ellauri025.html on line 72: Tuomaan ohjaajat näkivät hänen lahjansa teologian opinnoissa. Loppuvuodesta 1244 hänet lähetettiin dominikaaniseen kouluun Kölniin, jossa melkein Maxim Gorkin kokoinen Albertus Maximus luennoi filosofiasta ja teologiasta. Vuonna 1245, 20-vuotiaana, hän seurasi Nahka-Albertia Pariisin yliopistoon, jossa he viipyivät kolme vuotta. Pariisissa hän opiskeli, opetti ja kirjoitti useaan otteeseen tämän jälkeen. Puheita ja kirjoituxia. Pariisin alkuvuosinaan Tuomas sekaantui yliopiston ja luostariveljien väliseen kiistaan opetuksen vapaudesta. Hän vastusti voimakkaasti yliopiston paheita ja peflettejä. Kun asiasta kanneltiin paaville, dominikaanit valitsivat Tuomaan puolustamaan sääntökuntaa. Hän onnistui tässä tehtävässä hyvin. Hän voitti jopa Guillaume de St Amourin, yliopiston tuon ajan merkittävimmän miehen, kädenväännössä.
ellauri033.html on line 381: Physiologie de l´Amour, qui n´a pas grand´chose de mystique. Ou bien
ellauri036.html on line 579: Oh! quel premier baiser l'Amour se préparait!
ellauri036.html on line 948: Amour! tu peux venir. Que t'importe Marie?
ellauri049.html on line 943: Amour, peut-être, ou de moi-même haine ? Rakkaus, mitämax, tai izeviha?
ellauri054.html on line 341: And sometimes I bring her a bottle of Nuit d' Amour.
ellauri118.html on line 410: ¹Aviorikos kirjallisena topoksena on ollut useankin tutkimuksen aiheena, mutta ei yhdenkään narratologisen tutkimuksen. Edelleen painavin kirjallisuustieteellinen esitys aiheesta on Tony Tannerin ambivalentin psykoanalyyttis-strukturalistinen Adultery in the Novel (1979), joka lähestyy aviorikosta sekä yhteiskunnallisena että kirjallis-kielellisenä transgressiona. Viittaan Tannerin tutkimukseen Rouva Bovarya käsittelevässä luvussa. Muut laajemmat esitykset kirjallisesta aviorikoksesta ovat tekstianalyyttisesti merkityksettömämpiä: Bill Overtonin Fictions of Female Adultery (2002) keskittyy aviorikoskirjallisuuden historiallisiin ja kulttuurisiin reunaehtoihin sekä soimaa aiempaa tutkimusta (lähinnä Tanneria) liiasta kieli- ja kerrontakeskeisyydestä; Patricia Mainardin Husbands, Wives, and Lovers (2003) on kulttuurihistoriallinen esitys aviorikoksesta taiteessa ja Overtonin tutkimusta rikkaampi esitys esimerkiksi aviorikoksen lainsäädännöllisistä ja kulttuurisista kytköksistä; niin ikään Judith Armstrongin The Novel of Adultery (1976), Naomi Segalin The Adulteress’s Child (1992) ja Maria R. Ripponin Judgement and Justification in the Nineteenth-Century Novel of Adultery (2002) sivuuttavat kerronnan kysymykset ja keskittyvät kulttuuris-poliittiseen kontekstiin ja pelkästään referentiaalisen tason temaattiseen toistoon (kuten siihen että aviorikoksesta syntyvä lapsi on mitä todennäköisimmin tyttö). Oma lukunsa ovat vielä tiettyihin aikakausiin ja kielialueisiin (esimerkiksi ranskalaiseen hoviromantiikkaan) keskittyvät tutkimukset. Näistä maininnan arvoinen on ainakin Donald J. Greinerin Adultery in the American Novel (1985), vertaileva tutkimus Updiken, Hawthornen ja Jamesin avionrikkojista. Kulttuuri- ja myyttihistoriallinen klassikko, Denis de Rougemontin L’Amour et l’Occident (1939) on myös tutkimus uskottomuusfiktioista (Tristanin ja Isolden perillisistä), sillä Rougemontilla juuri aviorikos on länsimaisen ”rakkauden rakastamisen” huipentuma, transgressiivinen olotila joka katoaa, jos siitä tehdään instituutio. Käsitys uskottomuudesta kulttuurisena rajailmiönä ja juuri siitä syystä kertomustaiteen pulppuavana lähteenä yhdistää siis Rougemontia ja Tanneria, mutta jostain syystä Tanner ei viittaa Rougemontin teokseen. Mixihän? [Heitän tähän heti sen edellä mainitun oivalluxen, että romantiikka on sitä kun panettaa muttei pääse pukille.]
