ellauri054.html on line 475: Browning on myös viktoriaaninen runoilijapariskunta, Elizabeth Barrett ja Robert Browning. Joidenkin mielestä rouva oli parempi runoilija kuin pömpöösimpi miehensä. Mies pääsi rouvan hännän alta vasta tämän kuoltua. Eli vielä neljännesvuosisadan leskenä eikä mennyt uusiin naimisiin. Kerta riitti. Sitäpaizi on syytä epäillä että Roope oli koko ajan hieman peräreijän perään (kz. runoa Childe Roland albumissa 198).
ellauri054.html on line 479: Elizabeth Browning 6 March 1806 – 29 June 1861 os. Moulton-Barrett oli 6v Roopea vanhempi vanhapiika runotar joka asui invaliidi-isän kanssa Wimpole Streetillä. Isä teki sen perinnöttömäxi kun se nai Roopen 30-vuotiaana 1846. Roope oli siis 24. Elizabeth on kuvissa sievän näköinen. Siitä melkein tuli laureaattipoetessa (ensimmmäinen sellainen) Wordsworthin jälkeen mutta ei, kalkkiviivoilla Tennyson meni ohize. Hahaa, hyvä veljet! Italiassa elelivät mukavasti rouvan perintörahoilla. (Höh? Ei siis jäänyt aivan pennittömäxi kuitenkaan? No ehkä peri äidin puolelta. Joo niin perikin. Äiti keräs talteen kaikki Liisan runot ihan pienestä.)
ellauri054.html on line 507: Barrett_Browning_and_Robert_Browning.jpg" width="50%" />
ellauri054.html on line 511: Robert Browning (7. toukokuuta 1812 – 12. joulukuuta 1889) oli brittiläinen runoilija, joka on erityisesti tunnettu dramaattisista monologeistaan kuten ”Porphyria’s Lover” ja ”My Last Duchess”. Browning on yksi tunnetuimmista viktoriaanisen ajan runoilijoista. Browning avioitui 1846 Elizabeth Barrettin kanssa, ja pari asui 1840-luvulta alkaen Firenzessä, Italiassa.
ellauri054.html on line 513: Browningin tunnetuimpien teostensa (sic) joukossa on 1860-luvun lopussa julkaistu The Ring and the Book, 21 000 riviä pitkä ylistyslaulu Barrett Browningille. No voi hemmetti. Jaakko Hintikka jää toisexi.
ellauri054.html on line 565: In 1846 Browning married the older poet Elizabeth Barrett and went to live in Italy. By the time of her death in 1861 he had published the crucial collection Men and Women (1855). The collection Dramatis Personae (1864) and the book-length epic poem The Ring and the Book (1868-1869) followed, and made him a leading British poet. He continued to write prolifically, but his reputation today rests largely on the poetry he wrote in this middle period.
ellauri077.html on line 196: Näin puhui Barrett:
ellauri077.html on line 198: Loputtomassa läpässä on oleellisesti 3 juonta: Incandenzan perheen puuhat Tennisakatemiassa (tätä mä oon lukenut nyt 1 romskun verran, 245 sivua); Don Gatelyn ja muiden toipilaitten sekoilut Ennetin puolimatkankodissa (näitä on jo nähty, huoh kiitos vaan); ja filmin 'Loputon läppä' kvesti, jossa tähtinä on Remy Martin (se pyörätuolijäbä), ja Hugh/Helen Steeply (hirmu iso transu joka bylsii Orinia). Niiden suuhun Wallu panee syvälliset mietteensä. Ne on kuin jumala ja jeesus Miltonin Paradise Lostissa. Ekat 2 juonta ei liity mitenkään toisiinsa (miten niin? onhan siinä samoja henkilöitä, niiku et Orin bylsii sitä transua (Hal-Orin, haha, sanaleikki, joka osottaa että ne on Tävskytin kaxi puolta. The Halorin family name was found in the USA in 1880. Massachusetts had the highest population of Halorin families in 1880.) Mario on varmaan sit Amy, tai sit Super Mario, tai luultavimmin Wallu taas. Orin, Mario ja Hal on Tupu, Hupu ja Lupu, Wallukolmoset. Wallu kyllä vinkkaa että juonet yhtyvät kun romsku on jo loppunut. Varmaan siinä kustannustoimittajan poisleikkaamassa 300 sivussa. Kaikki 3 juonta liittyy