ellauri012.html on line 213: Abelardin ja Heloisen rakkauskirjeet
ellauri012.html on line 241: (Tässä kohtaa jää pois pitkä pupellus joka kertoo Abelardin luostarista, jonne se Heloisen dumppasi. Vähän samantapainen välikiekasu joita nähtiin Kanilla ja Rusakolla.)
ellauri012.html on line 245: (Lisää kiekunaa, tavoitteena saada luostarille lisää rahaa ja kirjoja. Heloise on näät Abelardin perustaman konventin johtajattarena. )
ellauri012.html on line 251: Paras todiste tästä on mun äärimmäinen haluttomuus naida sua (siis mennä naimisiin, älä ota tätä väärin), vaikka tiedän että vaimona olo on kunniallista maailman ja uskonnon silmissä; olin mieluummin sun rakastajatar, koska se on vapaampaa. Avioliitto, vaikka kunniallista, sitoo liiaksi, enkä mä halunnut joutua sidotuksi mieheen joka ei välttämättä aina rakastaisi mua. Hyljeksin rouvan titteliä jotta eläisin onnellisena rakastajattarena; ja näen sun kirjeestä kaverille, että et ole unohtanut miten hellästi mä aina rakastin sua ja halusin rakastaa enemmän! Huomautit aivan oikein kirjeessä että pidän sellaisia julkisia menoja typerinä jotka sitoo kuolemaan saakka, ja panee elämän ja rakkauden samaan pantaan. Mutta et muistanut lisätä kuinka usein olen sanonut että miljoonasti mieluummin elän Abelardin kokottina kuin kenenkään muun kaa maailman kesiarinnana. Tottelin sua halukkaammin kuin maailman kuninkaan rouva sitä. Rikkaus ja pösöily ei kuulu rakkauteen. Tosi hellyys erottaa rakastetun kaikesta ulkoisesta, panee syrjään aseman ja ammatin, keskittyy vaan siihen itseensä.
ellauri012.html on line 263: Mut voi! missä on noi onnelliset ajat? Nyt valitan rakastajaani, ja mulla ei ole muita iloja kuin tuskalliseet muistot menneestä. Kaikki te menneet kilpailijat jotka katoitte mua kadehtien, kuulkaa, se teidän kadehtima ei enää ole mun. Rakastin sitä; mun rakkauteni oli sille rikos ja rangaistuksen syy. Mun kauneus kerran lumosi sen; toisiimme tyytyväisenä me vietettiin hienoimmat päivämme rauhassa ja onnessa. Jos se oli rikos, olkoon vaan, tykkään siitä vieläkin. Mä en sure muuta kuin että nyt mun pitää olla ilman. Mut mitä sanonkaan? Mun onnettomuus oli että mulla oli julmat sukulaiset, joiden ilkeys tuhosi meidän onnen; jos ne olis ollut järkeviä, olisin ollut onnellinen mun rakkaan miehen kaa. Mut ei! Ne oli tosi julmia kun ne raivossaan laitto roiston yllättämään sut unessa! (Roistot siis sahasivat irti Abelardin munat, ikäänkuin väänsivät siltä irti kikkelin. Tää oli se suuri onnettomuus josta ei suoraan sovi puhua.) Missä mä olin silloin? Olisin tosi mielelläni puolustanut rakastettua; olisin suojellut sua väkivallalta henkeni hinnalla. Äh! minne tää liika into on viemässä mua? Rakkaus säikähtää ja häveliäisyys vie mun kielen.
ellauri012.html on line 341: Luin sulta saamani kirjeen kärsimättömästi: kaikista onnettomuuksistani huolimatta toivoin, ettei siinä olisi muuta kuin lohdutuksen sanoja. Mutta kyllä rakastavaiset sitten on ovelia kiduttamaan itseään. Huomaat mun erityisherkkyyden ja mun rakkauden voiman siitä mikä mua heti suretti. Mua häiritsi jo sun kirjeen otsikko: Miks sä laitoit Heloisen nimen Abelardin edelle? Mitä tää tämmönen oikein tarkoittaa? Mä etsin vaan sun nimeä, en omaani, jonka mieluiten vaikka unohtaisin jos voisin, sillä se oli kaiken sun onnettomuuden alkusyy. Säädyllisyys ja sun johtoasema muhun nähden ois vaatinut toista järjestystä, ja jos rakastat mua et ois maininnut mua yhtään; hitsi sä tiesit tän ihan hyvin!