ellauri145.html on line 743: Les Amours Jaunesissa epäilemättä sanallinen automatismi juurtuu osaxi ranskalaista runoutta. Corbièren täytyy olla ensimmäinen, joka antaa itsensä ajelehtia sanojen aallokossa, joka tietoisen ohjauxen ulkopuolella hiipuu joka sekunti korvissamme ja jossa arkiryske hyökyy vasten välittömän merkityksen aallonmurtajaa.
ellauri145.html on line 747: Bibliografia: Les Amours Jaunes, 1873.
ellauri145.html on line 976: Moi, juif, je doute de l´Amour, Mä, moosesnenä, epäilen mun lempeä,
ellauri161.html on line 220: Alain Delon oma äiti Edith Boulogne näki Arin kuvan ensimmäisen kerran lehdessä, ja hän oli vakuuttunut siitä että hänen poikansa on lapsen isä. Edith Boulogne kävi miehensä kanssa tapaamassa Nicoa ja Aria, kun pikkupoika oli parivuotias. Edith ja hänen miehensä ihastuivat lapseen ja Edith otti pojan luokseen. "Uskoin todella että Alain kyllä hyväksyy pojan." Pari vuotta sen jälkeen Delon kuuli asiasta ja lähetti agenttinsa kautta äidilleen sanan, että Edithin pitää valita joko oma poikansa tai lapsi. "Mieheni sanoi minulle, että poikasi kyllä elättää itsensä, mutta Ari ei voi kasvattaa itseään." Boulogne kertoo että vaikka Nico olikin ihana ihminen, ei hän osannut huolehtia lapsesta: "Hän raahasi poikaa ympäriinsä mukanaan, eikä lapsi saanut syödäkseen muuta kuin ranskanperunoita ennen kuin otimme hänet luoksemme. Nico kävi katsomassa poikaa kerran kolmen vuoden aikana, ja toi tuliaisiksi appelsiinin!" Alan Delonin äiti Edith Boulogne päätyi adoptoimaan Arin, mistä johtuen Arin sukunimeksi tuli Boulogne. Biologinen äiti koitui kuitenkin kohtalokkaaksi Arille, kun hän oli 16-vuotias: Nico esitteli heroiinin pojalleen, ja niin myös Arista tuli addikti. Vuosien aikana erilaiset hoitoklinikat ja psykiatrinen hoito tulivat Nicon pojalle tutuiksi. Arin mukaan hän joutui viimeistä kertaa vieroitushoitoon 1993. Vuonna 2001 Ari julkaisi kirjan itsestään ja äidistään Nicosta, nimellä L'Amour n'oublie jamais (suom. Rakkaus ei koskaan unohda). Päätös kirjan kirjoittamisesta osui samaan ajankohtaan, kun Arista itsestään oli tullut isä 1999. Huumeidenkäytöstä huolimatta Ari piti Nicoa hyvänä äitinä, loistavana ja humoristisena, oikeana rock'and'roll-naisena, joka otti lavan haltuunsa naarasleijonan lailla.
ellauri206.html on line 306: Suis-je Amour ou Phébus ?… Lusignan ou Biron ? Am I Love or Phoebus ?… Lusignan or Biron ?
