ellauri032.html on line 220: Thomas Stearns Eliot OM (26 September 1888 - 4 January 1965) was a poet, essayist, publisher, playwright, and literary and social critic. Born in St. Louis, Missouri, to a prominent Boston Brahmin family, he moved to England in 1914 at the age of 25 and went on to settle, work and marry there. He became a British subject in 1927 at the age of 39, subsequently renouncing his American citizenship.
ellauri033.html on line 454: Le Disciple on Pollen magnum opus. Sen suomensi joku Valtonen (ei hilja eikä mato) 1941 nimellä Opetuslapsi. Sillä oli silloin sosiaalinen tilaus. 21v le Disciplen ensijulkaisun 1888 jälkeen eli v 1909 T Wyzeva (häh nainenko? Älä unta nää, se on Theodore Wyszewski, puolan emigrantti, kääntäjä ja taidekriitikko, symbolistien nokkamies) esittelee Bourgetin vanhoile lukijoille ja mahdollisille uusille. No nuoret varmaan lueskeli jo modernisteja. Tätä Wyzevskiä oli silloin jo 20v sitten hämmästyttäny kirjan opettavaisuus (ei jää epäselväxi ketkä on hyvixiä ketkä pahixia ja kuinka niille käy) niin paljon ettei se eka lukemasta muuta muistakaan.
ellauri033.html on line 1108: Atteint d´un cancer des voies digestives lors de l´hiver 1888-1889, Villiers ne peut plus travailler, et Mallarmé doit ouvrir une « cotisation amicale » parmi ses amis pour subvenir à ses besoins et à ceux de sa famille. Le 12 juillet 1889, il est transféré à la clinique des Frères Saint-Jean-de-Dieu, rue Oudinot, à Paris. Se sentant à l´article de la mort, il rédige, le 12 août, un testament où il reconnaît son fils Victor et épouse in extremis Marie Dantine, le 14 août, afin de légitimer son fils. À noter que, juste avant de mourir, il aurait eu ces derniers mots passés à la postérité : « Eh bien, je m´en souviendrai de cette planète ! »
ellauri033.html on line 1167: Hän julkaisi vuonna 1884 Mustetahrat -nimistä lehteä, joka esiintyi nazirevanshistipoikien äänitorvena. Hän liikkui muun muassa huijarirunoilija Leconte de Lislen ja symbolistipaskiaisten piireissä. Barrès kohosi nopeasti maineeseen sekä keikarimaisilla elämäntavoillaan että varhaisilla teoksillaan, joista useimmat olivat avainromaaneja. Vuosina 1888–1891 ilmestyneessä ensimmäisessä romaanitrilogiassaan Le Culte du moi (”Minän kultti”) Barrès uppoutuu tiiviisti itsetutkiskeluun, ylistää individualismia, ivaa vallitsevia arvoja ja hierarkioita sekä tuo esiin kiinnostuksensa kuoleman ja dekadenssin teemoihin. Mikä perse! Hän sai lempinimen prince de la jeunesse (”nuorison ruhtinas”). Vittu pahan ruhtinas, suoraan Mordorista. Nationalismi korvaa culte du moin culte du moi et mes copainsilla. Yhtä syvältä on molemmat.
ellauri038.html on line 121: Kiihkeä luomiskausi edelsi Nietzschen lopullista henkistä sortumista, mikä tapahtui Torinossa vuodenvaihteessa 1888–1889. Loppuelämänsä (12v) Nietzsche vietti Saksassa parantumattomasti sairaana sen jälkeen kun aivohalvaus oli lamauttanut hänen henkiset toimintonsa. Nietzschen 2v nuorempi pikkusisko Elisabeth Förster-Nietzsche (1846–1935) hoiti häntä sairauden aja Weimarissa. Hemmetti, koiran iän se vaan hoivasi hölmähtänyttä veljeä. Hän keräsi veljensä kirjallisen jäämistön ja perusti Weimariin Nietzsche-arkiston 1894. Äkee Liisa latas tiskikoneen ja pesi pyykkiä sillä aikaa kun Retu nojas päähän ja näytti syvälliseltä, vaikka viimeisetkin muumit oli lähteneet laaxosta. Tämmöistäkin on liikkeellä.
ellauri038.html on line 123: Viimeisessä, sairastumista edeltäneessä maanisessa vaiheessa, tyypillistä Nietzscheä oli maaninen ja itseironinenkin itsetehostus (Epäjumalten hämärä 1888, Antikristus 1888, Wagnerin tapaus 1888, Ecce Homo 1888). Hui. Jäljet pelottavat. Eski kirjoitti jo nuorempana tilausteoxen Epäihmisen ääni. Tää mun on enempi tämmöinen epämääräinen hotellin hämärä. Ajatuxia airbnb:stä. Epäteräviä kuvia.
ellauri038.html on line 186: Näinä vuosina Weber kuitenkin keskittyi erityisesti yhteiskuntapolitiikkaan. 1888 hän liittyi Verein für Sozialpolitikiin, eräänlaiseen itsenäiseen oppineiden "aivoriiheen" tai "ajatushautomoon", joka pohti yhteiskunnallisia asioita. 1890 "aivoriihi" käynnisti tutkimushankkeen, joka pohti ”Puolan ongelmaa” – ulkomaalaisten maatyöläisten muuttoliikettä itäiseen Saksaan samalla kun paikalliset maatyöläiset muuttivat teollistuviin kaupunkeihin. Weber asetettiin tutkimushankkeen johtoon ja saman tien kexi suurimman osan tuloxista. Lopullista raporttia pidettiin laajalti erinomaisena empiirisen kusetuxen esimerkkinä ja Weberin maine asiantuntijana maatalouspolitiikassa lujittui. Puolan ongelmalle löytyi puoli vuosisataa myöhemmmin muka lopullinen ratkaisu. Vaan ei, toiset 50v myöhemmin polakkeja putkareita häärää pimeästi joka puolella, varsinkin briteissä. Sori Max, ei tullut valmista.
ellauri049.html on line 273: Kailas ihannoi Juhani Siljoa (1888-1918), joka oli aika paskamainen valkokaartilainen fasisti. Se ei ollut homo vaan riiusteli Eila Pennasen äitiä, Ain-Elisabet Pennasta. Kuoli punakapinassa tyhmyyttään kuin ei antanut sahata pois kuolioista koipea, ei halunnut tulla rumaxi, kun oli niin kaunis poika. Sylvia Plathin isä teki saman tempun.
ellauri049.html on line 275: Juhani Alarik Siljo (vuoteen 1906 Sjögren, 3. toukokuuta 1888 Oulu – 6. toukokuuta 1918 Tampere) oli suomalainen kirjailija ja runoilija.
ellauri050.html on line 165: Francis Thompson (1859–1907) oli brittirunoilija ja katolinen mystikko. Isänsä käskystä, joka oli lääkäri, se meni lääkixeen 18-vuotiaana, mutta loikkasi 26-vuotiaana runoilijaxi. Se oli 3 vuotta kadulla ja teki paskaduuneja, otti oopiumia huonoihin hermoihin. 1888 yx kustantajapariskunta otti sen kotiinsa tovixi ja julkaisi sen ekan runokirjan. Ransu kynäili yhtä ja toista, terveys huononi, kunnes tubi vei 48-vuotiaan. Siinä kaikki.
ellauri050.html on line 1065: Nur Narr! Nur Dichter! (1888) Pelkkä pelle! pelkkä runoseppo!
ellauri052.html on line 675: T.E. was born out of wedlock in August 1888 to Sarah Junner, a governess, and Thomas Chapman, an Anglo-Irish nobleman. Chapman left his wife and family in Ireland to cohabit with Junner. Chapman and Junner called themselves Mr and Mrs Lawrence, the surname of Sarah's likely father; her mother had been employed as a servant for a Lawrence family when she became pregnant with Sarah.
ellauri054.html on line 213: Matthew Arnold (24. joulukuuta 1822 Laleham, Middlesex – 15. huhtikuuta 1888 Liverpool) oli englantilainen viktoriaanisen ajan runoilija sekä yhteiskunta- ja kirjallisuuskriitikko. Arnold työskenteli koulutarkastajana. Ei se kuitenkaan ollut pedantti. Hän oli kuuluisan Rugby Schoolin rehtorin Thomas Arnoldin poika ja vähemmän kuuluisien Tom Arnoldin ja William Delafield Arnoldin, romaanikirjailijan veli. Wordsworthin kamuja. A voice poking fun in wilderness. Oliko sekin puun takaa huutelija? Caricature from Punch, 1881: "Admit that Homer sometimes nods, That poets do write trash, Our Bard has written "Balder Dead," And also Balder-dash". Tennysonin ja Browningin jälkeen viktoriaanisten runoilijoiden twit-kisan pronssimies. "It might be fairly urged that I have less poetical sentiment than Tennyson and less intellectual vigour and abundance than Browning; yet because I have perhaps more of a fusion of the two than either of them, and have more regularly applied that fusion to the main line of modern development, I am likely enough to have my turn as they have had theirs." Arnold got into his poetry what Tennyson and Browning scarcely needed (but absorbed anyway), the main march of mind of his time.