ellauri012.html on line 361: Ja sama paha henki teki Heloisesta Abelardin kuohitsimen. Ainoa lohtu mikä mulla on on että mä en tehnyt sitä tahalteen, mä en petkuttanut sua; mut mun uskollinen rakkaus koitui sun tuhoksi. Ehkä mä teinkin tyhmästi siinä että mä rakastin sua niin järkkymättä, mut en mä osaa sitä katua. Mä yritin miellyttää sua oman kunniani kustannuksella, sain siis mitä ansaitsin, tyhmästä päästä kärsii koko ruumis. Niinpian kuin olin varma sun rakkaudesta, en vitkastellut hetkeäkään ennenkuin annoin sulle; Abelardin rakkaus oli mun mielestä niin suuri kunnia, ja mä kaipasin sitä niin kärsimättömästi etten voinut olla uskomatta siihen heti. En käyttänyt kunniallisuuden ja väheksynnän puolustusaseita; nää keinot joilla me naiset vastustetaan miesten välitöntä tyydytystä ei mua paljon hidastanu. Mä yritin vaan vakuuttaa sut mun tunteista. Uhrasini kaikki mun rakkaudelle, ja annoin velvollisuuden antaa tietä pyrkimykselle tehdä onnelliseksi sen ajan kuuluisin ja sivistynein julkero. Jos mikään näkökohta saattoi mua hidastaa, se oli just mun rakkaus. Pelkäsin että jos mä annan heti kaiken, niin sä pitkästyt, ja etsin uutta jännitystä jostain muualta. Mutta sun oli helppo vakuuttaa mut ettei siitä ollut pelkoa, enkä mä sitä halunnutkaan. Mun oisi pitänyt ennakoida muita todennäköisempiä ikävyyksiä, ja ottaa huomioon että ilojemme menetyksestä voisi tulla mun loppuelämäni kurjistus.
ellauri012.html on line 365: Rikoksen sovitukseen ei riitä kärsiä määrätty rangaistus; kärsiminen ei auta jos sydämeen jää halu entiselleen. On helppo asia tunnustaa heikkous, ja antaa siitä itselle vähän rapsuja, mutta täytyy olla täydellinen itsehallinta jotta voisi sammuttaa nautintojen muiston, jonka tapa on tartuttanut aivoihin. Nähdään aika usein että jotkut tunnustaa omat vikansa, mut vähät niistä ottaa vahinkoa, suorastaan mielissään vaan kertoilevat niistä. Sydämellisesti katua pitäisi tekoa suusanallisen myönnytyksen lisäksi, mut tää toteutuu vaan harvoin. Mä joka olen kokenut niin monta hyvää hetkeä sun kanssa, tunnen vastoin tahtoani etten voikaan niitä katua, enkä välttyä muistoissani nauttimasta niistä taas. Ponnistan vaikka kuinka kovasti, tai käännyn sitten mille kyljelle, ihana ajatus vaan seuraa, ja jokainen tarvekalu tuo mun mieleen mitä mun pitäisi unohtaa. Hiljaisessa yössä kun mun tulis ottaa palloon unta, joka lievittää suurimmatkin huolet, en voi välttää näitä unelmia. Uneksin että olen taas mun rakkaan Abelardin kaa. Mä näen sen, puhun sille ja kuulen sen vastaavan. Toisiimme ihastuneina me unhdetaan kirjat ja ruvetaan taas hommimaan. Joskus mä olen tappelevinani sun vihollisten kaa; mä vastustan niiden raivoa, mä huudan säälittävästi, ja sit mä herään kyyneliin. Jopa kirkkoon alttarille mä vien meidän rakkauden muiston, ja sen sijaan että valittaisin joutuneeni nautintojen uhriksi, mä huokaan ja kaipaan niitä takaisin.