temaattisesti: viihde, valinta ja stöpselöinti. Leffan 'Loputon läppä' filmas Wallun pappa Jim Incandenza, koittaessaan tehdä jotain niin pakottavaa että se pysäyttäisi Hal-pojan putoomisen solipsismin, ilottomuuden ja kuoleman sudenkuoppaan. Filmiä ei koskaan julkaistu ja se jäi kesken kun Jim teki ize seppukun sen loppusuoralla. Mutta romskun edetessä (SPOILERIVAROITUS!) lukijalle selviää että filmi oli löytynyt ja toimii ehkä terroristiaseena. (No sehän tuli selväxi jo tässä alkuosassa.) Leffa on tosiaankin niin "vitun pakottava" että se tekee kazojista zombieita, ne on kuin Lassi telkan edessä, töllöttävät vaan, eikä enää muuta tahdokaan. Loppuviimein, vinkkaa kertoja, Hal ja Gately jossain vaiheessa kaivaa kahteen pekkaan isä Jimin pään maasta eziessään filmiä. Filmin sisällöstä ei ole kunnon kuvausta. Jotain kohtauxia väläytellään, esim Joelle van Dynen jossa se "pyytää anteexi" kazojilta uudestaan ja uudestaan, sanoen ‘I’m so sorry. I’m so terribly sorry. I am so, so sorry. Please know how very, very, very sorry I am’ (939). Huh, onpas pitkällä. Tää on kyllä kertaalleen sanottu jo tässä alkupätkässä. Tämmönen anteexipyytely on kanssa saamaa markkinapaskaa kuin toi "luottamus", ilmaisexi pyydetään, kun luottokortti vingahtaa. Koko kirjasta (vaiko vaan filmistä) tulee 1 suuri anteexipyyntö, onxe sitten isältä pojalle vai päinvastoin, sama se. Ne ei koskaan pystyneet "keskustelemaan". Tää "We gotta talk" on kanssa yx jenkkitomppelius, hemmetti, mitä sitä varten pitää erixeen tilata vastaanotto tai merkata kalenteriaika, senkun riitelevät vaan. Niin mekin tehdään. Tää mun juttu, Barrett tunnustaa, kuuluu perinteiseen "elämä ja teos" genreen, Wallun romsku on "symbolistiteos" "kirjailijan sisällyttämisestä textiin". Wallu koittaa estää kokonaista sukupolvea uppoutumasta pelkkään viihteen kazeluun. Lukekaa kirjoja, ääliöt! Paxuja kirjoja! Mun kirjoja, ne on kaikista paxuimpia! Saatana! Kun tiili kolahtaa päähän nukahtaessa tulee pahoja kuhmuja. We apologize for the inconvenience.
ellauri095.html on line 440: Viktoriaanisen varovaisuuden ilmapiirissä ei ollut kohtuutonta pelätä vahinkoa tällaisesta pamfletista, vaikka useimmat Rossettin runollisista edeltäjistä ja aikalaisista, Tennyson, Robert Browning, Elizabeth Barrett Browning, Morris ja Swinburne, olivat selviytyneet huonommista arvosteluista. Melkein kaikki Rossettin vuoden 1870 runojen arvostelut olivat suotuisia, ja kirja oli myyty epätavallisen hyvin (neljä painosta vuonna 1870). Suoraan sanottuna Rossetti saattoi myös pelätä julkista julkisuutta suhteestaan Jane Morrisin kanssa. Joka tapauksessa, lähdön jälkeen Kelmscottista 2. kesäkuuta 1872 Rossetti kärsi täydellisestä henkisestä romahduksesta. Hänet vietiin ystävänsä tohtori Thomas Gordon Haken Roehamptonin kotiin, missä hän yritti tehdä itsemurhan (kuten Lizzie) yliannostuksella laudanumia. Sitten hän vietti kesän ystävien ja työtovereiden hoidossa. Vuoteen 1873 mennessä Rossettin runollinen tuottavuus oli kuitenkin elpynyt, ja hän sai valmiiksi seitsemän yksittäissonettia ja kaksoissonettin "The Sun's Shame". Tämän ajanjakson sonetit ovat melankolisia ja kaikuvat aika ontoilta, mutta tutut vaimennetun intohimon teemat ovat alkaneet sulautua uusiin – taiteen luomiseen ja kuolemattomuuden vihjauksiin. Rossetti jatkoi myös maalaamista tasaisesti käyttäen Jane Morrisia mallina, vaikka hiän olikin poissa yhä useammin. Rossetti lähti lopulta Kelmscottista, jossa he olivat yöpyneet yhdessä, Chelseaan. Siellä hänen terveytensä heikkeni edelleen.