ellauri054.html on line 519: Browningin pääteos on The ring and the book (1869). Toinen huomattava teos on kokoelma Bells and pomegranates (1841−1846), johon sisältyy muun muassa dramaattinen runoelma Pippa passes. Muita ovat Balaustion’s adventure, Men and women, runokokoelma Dramatis personæ sekä näytelmä Paracelsus. 1888−1889 ilmestyneet kootut teokset sisältävät 16 nidettä.
ellauri055.html on line 873: F.E. "Taata" Sillinpää syntyi 1888 ja kuoli 1963. 5v nuorempi kuin Wilho ja 2v vanhempi kuin Poju. Sillinpään vanhemmat olivat alun perin Kauvatsalta kotoisin ollut mäkitupalainen Frans Henrik ”Pransu” Koskinen (1851–1921) ja hämeenkyröläinen palvelija Loviisa Vilhelmina ”Miina” Mäkelä (1848–1927), jotka menivät naimisiin vuonna 1882. Sillinpään lapsuusvuosina perhe asui Hämeenkyrön Kierikkalan kylässä Myllykolu-nimisessä mökissä. Palkkapiian poika.
ellauri060.html on line 976: Villiers d'Isle-Adam: Histoires insolites (1888)
ellauri062.html on line 538: Ungaretti (1888-1970) oli Mussolinin kamu, liittoutuneiden kannalta housunsa paskantanut kaveri. Sixi Guasimodo vei sodan jälkeen pokaalin. Montale (1896-1981) pokkas omansa 1975 «per la sua poetica distinta che, con grande sensibilità artistica, ha interpretato i valori umani sotto il simbolo di una visione della vita priva di illusioni». Se oli antifasisti vaan koska se oli aristokraattinen snobi.
ellauri064.html on line 63: Dale Breckenridge Carnegie (24. marraskuuta 1888 – 1. marraskuuta 1955) oli yhdysvaltalainen kirjailija ja ihmissuhde- ja esiintymistaitojen kouluttaja. Carnegie kirjoitti lukuisia elämäntaito- ja itseopiskelukirjoja, joista tunnetuin lienee vuonna 1937 julkaistu Miten saan ystäviä, menestystä, vaikutusvaltaa. How to stop worrying and start living. San Francisco taisi olla Home of the Golden Gate Worriers. Onx Dale joku ympyräsuun setä? Piippaskohan se? Jill Aldenin Uncle Chip oli sitten Tiku. Chippendalet oli muskelimasamiesyhtye joka sai nimensä samannäkösistä huonekaluista.
ellauri065.html on line 112: UnteroffizierBERKEMANNSchuh29.02.188823.10.1917
ellauri065.html on line 113: TambourmajorBUTTNERGustav27.01.188829.08.1914
ellauri095.html on line 518: The motif of the singing bird appears again in Gerard’s “Spring” (1877): “and thrush/Through the echoing timber does so rinse and wring/The ear, it strikes like lightnings to hear him sing.” The father’s attempt to represent what it is like to live in a bird’s environment, moreover, to experience daily the “fields, the open sky, /The rising sun, the moon’s pale majesty; /The leafy bower, where the airy nest is hung” was also one of the inspirations of the son’s lengthy account of a lark’s gliding beneath clouds, its aerial view of the fields below, and its proximity to a rainbow in “Il Mystico” (1862), as well as the son’s attempt to enter into a lark’s existence and express its essence mimically in “The Woodlark” (1876). A related motif, Manley’s feeling for clouds, evident in his poem “Clouds,” encouraged his son’s representation of them in “Hurrahing in Harvest’ (1877) and “That Nature is a Heraclitean Fire”(1888).
ellauri096.html on line 884: Vuonna 1871 Saksan pikkuvaltiot yhdistyivät keisarikunnaksi, jota hallitsi Bonnin yliopistossa hankittua menstruaatioarpea kasvoissaan kantava Vilhelm I. Keisari uskoi vakaasti, että osakuntaelämä jätti arpia miehiin ja menstruaatioarvet tekivät näistä ”lujia ja urheita”, tai ainakin sööttejä. Hänen mielestään mensuurimeikkailun idea oli ymmärretty täysin väärin. Keisarista se oli nykyajan vastine keskiaikaisille hirttäjäisille ja antoi ”juuri sitä supervoimaa, jota yliopiston jälkeen elämässä tarvittiin”. Vilhelm uskoi myös löytävänsä armeijaansa kenraalit entisten "Seelenbruderiensa" joukosta. Keisarin järkytykseksi hänen arpiset kenraalinsa kuitenkin johtivat Saksan katkeraan tappioon ensimmäisessä maailmansodassa vuonna 1918. Täh? Nyt lähti heittelehtimään. Vilhelm I (1797-1888) oli autuaasti kuollut ja kuopattu. Suuren sodan tappiokeisari oli 2 keisaria myöhempi Vilhelm II (1859–1941). On tässäkin historiasivusto. Samaa luokkaa kuin Tiede 2000-kuvasto.
ellauri100.html on line 42: The experts divided the artist’s life into two periods – before and after his documented breakdown on December 23 1888 in Arles, southern France, when the artist argued with his friend, Paul Gauguin, and cut off his own ear.
ellauri100.html on line 89: Ernst Kretschmer (* 8. Oktober 1888 in Wüstenrot bei Heilbronn; † 8. Februar 1964 in Tübingen) war ein deutscher Psychiater. Er erforschte die menschliche Konstitution und stellte eine Typenlehre auf. 1929 wurde er für den Nobelpreis für Physiologie oder Medizin nominiert.
ellauri100.html on line 91: Ernst Kretschmer (8. lokakuuta 1888 Wüstenrot, Saksa – 8. helmikuuta 1964 Tübingen, Länsi-Saksa) oli saksalainen psykiatri. Kretschmer tuli tunnetuksi erityisesti ruumiin ja sielun rakenteen vastaavuutta koskevista töistään. Hänen tuotannostaan on suomennettu muun muassa teos Nerous ja ihminen (1950).
ellauri106.html on line 584: Lakmé on Léo Delibesin ooppera joka valmistui vuonna 1883 ja sai ensi-iltansa Pariisin koomisessa oopperassa Opéra Comique´ssa 1888. Teoksen libreton kirjoittivat Edmond Gondinet ja Philippe Gille ja se perustuu Pierre Lotin romaaniin Rarahu ou Le Mariage de Loti (1880). Teosta esitettiin vuosien 1888 ja 1893 välisenä aikana yhteensä 179 kertaa ja siitä tuli pian yksi ranskalaisten lempioopperoista. Ooppera on sävelkieleltään perinteinen ja sen tapahtumat sijoittuvat Intiaan. Juonessa brahmiinipapitar Lakmé rakastuu englantilaisupseeri Géraldiin. Oopperan keskeisiä teemoja on ihmisten väliset kulttuurierot. Tommosta kolonialistista ihmiskauppaa tämäkin. Britti Gerald kikkailee ja induskit nuolee sitä. Tuuhean holvin alla laulellaan. Mitähän sekin todistaa että Sandysta on tullut Sunny eli Sonja.
ellauri112.html on line 143: Selvemmin Nietzschessä, joka opillaan orjamoraalista antoi häpeällisen leiman lähimmäisrakkauden ajatukselle. »Tulkaa koviksi!» »Kuolema heikoille!» Heikot on muserrettava »hurjalla julmuudella»... Emme voi tulla »yli-ihmisiksi» muuta kuin nutistamalla luonnon »tusinatavaran». Ne, jotka tahtovat veljellistä yhteiskunnan järjestystä, tuomitsee hän »yhtäläisten oikeuksien kääpiö-eläimiksi». Ja joskaan uuden elämän-tieteen edustajat itse eivät mene yhtä pitkälle, käy heidän ajatuksensa samaan suuntaan. Haeckel lausui v. 1877: »Darwinismi ei ole demokraatinen ja vielä vähemmän sosialistinen. Sen tendenssi voi olla yksistään ylimysmielinen. Oppi luonnollisesta valinnasta opettaa meille, että ihmiselämässä, aivan samoin kuin eläinten ja kasvien elämässä, ainoastaan pieni vähemmistö voi elää ja kukoistaa. Suurten joukkojen täytyy kuolla nälkään tai sortua kurjuuteen... Julma ja armoton olemassaolon taistelu, joka riehuu kautta koko elävän luonnon ja jonka luonnonlakien mukaan täytyy riehuta, tämä lakkaamaton ja säälimätön kilpailu kaikkien elävien olentojen välillä, on kieltämätön tosiseikka. Vain pieni vähemmistö voi jäädä eloon... Monet ovat kutsutut, mutta harvat valitut», lisää Haeckel, antaen päinvastaiseen käännetyn merkityksen tälle evankeliumin sanalle. Kuinka pimeäksi luonnonnäkemys oli käynyt, siitä antaa edelleen Darwinin toisen »adjutantin», englantilaisen professori Huxleyn lausunto (1888) hyvän käsityksen. Luonnon ikuinen taistelu, sanoo hän, jossa voimakkaimmat, nopeimmat ja viekkaimmat jäävät eloon taistellakseen taas seuraavana päivänä ja kärsiäkseen, sillä kärsimys on sekä voitettujen että voittajien palkka, tämä taistelu »tapahtuu jokaisessa maailman kolkassa, tuhansia kertoja joka minuutti, ja jos korvamme olisivat kyllin tarkkoja, kuulisimme loppumatonta huutoa, jommoista Dante kuuli helvetin portilla...»