ellauri012.html on line 381: Rakas Abelard, - sä ehkä luulet et mä syytän sua vetelyydestä. Sä et ole vastannut mun viime kirjeeseen, ja taivaan kiitos, siinä kunnossa missä mä nyt oon, on helpotus että sä osoitat niin vähän kiinnostusta tunteisiin jotka kavalsin. Lopultakin Abelard sä olet menettänyt Heloisen iäksi. Kaikista niistä valoista huolimatta etten ajattelis muuta kuin vaan sinua, enkä saisi viihdytystä muusta, olen nyt karkottanut sut mun mielestä, mä oon unohtanut sut. Sä ihana ajatus rakastetusta jota kerran jumaloin, sä et ole enää mun onnen avain! Rakas Abelardin kuva! sä et enää vainoo mua, mä en enää edes muista sua. Ooh kuuluisuus ja ansio, mies joka vihollisista huolimatta on aikansa ihmemies! Oi lumoavat nautinnot mihin Heloise alistui - te olitte mun kiduttajia! Mä tunnustan mun häilyvyyden, Abelard, ihan punastumatta; opettakoon mun uskottomuuteni maailmalle ettei naisten lupauksiin ole luottamista - meidän mieli ja kielikin on niin muuttuvainen. Tää kiusaa sua, Abelard; tää tieto ulkoa voi sut yllättää; sä et koskaan kuvitellut että Heloise voisi olla petollinen. Sillä oli niin vahvat ennakkoluulot sun puolesta, ettet voi kuvitella miten aika voisi muuttaa niitä. Mutta pidä kiinni tuolista, mä aion nyt paljastaa sulle mun kaksinaamaisuuden, vaikka luulenkin että sä et moiti mua, vaan itket ilosta.
ellauri012.html on line 383: Kun mä kerron mikä kilpailija on tempaissut mun sydämen pois sulta, kiität mun mielenmuutosta, ja pyydät tätä kilpailija liimaamaan sen kii. Tästä sä jo arvaat että jumalahan se on joka vie nyt sulta Heloisen. Jep, mun rakas Abelard, nyt se antaa mulle sen mielentyyneyden jonka meidän kurjuuden kirkas muisto ennen esti. Just taivas joo! mikä muu kilpailija vois ottaa sulta mut? Voisitko kuvitella, että joku vaan, joku ihminen voisi kumittaa sut mun sisältä? Voisitko kuvitella mun vaihtavan jumalisen ja sivistyneen Abelardin kehenkään alempaan kuin jumalaan? Ei, must tuntuu et sä olet arvioinut mut oikein tässä kohtaa. Varmaan sä haluut tietää millä keinoin jumala sai aikaan näin suuren muutoksen? Kerron sulle, että saisit ihmetellä sallimuksen salaisia kiemuroita. Muutama päivä sen jälkeen kun sun vika kirje tuli mä sairastuin vakavasti (Joopa joo, aina tää sama deus ex machina näissä muinaisjutuissa); lääkärit jo luovutti mut kuolemalle. Silloin mun tunne, joka aina ennen oli tuntunut musta viattomalta, alkoi näyttää pahalta. Muistista tulvahti kuin filmissä (joojoo, anakronismi, mutta siltä se varmaan just tuntui) kaikki mun elämän menneet teot, ja mun täytyy tunnustaa että ainoo tuska jonka tunsin oli tunnontuska meidän rakkaudesta. Kuolema jota olin siihen saakka katsonut vain etäältä, häälyi nyt mun edessä kuin syntisillä. Aloin pelätä jumalan kostoa nyt kun olin lähempänä sitä, ja mua kadutti etten mä ollut ottanut kunnolla käyttöön armolahjoja. Ne hellät kirjeet jotka sulle kirjoitin, rakkaat keskustelut joita kävin sun kanssa, kiusas mua nyt yhtä paljon kuin ne oli ennen viehättäny. Voi Heloise-repukka, mä sanoin, jos on rikos lähteä tolla lailla hehkuttamaan, ja jos tämän elämän jälkeen siitä seuraa varma rangaistus, mikset sä vastustanut kunnolla tollaisia kiusauksia? Ajattele mitä kidutuksia on sulle varalla, kauhistu sua venttaavia helevetin koneita, ja muista samalla nautintoja joita sun eksynyt sielu piti niin hitsin hienoina. Äh! eikö vähän harmita että kieriskelit niin falskeissa huveissa? Lyhyesti, Abelard, kuvittele katumusta jota tunsin, niin et ihmettele lehmänkäännöstä.
