ellauri016.html on line 45: El Coyote on kuvitteellisen seikkailusarjan sankari, joka muistuttaa hyvin paljon el Zorroa. El Coyoten oikea nimi on César de Echagüe ja el Zorron tapaan hän on rikas herrasmies ja hidalgo. Hän asustaa San Antonio -nimisellä tilalla Los Angelesin liepeillä. Sarjan tarinoissa eletään 1850-lukua eli aikaa jolloin Kalifornia oli juuri liitetty Yhdysvaltoihin. Päähenkilö El Coyote asettuu puolustamaan alakynteen jääviä kalifornialaisia alkuasukkaita idästä tulevia "jenkkejä" vastaan.
ellauri021.html on line 500: Lapset varsinkin kuulee väärin laulun sanoja. Sinin tulkizemat sanat "turvaa katkarapu, älä tavaraa" on väärin kuultu Lina Sandellin virren alku noin v. 1850. Se on varsin ajankohtainen, nythän kuuluu ostaa palveluita mieluummin kuin kamoja. Katkarapu palvelee luomakunnan herraa tulemalla syödyksi. Ruokajuomaksi suositellaan hengellisiä kastepisaroita.
ellauri021.html on line 502: Tryggare kan ingen vara är en psalm skriven av Lina Sandell cirka 1850 som hon bearbetade 1855, då den trycktes i Andeliga daggdroppar som hon gav ut anonymt. Inspirationen kom då hon som liten flicka en gång kröp upp i ett träd och såg fåglarnas väl dolda bon ("trygga nästet"). Kort efter att texten skrevs drunknade Lina Sandells far under en båtresa i hennes närvaro. Tryggare kan ingen vara.
ellauri042.html on line 706: The doctor wrote: “1850, he had his first epileptic attack with crying, amnesia, cloniform movements, foam around his mouth, and dyspnoea with weak and rapid pulsation of the heart. This first attack lasted for 15 min. The attack was followed by common exhaustion and reachievment of consciousness. 1853, he had another attack, and meanwhile, the attacks return at every end of the month”. During his Siberian years, Dostoevsky became a devout follower of the Russian Orthodox Church and a persuaded monarchist.
ellauri052.html on line 293: William Wordsworth (7. huhtikuuta 1770 Cockermouth – 13. huhtikuuta 1850 Ambleside) oli englantilainen runoilija ja kuningaskunnan hovirunoilija eli Poet Laureate.
ellauri053.html on line 715: His contributions to racist ideology are many. In his famed work Social Statics (1850), he argued that imperialism had served civilization by clearing the inferior races off the earth: "The forces which are working out the great scheme of perfect happiness, taking no account of incidental suffering, exterminate such sections of mankind as stand in their way. … Be he human or be he brute — the hindrance must be got rid of."
ellauri071.html on line 471: Around 1850, a British merchant service captain, Charles Noble, upon discovering that the stack of his ship´s galley was made of copper, ordered that it be kept bright. From then onwards the ship´s crew then started referring to the galley smokestack as the "Charlie Noble".
ellauri078.html on line 155: Upon their return, unmarried daughters were indeed expected to demonstrate their dutiful nature by setting aside their own interests in order to meet the needs of the home. For Dickinson the change was hardly welcome. Her letters from the early 1850s register dislike of domestic work and frustration with the time constraints created by the work that was never done. “God keep me from what they call households,” she exclaimed in a letter to Root in 1850.
ellauri078.html on line 157: Particularly annoying were the number of calls expected of the women in the Homestead. Edward Dickinson’s prominence meant a tacit support within the private sphere. The daily rounds of receiving and paying visits were deemed essential to social standing. Not only were visitors to the college welcome at all times in the home, but also members of the Whig Party or the legislators with whom Edward Dickinson worked. Emily Norcross Dickinson’s retreat into poor health in the 1850s may well be understood as one response to such a routine.
