ellauri038.html on line 117: Vuoden päästä hän vaihtoi, opettajaansa ja tukijaansa Friedrich Ritschliä seuraten, Leipzigin yliopistoon. Siellä hän kiinnostui Arthur Schopenhauerin filosofiasta ja metafysiikasta. Vuonna 1868 hän tapasi säveltäjä Richard Wagnerin. Nietzsche saavutti opinnoissaan jo varhaisella iällä sellaisen tason, että pääsi kielitieteen professoriksi Baselin yliopistoon 24-vuotiaana. Ihan eteni E.Saarisen vauhtia. Wagner asu Luzernissa lähinurkilla. Myöhemmin tuli riitaa kun Wagnerista tuli liian kuuluisa. Nietzscheltäkään ei syntynyt kunnon tutkimusta vaan polemiikkeja, punkakatemioita ja epäapinan perä-ääniä.
ellauri046.html on line 953: . . . In July 1868 Moerike wrote to a friend: ". . . Just by chance I ran across the Old German name Rohtraut in a dictionary. Up until then I hadn't heard it used. It shone forth for me like a flaming rose, and with it the King's daughter came to life" . . .
ellauri054.html on line 565: In 1846 Browning married the older poet Elizabeth Barrett and went to live in Italy. By the time of her death in 1861 he had published the crucial collection Men and Women (1855). The collection Dramatis Personae (1864) and the book-length epic poem The Ring and the Book (1868-1869) followed, and made him a leading British poet. He continued to write prolifically, but his reputation today rests largely on the poetry he wrote in this middle period.
ellauri060.html on line 1021: Aleksandr Herzen: Menneitä ja mietteitä. (Byloe i dumy, 1868.) Suomentanut Esa Adrian. Jyväskylä: Gummerus, 1981. ISBN 951-20-2249-4.
ellauri069.html on line 224: Fisk, Jubilee Jim (1834-1872) 285; Known popularly as the "Barnum of Wall Street" and "Jubilee Jim," Fisk was one of the most outrageous figures of the Gilded Age. The most notorious plot of Fisk's short career was the attempt to corner the gold market during 1868 and 1869. Fisk's and Jay Gould's effort collapsed when President U.S. Grant intervened to halt the Black Friday scandal. Fisk brazenly refused to honor his contracts, leaving thousands ruined.
ellauri092.html on line 354: 1868">

Herrasväki puhuu norjaa

ellauri093.html on line 461: Se vastaa kiukkuisella puolinelsonin niskaotteella 1868 Nielsenin skriftiin "Hr. Professor Brøchners Philosophiske Kritik, gjennemseet af R. Nielsen.".
ellauri095.html on line 238: The decision to convert estranged Hopkins from his family and from a number of acquaintances. After graduating in 1867, he was provided by Newman with a teaching post at the Oratory in Birmingham. While there he began to study the violin. On 5 May 1868 Hopkins firmly "resolved to be a religious." Less than a week later, he made a bonfire of his poetry and gave it up almost entirely for seven years. Fortunately he did not burn his Bridges like Savonarola. He also felt a call to enter the ministry and decided to become a Jesuit. He paused first to visit Switzerland, which officially forbade Jesuits to enter.
ellauri095.html on line 240: In September 1868 Hopkins began his Jesuit novitiate at Manresa House, Roehampton, under the guidance of Alfred Weld. Two years later he moved to St Mary´s Hall, Stonyhurst, for philosophical studies, taking vows of poverty, chastity and obedience on 8 September 1870. He felt that his interest in poetry had stopped him devoting himself wholly to religion. However, on reading Duns Scotus in 1872, he saw how the two need not conflict.
ellauri095.html on line 244: He continued to write a detailed prose journal in 1868–1875. Unable to suppress a desire to describe the natural world, he also wrote music, sketched, and for church occasions, wrote "verses", as he called them. He later wrote sermons and other religious pieces.
ellauri095.html on line 483: The sequence of events is clear. On 18 January 1866 Hopkins composed his most ascetic poem, “The Habit of Perfection” (Täydellinen asukokonaisuus). On 23 January he included poetry in the list of things to be given up for Lent. In July he decided to become a Catholic, and he traveled to Birmingham in September to consult the leader of the Oxford converts, John Henry Newman. Newman received him into the Church in October. On 5 May 1868 Hopkins firmly “resolved to be a religious.” Less than a week later, apparently still inspired by Savonarola, he made a bonfire of his poems and gave up poetry almost entirely for seven years. Finally, in the fall of 1868 Hopkins joined a “serged fellowship” like Savonarola’s and like the one he admired in “Eastern Communion”(1865), a commitment foreshadowed by the emphasis on vows of silence and poverty in “The Habit of Perfection.”