ellauri012.html on line 385: Yksinäisyys on kestämätöntä ahdistuneelle mielelle; sen huoli kasvaa hiljaisuudessa, ja syrjäytyminen vaan lisää sitä. Siitä lähin kun olen ollut suljettuna näihin seiniin, en ole tehnyt muuta kuin itkeskellyt meidän vahinkoa. Tää luostari on kaikunut mun kiljunnasta, ja ikuiseen orjuuteen tuomitun kurjimuksen lailla olen kuluttanut päivät surun parissa. Sen sijaan että olisin toteuttanut loordin armollisen suunnitelman mua kohtaan, olen kapinoinut sitä vastaan, pidin tätä pyhää pakopaikkaa kauheeena vankilana, ja olen kantanut loordin iestä vasten tahtoa. Sen sijaan että olisin putsannut itseäni katumuksen harjoituksilla, olen vaan vahvistanut mun tuomiota. Fataali erehdys! Kardinaalimunaus! Mut Abelard, mä oon nyt repinyt silmiltä siteen joka sokaisi mut, ja jos mä nytkään voin yhtään luottaa omiin tunteisiin, musta on nyt tullut sun arvostuksen arvoinen. Sä et ole mulle enää muuta kuin se rakastava Abelard, joka aina pyrki yksityisiin hetkiin mun kanssa sumuttaen meidän vartijoiden silmät. Meidän onnettomuudet sai sut kammoamaan pahetta (ei ihme, kun et siihen enää itse kyennyt), ja sä heti omistit loput päiväs hyveelle, ja näytit alistuvan siihen pakkoon mielelläsi. Mä taas, joka olin herkempi, ja enemmän nautinnon perään (ja jolla oli paikat vielä kunnosssa) olin vitun kärsimätön tästä, ja olet kuullut miten paljon kannoin kaunaa sun kalttaajille. Oot nähnyt mun kaunan mun viime kirjeistä; tää se oli, varmasti, joka sai mun Abelardin, sut munattoman Hannibalin, mulle äkämystymään. Sä hermostuit mun valituksista, ja jos totta puhutaan, menetit toivon mun sielun pelastuksesta. Et voinut aavistaa että Heloise voisi voittaa noin vahvan tarpeen; mut olit väärässä, Abelard, mun heikkous, armon lihaksilla, ei estänyt mua tavoittamasta voiton seppelettä. Palauta mut siis sun hyviin kirjoihin; sun oma jumalisuus varmaan kehottaa sua siihen.
ellauri012.html on line 387: Mut mut: mikä salainen huoli nyt nousee mun sieluun - mikä loppuun ajattelematon tunne nyt nousee joka vastustaa mun lupausta olla huokailematta Abelardin perään? Voi taivas! eks mä ookkaan päihittänyt mun rakkautta? Heloise sä onneton! niin kauan kun sulla henki pihisee sun pitää nähtävästi rakastaa Abelardia, niin on päätetty. Itke vaan kurja ämmä, sillä tätä parempaa tilaisuutta siihen tuskin tarjoutuu. Mun pitäis kuolla surusta; armo oli jo kerran ohittanut mut, ja sit mä lupasin olla sille uskollinen, mut nyt mä olen taas kerran pettänyt lupaukseni, ja armo on taas uhrattu Abelardille. Tää pyhäinhäväistys kyllä jo saa kupin kaatumaan. Miten mä voin tän jälkeen enää toivoa et jumala aukasee mulle aarrearkkunsa, sillä mä oon ihan väsyttänyt sen. Aloin loukata sitä heti ekasta hetkestä kun näin Abelardin; onneton sielun veljeys sai meidät ryhtymään luvattomiin panopuuhiin, ja jumala lähetti roiston erottamaan meidät puukolla. Mä valitan tätä onnettomutta, mutta jumaloin sen syytä. Aargh! mun pitäisi pitää tätä onnettomuutta taivaan lahjana, se ei hyväksynyt meidän liittoa ja erotti meidät, ja