ellauri095.html on line 400: Ryhmään kuului John Everett Millais, sen taitavin maalari ja tuleva Royal Academyn presidentti; William Holman Hunt; Thomas Woolner; Frederic Stephens; ja William Michael Rossetti, joka PRB:n sihteerinä piti toimintapäiväkirjaa ja toimitti sen aikakauslehden, Germ, kuutta numeroa.(1850). Ryhmän yhteistyökumppaneita olivat vanhempi taidemaalari Ford Madox Brown, taidemaalari ja runoilija William Bell Scott, runoilija Coventry Patmore ja Christina Rossetti, joiden runoista kuusi ilmestyi Germissä.
ellauri095.html on line 402: 1840-luvun lopulla Rossetti alkoi näyttää maalauksiaan ja tapasi vuonna 1850 Elizabeth Eleanor Siddalin, "Lizzien", joka oli silloin 16- tai 17-vuotias. Lizziestä tuli Rossettin malli ja lopulta hänen vaimonsa. Menetettyään lapsen hän teki itsemurhan vuonna 1862; jo masentunut, hänen kuolemansa työnsi Rossettin syvempään melankoliaan. Viimeisenä kunnianosoituksena Rossetti asetti runojensa käsikirjoituksen vaimonsa hautaan, päätöstä hän myöhemmin katui. Rossetti päätti vuonna 1869 julkaista runokokoelman, ja lokakuussa hän palkkasi Charles Augustus Howellin ja muut kaivamaan käsikirjoituksen vaimonsa haudasta. Rossettin tuotantovuosi ei ollut ilman varjojaan: hänen vuoden 1892 omaelämäkerraisissa muistiinpanoissaanWilliam Bell Scott kertoi, että vierailunsa aikana Skotlannissa Rossetti osoitti pelkoa pepussa, jonka hän tunsi sisältävän kuolleen vaimonsa hengen.
ellauri095.html on line 423: Rossetti tuli hyvin juttuun nuorten miesten, enimmäkseen maalareiden, kanssa, jotka jakavat kiinnostuksen nykyrunouteen ja vastustivat tiettyjä vanhentuneita nykyaikaisen akatemiataiteen käytäntöjä. Yleisesti ottaen Prerafaeliittien veljeskunta pyrki tuomaan uusia teemavakavuuden, korkean värin ja yksityiskohtien huomion muotoja silloiseen brittiläiseen nykytaiteeseen. Ryhmään kuului John Everett Millais, sen taitavin maalari ja tuleva Royal Academyn presidentti; William Holman Hunt; Thomas Woolner; Frederic Stephens; ja William Michael Rossetti, joka PRB:n sihteerinä piti toimintapäiväkirjaa ja toimitti sen aikakauslehden, Germ, kuutta numeroa (1850). Ryhmän yhteistyökumppaneita olivat vanhempi taidemaalari Ford Madox Brown, taidemaalari ja runoilija William Bell Scott, runoilija Coventry Patmore ja Christina Rossetti, joiden runoista kuusi ilmestyi Germissä.
ellauri095.html on line 429: 1850- ja 60-luvuilla Rossettin maine kasvoi nopeasti, vaikka löytyy tragedian leimaakin. Vuonna 1856 useat yliopisto-opiskelijat, mukaan lukien William Morris ja Edward Burne-Jones, aloittivat Germ :n mallin mukaisen lehden . Oxford and Cambridge -lehti, siinä oli 12 numeroa, joihin Rossetti osallistui kolme runoa. Yhteyden kautta aikakauslehteen Rossetti tapasi Jane Burdenin – hänen elinikäisen muusansa ja rakastajattarensa – ja esitteli hänet tulevalle aviomiehelleen William Morrisille.