ellauri096.html on line 589: Les Chants de Maldoror (The Songs of Maldoror) is a French poetic novel, or a long prose poem. It was written and published between 1868 and 1869 by the Comte de Lautréamont, the nom de plume of the Uruguayan-born French writer Isidore Lucien Ducasse. The work concerns the misanthropic, misotheistic character of Maldoror, a figure of evil who has renounced conventional morality.
ellauri115.html on line 266: Onnexi sentään vanhetessaan Vihtori sai kokea suuria murheita. Hänen esikoispoikansa kuoli pienenä, tytär Léopoldine hukkui jonnekin 19-vuotiaana. Vaimo Adèle kuoli 1868 ja vähän sen jälkeen pojanpoika Georges. Sitten hän muutaman kuukauden aikana menetti molemmat poikansa, Charlesin ja Hannu-Pekan. Viidestä lapsesta ainoan eloon jääneen Adèle-tyttären mielenterveys järkkyi ja hän joutui mielisairaalaan. Jos en uskoisi sielun olemassaoloon, Hugo kirjoitti Charlesin kuoltua, en eläisi hetkeäkään kauemmin. Hugo (ehkä aiheellisesti) pelkäsi kuolemanjälkeisiä rangaistusseuraamuxia. No jäi Huugolle vielä Juliette ja 2 lastenlasta, Jeanne ja Georges. Georges oli kuolleen Georges-pojan kaima. Vihtorin viimeiset sanat olivat: Minä näen mustan aukon. Kazoi varmaan izeänsä taustapeilistä. Peililasitkaan eivät ole enää entisen veroisia.
ellauri119.html on line 349: Henotheism (from Greek ἑνός θεοῦ (henos theou) ´of one god´) is the worship of a single, overarching god while not denying the existence or possible existence of other lower deities. Friedrich Schelling (1775–1854) coined the word, and Friedrich Welcker (1784–1868) used it to depict primitive monotheism among ancient Greeks.
ellauri135.html on line 210: After the Crimean War ended, Nikolai Vasilyevich went to the Caucasus where he witnessed the capture and arrest of Imam Shamil. He then traveled to Italy as a correspondent of The Russian Messenger to report on the progress of Giuseppe Garibaldi's army. He spent 1860-1862 traveling through Syria, Palestine, and Egypt. As the January Uprising in Poland began Nikolai Vasilyevich went to Warsaw as a correspondent for the Saint Petersburg magazine Vedomosti and stayed there for the rest of his life, teaching Russian language and literature at Warsaw University beginning in 1868, then editing the newspaper The Warsaw Diary (Varshavsky Dnevnik) from 1874 to 1877.
ellauri135.html on line 229: After the surrender of Sebastopol and the transition of the chief of staff of the Crimean army in Odessa, Berg left the service, and until 1868 was not employed at all, leading the life of a tourist. The war of 1859 between Italy and Austria drew Berg in Lombardy, where he was at different headquarters of the French, Italian and at the end of Garibaldi, the detachment of Alpine rifles, wrote a number of correspondences in the "Russian Gazette" in 1859 the Movement in 1860, in the Lebanese mountains between Druze and Maronites drew Berg to the East. He lived in Beirut, Damascus, visited Jerusalem, said, Alexandria. Cairo, pyramids and Keepaway left an inscription, then the first in the Russian language. The fruit of these wanderings there were a few articles in Moscow and St. Petersburg editions and book "Guide to Jerusalem and its surroundings" (1863). During this trip, Berg studied the Bedouin life, which wandered in the wilderness. In 1861 he returned to Russia and has translated a significant part of "pan Tadeusz" (printed in "Domestic. Notes" 1862). Then again, Berg went to the East, lived again in Beirut, Damascus and Jerusalem, and printed about this trip in several articles in "Fatherlands. Notes", "Russian Gazette", "Our time" and SPb. Statements".
ellauri142.html on line 1027: Vuonna 1861 hän julkaisi jatkoa, teoksen nimeltä La Clef des Grands Mystères (suom. Suurten mysterioiden avain), joka ilmestyi vuonna 1921 Ruusu-Risti-aikakauslehdessä Pekka Ervastin suomentamana. Pekka Ervastilla oli kesämökki Sysmässä. Myöhempiä Levin maagisia töitä olivat muun muassa Fables et Symboles (1862, 'Tarinoita ja kuvia'), ja La Science des Esprits (1865, 'Henkien tiede'). Vuonna 1868 hän kirjoitti kirjan Le Grand Arcane, ou l'Occultisme Dévoilé ('Suuri salaisuus', paljastettu okkultismi); teos kuitenkin julkaistiin vasta 1898.