mun pitäisi pinnistää et saisin mun tunteen loppumaan. Eikö olis paljon parempi jos unohtaisin kokonaan sen kohteen, enkä jättäisi mieleeni mitään muistoa joka on fataali mun rauhalle ja pelastukselle? Herra varjele! pitääkö Abelardin kummitella mun ajatuksissa iän kaiken? Enksmä koskaan pääse vapaaksi lemmen kahleista? Mut ehkä mä pelkään ihan turhaan; ohjaahan hyve nyt kaikkia mun akteja ja ne on kaikki armon huostassa. Siis pelko pois, Abelard; ei mulla enää ole noita tunteita joiden kuvaaminen mun kirjeissä sai sut niin hermoksi. En mä enää yritä, kertomalla noista hyvistä hetkistä jotka rakkaus meille jakoi, herättää mitään syyllistä tunnetta jota sä voisit tuntea mua kohtaan. Mä vapautat sut kaikista sun valoista; unohda rakastajan ja aviomiehen tittelit ja jätä vaan toi iskä. Mä en odota sulta enää muuta kuin lempeitä nuhteita ja kirjeitä jotka pitää yllä rakkauden loimua. En vaadi sulta muuta kuin hengellistä neuvontaa ja terveellistä kuria.
ellauri012.html on line 395: Sä moitit mua hyvin auliisti etten ole kirjoittanut uutisia; mun sairauteni selittäköön sen. Mä en jätä käyttämättä mitään tilaisuuksia sun muistamiseen. Kiitos vaan kun sanot että mun vaikeneminen on sua hermostuttanut, ja mun terveyttä koskevasta huolenpidosta. Sä siis olet aika huonossa hapessa itse, ja äsken luulit jo et tulee noutaja. Kylläpä sä julma mies kerrot kylmästi uutisen jonka tiedät huolettavan mua. Kerroinhän mä edellisessä kirjeessä miten mua masentais jos sä kuolisit, ja jos sä yhtään välität musta, sä vähän hellität noita harjoituksias. Mähän tarviin sun neuvojas, ja siksi sun pitäis pitää huolta itsestäs; - mut en mä viitsi väsyttää sua nalkuttamalla. Sä toivot ettei me unohdeta sua meidän rukouksista; No jo, Abelard kulta, voit olla varma että tää tiimi on sun takana; se omistautuu sulle etkä voi epäillä sitä unohtamisesta. Sä oot meidän iskä ja me ollaan sun tyttöjä; sä oot meidän opas, ja me alistutaan sun ohjaukseen ihan varmoina et sä oot kunnon veijari. Sä käsket, me totellaan; sä juhlit, me pakataan. Me toteutetaan pilkuntarkasti mitä sä oot käskenyt. Me ei ruoskita itseämme enempää kuin sä suositat, ettei olla virkaintoisia ja ylitetä normia. Sanalla sanoen, mikään ei ole oikein ilman Abelardin leimaa. Kerrot yhtenä hämmennykseen aiheena että jotkut meidän siskoista on huonoja esimerkkejä, että ne ei yleisesti ottaen ole tarpeeksi tiukkoja. Näyttäks tää sulta oudolta kun tiedät millä jengillä luostarit täyttyy nykyaikana? Kysyykö iskät tyttäriltä onko ne kiinnostuneita ennenkuin ne sulkee ne kiven sisään? Eikö oma etu ja maan tapa oo niiden ainoo ohjenuora? Siksi luostareissa on paljon poppoota joilla on joku kohujuttu takana. Mut kerropa tarkemmin mitä väärinkäytöksiä on sun korviin kiirinyt, ja neuvo miten mä korjaan ne parhaiten. Mä en ole ite havainnut mitään löyhiä kuminauhoja; kun löydän, niin kiristän ne kyllä. Mä teen tarkastuskierroksen joka ilta, ja lähetän karkulaiset takaisin huoneisin; sillä muistan kyllä mitä seikkailuja tapahtui taannoin Pariisin konventeissa.