ellauri096.html on line 875: Koska menstruaatiomeikkailun keskeinen ajatus oli kuukausittainen kunnaan suomustaminen, kaxintaistelua piti edeltää loukkaus. Mikä tahansa tölväisy ei kuitenkaan kelvannut syyksi. Esimerkiksi läimäystä persauxiin pidettiin pätevänä syynä kaksintaisteluun, ja myös toisen älyn vähättely oli oiva keino saada kutsu osakunnan meikkailusaliin. ”Dummkopf” oli yleinen solvaus, ja myös toisen nimittäminen aasiksi ("Esel") johti yleensä toivottuun lopputulokseen. Ennen taistelua loukkaus piti kuitenkin hyväksyttää osakunnan kunniakomiteassa. Vaatimus loukkauksesta aiheutti joskus ongelmia. Monien osakuntien säännöt vaativat, että niiden jäsenten piti osallistua vähintään kahteen otteluun lukukaudessa. Rauhallisten opiskelijoiden oli kuitenkin usein vaikea haalia riittävästi loukkauksia, ja vuonna 1850 osakunnat alkoivatkin loukata väpelöitä ihan tarkoituxella: "Weiblicher! Virilisierter Mannling! Rotzlöffel! Nichtssagender Furz!!" Meikkailuotteluita järjestettiin sunnuntaisin aamukuudesta iltamyöhään sovitussa paikassa kaupungin laidalla. Puuttuvista loukkauksista aiheuvat ongelmat ratkaisiin potkuilla persauxiin, mutta miekkailijoiden pelkoja ne eivät lievittäneet, päinvastoin pahensivat. Paukantit rauhoittivatkin usein hermojaan konjakilla ja pervitiinillä. Ottelun jälkeen pelko ja jännitys palkittiin: nuorukaiset, joilla oli jossain komeita mensisarpia, herättivät muissa miehissä kiinnostusta ja saivat niiden sydämen pamppailemaan. Veri virtasi paisuvaisissa, kun saksalaiset opiskelijat mittelivät pippeleitään.
ellauri097.html on line 608: Silloin kun nykyromaanikirjailijaa sanotaan ”kertojaksi” tai runoilijaa ”laulajaksi” (ehkei tätä tosin ole tapahtunut sitten 1850-luvun!) – houraillaan: silloin kuvitellaan lukemattomat kuluneet vuosisadat pois. Nuotiopiiriä ei enää ole. Aukio metsänreunassa on autio, hiillos sammunut ja märkä. (Äänikirjasovellus ei ole nuotiopiiri; se on aineettomiksi ja sen vuoksi ehtymättömiksi tehtyjen kirjallisuusjalosteiden jakelupiste, itsekin aineeton.
ellauri100.html on line 670: Myöhäisteininä Kirstinä kihlautui maalari James Collinsonin kaa, muze oli vaan eka 3:sta. James oli prerafaeliittien veljeskunnan perustajia Danten and Williamin kaa (se perustettiin hulluna vuonna 1848). Kihlaus purkautui 1850 kun Jamesista tuli katolinen. 1853, kun perhe oli yhä rahapulassa, Kristina auttoi äiskää koulunpidossa Fromessa, mutta se ei mennut putkeen.1854 ne palasivat Lontooseen ja isä kuoli, onnexi. Myöhemmin sillä oli vispilänkauppaa lingvistin, Charles Cayley kaan, mutta lingvisti perkele kieltäytyi naimasta sitä, syy oli taas muka uskonnollinen. Kolmas oli maalari John Brett, siitäkään ei tullut lasta eikä paskaakaan.
ellauri100.html on line 674: Kristina alkoi kirjoittaa ylös runojaan ja päiväs ne 1842 alkaen, aluxi matkien suosikkirunoilijoita. 1847 se alkoi kokeilla sonetteja, hymnejä ja balladeja, ja kopioida juonet Raamatusta, kansansaduista ja pyhimysten elämistä. Sen aikaiset runot usein koskee kuolemaa ja menetystä, heijastaen romanttista perinnettä ja tietty sitä depistä. Se julkaisi 2 runoa, "Kalman kylmyys jalkovälissä", "Sydämen kylmyys siellä yhdessä paikassa", Athenaeumissa 1848 18-vuotiaana salanimellä "Ellen Erehdy". Se osallistui prerafaeliittien kirjallisuuslehteen nimeltä The Sperm Jan-Apr 1850, jota toimitti William. Tästä alkoi julkkiselämä.