ellauri150.html on line 426: Edmond Eugène Alexis Rostand (1. huhtikuuta 1868 Marseille – 2. joulukuuta 1918 Pariisi) oli ranskalainen näytelmäkirjailija ja runoilija. Silläkin oli pitkät wiixet niin kuin lähes kaikilla fin de siecle tyypeillä (paizi Baudelairella, joka olikin vähän varhaisempaa ikäpolvea). Se kirjotti myös L'homme que j'ai tué, josta tehdystä filmistä Franz me tykättiin, Kristina ei.
ellauri161.html on line 984: Siis varsin keskinkertainen kaveri. Sitten se tapaa ton Barbapapan, joka käännyttää sen takaisin äitikirkkoveneeseen. En décembre 1868, il fait la connaissance de Jules Barbey d´Aurevilly, qui habite en face de chez lui, rue Rousselet (Léon Bloy habite au numéro 24h). C´est l´occasion pour lui d´une profonde conversion intellectuelle, qui le ramène à la religion catholique, et le rapproche des courants traditionalistes. C´est Barbey qui le familiarise avec la pensée du philosophe Antoine Blanc de Saint-Bonnet, « une des majestés intellectuelles de ce siècle », dira Bloy plus tard. Par la suite, Ernest Hello eut également une très forte influence sur lui ; il semble même que ce soit lui qui l´ait incité à écrire.
ellauri198.html on line 917: Pauline: A Fragment of a Confession (also known as Pauline) is the first published poem by Robert Browning. It was written in 1832, and published anonymously in 1833. The poem is the confession of an unnamed poet to his lover, the eponymous woman. It was first reprinted in 1868 with no alterations to the text.
ellauri203.html on line 501: Nestor Vasiljevitš Kukolnik (ven. Не́стор Васи́льевич Ку́кольник, 20. syyskuuta 1809 Pietari – 20. joulukuuta 1868 Taganrog) oli venäläinen kirjailija.
ellauri204.html on line 360:

1868-illustration-id1251343130" />
ellauri254.html on line 455: Stefan Anton George (* 12. Juli 1868 in Büdesheim, heute Stadtteil von Bingen am Rhein; † 4. Dezember 1933 in Locarno) war ein deutscher Lyriker. Zunächst vor allem dem Symbolismus verpflichtet, wandte er sich nach der Jahrhundertwende vom reinen Ästhetizismus der zuvor in den Blättern für die Kunst propagierten „kunst für die kunst“ ab und wurde zum Mittelpunkt des nach ihm benannten, auf eigenen ästhetischen, philosophischen und lebensreformerischen Vorstellungen beruhenden George-Kreises.
ellauri254.html on line 546: Aleksei Maksimovitš Peškov, ven. Алексей Максимович Пешков, 28. maaliskuuta (J: 16. maaliskuuta) 1868 Nižni Novgorod – 18. kesäkuuta 1936 Moskova), kirjailijanimeltä Maksim Gorki (ven. Максим Горький, oli venäläinen, sittemmin neuvostovenäläinen kirjailija, poliittinen aktivisti ja kirjallisuuden sosialistisen realismin perustajia. Vuosina 1906–1913 ja 1921–1929 hän asui ulkomailla, enimmäkseen Caprilla. Neuvostoliittoon palattuaan hän mukautui sen ajan kulttuuripolitiikkaan mutta ei saanut enää matkustuslupaa ulkomaille.
ellauri256.html on line 202: Aleksei Maksimovitš Peškov, ven. Алексей Максимович Пешков, 28. maaliskuuta (J: 16. maaliskuuta) 1868 Nižni Novgorod – 18. kesäkuuta 1936 Moskova), kirjailijanimeltä Maksim Gorki (ven. Максим Горький, oli venäläinen, sittemmin neuvostovenäläinen kirjailija, poliittinen aktivisti ja kirjallisuuden sosialistisen realismin perustajia. Vuosina 1906–1913 ja 1921–1929 hän asui ulkomailla, enimmäkseen Caprilla. Neuvostoliittoon palattuaan hän mukautui sen ajan kulttuuripolitiikkaan mutta ei saanut enää matkustuslupaa ulkomaille.