ellauri135.html on line 262: Korolenko oli vuodesta 1895 narodnikkien aikakauskirjan Russkoje Bogatstvon toimittaja. Hänen ensimmäinen huomattava teoksensa oli Makarin uni (1885), joka on erinomainen kertomus puolipakanallisesta jakuuttilaistuneesta Itä-Siperian venäläisestä. Karkotusajalta saatuja aiheita käsittelee kirja Siperialaisen matkamiehen muistelmia (1885). Lounais-Venäjällä liikkuvat kertomus Huonossa seurassa (1885), Metsä humisee (suom.), Sokea soittaja (1886; suom.) ja Yöllä (1888).
ellauri144.html on line 548: Both of Bierce´s sons died before he did. Day committed suicide after a romantic rejection (he non-fatally shot the woman of his affections along with her fiancé beforehand), and Leigh died of pneumonia related to alcoholism. Bierce separated from his wife in 1888, after discovering compromising letters to her from an admirer. They divorced in 1904. Mollie Day Bierce died the following year. Bierce was an avowed agnostic, and strongly rejected the divinity of Christ. He suffered from lifelong asthma, as well as complications from his war wounds, most notably episodes of fainting and irritability assignable to the traumatic brain injury suffered at Kennesaw Mountain. In 1913, Bierce told reporters that he was travelling to Mexico to gain first-hand experience of the Mexican Revolution. He disappeared and was never seen again.
ellauri145.html on line 436: Charles Cros Émile-Hortensius-Charles Cros (October 1, 1842 – August 9, 1888) was a French poet and inventor. He was born in Fabrezan, Aude, France, 35 km to the East of Carcassonne. Cros was a well-regarded poet and humorous writer. He developed various improved methods of photography including an early color photo process. He also invented improvements in telegraph technology. In the early 1870s Cros had published with Mallarmé, Villiers and Verlaine in the short-lived weekly Renaissance littéraire et artistique, edited by Emile Blémont. His poem The Kippered Herring inspired Ernest Coquelin to create what he called monologues, short theatrical pieces whose format was copied by numerous imitators. The piece, translated as The Salt Herring, was translated and illustrated by Edward Gorey. He spent years petitioning the French government to build a giant mirror that could be used to communicate with the Martians and Venusians by burning giant lines on the deserts of those planets. He was never convinced that the Martians were not a proven fact, nor that the mirror he wanted was technically impossible to build. Tästä hepusta tulee mieleen Spede Pasanen ja sen hiihtolinko.
ellauri145.html on line 616: 1 Filosofi Friedrich Nietzsche (1844–1900) kirjoitti joulukuun 1888 lopussa ja tammikuun 1889 alussa joukon kirjeitä ja muistiinpanoja, jotka on tunnettu yli sata vuotta saksan sanalla Wahnsinnszettel eli ”hulluuslappuset”.
ellauri145.html on line 620: 2 Liikkuvaa elämää 1870-luvun puolivälistä alkaen viettänyt Nietzsche oli saapunut Torinoon syyskuussa 1888 vietettyään siellä jo pari kuukautta samana keväänä. Hän pysyi kaupungissa aina tammikuuhun 1889 saakka. Läheisin ystävä, Baselin yliopistossa uustestamentillisen eksegetiikan ja varhaisen kirkkohistorian professorina 1870–1997 toiminut Franz Overbeck (1837–1905) saapui Torinoon 7. päivänä ja saattoi Nietzschen 9.:nä baselilaiselle klinikalle. Potilas siirrettiin Jenan yliopistosairaalaan 17. tammikuuta ja edelleen kotihoitoon Naumburgiin äitinsä Franziskan (1826–1897) luo maaliskuussa 1889. Saman vuoden joulukuussa hoitovastuun otti hänen siskonsa Elisabeth Förster-Nietzsche (1846–1935), joka siirsi potilaan kesällä 1897 Weimariin. Nietzschen äärimmäinen työrupeama – vuoden 1888 aikana laaditut kuusi teosta, kasa kirjeitä ja valtavasti muistiinpanoja – vaikutti mitä ilmeisimmin terveyden romahtamiseen uutenavuotena. Hulluksi tulemisen tavoista ja ajoituksista riittää teorioita, ja sen lääketieteellisistä syistä kiistellään (tavallisimmin neurosyfilis–aivokasvain-akselilla), mutta joka tapauksessa nopeasti dementoitunut Nietzsche ei enää toipunut viestimiskykyiseksi tammikuun alun 1889 jälkeen. Tässä käännetty kirje, viimeinen hulluusviesti, lähetettiin 5.
ellauri145.html on line 634: 8 Kansainväliseen kuuluisuuteen nousseita rikollisia. Kutsumanimellä tunnettu ”Prado” teloitettiin 5. marraskuuta 1888 Pariisissa murhasta tuomittuna, kirjaileva oikeustieteen opiskelija Henri Chambige taas sai marraskuussa 1888 seitsemän vuoden vankeustuomion Algeriassa tekemästään murhasta. Suezin kanavan 1869 rakennuttanut ranskalaisdiplomaatti Ferdinand de Lesseps (1805–1894) joutui, kuten poikansa Charles (1840–1923), oikeuteen 1882 aloitetun ja surkeasti sujuneen Panaman kanavan urakkansa päätteeksi. Tapauksista raportoivat Figaron lisäksi Nietzschen lukemat piemontelaiset lehdet.
ellauri145.html on line 637: quaranteen) – vaan päinvastoin hyökkäsi sitä vastaan romaanissaan L’immortel (1888).
ellauri145.html on line 642: 12 Torinolaissyntyinen Carlo Felice Nicolis (1826–1888) eli kreivi Robilant oli Sardinia(-Piemonte)n kuninkaan Carlo Alberton (1798–1849; vallassa 1831– 1849) alaisena työskennellyt diplomaatti.
ellauri145.html on line 643: Arkkitehti Alessandro Antonelli (1798– 1888) oli kotoisin Torinon seudulta.
ellauri145.html on line 644: Nietzsche seurasi Torinossa vaikuttuneena Robilantin ja Antonellin sekä Carignanon prinssin, Carlo Alberton serkun Eugenio di Savoia-Villafrancan (1818–1888) hautajaiskulkueita.
ellauri145.html on line 662: 20 Wilhelm von Bismarck (1852–1901) oli Otto von Bismarckin (1815–1898), Preussin pääministerin (1862–1870) ja yhdistyneen Saksan valtakunnankanslerin (1871–1890), nuorin poika ja saksalainen lakimies ja poliitikko. Pilkun lisäten lauseen alun merkitys muuttuisi muotoon: ”Wilhelm, Bismarck ja”, jossa Bismarck olisi isä - Bismarck ja Wilhelm ilmeisimmin Saksan keisari Vilhelm II (1859–1941; vallassa 1888–1918). Hulluuspapereissa toistuu ajatus Vilhelmin edustaman Hohenzoller-hallitsijasuvun jäsenten ansaitsemasta kuolemasta. Kansleri Bismarckia kuvaillaan Nietzschen teksteissä toisinaan ihailevaan sävyyn, mutta asennoituminen käy vähitellen yhä kielteisemmäksi. Antisemitismi ja antisemitistit ovat Nietzschen 1880-luvun kriittisten kirjoitusten päämaaleja.
ellauri150.html on line 687: Aanyway, today I want to focus on the encyclical "Libertas" written in 1888. "Libertas" means "liberty" or it could also be translated as "freedom". Either way we are well acquainted with this idea. From the Statue of Liberty to the freedoms enshrined in the Bill of Rights - Americans love their freedom!
ellauri150.html on line 705: And now comes a bit of papal humor, "Were this the case, it would follow that to become free we must be deprived of reason." Pretty funny, huh? Ok, I see you're not laughing, but instead are scratching your head. Alright, let me paint a picture for you. Imagine a 60s hippy high on LSD, dancing wildly, and shouting out, "I'm free! I'm free!" Yes, this is one of the messages that is often repeated like a mantra in today's society, "If you want to free yourself, you have to stop thinking and just let yourself go." In 1888, Pope Leo XIII rejected this notion and even ridiculed it.