ellauri106.html on line 287: Arthur Dimmesdale is a fictional character in the 1850 romance The Scarlet Letter by Nathaniel Hawthorne. A Puritan minister, he has fathered an illegitimate child, Pearl, with Hester Prynne and considers himself unable to reveal his sin.
ellauri107.html on line 171: He was born in 1804 in Salem, Massachusetts, to Nathaniel Hathorne and the former Elizabeth Clarke Manning. His ancestors include John Hathorne, the only judge from the Salem witch trials who never repented his involvement in the witch hunt. He entered Bowdoin College in 1821, was elected to Phi Beta Kappa in 1824, and graduated in 1825. He published his first work in 1828, the novel Fanshawe; he later tried to suppress it, feeling that it was not equal to the standard of his later work.[2] He published several short stories in periodicals, which he collected in 1837 as Twice-Told Tales. The next year, he became engaged to Sophia Peabody. He worked at the Boston Custom House and joined Brook Farm, a transcendentalist community, before marrying Peabody in 1842. The couple moved to The Old Manse in Concord, Massachusetts, later moving to Salem, the Berkshires, then to The Wayside in Concord. The Scarlet Letter was published in 1850, followed by a succession of other novels. A political appointment as consul took Hawthorne and family to Europe before their return to Concord in 1860. Hawthorne died on May 19, 1864, and was survived by his wife and their three children.
ellauri107.html on line 187: suggestive panegyric [in his 1850 review of Hawthorne’s Mosses from an Old Manse], [that] Melville writes . . . “already I feel that this Hawthorne has dropped germinous seeds into my soul. He expands and deepens down, the more I contemplate him; and further and further, shoots his strong New England roots in the hot soil of my Southern soul”.
ellauri107.html on line 218: The major occurrence in Melville’s life . . . during the writing of Moby-Dick was the growing friendship with Nathaniel Hawthorne . . . . We are reminded that throughout the fall and winter of 1850, and summer of 1851, Hawthorne and Melville were visiting and writing to each other. . Hawthorne encapsulating their conversation [of August 1, 1851] by writing in his journal: “Melville and I had a talk about time and eternity, things of this world and of the next, and books, and publishers, and all possible and impossible matters, that lasted pretty deep into the night . . . .”
ellauri107.html on line 220: [A Tanglewood Tale] dramatizes the developing friendship of Nathaniel Hawthorne and Herman Melville during the 1850-1851 period when both authors resided in Berkshire County, Massachusetts. In spite of their strong attraction to each other, they become estranged by fundamental differences. Puritan-in-spite-of himself Hawthorne is pressed too far when worldly former whaler Melville becomes explicit about shipboard liaisons with fellow sailors. Though the play suggests Hawthorne is curious about same sex relations, the reserved New Englander flees Melville and the Berkshires rather than pursue the subject.
ellauri109.html on line 419: Deuxième lettre de Flaubert à son ami Louis Bouilhet. (Fin décembre 1849 ou début janvier 1850. Selon la Pléiade, 15 janvier 1850)
ellauri111.html on line 192: Geronimo (Mescalero-Chiricahua: Goyaałé Athabaskan pronunciation: [kòjàːɬɛ́] "the one who yawns, June 16, 1829 – February 17, 1909) was a prominent leader and medicine man from the Bedonkohe band of the Apache tribe. From 1850 to 1886, Geronimo joined with members of three other Chiricahua Apache bands—the Tchihende, the Tsokanende and the Nednhi—to carry out numerous raids, as well as fight against Mexican and U.S. military campaigns in the northern Mexico states of Chihuahua and Sonora and in the southwestern American territories of New Mexico and Arizona. Geronimo's raids and related combat actions were a part of the prolonged period of the Apache–United States conflict, which started with American settlement in Apache lands following the end of the war with Mexico in 1848.