ellauri365.html on line 201: piirtäen hauskasti Rakkauden syytöstä. Esquissant drôlement la charge de l’Amour.
ellauri393.html on line 343: Lopuksi sinun pitäisi tietää, että "Rogue Song" on kadonnut täydellisessä versiossaan. Emme enää tiedä täydellistä kopiota tästä elokuvasta, joka on saanut inspiraationsa Tamara Lundin ja Alexandru Ionizan lemmekkäästi tenorisoimasta ja sopranoimasta Franz Leharin operetista "Amour Tzigane" ja joka kuvattiin technicolorilla. Tämä voisi myös selittää tämän katoamisen, vaikka 1920-luvulla samalla menetelmällä kuvatut elokuvat olisivat säilyneet. Metro Goldwin Mayerin arkistossa oleva kopio katosi tulipalossa C. Tämä elokuva on seuraavien vuosien loistavasti kuvattujen musiikkielokuvien edeltäjä Laurelille ja Hardylle.
ellauri408.html on line 628: Epätoivoinen rakastaja puhuu kuolemasta, kun Reason palaa lohduttamaan häntä. Hän hylkää hänet toisen kerran ja palaa löytääkseen Amin, joka lisää hänen rohkeuttaan ja näyttää hänelle tien linnaan. Mutta tätä polkua kutsutaan Too-Giving, ja rikkaus vartioi sitä, joka jahtasi Köyhyyttä ja jahtaa sitä vuorotellen. Dieu-d'Amours havaitsi hänet melko koetelluksi ja tulee sitten hänen avukseen. Hän kysyy ensin häneltä, eikö hän ole unohtanut käskyjään. Rakastaja lausuu ne hänelle. Tyytyväinen Dieu d'Amours kutsuu välittömästi koko paronikuntansa. Se on tietämystä: pyhyys, sydämen jalo, rikkaus, franchising, sääli, suuruus, rohkeus, kunnia, kohteliaisuus, iloisuus, kauneus, nuoruus, hyvyys, yksinkertaisuus, toveruus, turvallisuus, halu, vähennys, ilo, ystävällisyys, kärsivällisyys, hyvä - Telexin tekomuna, rajoitus-raittius ja teeskentely.
ellauri408.html on line 630: Nämä kaksi viimeistä tulivat, emme tiedä miksi, ja Dieu d´Amours on yllättynyt. Mutta False Pretense ja Constraint-Abstinenence tarjoavat hänelle selityksiä, jotka pakottavat hänet käyttämään näitä kahta apuvälinettä. Faux-Semblantia kutsutaan armeijan johtajaksi, ja paronit harkitsevat, kuinka hyökätä linnaan. False Pretense and Constraint-Abstinenence, pyhiinvaeltajiksi naamioituneet, menevät tervehtimään Malebouchea, ja kun hän polvistuu tunnustaakseen, he hyppäävät hänen kurkkuun. Malebouche ojentaa kielensä, jonka Faux-Semblant leikkaa partaveitsellä, ja sitten he heittävät hänen ruumiinsa ojaan. Sitten he tulevat linnaan Malebouchen vartioiman portin kautta, näkevät humalassa normannisotilaita vartiotalossa, kuristavat heidät ja tuovat sisään Largessen ja Courtoisien, tuli vaatimaan hänen oikeuksiaan. Anteeksi, hän juoksee pappinsa Geniuksen luo, valittaa tälle, että hänelle on tehty tällainen raivo ja lähettää hänet auttamaan Rakastajaa. Génius saapuu, lisää hyökkääjien rohkeutta ja katoaa. Hyökkäys alkaa uudelleen, ja Venus sytyttää tornin tulisella merkkillään. Yleinen paniikki; koko varuskunta pakeni ja jätti paikan. Franchise ja Pity johtavat sitten rakastajan Bel -Accueiliin, ja hän voi lopulta poimia ruusun.