ellauri260.html on line 78: "Der Personalismusta" käytti ensimmäisen kerran F. D. E. Schleiermacher (1768–1834) kirjassaan Über die Religion vuonna 1799. Amos Bronson Alcott, paljon tunnetumman Louisa M. Alcottin isä, Emersonin tuillaeläjä, näyttää olleen ensimmäinen amerikkalainen, joka käytti termiä ja kutsui sitä vuoden 1863 esseessä "opiksi, jonka mukaan maailman perimmäinen todellisuus on jumalallinen henkilö, joka ylläpitää maailmankaikkeutta jatkuvalla luovan tahdon teolla". Termin "amerikkalainen personalismi" loi Walt Whitman (1819–1892) esseessään "Personalism", joka julkaistiin The Galaxy -lehdessä toukokuussa 1868. Wilt Whatmanilla oli paljon omakohtaista kokemusta perseistä. Vuonna 1903 Charles Renouvier julkaisi teoksen Le Personnalisme, joka toi sanan myös ranskaksi. Sana "personalismi" ilmestyi ensimmäisen kerran tietosanakirjana Hastingsin uskonnon ja etiikan tietosanakirjan IX osassa vuonna 1915 Ralph T. Flewellingin artikkelissa.
ellauri262.html on line 571: Deace, Steve. (2016). Huono juoni . ISBN 978-1-61868-823-1.
ellauri277.html on line 342: Vuonna 1856 Subh-i azalin vanhempi velipuoli Mirza Husain Ali Nuri, myöhemmin Baha’ullah, astui käytännössä liikkeen johtoon. Viimeistään vuonna 1866 Baha’ullah ilmoitti julkisesti, että eipäs kun hän oli Babin mainitsema "Se, jonka Jumala tuo esiin". Tosin hänen väitetään kertoneen asian lähipiirilleen jo vuonna 1863, saatuaan ilmestyksen Ridvanin puutarhassa. Merkittävä osa baabilaisista hyväksyi julistuksen, mutta osa kannattajista kiisti sen. Varsinaisen bahai-uskon katsotaan syntyneen tästä julistuksesta. Vuonna 1868 uskonnon kannattajat siirrettiin Akkon rangaistussiirtolaan Palestiinaan – nykyiseen Israeliin. (Ai siis sixi!)
ellauri283.html on line 369: 1970-luvun alkuun asti Sudanin maataloustuotanto oli pääosin omistettu sisäiseen kulutukseen. Vuonna 1972 Sudanin hallituksesta tuli länsimielisempi ja se suunnitteli elintarvikkeiden ja käteissadon vientiä. Hyödykkeiden hinnat kuitenkin laskivat koko 1970-luvun, mikä aiheutti taloudellisia ongelmia Sudanille. Samaan aikaan velanhoitokustannukset maatalouden koneistamiseen käytetyistä rahoista nousivat. Vuonna 1978 Kansainvälinen valuuttarahasto (IMF) neuvotteli rakennesopeutusohjelman hallituksen kanssa. Tämä edisti entisestään koneellista vientimaataloutta. Tämä aiheutti suuria taloudellisia ongelmia Sudanin laiduntajille (katso Nuba Peoples). No niinpä tietysti! Juuri tätä uumoilinkin. Piikkilankoja preerialla. Justiinsa sama tematiikka kuin Suomen kovan markan nälänhädässä 1868 ja holodomorissa 1920-30 luvuilla: cash crops temmataan nälkäisten pienokaisten suista, koska se on kokonaisedullisempaa. Köyhät lampaannussijat ja kamelinajajat kärmistyvät.
ellauri284.html on line 715: Intian kapina, Delhin piiritys, Lucknowin piiritys, Umbeylan kampanja, 1868 retkikunta Abessiniaan, Magdalan taistelu, Lushaiin retki, Toinen englantilais-afganistanilainen sota, Peiwar Kotalin taistelu, Charasiabin taistelu, Sherpur-kantonmentin piiritys, Kandaharin taistelu, Toinen buurien sota, Kimberleyn piiritys, Paardebergin taistelu, Poplar Groven taistelu, Diamond Hillin taistelu, Bergendalin taistelu
ellauri353.html on line 319: Amerikan sisällissodan jälkeen Keckley kirjoitti ja julkaisi omaelämäkerran Kulissien takana: Tai kolmekymmentä vuotta orjana ja neljä vuotta Valkoisessa talossa vuonna 1868. Se oli sekä orjakertomus että muotokuva ensimmäisestä perheestä, erityisesti Marysta (Todd Lincoln), ja se oli kiistanalainen, koska se paljasti noloja juttuja Lincolnien yksityiselämästä.
ellauri360.html on line 356: Grundtwigin päätuloksia oli pitäjäsiteen poistaminen 1855, toisin sanoen lupa käyttää muuta kuin oman pitäjän pappia kirkollisiin toimituksiin, ja vuoden 1868 vaaliseurakuntalaki, joka soi pitäjänpappiin tyytymättömille tilaisuuden perustaa valtiokirkon piirissä henkilöseurakunnan omine pappeineen. Tanskalaisista dissidenttipastoreista taisi Hilja Haahtikin käydä kuumana.