ellauri100.html on line 678: Rusetin kuuluisin kokoelma, Menninkäisten marketti ja muita runoja, ilmestyi 1862, kun se oli 31. Se sai laajaa kiitosta ja teki siitä aikansa toisexi etevimmän NAISrunoilijan (paitzi Elizabeth Käsiasetta). Epäilyttävät homot ja väpelöt Hopkins, Swinburne ja Tennyson kiitti sitä, ja kun Käsiase (Elizabeth Barrett Browning) vihdoin ymmärsi kuolla 1861 se pääsi kalifixi kalifin paikalle. Kokoelman nimiruno on 1 Rusetin parhaiten tunnettuja. Vaikka siinä on nähtävästi kyse 2 siskon huonoista kokemuxista menninkäisten kaa, kriitikot on saaneet selville, että sen voikin tulkita useillakin tavoilla, eli se on moniteholääke, polyvalentti! Se vois olla allegoria kiusaajista (menninkäiset ois niinku Jari Sairasvyön "kiusoja"!) ja pelastavasta salvasta, tai size vois olla kommentaari Viktorian sukupuoliroolista ja naistoiminnsta, tai sit eroottisesta halusta ja yhteiskunnallisesta lunastuxesta (whatever that is).
ellauri108.html on line 127: Rastas do not believe that there is a specific afterlife to which individuals go following bodily death. They believe in the possibility of eternal life, and that only those who shun righteousness will actually die. The scholar of religion Leonard E. Barrett observed some Jamaican Rastas who believed that those practitioners who did die had not been faithful to Jah. He suggested that this attitude stemmed from the large numbers of young people that were then members of the movement, and who had thus seen only few Rastas die. Another Rasta view is that those who are righteous will undergo reincarnation, with an individual's identity remaining throughout each of their incarnations. In keeping with their views on death, Rastas eschew celebrating physical death and often avoid funerals, also repudiating the practice of ancestor veneration that is common among traditional African religions.
ellauri108.html on line 172: Rastas typically regard words as having an intrinsic power, seeking to avoid language that contributes to servility, self-degradation, and the objectification of the person. Practitioners therefore often use their own form of language, known commonly as "dread talk", "Iyaric", and "Rasta talk". Developed in Jamaica during the 1940s, this use of language fosters group identity and cultivates particular values. Adherents believe that by formulating their own language they are launching an ideological attack on the integrity of the English language, which they view as a tool of Babylon. The use of this language helps Rastas distinguish and separate themselves from non-Rastas, for whom—according to Barrett—Rasta rhetoric can be "meaningless babbling". However, Rasta terms have also filtered into wider Jamaican speech patterns.
ellauri108.html on line 262: Barrett described Rastafari as "the largest, most identifiable, indigenous movement in Jamaica." In the mid-1980s, there were approximately 70,000 members and sympathisers of Rastafari in Jamaica. The majority were male, working-class, former Christians aged between 18 and 40. In the 2011 Jamaican census, 29,026 individuals identified as Rastas. Jamaica's Rastas were initially entirely from the Afro-Jamaican majority, and although Afro-Jamaicans are still the majority, Rastafari has also gained members from the island's Chinese, Indian, Afro-Chinese, Afro-Jewish, mulatto, and white minorities. Until 1965 the vast majority were from the lower classes, although it has since attracted many middle-class members; by the 1980s there were Jamaican Rastas working as lawyers and university professors. Jamaica is often valorised by Rastas as the fountain-head of their faith, and many Rastas living elsewhere travel to the island on pilgrimage.
ellauri108.html on line 489: Rastas do not believe that there is a specific afterlife to which individuals go following bodily death. They believe in the possibility of eternal life, and that only those who shun righteousness will actually die. The scholar of religion Leonard E. Barrett observed some Jamaican Rastas who believed that those practitioners who did die had not been faithful to Jah. He suggested that this attitude stemmed from the large numbers of young people that were then members of the movement, and who had thus seen only few Rastas die. Another Rasta view is that those who are righteous will undergo reincarnation, with an individual's identity remaining throughout each of their incarnations. In keeping with their views on death, Rastas eschew celebrating physical death and often avoid funerals, also repudiating the practice of ancestor veneration that is common among traditional African religions.
ellauri164.html on line 244: Veatchin luetuin kirja oli Rational Man: A Modern Interpretation of Aristotelian Ethics (1962), joka tarjosi selkeästi rationalistisen vastakohdan William Barrettin tunnetulle eksistentiaalisen filosofian tutkimukselle Irrational Man (1958).