ellauri155.html on line 657: Carl Schmitt (1888-1985), pahamaineinen nazilakimies, piti kiinni Marxin kannasta et politiikka on luokkataistelua. Schmitt wird heute wegen seines staatsrechtlichen Einsatzes für den Nationalsozialismus als Gegner der parlamentarischen Demokratie und des Liberalismus und als „Prototyp des gewissenlosen Wissenschaftlers, der jeder Regierung dient, wenn es der eigenen Karriere nutzt“, weithin abgelehnt. Allerdings wird er aufgrund seiner indirekten Wirkung auf das Staatsrecht und die Rechtswissenschaft der frühen Bundesrepublik mitunter auch als „Klassiker des politischen Denkens“ bezeichnet.
ellauri162.html on line 104: Louis Émile Clément Georges Bernanos (French: [ʒɔʁʒ bɛʁnanɔs]; 20 February 1888 – 5 July 1948) was a French author, and a soldier in World War I. A Roman Catholic with monarchist leanings, he was critical of elitist thought and was opposed to what he identified as defeatism. He believed this had led to France´s defeat and eventual occupation by Germany in 1940 during World War II. His two major novels "Sous le soleil de Satan" (1926) and the "Journal d’un curé de campagne" (1936) both revolve around a parish priest who combats evil and despair in the world. Most of his novels have been translated into English and frequently published in both Great Britain and the United States.
ellauri172.html on line 310: Jean-Marie Guyau, född 28 oktober 1854 i Laval, död 31 mars 1888, var en nästan helt ignorerad fransk filosof.
ellauri216.html on line 593: Lähden Gromovin lafkasta maalarixi kun Akulaisen Liisa käy maanvaivaxi. Sakemanni vuokraemännän ammatti on valitus. Lähikirkossa pidetään vainajaa valekuolleena vaikka kuollut mikä kuollut, lautumia selkä täynnä. Seuran vuoxi ryyppään juoppojen maalarien porukassa mutta haen koko ajan parempaa. Pyhäillat vietän Kazanin tuomiokirkossa jonka takana oli meillä Airbnb. Luihu Vitali ei koskaan kiittänyt niitä vaikka lupasi. Malakiittisessa Iisakin kirkossa on juhlajumalalla palvelus 1888 Venäjän kansan käännytyxen 900-vuotispäivänä. Ristisaatto kiertää Nevan rantaa. Katjushalla komiat on keuhkot, paska haisee Nevan rannalla. Iisakin kirkko on pienempi kuin kuvittelin. Sekakuoro laulaa "kuinka suuri on herra Siionissa" muttei osaa sanoa. Tuskin suurempi kuin täällä.
ellauri248.html on line 189: Die Idealistin von Meysenbug war nicht immer mit den inhaltlichen Aussagen ihrer „Buben“ einverstanden, blieb aber vor allem mit dem Menschen Nietzsche befreundet. Als sie im Frühsommer 1888 Nietzsche für seine harten Worte im Fall Wagner tadelte – sie war Wagner immer eng verbunden geblieben –, warf er ihr jedoch völliges Unverständnis seiner Werke vor und brach den Kontakt mit ihr ab. Sie schrieb dies später dem beginnenden Wahnsinn Nietzsches zu.
ellauri254.html on line 457: George wurde als Sohn des Gastwirts und Weinhändlers Stephan George und dessen Frau Eva (geb. Schmitt) in Büdesheim (bei Bingen) geboren. Die Familie stammte ursprünglich aus dem seit 1766 zu Frankreich gehörenden Roupeldange. Der Bruder von Georges Urgroßvater Jacob (1774–1833), Johann Baptist George (Grab in Büdesheim), war von hier nach Büdesheim gezogen und hatte (da selbst kinderlos) als Erben Georges Großvater Anton (1808–1888; Soldat unter Karl X.) sowie dessen Bruder Etienne (den späteren Politiker) zu sich geholt. Stefan George galt als verschlossenes, eigenbrötlerisches Kind, das schon früh zur Selbstherrlichkeit neigte. Ach ja! das heisst Narzissismus bei Freud.
ellauri254.html on line 461: Nach seinem Abitur im Jahre 1888 bereiste George die europäischen Metropolen London, Paris und Wien. In Wien lernte er 1891 Hugo von Hofmannsthal kennen. In Paris traf er auf den Symbolisten Stéphane Mallarmé und dessen Dichterkreis, der ihn nachhaltig beeinflusste und ihn seine exklusive und elitäre Kunstauffassung des l’art pour l’art entwickeln ließ. Seine Dichtungen sollten sich jeglicher Zweckgebundenheit und Profanierung entziehen. Zu Georges Pariser Kontaktpersonen gehörte auch Paul Verlaine. Unter dem Einfluss der Symbolisten entwickelte George eine Abneigung gegen den in Deutschland zu jener Zeit sehr populären Realismus und Naturalismus. Maxim Gorki wäre sehr böse gewesen, hätte er das gewusst. Seit 1889 studierte er drei Semester lang an der Philosophischen Fakultät der Friedrich-Wilhelms-Universität Berlin, brach sein Studium jedoch bald ab. Danach blieb er sein Leben lang ohne festen Wohnsitz, wohnte bei Freunden und Verlegern (wie Georg Bondi in Berlin), auch wenn er sich zunächst noch relativ häufig in das Elternhaus in Bingen zurückzog. Zwar hatte er von seinen Eltern ein beträchtliches Erbe erhalten, doch lebte er stets sehr genügsam. Als Dichter identifizierte er sich früh mit Dante (als der er auch beim Münchner Fasching auftrat), dessen Divina Comedia er in kleine Teile zerriss. Samanlainen ilkeä riippunokka se olikin kuin Dante.
ellauri260.html on line 207: Gustav Teichmüller (November 19, 1832 – May 22, 1888) is considered a philosopher of the idealist school and a founder of Russian personalism. His ideas were shaped by his teachers Lotze and J. F. Herbart, who in turn were influenced by G. W. von Leibniz. Some scholars describe Teichmüller's personalism as a version of neo-Leibnizianism. His doctrines have also been referred to as constituting a variant of Christian personalism that is in opposition to both positivism and evolutionism as well as traditional Platonism. Teichmüller's philosophy has influenced Nietzsche and this link has been explored by scholars such as Hermann Nohl, who traced Teichmüller's Die wirkliche und die scheinbare Welt, 1882, as the source of the latter's perspectivism. Teichmüller also influenced the Russian thinkers A. A. Kozlov, I.F. Oze, and E. A. Bobrov. Teichmüller nai virolaisen maanomistajan tyttären ja tapettuaan sen 20-vuotiaana lapsivuoteeseen, sen siskon, ja kuoli lopulta ize Tartossa pyylevänä patruunana.
ellauri263.html on line 570: Lokakuussa 1888 ilmestyivät Salaisen opin ensimmäiset kappaleet painosta. Kirja lähetettiin arvosteltavaksi lontoolaiselle toimittajalle W. T. Steadille, joka päätyi lähettämään sen aktivisti Annie Besantille. Kirja teki Besantiin suuren vaikutuksen, ja kiittävä arvostelu julkaistiin Steadin Review of Review'ssä. Tämän jälkeen Besant kävi tapaamassa Blavatskya ja liittyi Teosofiseen seuraan.
ellauri263.html on line 572: Seuraavaksi Blavatsky keskittyi kirjoittamaan teoksia Teosofian avain ja Hiljaisuuden ääni. Lisäksi hän kirjoitti pitkiä kirjeitä Amerikan ja Intian osastoille. Teosofinen seura muutti jälleen, tällä kertaa Annie Besantin tilavaan asuntoon Avenue Road 19:een. Blavatskya vaivasi reuma, ja hän joutui käyttämään ajoittain pyörätuolia. 1. kesäkuuta 1890 ilmestyi newyorkilaisessa The Sunissa artikkeli ”Erään humpuukin historia”, jota seurasi 20. kesäkuuta koko sivun aukeama, jossa tohtori Elliot Coues väitti Blavatskya petkuttajaksi, jonka tarkoituksena oli kerätä rahaa ja peitellä vakoilutoimintaa. Lisäksi Coues oli kaivanut esiin kaikki vanhat huhut hänen väitetyistä rakastajistaan sekä aviottomasta lapsesta ja sanoi voivansa todistaa kaikki väitteensä. Tohtori Coues oli ollut jo pikään kiinnostunut teosofiasta ja oli myös käynyt tapaamassa Blavatskya. Blavatsky kertoi jo vuoden 1888 lopulla tohtori J. S. Buckille lähettämässään kirjeessä Couesin havittelevan jonkinlaista johtoasemaa Teosofisessa seurassa, johon hiän ei kuitenkaan suostunut.