ellauri012.html on line 402: Rakas ukkokulta (käytän tätä nimitystä viimeisen kerran), enkö enää koskaan saa nähdä sua hengissä? Enks mä saa edes halata sua ennenkun sä kuolet? Hei mitäs tuli sanotuksi Heloise? Tajuutko mitä sä haluat? Voisitko katsoa noihin säkenöiviin silmiin muistamatta helliä katseita niistä, jotka oli sulle niin kohtalokkaita? Voisitko nähdä Abelardin leijonamaisen ilmeen olematta mustasukkainen kaikille jotka näkee noin komeen kaverin? Sen suuta ei voi katsoa haluumatta sitä pussata; siis kukaan nainen ei voi katsoa Abelardia joutumatta vaaraan. Älä siis pyydä saada nähdä Abelardia; jos sen muisto on aiheuttanut sulle niin paljon harmia, Heloise, miten paljon tulisi sen näkemisestä? Mitähän haluja taas sussa heräisi? Miten voisit pitää halus kurissa nähdessäs niin makeen ukkelin?
ellauri012.html on line 417: Mut ei, nyt mun turhamainen mielikuvitus taas vie mua kuin litranmittaa. Voi Heloise, miten kaukana me ollaankaan oikeasta mielenrauhasta! Sun sydän vielä palaa roihulla jota et saa sammutetuksi, ja mun on täynnä hätää ja levottomuutta. Älä luulekaan Heloise, että mä nautin täällä täydellistä lepoa; mä avaan nyt viimeisen kerran sulle sydämeni; - mä en ole vieläkään ihan irti susta, ja vaikka mä taistelen mun sua kohtaan tuntemaani hellyyttä vastaan, niin kaikista yrityksistäni huolimatta mä koen liian voimakkaasti sun surut ja haluisin jakaa ne. Sun kirjeet on tosiaankin liikuttanut mua; en voi lukea kylmänä sun rakkaan käden raapustamia kirjaimia! Mä huokaan ja itken, ja kaikki mun järki tuskin riittää kätkemään mun heikkouden mun oppilailta. Tää, Heloise parka, on Abelardin kurja olotila. Maailma, joka on yleensä väärässä joka asiasta, luulee että mä olen päässyt rauhaan, ja luullessaan et mä rakastin sua vaan aisti-ilon tähden, et mä oon nyt unohtanut sut. Ja vitut! Ihan väärin meni! Ihmiset oli kyllä oikeassa kun sanoivat et kun me erottiin, mä menin luostariin häpeestä ja surusta. Mut se ei ollut, kuten tiedät, kunnon katumusta siitä et oisin jotenkin loukannut jumalaa, mistä mä keksin tän ajatuksen. Mutta mä pidän meidän kurjuutta sallimuksen salaisena merkkinä että se tahtoo rankaista meitä; ja pidän Fulbertia vaan jumalan koston välikappaleena. Armo veti mut houruintaloon missä olisin vieläkin jos mun vihollisten raivo ois sen sallinut; mä olen kestänyt niiden vainon, varmana että jumala ite usutti ne mun kimppuun mun puhdistukseksi.
ellauri012.html on line 450: Terve menoa, Heloise, tää on sun rakkaan Abelardin ja sen jumalan viimeinen sana sulle: valitamme aiheuttamaamme vaivannäköä. Viimeisen kerran: noudata hyvää sanomaa, tai oikeammin siihen liittyviä vakuutusehtoja. Taivaan poika suokoon, että sun sydän, joka niin kiltisti otti vastaan mun rakkauden, nyt ottaa vastaan tänkin hullutuksen. Toivon tosiaan että sun mielessä aina väikkynyt harhakuva rakastavasta Abelardista nyt edes muuttuisi kuvaksi tosi nolosta Abelardista; ja toivon että itket yhtä monta kyyneltä omasta puolestasi kun turhaan itkit mun munattoman takia.
ellauri012.html on line 456: Abelard ja Heloïse kuolivat kummatkin 1142. Kastroineet kastroitiin ja silmät puhkottiin, toimeksiantaja hirtettiin (Vilpertti). Ellei sitten väärät tekijät ja toimeksiantaja. Tuleva Hadrianus-paavi ja englantilainen kaverinsa Henry lähti Trondheimiin ehkä joskus 1150, mutta olisihan ne voineet vierailla sitä ennen Heloïsen ja toisaalla Abelardin luostareissa Bernhardin myrkyt hihassaan. Kerran yks saamelaispoika Abiskossa sanoi ymmärtäneensä miks Jeesus tapettiin. No? Se oli liian suosittu. Bernhard ei sietänyt kilpailua, ei Pariisissa, ei paaveilta.