ellauri198.html on line 695: In 1845, at 32, Browning met the poet Elizabeth Barrett, 38, six years his senior, who lived as a semi-invalid in her father's house in Wimpole Street, London. They began regularly corresponding and gradually a romance developed between them, leading to their marriage and journey to Italy (for Elizabeth's health) on 12 September 1846.
ellauri198.html on line 697: From the time of their marriage and until Elizabeth's death, the Brownings lived in Italy, residing first in Pisa, and then, within a year, finding an apartment in Florence at Casa Guidi (now a museum to their memory). Their only child, Robert Wiedemann Barrett Browning, nicknamed "Penine" or "Pen", was born in 1849. In these years Browning was fascinated by, and learned from, the art and atmosphere of Italy. He would, in later life, describe Italy as his university. As Elizabeth had inherited money of her own, the couple were reasonably comfortable in Italy, and their relationship together was happy. However, the literary assault on Browning's work did not let up and he was critically dismissed further, by patrician writers such as Charles Kingsley, for the desertion of England for foreign lands.
ellauri263.html on line 558: Kuitenkin jo kahdentoista päivän kuluttua saapumisesta he siirtyivät Pariisiin, jossa W. Q. Judge oli heitä odottamassa. Sieltä käsin Blavatsky teki viikon matkan Sinnettien luo Englantiin sekä kreivitär Gaston d'Adhémarin luo Enghienin linnaan, jossa hän aloitteli seuraavaa suurta teostaan, Salaista oppia. Kesäkuussa he saivat Lontoosta uutisia, jonka mukaan teosofia oli siellä saavuttamassa suurta suosiota seurapiireissä. Uusiin tukijoihin kuuluivat muun muassa Robert Browning, Matthew Arnold, Sir William Crookes ja Sir William Fletcher Barrett. Elokuussa Blavatsky ja joukko muita teosofeja lähtivät Saksaan Mary Gebhardin vieraaksi, jossa he viipyivät kolme kuukautta.
ellauri272.html on line 702:
Tubi
Barrett Elizabeth, Keats John
ellauri276.html on line 1308: Barrett_official_portrait.jpg/497px-Amy_Coney_Barrett_official_portrait.jpg" height="300px" />
xxx/ellauri129.html on line 766:
xxx/ellauri186.html on line 595: by Elizabeth Barrett Browning
xxx/ellauri199.html on line 312: Have you read these poets? Anne Sexton • Sarojini Naidu • John Keats • Walt Whitman • Henry Wadsworth Longfellow • Elizabeth Barrett Browning • William Stafford • Kenneth Slessor • Ralph Waldo Emerson • Theodore Roethke • Thomas Hood • Sir Walter Scott • Henry David Thoreau • Kabir • Percy Bysshe Shelley • Ted Hughes • Walter de la Mare • Dorothy Parker • Max Ehrmann • Sara Teasdale
xxx/ellauri291.html on line 109: Esimerkiksi LAPD:ssä ollessaan Roddenberryllä tiedettiin olleen suhteita sihteeristön kanssa. Ennen työtään Star Trekissä hän aloitti suhteet sekä Nichelle Nicholsiin että Majel Barrettiin. Nichols kirjoitti heidän suhteestaan omaelämäkerrassaan Beyond Uhura vasta Roddenberryn kuoleman jälkeen. Tuolloin Roddenberry halusi pysyä avoimessa suhteessa molempien naisten kanssa, mutta Nichols, joka tunnusti Barrettin omistautumisen hänelle, päätti suhteen, koska hän ei halunnut olla mikään "joumän" eli "toinen nainen toiselle naiselle". Lisäxi vuodesta 1975 kuolemaansa asti Roddenberry säilytti avioliiton ulkopuolisen suhteen avustajansa Susan Sackettin kanssa.