ellauri263.html on line 604: Nuoruudessaan Blavatsky oli liikkunut radikaaleissa liberaalis-nationalistisissa piireissä, mutta hänellä ei ilmeisesti ollut koskaan mitään selkeää yhteiskunnallis-poliittista linjaa, paizi toi vähän saatanallinen feminismi (käytännössä vaikkei ehkä teoriassa). Lucifer represents life, though, progress, civilization, liberty, independence. Lucifer is the Logos, the Serpent, the Savior. H. P. Blavatsky’s influential The Secret Doctrine (1888), one of the foundation texts of Theosophy, contains chapters propagating an unembarrassed Satanism. Satan in the shape of the serpent brings gnosis and liberates womankind. Tämmösta kirkasozaista miltonilaista prometeus-saatanaa peukuttivat Miltonin lisäxi ilmeisesti myös Blake, Bakunin ja Proudhon. Sympathy for the devil. Ei ihme että kristilliset piirit vauhkosivat. Blaken saatana alkuperäisessä loistossaan on aika feministinen. Byron ja Shelley oli aikoinaan satanisteja mutta setämiehiä.
ellauri263.html on line 645: Liityttyään sosiaalidemokraattiseen liittoon Besant aloitti oman sanomalehtikampanjansa, jossa hän keskittyi muun muassa tehdastyöläisten oloihin. Besant oli huolestunut nuorten naistyöläisten terveydestä Bryant & Mayn tulitikkutehtaalla. Ennen sähkövalon yleistymistä tulitikkuja valmistettiin valtavia määriä, ja tehtaat olivat vaikutusvaltaisia suuryrityksiä. 23. kesäkuuta 1888 Besant julkaisi Lontoossa artikkelin White Slavery, jossa hän kiinnitti huomiota tehtaalla leijuvien fosforihuurujen vaaroihin sekä Bryant & Mayn alhaisiin palkkoihin. Kolme naista jotka olivat hankkineet tietoa Besantin artikkelista, erotettiin. Besant vastasi perustamalla työntekijöille etujärjestön, Matchgirls Unionin. Kolmen viikon lakon jälkeen yritys oli viimein pakotettu tekemään työntekijöille merkittäviä myönnytyksiä, ja lisäksi palkkaamaan kolme erotettua naista uudelleen.
ellauri264.html on line 475: Born in Gloucester, England, poet, editor, and critic William Ernest Henley was educated at Crypto Grammar School, where he studied with the poet T.E. Brown, and with the University of St. Andrews. His father was a struggling bookseller who died when Henley was a teenager. At age 12 Henley was diagnosed with tubercular arthritis that necessitated the amputation of one of his legs just below the knee; the other foot was saved only through a radical surgery performed by Joseph Lister. As he healed in the infirmary, Henley began to write poems, including “Invictus,” which concludes with the oft-referenced lines “I am the master of my fate; / I am the captain of my soul.” Henley’s poems often engage themes of inner strength and perseverance. His numerous collections of poetry include A Book of Verses (1888), London Voluntaries (1893), and Hawthorn and Lavender (1899).
ellauri282.html on line 583: Masefield syntyi Ledburyssa Herefordshiressä asianajaja George Masefieldille ja hänen vaimolleen Carolinelle. Hänen äitinsä kuoli synnyttäessään sisarensa Masefieldin ollessa kuusivuotias, ja hän meni asumaan tätinsä luo. Hänen isänsä kuoli pian tämän jälkeen henkisen romahduksen seurauksena. [ lainaus vaaditaan ] Saatuaan onnettoman koulutuksen Warwickin King's Schoolissa (nykyään Warwick Schoolissa), jossa hän oli kouluna vuosina 1888-1891, hän lähti HMS Conwaylle, sekä harjoitellakseen elämää merellä että murtaakseen lukemisriippuvuutensa, josta hänen tätinsä ei paljon perustanut. Hän vietti useita vuosia tällä aluksella ja huomasi, että hän saattoi viettää suuren osan ajastaan ​​lukemiseen ja kirjoittamiseen. Ezenverran siitä katkaisuhoidosta. Masefieldin rakkaus tarinoiden kertomiseen vaan kasvoi Conwaylla. Hän jatkoi lukemista ja päätti, että hänestä tulee itse kirjailija ja tarinankertoja.
ellauri325.html on line 646: Granfelt oli myös aatelissäädyssä sukunsa edustajana säätyvaltiopäivillä 1882, 1885, 1888, 1891, 1894 ja 1897. Hän ajoi valtiopäivillä alkoholilainsäädännön muutoksia sekä kansansivistystyön laajentamista valtion tuella. Lisäksi hän oli Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistojen ja kirjavarojen hoitaja vuosina 1879–1896.
ellauri330.html on line 345: 1880-luvun lopulla Brandes taisteli harkitsevan seksuaalisuuden tekopyhyyttä vastaan, joka aiheutti erimielisyyden Bjørnstjerne Bjørnsonin kanssa. Brandes kirjoitti vuonna 1888 kirjeessään Nietzschelle neuvoen häntä lukemaan Søren Kierkegaardin teoksia , joiden kanssa hänen ajattelullaan oli paljon yhteistä. Ei ole kuitenkaan todisteita siitä, että Nietzsche olisi koskaan vaivautunut lukemaan Kierkegaardin teoksia. Nietsche piti Brandesin luonnehdinnasta "aristokraattinen radikaali" eli parhaimmistojuures.
ellauri330.html on line 457: Yksi suunta jää jäljelle: ei mitata niitä ollenkaan, vaan tunnustetaan kaikkien tuottavaan työhön osallistuvien oikeus ennen kaikkea elää – ja nauttia elämän mukavuudesta” (1888, The Wage System, s. 10)
ellauri330.html on line 512: Ei, eri fasisti. Huugo Felix Jalkanen (24. lokakuuta 1888 Koski Hl. – 22. kesäkuuta 1969 Helsinki) oli suomalainen runoilija, kriitikko, kääntäjä ja toimittaja. Hän sai professorin arvonimen vuonna 1959.
ellauri330.html on line 517: Toivo Johannes Hintikka syntyi päivä kuukausi 1888, paikassa syntymäpaikka, henkilöille Elias August Samulinpoika Hintikka ja Sofia Hintikka (o.s. Liimatainen).
ellauri330.html on line 553: Hän joutui kuitenkin 1885 jättämään pappissäädyn päästessään aatelissäätyyn, jonka jäsenenä hän osallistui vuosien 1885, 1888, 1891, 1894 ja 1900 valtiopäiville. Siellä hän ei saavuttanut vastaavaa johtoasemaa kuin pappissäädyssä, sillä hurriaatelisto oli huomattavasti vähemmän fennomaaninen ja enemmän svekomaaninen eikä innostunut Yrjö-Koskisen vahvoista suomalaiskansallisista aatteista.
ellauri338.html on line 34: Jaakobista tuli Israelin 12 heimon kantaisä. Tilanne tapahtui Jaakobin matkalla takaisin Kaanaaseen, luvattuun maahan. Aihe on saanut suurta suosiota kuvataiteilijoiden keskuudessa ja sen ovat tulkinneet mm. Rembrandt (1659), Gustave Doré (1855), Eugène Delacroix (1861), Alexander Louis Leloir (1865), Léon Bonnat (1876), Gustave Moreau (1878), Paul Gauguin (1888).
ellauri338.html on line 206: William (William-August) Vasilievich Pokhlebkin (20. elokuuta 1923, Moskova - 22. maaliskuuta [tai 30. maaliskuuta tai noin 31. maaliskuuta 2000, riippuen milloin William alkoi haista asunnossa], Podolsk, Moskovan alue) syntyi vallankumouksellisen Vasili Mihailovitš Mihailovin (1888-1954) perheeseen. Gzhatskista kotoisin oleva kirjapainotyöläinen, vallankumouksellisen liikkeen osanottaja vuodesta 1906. Hänen maanalainen salanimensä Pokhlebkin, joka myöhemmin korvasi hänen sukunimensä, otettiin luultavasti hänen isoisänsä, maaorjan kunniaksi , joka toimi maanomistajan kokkina ja onnistui valmistamaan muhennoksia, joista hän sai vastaavan lempinimen: "Ei kellään muulla perheessää ollut intohimoa ruoanlaittoammattiin, ja se näyttää siirtyneen minulle, minulla on jotain sormenpäissäni."