ellauri365.html on line 49: Maupassant [måpasa], Henry René Albert Guy de, fransk författare, f. 5 aug. 1850 på slottet Miromesnil i Normandie, d. 6 juli 1893 Auteuil, var ättling af en gammal lothringsk adels- familj; modern var sy- ster till skalden Alfred de Poittevin. Föräld- rarna skildes tidigt, och den intelligenta och litterärt intresse- rade modern, en barn- domsväninna till Gu- stave Flaubert, ledde sonens uppfostran. Hans barndom förflöt vid Normandies kust, där M. insöp sin kärlek till naturen och lärde kän- na dessa normandiska typer, som han sedan så gärna skildrade. Adertonårig inträdde han 1868 i Marinministeriet, men öfvergick 1878. till kultusministeriet. Han saknade emellertid intresse för ämbetsmannabanan. Redan tidigt vak- nade hans lust för litteraturen, som närdes af mo- derns ungdomsminnen. Flaubert omfattade honom med en faders kärlek, kritiserade strängt hans. första omogna försök, inpräntade i hans sinne sina egna konstnärliga principer, lärde honom att genom aldrig tröttnande observation söka uppfånga det förut icke iakttagna och därför nya och att återge. det så, att det skildrade fenomenet skiljer sig från alla andra och blir individuellt och enastående. Framför allt afhöll han honom från att debutera för tidigt. Från midten af 70-talet meddelade dock M. under hvarjehanda pseudonymer (oftast Guy de Valmont) smärre bitar åt tidningar och tidskrifter, och 1879 fick han uppförd en drama- tisk bagatell, Histoire du vieux temps. Hans verk- liga debut inföll dock först 1880 med diktsamlingen Des vers. Den har obestridligen ett originellt skaplynne och väckte uppseende kanske ej minst därför, att den hotades med ett åtal för osedlighet hufvudsakligen på grund af dikten Le mur), som deck afstyrdes genom inflytelserika vänner. M. insåg sedan själf, att hans talang låg mera för prosan, i all synnerhet sedan han samma år ut- gifvit novellen Boule de suif (i "Soirées de Mé- dan"). Med denna novell, som utmärktes genom skarp observationsförmåga och ypperlig prosa- stil, slog M. igenom och intog sin plats som en at den naturalistiska skolans förnämsta representanter och en af den franska litteraturens största novellister. Den efterföljdes af en lång rad novel ler, först publicerade i "Gil Blas" och "Echo de Paris" och sedan samlade i bokform under följande titlar: La maison Tellier (1881), M:lle Fifi (1882), Les contes de la Bécasse (1883), Clair de lune i (1884), Au soleil (resebilder, s. a.), Les soeurs Rondoli (s. a.), Miss Harriett (s. a.), Yvette (s. a.; sv. öfv. 1905), Monsieur Parent (s. a.), Contes du jour et de la nuit (1885), Contes et nouvelles (s. 4.), Contes choisis (1886), La petite Roque (s. a.), Toine (s. 1.), Le Horla (1887), Sur l'eau (rese- skildringar, 1888), Le rosier de Mime Husson (s. å.), L'héritage (s. a.), La main gauche (1889), Histoire d'une fille de ferme (s. a.), La vie errante (reseskildringar, s. å.) och L'inutile beauté (1890); efter hans död ha ytterligare publicerats Le père Milon (1899; "Gubben Milon", s. å.), Le colporteur (1900) och Dimanches d'un bourgeois de Paris (s. å.). Till dessa novellsamlingar ansluta sig sexromanerna Une vie (1883; "Ett lif", 1884), Bel-ami (1885; "Qvinnogunst", 1885 och 1901), Mont-Oriol (1887; sv. öfv. 1895), Pierre et Jean (1888; "Pierre och Jean", s. a.), Fort comme la vi mort (1889; "Stark som döden", 1894 och 1910) och Notre coeur (1890; "Vårt hjerta", 1894 och 1910). För scenen skref M. vidare treaktsskåde spelet Musotte (i samarbete med J. Normand, 1891) och La paix du ménage (uppf. på Théâtre fran- çais, 1893). M. skref äfven litterära studier, bl. a. öfver Emile Zola (1883) och Gustave Flaubert (1884). Denna oerhörda produktion fullbordades en på den korta tiden af omkr. tio år. Den gjorde honom hastigt världsberömd som en äkta represen tant för den franska conten, en ättling i rakt ned stigande led af de gammalfranske fabliåförfattarna, med ära upphärande Rabelais', La Fontaines och Voltaires traditioner.