ellauri012.html on line 460: Joo niin se oli. Bernhard oli sotaisa punapartaisen ritarin poika joka hommaili ristiretkiä sinne sun tänne. Munat oli selvästi tallella. Tapatti piispa Henrikin Lallilla Köyliönjärven jäälle. Riiteli munattoman Abelardin kanssa teologisista kysymyxistä. Siitä munattoman puheet oli hampaattomia. B-mies suositti vaan pientä rukouxenpätkää ja sit aseet puhuvat. Mut Abelard parka oli aseeton. Sillä oli enää niitä sanoja.
ellauri014.html on line 527: Aika ikävästi kohtelee nyt Julle Pröötä, Heloise Abelardin hattu päässä. Mä en anna enää sulle, mut älä hemmetissä silti petä mua, pidä itses miehenä mutta munattomana, vaan hyveen lippu liehukoon sun tangossa. Ja hölmö Pröö lupaakin ripustaa pippelinsä kuivumaan. Mulkut tuulessa ne heiluu. Samaan aikaan toisaalla Volmar pian rassaa pikku Juuliaa. No ehkä Pröö voi Lontoossa britin kanssa alkaa suunnitella junaa. (Ne ei vielä tähän aikaan käyneet höyryllä.)
ellauri014.html on line 1127: Jotain mainintaa on Abelardin harhaoppisesta rukouskäsityxestä. Ei sanota mikä siinä oli vikana. Oisko se ollu se huomio et ei sitä sopotusta kukaan kuuntele, paizi sä ize ja ehkä äiti oven raosta, mut se on kivaa ja tekee hyvää sulle izelles. Joo se kai se on. Stultilogiaa. Pröö on sitä mieltä et Julkun ja muiden pietismiin yms mystiikkaan taipuvaisten virhe on rukoilla ihan liikaa. Siitä vaan suu kuivii ja tulee polvet kipeiksi. Ei sovi odottaa nopeaa pöytiin palvelua eikä tilata menun ohitse jotain ihmettä. Ihmeiden aika on ohi, tekniikan ajan valistuneen jumalan on noudatettava luonnon lakeja ja asetuksia.
ellauri092.html on line 351: Granted. Täytyy vaan panna verhot kiinni jos tulee suoraa ilmoitusta tähtisateena. Tuomas akvinolaisen mukaan sekin on tän järkikullan lisäksi välttämätöntä, mutta voi joskus mennä ihmisen valta ja väkivalta yhteen ja kadota yleisen ilmoituksen välttämättömyyden tuolle puolen erityinen ilmoitus, että turpa kiinni nyt lennetään, ja myöhemmin ilmenee että erityisen ilmoituksen takana on sama taho, joka sekoitti yleisen edun ja yleisen ilmoituksen jotenkin toisiinsa. Niinkuin esim. Pierre Abelardin tapauksessa.
ellauri348.html on line 363: Paavin runossa Eloisa tunnustaa tukahdutetun rakkauden, että hänen kirjeensä on herännyt uudelleen. Hän muistelee heidän entistä yhteistä elämäänsä ja sen väkivaltaisia seurauksia vertaamalla "nuhteeton Vestalin" onnellista tilaa omaan menneisyyden intohimon ja surun uudelleenelämiseen. Sen muisto muuttaa maiseman synkäksi "ja hengittää ruskeampaa kauhua metsään" (rivi 170). Sen mezän uumeniin. Se häiritsee hänen uskonnollisten virkojensa suorittamista, missä Abelardin kuva "varastaa Jumalani jalkoväliin" (rivi 267). Mutta koska heidän väliset suhteet ovat hänelle nyt munattomana mahdottomia, hän neuvoo hiäntä pyyhkimään hänet muististaan ja odottaa kuoleman vapautumista, kun "yksi ystävällinen hauta" yhdistää heidät (rivi 343).
22