ellauri365.html on line 49: Maupassant [måpasa], Henry René Albert Guy de, fransk författare, f. 5 aug. 1850 på slottet Miromesnil i Normandie, d. 6 juli 1893 Auteuil, var ättling af en gammal lothringsk adels- familj; modern var sy- ster till skalden Alfred de Poittevin. Föräld- rarna skildes tidigt, och den intelligenta och litterärt intresse- rade modern, en barn- domsväninna till Gu- stave Flaubert, ledde sonens uppfostran. Hans barndom förflöt vid Normandies kust, där M. insöp sin kärlek till naturen och lärde kän- na dessa normandiska typer, som han sedan så gärna skildrade. Adertonårig inträdde han 1868 i Marinministeriet, men öfvergick 1878. till kultusministeriet. Han saknade emellertid intresse för ämbetsmannabanan. Redan tidigt vak- nade hans lust för litteraturen, som närdes af mo- derns ungdomsminnen. Flaubert omfattade honom med en faders kärlek, kritiserade strängt hans. första omogna försök, inpräntade i hans sinne sina egna konstnärliga principer, lärde honom att genom aldrig tröttnande observation söka uppfånga det förut icke iakttagna och därför nya och att återge. det så, att det skildrade fenomenet skiljer sig från alla andra och blir individuellt och enastående. Framför allt afhöll han honom från att debutera för tidigt. Från midten af 70-talet meddelade dock M. under hvarjehanda pseudonymer (oftast Guy de Valmont) smärre bitar åt tidningar och tidskrifter, och 1879 fick han uppförd en drama- tisk bagatell, Histoire du vieux temps. Hans verk- liga debut inföll dock först 1880 med diktsamlingen Des vers. Den har obestridligen ett originellt skaplynne och väckte uppseende kanske ej minst därför, att den hotades med ett åtal för osedlighet hufvudsakligen på grund af dikten Le mur), som deck afstyrdes genom inflytelserika vänner. M. insåg sedan själf, att hans talang låg mera för prosan, i all synnerhet sedan han samma år ut- gifvit novellen Boule de suif (i "Soirées de Mé- dan"). Med denna novell, som utmärktes genom skarp observationsförmåga och ypperlig prosa- stil, slog M. igenom och intog sin plats som en at den naturalistiska skolans förnämsta representanter och en af den franska litteraturens största novellister. Den efterföljdes af en lång rad novel ler, först publicerade i "Gil Blas" och "Echo de Paris" och sedan samlade i bokform under följande titlar: La maison Tellier (1881), M:lle Fifi (1882), Les contes de la Bécasse (1883), Clair de lune i (1884), Au soleil (resebilder, s. a.), Les soeurs Rondoli (s. a.), Miss Harriett (s. a.), Yvette (s. a.; sv. öfv. 1905), Monsieur Parent (s. a.), Contes du jour et de la nuit (1885), Contes et nouvelles (s. 4.), Contes choisis (1886), La petite Roque (s. a.), Toine (s. 1.), Le Horla (1887), Sur l'eau (rese- skildringar, 1888), Le rosier de Mime Husson (s. å.), L'héritage (s. a.), La main gauche (1889), Histoire d'une fille de ferme (s. a.), La vie errante (reseskildringar, s. å.) och L'inutile beauté (1890); efter hans död ha ytterligare publicerats Le père Milon (1899; "Gubben Milon", s. å.), Le colporteur (1900) och Dimanches d'un bourgeois de Paris (s. å.). Till dessa novellsamlingar ansluta sig sexromanerna Une vie (1883; "Ett lif", 1884), Bel-ami (1885; "Qvinnogunst", 1885 och 1901), Mont-Oriol (1887; sv. öfv. 1895), Pierre et Jean (1888; "Pierre och Jean", s. a.), Fort comme la vi mort (1889; "Stark som döden", 1894 och 1910) och Notre coeur (1890; "Vårt hjerta", 1894 och 1910). För scenen skref M. vidare treaktsskåde spelet Musotte (i samarbete med J. Normand, 1891) och La paix du ménage (uppf. på Théâtre fran- çais, 1893). M. skref äfven litterära studier, bl. a. öfver Emile Zola (1883) och Gustave Flaubert (1884). Denna oerhörda produktion fullbordades en på den korta tiden af omkr. tio år. Den gjorde honom hastigt världsberömd som en äkta represen tant för den franska conten, en ättling i rakt ned stigande led af de gammalfranske fabliåförfattarna, med ära upphärande Rabelais', La Fontaines och Voltaires traditioner.
ellauri365.html on line 51: M. var en kraftigt sensuell natur, en friluftsmänniska och atlet, sjudande af af lifslust, säker i sin styrka, måttlöst hängifvande sig åt alla sensationer, full af känsla inför naturens skådespel, en vacker natthimmel, ett doftande fält, en solbelyst öppning i den högstammiga skogen, älskande kvinnan med en naiv, nästan animal, men ( på samma gång blyg lidelse. I denna öfversval- lande lifsglädje blandade sig dock alltid en viss sorgbundenhet. Han har själf tecknat sitt väsen, då han någonstädes säger, att han vissa dagar hatar allt, så att han kunde önska sig döden, andra åter känner sig glad och lycklig som ett djur. I kraft af detta sitt lynne, hvars tendenser funno sin motsvarighet i den naturalistiska riktning, som behärskade litteraturen i det ögonblick, då M. framträdde, kom hela hans diktning att röra sig inom det sinnliga lifvets sfär, återgifvande enkla och rela- tivt föga sammansatta själstillstånd och med för kärlek tecknande folkliga typer. Hans analys är kanske icke så djup, men hans rika begåfning öf verskylde i viss mån denna brist genom den styrka och lysande klarhet, hvarmed han återgaf det sedda. Ingen har mästerligare än M. förstått att ge relief och betydelsefullhet åt hvardagliga ämnen. Han ser så skarpt och klart, och hans språk är så säkert och smidigt, att han i några få ord tecknar profilen af ett ansikte eller en individs karaktär, gester och hela yttre person. I början öfverlämnade han sig kanske alltför fritt åt en viss ytlig uppsluppen och sensuell lifsglädje. Större utrymme för sina rika anlag fann han i romanerna "Une vie" och "Bel-ami", hvilka återge vissa sidor af det moderna lifvet med en rikedom på nyanser och en ironi, som blottar alla motsägelser och löjligheter situationerna eller personernas karaktär. Och denna ironi är så öfverlägsen och så objektiv, att det förefaller, som om det vore icke författaren, utan tingen själfva, som talade. Hvad M. än skildrar, är uppfattningen så frisk, så omedelbar, så utan all sjuklighet och förkonstling, att han kan säga mycket, som skulle stöta hos andra författare. Sådant gestaltade sig M:s författarskap under de första åren af åttiotalet, men hans oerhörda produktion och hans i öfrigt våldsamma lefnadssätt. bröto snart hans krafter. Plötsligen stod han, som dittills endast haft öga för det fysiska lifvet, undrande inför en ny värld, hvilken uppgått i hans inre. Ett annat ljus faller öfver företeelserna och ger en ny karaktär åt hans diktning. Intet vittnar kanske mera om omedelbarheten och styrkan i hans begåfning än den säkerhet, hvarmed han äfven tecknat dessa nya själstillstånd. I "Le Horla" se honom redan kämpa med de vansinnets fantom, som snart skulle omtöckna hans själslif. Tankar på ålderdomen, på döden, ett mörkt tungsinne utbreda sig allt mer och mer öfver hans skrifter. Särskildt romanerna "Fort comme la mort" och "Notre coeur" präglas af en gripande och känslofull själsfinhet, som hans tidigare skrifter. knappast låtit ana. 1892 sökte han döda sig med rakknif, då han kände, att han icke längre kunde strida mot vansinnet. I tvångströja fördes han till ett sjukhus, där han dog af paralysie générale efter 18 månaders sjukdom. Han nekade flera gånger att taga säte i franska akademien liksom att mottaga hederslegionen. I Parc Monceau i Paris har man rest ett vackert monument öfver honom. Verlet; ett annat finnes i Rouen. Hans rykte har varit i ständigt stigande efter hans död. Ytterligare sv. öfv. äro "Lifsbilder" (1888), "Berättelser och skisser. Med en inledning om hans författarskap af T. Hedberg" 1893) och "En duell. Efterlämnade skisser och berättelser" (1900). Se J. Lemaître, "Les contemporains" I, V och VI (1885, 1892, 1896), R. Doumic, "Ecrivains d'aujourd'hui" (1894), G. Brandes, "Samlede skrifter", VII (1901), A. Lom- broso, "Souvenirs sur M." (1905), och Maynial, "La vie et l'œuvre de M." (1906). 1902 började Oeuvres complètes att utkomma. (Nordisk familjebok 1912 s.v. Maupassant)
ellauri365.html on line 457: Han debuterade som författare år 1888 med en diktsamling som bröt med den då rådande svenska litterära traditionen med realism och naturalism, för att istället fokusera på romantik, individualism, sensualism och romantisering av den svenska stormaktshistorien, med särskilt fokus på de karolinska soldaternas öden. Färgglädjen och bejakandet av en munter sinnlighet gjorde starkt intryck och kom att bli stilbildande för flera andra svenska författare under 1890-talet och åren därefter. von Heidenstam kom därför att bli den främste företrädaren för dessa "nittiotalister" och hans böcker innehåller genomgående många nationella och historiska teman.