ellauri367.html on line 263: Estherin isoisä oli rabbi, kuten hänen ensimmäinen aviomiehensä. Toisen avioliiton jälkeen hänet tunnettiin nimellä Esther Wichmann. Estherin isä, Meyer Yankev Lifshitz, oli hyvin koulutettu sekä maallisissa että klassisissa juutalaistutkimuksissa. Hän kirjoitti sekä runoutta että proosaa. Hänen äitinsä Basyalla oli perheyhteyksiä, joihin kuuluivat Vilnan Katzenellenbogenit ja Rommit. Molemmat olivat tärkeitä perheitä, jotka tunnettiin koulutuksestaan, asemastaan Vilnan virallisessa juutalaisyhteisössä ja menestyksekkäästä liiketoiminnastaan. Tsvi-Hirsh Katzenellenbogen (1795–1868) tuki muun muassa juutalaisten sosiaalista elämää ja taiteellista lahjakkuutta kodissaan pitämänsä salongin kautta. Yksi hänen tärkeimmistä vieraistaan oli Avrom Dov-Ber Lebensohn (1794–1878), jonka hepreaksi kirjoitetulla runoudella oli osansa sen elpymisessä nykykieleksi. Rommien kustantamo painoi kaikentyyppisiä kirjoja, sekä jiddišiksi että hepreaksi, tekemättä eroa aikansa eri uskonnollisten ryhmien välillä.
ellauri373.html on line 426: "Jewish Encyclopediasta" ja muista lähteistä saamme tietää, että Ginsberg opiskeli Talmudia paikallisessa chederissä (juutalainen koulu). Kahdeksalta meni nukkumaan salaa vanhemmilta, useiden ikäisensä kanssa, hän oppi lukemaan venäjää ja Saksan kieliopin. Vuonna 1868 Ginsbergin perhe muutti Gopisgitsaan, jossa hänen isänsä sai taksityön Roarer-firmassa (paikallinen Uber): koko perhe asui autossa 1886 asti. Asher Ginsberg jatkoi opiskelua, kuin Talmudin lisäksi hän opiskeli ja sen tärkeyttä yleistiedon alat sekä kirjallisuus. Hän tuli niin vahva ja pätevä erikoistiedossa niyah niyah rabbiinien "oppimisesta", että ympäröivät rabbit tuli neuvottelemaan hänen kanssaan.
xxx/ellauri068.html on line 165: Die Meistersinger von Nürnberg (German: [diː ˈmaɪstɐˌzɪŋɐ fɔn ˈnʏʁnbɛʁk]; "The Master-Singers of Nuremberg"), WWV 96, is a music drama (or opera) in three acts, written and composed by Richard Wagner. It is among the longest operas commonly performed, usually taking around four and a half hours. It was first performed at the National Theatre Munich, today the home of the Bavarian State Opera, in Munich, on 21 June 1868. The conductor at the premiere was Hans von Bülow.
xxx/ellauri068.html on line 261: Martti (Martin) Rautanen (10. marraskuuta 1845 Tikanpesä, Inkerinmaa – 19. lokakuuta 1926 Olukonda, Lounais-Afrikka) oli Suomen evankelis-luterilaisen kirkon lähetystyön pioneeri. Rautanen lähti 24. kesäkuuta vuonna 1868 neljän työtoverinsa kanssa lähetyssaarnaajaksi Lounais-Afrikkaan Ambomaalle, (nykyiseen Namibiaan). Matka tehtiin Hereromaan kautta, jonne tultiin huhtikuussa 1869 ja jossa vietettiin vielä yli vuosi, Ambomaalle miehet pääsivät vasta heinäkuussa 1870. Siellä suomalaiset saivat vakiinnutettua toimintaansa erityisesti kaakkoisen Ondongan heimon alueella.
xxx/ellauri127.html on line 248: Lewis Carroll died of pneumonia in January 14, 1898, in a house, located in Guildford on castle hill, that he rented since 1868, the Chestnuts.