xxx/ellauri123.html on line 1154: Remu was born in Nogent-le-Rotrou. A nobleman (under the tutelage of the Lorraine family), he did his studies under Marc Antoine Muret and George Buchanan. As a student, he became friends with the young poets Jean de La Péruse, Étienne Jodelle, Jean de La Taille and Pierre de Ronsard and the latter incorporated Remy into the "La Pléiade", a group of revolutionary young poets. Belleau´s first published poems were odes, les Petites Inventions (1556), inspired by the ancient lyric Greek collection attributed to Anacreon and featuring poems of praise for such things as butterflies, oysters, cherries, coral, shadows, turtles, and twats. His last work, les Amours et nouveaux Eschanges des Pierres precieuses (1576), is a poetic description of gems and their properties inspired by medieval and renaissance lapidary catalogues. He died impotent in Paris on 6 March 1577, and was buried in Grands Augustins. Remy Belleau was greatly admired by impotent poets in the twentieth century, such as Francis Ponge. Francis Ponge (1899 Montpellier, Ranska – 1988 Le Bar-sur-Loup, Ranska) oli ranskalainen runoilija. Ponge työskenteli kirjailijanuransa ohella toimittajana, kustannustoimittajana ja ranskan kielen opettajana. Hän osallistui toisen maailmansodan aikana vastarintaliikkeeseen ja kuului vuosina 1937–1947 kommunistipuolueeseen. Hän sai vaikutteita eksistentialismista, ja esinerunoissaan hän paljastaa kielen avulla objektin itsenäisenä, omanlakisena maailmana. Francis Ponge was born in Montpellier, France in 1899. He has been called “the poet of things” because simple objects like a plant, a shell, a cigarette, a pebble, or a piece of soap are the subjects of his prose poems. To transmute commonplace objects by a process of replacing inattention with contemplation was Ponge’s way of heeding Ezra Pound’s edict: ‘Make it new.’ Ponge spent the last 30 years of his life as a recluse at his country home, Mas des Vergers. He suffered from frequent bouts with nervous exhaustion and numerous psychosomatic illnesses. He continued to write up until his death on August 6, 1988.
xxx/ellauri128.html on line 112: Andreas Capellanus, appelé en français par une traduction de son nom André le Chapelain, a écrit au XIIe siècle un traité intitulé ordinairement De Amore, et souvent traduit, de façon quelque peu fautive, Traité de l'Amour courtois, bien que son ton réaliste, voire cynique indique que, dans une certaine mesure, il se veut un antidote à l'amour courtois. On ne sait rien de la vie d'André le Chapelain, mais on suppose qu'il faisait partie de la cour de Marie de France, et qu'il était probablement d'origine française. On a soutenu que De Amore codifie la vie sociale et sexuelle de la cour d'Aliénor à Poitiers, entre 1170 et 1174, mais il a été manifestement écrit au moins dix ans plus tard et, semble-t-il, à Troyes. Il traite de plusieurs thèmes spécifiques qui faisaient l'objet d'un débat poétique entre troubadours et trobairitz à la fin du XIIe siècle.
xxx/ellauri128.html on line 552: Après la guerre apparaissent les Pièces brillantes qui jouent sur la mise en abyme du théâtre au théâtre (La Répétition ou l´Amour puni en 1947, Colombe en 1951), puis les Pièces grinçantes, comédies satiriques comme Pauvre Bitos ou le Dîner de têtes (1956). Dans la même période, Jean Anouilh s´intéresse dans des Pièces costumées à des figures lumineuses qui se sacrifient au nom du devoir : envers la patrie comme Jeanne d´Arc dans L´Alouette (1953) ou envers Dieu comme Thomas Becket (Becket ou l´Honneur de Dieu en 1959). Le dramaturge a continué dans le même temps à servir le genre de la comédie dans de nombreuses pièces où il mêle farce et ironie (par exemple Les Poissons rouges ou Mon père ce héros en 1970) jusque dans les dernières années de sa vie.
19