ellauri365.html on line 480: Den 26 januari 1888 uppsökte Verner den judiske förläggaren Albert Bonnier i hans hem. Han berättade att Topelius hade läst några av hans dikter och tyckt om dem och att han också kände Strindberg som också tyckte dom var fina. Bonnier läste dem hemma med makan Lisen: "Genast från första ordet till det sista hade vi klart för oss, att nu hade en ny och stor dyslexiker uppenbarat sig. Den aftonen blev en av dessa högtidsstunder, som en förläggare aldrig förgäter men som, ack så sällan, förunnas honom!".
ellauri365.html on line 482: När diktsamlingen Vallfart och vandringsår publicerades i april 1888 väckte den en enorm uppmärksamhet. Den innebar ett brott med den dittills förhärskande naturalismen och istället för social misär och enformigt industriarbete skrev Heidenstam om njutningslystnad och romantik.
ellauri365.html on line 581: It was upon a field of combat that Heidenstam made his début with his first volume of poems in 1888. The old sentimentalism had largely disappeared and a fierce war was being waged between the extreme, unmitigated realists and the new, more vital idealists. Into this combat Heidenstam at once plunged on the side of the idealists along with two other distinguished poets, Gustaf Fröding and Oscar Levertin. Gösta was fat and crazy, Oscar Jewish. That left just Valter to fight the good fight.
ellauri365.html on line 631: I början av sitt eget författarskap på 1880-talet var Levertin liksom August Strindberg en del av den unga naturalismen, men han blev starkt påverkad av den romantiska och bakåtblickande tonen i Verner von Heidenstams första diktsamling Vallfart och vandringsår (1888). Levertin och Heidenstam kritiserade naturalismen i en gemensam pamflett, Pepitas bröllop (1890), och trots att Levertin i motsats till många generationskamrater aldrig övergav sin vetenskapligt materialistiska historiesyn skulle han från denna tid och framåt skriva romantiska dikter med medeltidsteman men utan svensk nazism. I motsats till muskulöse Valter var Oscar en tuberkulotisk liten stackare. Under sina sista dagar drabbades Oscar av halsfluss, och hans läkare ordinerade ett särskilt slags gurgelvatten. När Levertin sedan, omtöcknad av sjukdomen, steg upp mitt i natten för att dricka ett glas vatten, svalde han i stället av misstag ett glas gurgelvatten, drabbades av en allergisk reaktion, och avled.
xxx/ellauri068.html on line 551: Irving Berlin (born Israel Beilin; Yiddish: ישראל ביילין‎; May 11, 1888[3] – September 22, 1989) was an American composer and lyricist, widely considered one of the greatest songwriters in American history. His music forms a great part of the Great American Songbook. Born in Imperial Russia, Berlin arrived in the United States at the age of five.
xxx/ellauri076.html on line 392: 1888/16:9/w_1920,c_limit/estilo_brigitte_bardot_verano_41043313.jpg" height="200px" />
xxx/ellauri091.html on line 128: Hilja Haahden isä oli kielitieteilijä ja suomentaja, Hämeenlinnan ruotsalaisen yläalkeiskoulun suomen kielen opettaja Johan Arvid Hahnsson ja äiti ensimmäinen suomenkielinen naiskirjailija Sofia Theodolinda Hahnsson (s. Limón). Isä Johan kuoli 1888 Hiljan ollessa 13-vuotias. Sen naamaa ei löydy hakukoneesta, se on vaan tollanen päälletuherrettu "Ankka" niinkuin Akun isä ennen Don Rosan kexintöjä. Perhe muutti tällöin Helsinkiin. Äiti avioitui 1896 (kun 22v Hilja oli jo läpi opistosta ja töissä) lehtori senaattori valtioneuvos Yrjö Sakari "Z." Yrjö-Koskisen kanssa. "Z" alkoi työntää tätiin 6" Toledon kuumaa terästä. Ykällä oli Zorron merkki rintapielessä. Se sai aatelisarvon ryssänmielisyydestä. "Z":n porukat muilutti 1911 kartanon lattian alle tuhatpäin kommareille annettuja leimattuja vaalilippuja. Vittu mitä matonaamoja. Sekin oli nilkin 375-vuotispäivän humanisteja.
xxx/ellauri091.html on line 300: In 1885 Hauptmann set up a home with his wife in the little lakeside village of Erkner. Abandoning his early romantic ideals, he became convinced that life should be depicted as it is. From the intellectual currents of his day he adopted a belief in scientific causality and materialism. His early stories 'Fasching' (1887) and 'Bahnwärter Thiel' (1888) were tales of simple people, although there is also a level which transcends the boundaries of realism.
xxx/ellauri091.html on line 809: John Raleigh Mott (May 25, 1865 - January 31, 1955) was born in Livingston Manor, New York, Sullivan County, New York and his family moved to Postville, Iowa in September of the same year. He attended Upper Iowa University, where he studied history and was an award-winning student debater. He transferred to Cornell University, where he received his bachelor's degree in 1888. He was influenced by Arthur Tappan Pierson one of the forces behind the Student Volunteer Movement for Foreign Missions, which was founded in 1886. Mott married Leila Ada White (1866-1952) in 1891 and had two sons and two daughters.
xxx/ellauri114.html on line 393: Kaarle Viktor (Kalle Vihtori) Väänänen (22. maaliskuuta 1888 Kuopio – 12. elokuuta 1960 Lahti) oli suomalainen kirjailija ja oppikoulun opettaja. Väänäsen vanhemmat olivat poliisikonstaapelit Kaarlo Vilho Väänänen ja Maria Niskanen. Hän pääsi ylioppilaaksi 1907 ja valmistui filosofian kandidaatiksi ja maisteriksi 1915. Väänänen toimi luonnoonhistorian ja maantieteen opettajana Viipurin uudessa yhteiskoulussa 1922–1929, Viipurin tyttölyseossa 1929–1945 ja Lappeenrannan lyseossa 1945–1952. Talvi- ja jatkosodan aikana Väänänen oli viihdytysjoukoissa. Vuosina 1945−1947 Väänänen oli komennettuna opettajaksi Valtion sisäoppilaitokseen (”Internaatti”) Niinisalon varuskuntaan. Väänänen oli naimisissa Alma Maria Vanamon (ent. Vilander) kanssa vuosina 1912–1945. Avioeron jälkeen hän meni uusiin naimisiin 1948 Kerttu Vainion (ent. Grönlund) kanssa. Väänänen kirjoitti myös nimimerkeillä K. V., Korsukolportööri ja Laulajapoika. Osassa teoksiaan hän käytti savveettee murreettee. Hän laati myös luonnon- ja maantieteellisten kirjojen arvosteluja ja pakinoita sekä suomennoksia, mm. Wilhelm Buschin teoksista. Pojat joit ei saatu hyvix ym. on Kallen kynästä. Minnee puhee savvee murrreettee.
xxx/ellauri127.html on line 247: The relationship with the Liddell family stopped suddenly in 1863. Jotain nähtävästi ilmeni. In the year 1880, the reverend Dodgson, up to then a fervent amateur of photography suddenly forgot his passion. 1880 is the year Alice Liddell married and became Mrs Hargreaves. In 1881, he left Oxford and went in a girl’s school to teach logics. He saw Alice Liddell for the last time on November 1, 1888.
xxx/ellauri128.html on line 145: Ludwig Anton Salomon Fulda (1862–1939) oli saksalainen runoilija ja näytelmäkirjailija. Hän sai nuorena vaikutteita Paul Heysen tuotannosta ja liittyi 1888 Berliinissä maltillista realismia harrastaneeseen runoilijaryhmään. Fuldan julkaisemia runokokoelmia ovat Gedichte (1890) ja Neue Gedichte (1900), jotka osoittavat harvinaista kieli- ja muototaituruutta, sekä lukuisia näytelmiä. Miellyttäviä ovat Fuldan novellit Lebensfragmente (1894) ja Die Hochzeitsreise nach Rom (1900).
xxx/ellauri128.html on line 147: Fulda oli etevä kääntäjä. Hän muun muassa saksansi Molièrea ja Rostandia. Fulda entstammte einer seit 1639 in Frankfurt am Main ansässigen jüdischen Familie, deren Name bis 1852 Fuld lautete. Er war der Sohn des Kaufmanns Carl Hermann Fulda (1836–1917) und seiner Ehefrau Clementine, geb. Oppenheimer (1839–1916). Ab 1884 lebte er als freier Schriftsteller in München, 1887 wieder in Frankfurt, 1888 bis 1894 in Berlin, danach wieder in München und ab 1896 schließlich dauerhaft in Berlin. In Deutschland erhielt er Ausgehverbot und wurde gezwungen, den Vornamen Israel zu führen. Zwei Tage, nachdem das Reichswirtschaftsministerium seine Bitte, den ihm verliehenen Burgtheater-Ring von der für alle Juden angeordneten Abgabe aller Wertgegenstände auszunehmen, am 28. März 1939 abgewiesen hatte, nahm er sich das Leben. Er starb am 30. März im Alter von 76 Jahren in Berlin und ist auf dem Waldfriedhof Dahlem bestattet. Sein Grab ist heute ein Ehrengrab der Stadt Berlin.