xxx/ellauri129.html on line 664: Elizabeth realized how narrow her legal victory had been; while she had escaped confinement, it was largely a measure of luck. The underlying social principles which had led to her confinement still existed. She founded the Anti-Insane Asylum Society and published several books, including Marital Power Exemplified, or Three Years Imprisonment for Religious Belief (1864), Great Disclosure of Spiritual Wickedness in High Places (1865), The Mystic Key or the Asylum Secret Unlocked (1866), and The Prisoners' Hidden Life, Or Insane Asylums Unveiled (1868). In 1867, the State of Illinois passed a "Bill for the Protection of Personal Liberty" which guaranteed that all people accused of insanity, including wives, had the right to a public hearing. She also saw similar laws passed in three other states. Even so, she was strongly attacked by medical professionals and anonymous citizens, unlike others such as Dorothea Dix, with her former doctor from the Jacksonville Insane Asylum, Dr. McFarland, who privately called her "a sort of Joan D'Arc in the matter of stirring up the personal prejudices". As such, Elizabeth's work on this front was "broadly unappreciated" while she was alive. She only received broader recognition, starting in the 1930s, by a well-known historian of mental illness, Albert Deutsch, and again in the 1960s from those who were "attacking the medical model of insanity".
xxx/ellauri129.html on line 670: William Wilkie Collins (8 January 1824 – 23 September 1889) was an English novelist and playwright known for The Woman in White (1859), and for The Moonstone (1868), which has been posited as the first modern English detective novel. Born to the London painter William Collins and his wife, he moved with the family to Italy when he was twelve, living there and in France for two years and learning Italian and French. He worked initially as a tea merchant. After publishing Antonina, his first novel, in 1850, Collins met Charles Dickens, who became a friend and mentor. Some Collins work first appeared in Dickens's journals Household Words and All the Year Round. They also collaborated on drama and fiction. Collins gained financial stability and an international following by the 1860s, but began to suffer from gout and became addicted to the opium he took for the pain, so that his health and writing quality declined in the 1870s and 1880s. Collins was critical of the institution of marriage: he split his time between widow Caroline Graves – living with her for most of his adult life, treating her daughter as his – and the younger Martha Rudd, by whom he had three children.
xxx/ellauri130.html on line 767: Paul Claudel, né le 6 août 1868 à Villeneuve-sur-Fère (Aisne), et mort le 23 février 1955 à Paris, est un dramaturge, poète, essayiste et diplomate français, membre de l´Académie française. Il est le frère de la sculptrice Camille Claudel. Paul est le frère cadet de Louise Claudel, pianiste, née en 1866, et de la sculptrice Camille Claudel, laquelle réalisera en 1884 son buste « en jeune Romain »
xxx/ellauri137.html on line 194: When Manet painted this piece 1868, scenes of bourgeois life were in vogue. Yet The Balcony went against the conventions of the day. All the subjects were close acquaintances of the artist, especially Berthe Morisot who here, pictured sitting in the foreground, makes her first appearance in Manet's work, and who went on to become one of his favourite models.
xxx/ellauri137.html on line 575: Two editions of Fleurs du mal were published in Baudelaire's lifetime — one in 1857 and an expanded edition in 1861. "Scraps" and censored poems were collected in Les Épaves in 1866. After Baudelaire died the following year, a "definitive" edition appeared in 1868.
xxx/ellauri139.html on line 271: Jevgeni Pavlovitshin ja Myshkinin ilmaisemat ajatukset ovat Dostojevskin omaksuman kannan ilmauksia. Hän kuvailee niitä kirjeissään vuosina 1867-1868 A.N. Maikoville ja N.N. Strahoville; ne sisältävät joukon 60-luvun liberaalien ja demokraattien vastaisia syytöksiä ja vihjauksia.
xxx/ellauri178.html on line 357: Hänen kuuluisin näytelmänsä on 1895 julkaistu Lokki kivellä. Lokki kärsi aluksi täydellisen epäonnistumisen Pietarissa ja saavutti suosiota vasta Moskovassa kolme vuotta myöhemmin. Tämän jälkeen ”tšehovilaiset” näytelmät saavuttivat yhä kasvavaa suosiota. Hänen viimeisiksi teoksikseen jäivät näytelmät Vanja-eno (1900), Kolme sisarta (1901) ja Kirsikkapuisto (1904). (Nimenomaan niin, ei mikään "Kirsikkapuutarha"!) Vuonna 1901 Tšehov solmi avioliiton näytelmiensä sankarittaren, Moskovan teatterin taiteellisen näyttelijättären Olga Knipperin (1868-1959) kanssa. Anton oli 41, Olga 33. No kohtahan Anton jo sitten kuolikin. Vuonna 1904 Tšehov oli hoidattamassa tuberkuloosiaan Badenweilerin kylpyläkaupungissa Saksassa, mutta menehtyi sairauteensa. In his last letter he complained about the way German women dressed.
