 pages, "The Morning Star" was stuffed full of characters. "The Wolves of Eternity," at 800 pages, is really only concerned with two, neither of whom was featured in the previous book. It's not until more than 700 pages in — 700! — that the same star appears in the sky, equally befuddling the characters of this second book. Up until that point, though, "The Wolves of Eternity" feels like it exists in an entirely separate universe from that first one. I'm sorry to say, that's not a good thing. This is the eighth work of fiction I've read by Karl Ove Knausgård, who, following the second entry in his "My Struggle" series, quickly became one of my favorite authors. I loved all six books in that series, and I loved the first entry in this one, the aforementioned "Morning Star." But this? This book feels as soggy as that one felt crisp. Insipid and light whereas that book felt meaningful and weighty. The first book is a thriller of the best sort, a Dostoevsky-like work full of moral dilemmas and gothic horror. This one feels meandering and pointless. An incredibly taxing number of words to no real purpose. If this had been the first book in the series, it would have been my last. Only because the first one was so good will I carry on and read the third part when it's released, but I'll do so warily, much less inclined to forgive than I was going into this one. I mentioned that while "The Morning Star" contained a whole plethora of characters, this one contains only two. Or maybe 2 1/2. There's a barely formed writer character who suddenly begins to be featured toward the end. We're even treated to one of her essays, although "treated" would be the wrong word. It's a bore. Otherwise, "The Wolves of Eternity" rotates entirely around two characters. We spend the first 450 or pages with Syvert in Norway, and 250 or so with Alevtina in Russia before flipping back to Syvert and then back again. It takes a good long while — i.e. 600+ pages — before we learn how these characters are connected but it doesn't really matter because neither one is particularly likable. Knausgård's writing around Syvert is better, which makes this part of the book slightly more readable (not that that's saying much) but Syvert still comes off as something of a charmless oaf. Alevtina, meanwhile, is even more unlikable. Prone to making rash emotional decisions, she's one of the more frustrating characters I've come across. I didn't like her part of the story at all, despite its arguably more interesting setting, and I was very eager to leave her behind. Another real axe I have to grind here concerns Martin Aitken's translation. It's terrible. Like, distractingly bad. For whatever reason, Aitken translates the entire book into what feels like British cockney. Why would a book set in Norway and Russia and consisting entirely of Norwegian and Russian characters have those characters — particularly Syvert — speaking like they're from East London? It doesn't make sense and it is never less than enraging. A book by a major literary star that feels like it was translated specifically for those who like their English in cockney? Why? The awful translation undoubtedly colored my view of the book, as I couldn't help but view Syvert as a lost character from Burgess' "Clockwork Orange." How did this milquetoast Alex DeLarge find himself in a Knausgård novel? I'm not sure I made it clear earlier, but I am a massive Knausgård fan. Truly. But this, for me, is a serious misfire. Perhaps, when the series is laid to rest, this second entry will be redeemed by dint of what comes after, but such redemption would be a miraculous turnaround — tantamount to the appearance of a huge new star in the sky. For now, though, I have to condemn this book not for being such a letdown, but simply for being such a massively dull book on its own. Bloated. Tired. Rudderless. A waterlogged corpse of a book.
25