xxx/ellauri128.html on line 404: Theodor Reik (12. toukokuuta 1888 Wien — 31. joulukuuta 1969 New York) oli itävaltalais-saksalainen kirjallisuustieteilijä ja psykoanalyytikko, niin kutsutun maallikkoanalyysin uranuurtaja.
xxx/ellauri128.html on line 466: Lassi Nummi: Käsittääkseni se alkoi siinä heti sodan jälkeen 1947-48. Urania-piiri kokoontui monessakin paikassa. Helsingin kaupungin kirjaston johtaja, dosentti Uuno Saarnio, halusi kirjastoihin vireää toimintaa, esitelmätilaisuuksia, opintopiirejä ja keskustelukerhoja. Nimi Urania tuli kuuluisasta tiedekeskuksesta, joka oli perustettu Berliiniin v. 1888. Aluksi uranialaiset kokoontuivat Rikhardinkadun kirjastossa ja sitten myös Kallion ja Käpylän sivukirjastoissa. Usein tavattiin myös jonkun piirin jäsenen kotona. Touko Voutilainenkin oli uraniaani.
xxx/ellauri128.html on line 495: Karl Murdock Bowman (November 4, 1888 – March 2, 1973) was a pioneer in the study of psychiatry. From 1944 to 1946 he was the president of the American Psychiatric Association. His work in alcoholism, schizophrenia, and homosexuality is particularly often cited. In 1953, in "The Problem of Homosexuality," co-authored with Bernice Engle, he argued for multiple causes, including genetics, but proposed that castration be studied as a cure. However, in 1961 he appeared in the television documentary The Rejected presenting the viewpoint that homosexuality is not a mental illness and should be legalized.
xxx/ellauri129.html on line 52: Jungin "peetee" Antonia Wolff (1888–1953, genannt «Toni») oli sen wichtigste Mitarbeiterin und Geliebte, Kallen Zweitfrau, joka roikkui Kallen sepaluxessa eikä hellittänyt (ei Emmakaan (1885-1955), jonka kanssa Kallella oli liuta lapsia ja joka kirjoitti puhtaaxi sen paasauxet). Ihre bekannteste Veröffentlichung war ein Essay über die vier «Typen» oder Aspekte der weiblichen Psyche: die Amazone, die Mutter, die Hetaira und die Mediale Frau. Jungista tuli AÄGP:n arkkiterapeutti Kretschmerin luovuttua leikistä. Jung ei ollut ize ilminazi mutta (varmaan Freudille vielä kiukkuisena) puhui Deutsche Geististä ja JudenArzteista. Wotanin arkkityyppi ei Jungin mukaan siedä koukkunokkia. Jungin keikkuminen naziaidalla ei onnistunut: "Ich bin ausgerutscht", se sanoi jälkeenpäin. Emma veti pitemmän korren kuin Nummer 2, joka ehti kuolla 3v ennemmin vaikka oli 3v nuorempi. Mutta Kalle ize eli vielä pitkään molempien kuoltua! Aika juurakko.
xxx/ellauri178.html on line 286: Né de père inconnu (son nom était Frédéric Blanc selon les archives de l'Assistance publique), Jean Genet est abandonné à sept mois par sa mère, Camille Gabrielle Genet (1888-1919), gouvernante ou femme de chambre.
xxx/ellauri202.html on line 218: En 1888, il engage une liaison avec Léontine Arman de Caillavet, qui tient un célèbre salon littéraire de la Troisième République, de qui il dira "sans elle, je ne ferais pas de livres" (journal de l'abbé Mugnier). Cette liaison durera jusqu’à la mort de celle-ci, en 1910, peu après une tentative de suicide à cause d'une autre liaison de France avec une actrice connue pendant un voyage en Amérique du Sud.
xxx/ellauri230.html on line 137: Ramstedtin vanhemmat olivat konetyömies Gustaf Adolf Ramstedt ja Edla Mathilda o.s. Holmberg. Perheessä oli yksitoista lasta, joista tunnettuja ovat myös laulaja, säveltäjä ja näyttelijä Rafael ”Rafu” Ramstedt (1888–1933) ja kansanedustaja Emanuel ”Manu” Ramstedt (1881–1960).
xxx/ellauri230.html on line 276: Koo Vi Kyuin (Chinese: 顧維鈞; pinyin: Gù Wéijūn; Wade–Giles: Ku Wei-chün; January 29, 1888 – November 14, 1985), better known as V. K. Wellington Boot Koo, was a statesman of the Bourgeois Republic of China. He was one of Republic of China's representatives at the Paris Peace Conference of 1919.
xxx/ellauri230.html on line 278: Born in Kating (Jiading), now a suburb of Shanghai, in 1888. Koo grew up in an upper-class cosmopolitan family and was fluent in both English and French, which greatly aided his diplomatic career.
xxx/ellauri235.html on line 734: The Spider and the Fly is a poem by Mary Howitt (1799–1888), published in 1829. The first line of the poem is "'Will you walk into my parlour?' said the Spider to the Fly." The story tells of a cunning spider who entraps a fly like Korinna (the name means little girl) into its web through the use of seduction and manipulation. The poem is a cautionary tale against those who use flattery and charm to disguise their true intentions (of fucking the little fly silly).
xxx/ellauri259.html on line 445:
xxx/ellauri298.html on line 102: Yrjö Alasimen kirjasta Doston hyvä ja paha Patti ei perustanut. Ei Stavro ollut paha, se oli onneton, silmät kyynelissä työnsi syylämunaa pikku Marjan paljaaseen. Tämä artikkeli kertoo psykiatrista. Yrjö Alanen (1860–1944) oli pappi ja kirjailija. Yrjö J. E. Alanen (1890–1960) oli teologian professori. Yrjö Alanen, ent. Näykki, (21. helmikuuta 1860 Kauhava – 20. toukokuuta 1944 Kurikka) oli suomalainen kirkkoherra, kirjailija ja historiantutkija. Alasen vanhemmat olivat talollinen Jaakko Alanäykki (Sippola) ja Valpuri Amalia Kustaantytär Ylänäykki. Yrjö Alanen oli naimisissa vuodesta 1888 Helmi Maria Karstenin kanssa, jonka veli oli uskontotieteilijä ja filosofi, tutkimusmatkailija Rafael Karsten. Koleerinen Rafuko oli vanhojen herrojen setä? Ei vaan Roope-eno, oikaisi Jönsy asiantuntijana. Yrjö Alasen ja Helmi Maria Karstenin lapsia olivat lääkintöneuvos ja Kurikan kunnanlääkäri Aarne Alanen, teologian professori Yrjö J. E. Alanen, sairaanhoitaja ja kielten maisteri Aili Alanen, oikeustieteen professori ja evankelinen maallikkopuhuja Aatos Alanen, sairaanhoitaja Aune Alanen, pankkivirkailija ja juristi Sylvi Alanen sekä professori ja historioitsija Aulis J. Alanen. Yrjö Olavi Alanen (30. tammikuuta 1927 Kurikka – 26. joulukuuta 2022) oli suomalainen psykoterapiaan erikoistunut psykiatri, neurologi ja tutkija. Hän oli Turun yliopiston psykiatrian professori. Yrjö O. Alanen on oman alansa kirjallisuuden lisäksi kirjoittanut kaksi muistelmateosta sekä teoxen Yrjö O. Alanen: Dostojevskin hyvä ja paha, 1981. Hänen väitöskirjansa aiheena oli The Mothers of Schizophrenic Patients.
xxx/ellauri314.html on line 104: Eugene Gladstone O’Neill (16. lokakuuta 1888 New York, Yhdysvallat – 27. marraskuuta 1953 Boston, Yhdysvallat) oli toinen yhdysvaltalainen näytelmäkirjailija. O’Neill toi Anton Tšehovin, Henrik Ibsenin ja August Strindbergin edustaman dramaattisen realismin amerikkalaiseen näytelmäkirjallisuuteen. Heti ensimmäinen O’Neillin näytelmä, Taivaanrannan tuolla puolen (Beyond the Horizon, 1920), voitti näyttämötaiteen Pulitzer-palkinnon. Hän sai kaksi muuta Pulitzeria näytelmistään Agatha Christie (1922) ja Strange Interlude (1928). Hänelle myönnettiin kirjallisuuden Nobel-palkinto vuonna 1936.
xxx/ellauri319.html on line 497: Robert Louis Stevenson (1850–1894), Neo-romantic Scottish essayist, novelist and poet, is thought to have suffered from tuberculosis during much of his life. He spent the winter of 1887–1888 recuperating from a presumed bout of tuberculosis at Dr. E.L. Trudeau's Adirondack Cottage Sanitarium in Saranac Lake, New York.
xxx/ellauri363.html on line 460: Heikinheimo soveltaa saksalaisen psykiatri Ernst Kretschmerin (1888 – 1962)
93