xxx/ellauri291.html on line 121: Syyskuussa 1989 Floridan Tallahasseessa perheen yhdistämisessä tapahtuneen aivohalvauksen jälkeen Roddenberryn terveys heikkeni entisestään, mikä johti lopulta hänen käyttämään pyörätuolia. Hänen oikea kätensä halvaantui toisen aivohalvauksen jälkeen lokakuun alussa 1991, mikä aiheutti hänelle jatkuvaa kipua, kun lihakset alkoivat surkastua. Rullatuoli ei pysynyt enää suunnassa. Se aiheutti myös ongelmia hänen oikean silmänsä näkössä, ja hän koki kommunikoinnin kokonaisilla lauseilla vaikeaksi. Klo 14.00, 24. lokakuuta, hän osallistui tapaamiseen lääkärinsä, tohtori Ronald Richin, kanssa Santa Monicassa, Kaliforniassa. Hän saapui rakennukseen henkilökuntansa kanssa ja alkoi matkustaa hissillä yhdeksänteen kerrokseen. Kun he saavuttivat viidenteen kerrokseen, hän alkoi saada vaikeuksia hengittää ja hänet ajettiin lääkärin vastaanotolle, jossa hänet asetettiin makuuasentoon ja sairaanhoitajalle annettiin happea. Barrett lähetettiin hakemaan. Saapuessaan hiän piti Roddenberryn nahatonta päätä sylissä ja rohkaisi tätä hengittämään. Hän sai sydänpysähdyksen ja kuoli lääkärin vastaanotolla pian sen jälkeen. Elvytystä yritettiin tuloksetta, ja ensihoitajat saapuivat viemään hänet tien toiselle puolelle Santa Monican lääketieteelliseen keskukseen, jossa hänet juhlallisesti julistettiin kuolleeksi. Hän oli 70-vuotias. Lagosin pakarapäät elivät paljon vanhemmixi vaikkakin vain maanalaisessa kopissa.
xxx/ellauri291.html on line 123: Hautajaiset järjestettiin 1. marraskuuta, ja yleisö kutsuttiin muistotilaisuuteen Hall of Libertyssä Forest Lawn Memorial Parkissa Hollywood Hillsissä. Se oli maallinen palvelu; Roddenberry oli haudattu ennen tapahtumaa. Yli 300 Star Trek -fania osallistui ja seisoi salin parvekkeella, kun kutsuvieraat olivat lattiatasolla. Nichelle Nichols lauloi kahdesti seremonian aikana ensin "Yesterday" ja sitten vielä itse kirjoittamansa kappaleen nimeltä "Gene". Barrett oli pyytänyt molemmat tai siis kaikki 3 kappalta. Useat ihmiset puhuivat laulun ajan muistomerkillä, mukaan lukien Ray Bradbury, Whoopi Goldberg, Christopher Knopf, Alfred E. ("What! Me Worry?") Neuman, ja Patrick Stewart. Seremonian päätti kaksi kilttipiippua soittamassa " Amazing Gracea", kun Roddenberryn nauhoitettu viimeinen viesti ("En saa vedetyxi henkeä!") lähetettiin blogosfääriin. Neljän koneen ohilento, kadonneen miehen muodostelmassa, seurasi, ja päättyi noin 30 minuuttia myöhemmin melkoisen rysähdyxeen. Hänen kuolemansa jälkeen Star Trek: The Next Generation esitti viidennen tuotantokauden kaksiosaisen jakson nimeltä "Graph Unification ", joka sisälsi omistuksen Roddenberrylle.
xxx/ellauri291.html on line 139: Toinen luotsi esitteli suurimman osan muista päähenkilöistä: kapteeni Kirk ( William Shatner ), konepäällikkö luutnantti "Beam me up" Scott ( James Doohan ) ja luutnantti Zulu ( George Takei ), joka palveli fyysikkona laivalla toisessa luotsissa, mutta myöhemmin hänestä tuli ruorimies koko sarjan ajan. Paul Fix näytteli tohtori Mark Piperiä toisessa pilotissa; laivan lääkäri Leonard McCoy ( DeForest Kelley) liittyi näyttelijöihin, kun kuvaukset alkoivat ensimmäisen kauden aikana, ja hän pysyi sarjan loppuosan ajan, jolloin hänestä tuli sarjan kolmas tähti. Aluksen vakituiseen miehistöön liittyi ensimmäisen kauden aikana myös viestintäupseeri, luutnantti Nyota Uhura ( Nichelle Nichols ), ensimmäinen afroamerikkalainen nainen, jollaisilla oli niin tärkeä sivuvaunun rooli amerikkalaisissa televisiosarjoissa; kapteenin päämies Janice Rand ( Grace Lee Whitney ), joka lähti ensimmäisen kauden puolivälissä; ja Christine Chapel (Majel Barrett), aluksen sairaanhoitaja (ja Rotvallin kainaloinen kananen) sekä McCoyn avustaja. Walter Koenig liittyi näyttelijöihin neuvostolippuna Pavel Chekovina sarjan toisella kaudella. Nimoy oli sarjan ukrainalaisvahvistus.
xxx/ellauri319.html on line 327: Elizabeth Barrett Browning, poet, died of tuberculosis in 1861
28
Barrett_official_portrait.jpg/497px-Amy_Coney_Barrett_official_portrait.jpg" height="300px" />