ellauri043.html on line 51: Alan ymmärtää mix tästä Flaubertin mielikirjasta ei tullut parasta selleriä. Tää on tosi raaka apinan radollisuden ruumiinavaus. Antun kiusauxet on se tuiki tuttu Darwinin kolmisointu: EAT! EAT! FUCK! FUCK! KILL! KILL!. Eikä se yhtään parane pyhästä kolminaisuudesta, pikemminkin päinvastoin.
ellauri043.html on line 123: Sanalla sanoen, Antun saavutus on kristilliset luostarit. (Idea sinänsä on ikivanha apinameemi: hopeaselät istuu mieluusti omassa joukossa, ja tarpeettomat nuoret koiraat muodostaa homolaumoja. Miesten taloja ja luostareita onkaikissa kulttuureissa.) Seurallisena kaverina se honasi, että erakkojen on parempi olla yxin yhdessä, pitää kimppaakivaa toisilleen 2-neuvoisesti aatameina ja eevoina, ottaa kalsarikännejä yhteistiloissa. Konventit on kivoja paikkoja jos ei huoli huutavasta hameväestä. Ruoka tulee ajallaan, säännöt on selvät ja urakehityskin kunnossa. Aika lailla niinkuin armeija, mutta henkikulta ei ole vaarassa, ja vähemmän päätöntä juoxemista. Norssin konventtikin oli tosi suosittu, saattoi oljennella välitunnit sisällä.
ellauri043.html on line 715:

Antonius kulkee niiden keskize. Ne laahustaa sen perässä, pyytää sitä välimiehexi, muiskuttaa sen käsiä. Koko yleisö buuaa niille. Anttu iloizee niiden nöyryytyxestä, ihan törkeesti, Näinpä siitä onkin tullut hovijulkkis, tsaarin luottomies, pääministeri! Konsta laittaa diadeeminsa Antun päähän, Anttu pitää sen päässä muina miehinä.
ellauri043.html on line 4626: Soihturivi estää näkemästä sen pärstäkerrointa; ja Antun valtaa ahistus. Se pelkää tunnistavansa ruumiissa yhen tutun.
ellauri043.html on line 4974:

Kumartuen Antun korvaan:
xxx/ellauri193.html on line 591: Ladies and gentlemen, we have a tie! That’s probably not how they announced it back in October of 1974. A tie is not even the proper term for the rare occasions when the Nobel Prize in Literature’s gone to two people at once. Sharing the honor is the phrase that seems to crop up, and these shared honors look like political moves—when the prize is going to a country that the Nobel committee might not get back to in a while. (The novelist António Lobo Antunes, for example, was reportedly heartbroken when the Nobel went to José Saramago, because he knew they weren’t going to give it to Portugal again in his lifetime.) Still, there’s something about a shared prize that feels slighting, the A-minus of literary glory. I picture scenes like this:
6