xxx/ellauri186.html on line 98: In 1865, Robert E. Bonner of the New York Ledger offered Beecher twenty-four thousand dollars to follow his sister's example and compose a novel; the subsequent novel, Norwood, or Village Life in New England, was published in 1868. Beecher stated his intent for Norwood was to present a heroine who is "large of soul, a child of nature, and, although a Christian, yet in childlike sympathy with the truths of God in the natural world, instead of books." McDougall describes the resulting novel as "a New England romance of flowers and bosomy sighs ... 'new theology' that amounted to warmed-over Emerson". The novel was moderately well received by critics of the day.
xxx/ellauri228.html on line 550:

1868.jpg" />
xxx/ellauri233.html on line 81: 1850- ja 1860-luvuilla shogunaattia painostettiin ankarasti sekä ulkomailta että ulkomailta. Silloin eri ryhmät, jotka olivat vihaisia shogunaatille eri Euroopan maille tehdyistä myönnytyksistä, löysivät keisarin hahmosta liittolaisen, jonka kautta he saattoivat karkottaa Tokugawan shogunaatin vallasta. Tämän liikkeen mottona oli Sonnō jōi (尊王攘夷, "Kunnioita keisaria, karkoita barbaarit"), ja lopulta he onnistuivat vuonna 1868, kun keisarillinen valta palautettiin vuosisatojen maan poliittisen elämän varjossa.
xxx/ellauri233.html on line 297: Tokugawa Ieyasu (徳川家康, 31. tammikuuta 1543 – 1. kesäkuuta 1616; syntynyt Matsudaira Takechiyo ja myöhemmin muunkin niminen) oli Japanin Tokugawa Shogunaatin perustaja ja ensimmäinen shōgun, joka hallitsi Japania vuodesta 1603 asti Meiji- restauraatioon vuonna 1868. (Hemmetin pitkäikäinen.) Hän oli yksi kolmesta Japanin "suuresta yhdistäjästä" entisen herransa Oda Nobunagan ja yhden toisen Odan alaisen Toyotomi Hideyoshin kanssa. Alaikäisen daimyon poika Ieyasu eli kerran panttivankina jonkun daimyo Imagawa Yoshimoton alaisuudessa isänsä puolesta. Myöhemmin hän onnistui isänsä kuoleman jälkeen daimyona, palvellen Oda-klaanin vasallina ja kenraalina ja kasvatti voimiaan Oda Nobunagan alaisuudessa (jonka se sitten kyllä kavalasti jätti kuolemaan Honnojin selkkauxessa). Sillä oli aivan simona jalkavaimoja.
xxx/ellauri255.html on line 201: Lokakuussa 1868 Bakunin lähetti kustannuksellaan italialaisen anarkistin Giuseppe Flanellin Barcelonaan tapaamaan espanjalaisia vallankumouksellisia. Matkan aikana Flanelli esitteli Bakuninin radikaaleja ajatuksia, joihin muun muassa lukeutui kaikkien auktoriteettien, kuten kirkon ja valtion hylkääminen. Hänen tarkoituksenaan oli myös pyytää espanjalaisia mukaan Bakuninin delegaatioon seuraavaan ensimmäisen internationaaliin kongressiin. Flanellin matkasta tuli jymymenestys, se pohjusti Espanjaan ja varsinkin Kataloniaan Euroopan vahvimman anarkistisen liikkeen, jonka vaikutus tuntui aina maan sisällissotaan ja Katalonian perseelleen menneeseen izenäistymiseen saakka.
xxx/ellauri273.html on line 201: 14.Määrittelee kansalaisuuden, sisältää erioikeus- tai immuniteettilausekkeen, oikeudenmukaista menettelyä koskevan lausekkeen ja yhtäläisen suojan lausekkeen ja käsittelee sisällissodan jälkeisiä kysymyksiä. 13. kesäkuuta 1866 9. heinäkuuta 1868 2 vuotta,
xxx/ellauri337.html on line 209: Max Ferdinand Scheler (* 22. August 1874 in München; † 19. Mai 1928 in Frankfurt am Main) war ein deutscher Philosoph, Anthropologe und Soziologe. Scheler war der Sohn eines Domänenverwalters und einer orthodox-jüdischen Mutter. In Jena wurde Max 1897 bei dem Nobelisten Rudolf Eucken mit dem Thema Beiträge zur Feststellung der Beziehungen zwischen den logischen und ethischen Prinzipien promoviert. Im Jahr 1899 habilitierte er sich in Jena mit dem Thema Die transzendentale und die psychologische Methode. Im selben Jahr heiratete Scheler Amelie Ottilie, geborene Wollmann geschiedene von Dewitz-Krebs (1868–1924). Aufgrund der Lektüre von Husserls Logischen Untersuchungen und eines Skandals um seine Affäre mit Helene Voigt-Diederichs, der Ehefrau von Eugen Diederichs, musste er seine Position in Jena aufgeben.
52