ellauri135.html on line 184: Lars Gabriel von Haartmanin kanssa riidat koskivat muun muassa rautateiden ja vesiteiden suhteellista primäärisyyttä ja Snellmanin kanssa erimielisyyttä oli muun muassa sensuurista. Vuoden 1850 pahamaineisen sensuuriasetuksen poistamisessa Berg itsekin oli aktiivinen, mutta piti joka tapauksessa sensuurin säilyttämistä viisaana politiikkana.
ellauri135.html on line 208: In the early 1850s, Nikolai Vasilyevich joined the "young faction" of Moskvityanin and became a member of what came to be known as the Ostrovsky circle. In 1853 he went to Sevastopol as a correspondent, and stayed there until the end of the siege, working as a translator at the headquarters of the Commander-in-Chief. He later published Notes on the Siege of Sevastopol (Moscow, 1858) and the Sevastopol Album, a collection of 37 drawings.
ellauri172.html on line 873: De 1850 à 1899
ellauri188.html on line 392: 31-vuotiaana Melville tapasi Pittsfieldissä kesällä 1850 46-vuotiaan Nathaniel Hawthornen, jonka kanssa "ystävystyi". Kirjailijat viettivät paljon aikaa keskustellen komeista intellektuelleista ja filosofisista asioista. Hawthorne myös vaikutti Melvillen seuraavan romaanin Moby Dick sisältöön, sillä hän kannusti Melvilleä tekemään siitäkin allegorisen tarinan suoran valaanpyyntikertomuksen sijaan. Ai siis mitä? kysyi Hermanni. No kikkeli, kikkeli, tietysti, selvitti Nat kärsimättömästi. Vaikka kirja on nykyään todella tunnettu, omana aikanaan se oli paha pettymys. Sitä myytiin koko Melvillen elinaikana vain 3 000 kappaletta. Hänen seuraava romaaninsa Pierre oli vieläkin suurempi floppi.
ellauri203.html on line 514: Kukolnikin historiallisiin kertomuksiin sisältyy Suomi-aiheinen Jegor Ivanovitš Silvanovski, ili zavojevanije Finljandii pri Petre Pervom, joka ilmestyi Friedrich von Derschaun Finski vestnik -lehdessä vuonna 1845. Sen sankari on suomalainen nuorukainen, joka siirtyy suuren Pohjan sodan aikana venäläisten palvelukseen. Kertomus esittää ruotsalaiset suomalaisten riistäjinä ja venäläiset heidän vapauttajinaan. Kukolnikin kertomus on yksi ensimmäisistä suomennetuista venäläisten kirjailijoiden teoksista. Carl Axel Gottlund julkaisi sen Thomas Frimanin käännöksenä Suomi-lehdessään nimellä Eerikki Silvanus eli Suomen valloittaminen Pietäri ensimäisen aikana. Suomessa ilmestyi 1840- ja 1850-luvuilla myös kaksi Kukolnikin kertomusten ruotsinnosta.
ellauri204.html on line 364: Der Eisenhans ist ein Märchen (Aarne-Thompson-Uther-Index 314). Es steht in den Kinder- und Hausmärchen der Brüder Grimm ab der 6. Auflage von 1850 an Stelle 136 (KHM 136) und basiert teilweise auf Der eiserne Hans in Friedmund von Arnims Sammlung Hundert neue Mährchen im Gebirge gesammelt (Erstausgabe 1844).
ellauri242.html on line 85: Adam Gottlob Oehlenschläger (14. marraskuuta 1779 – 20. tammikuuta 1850) oli tanskalainen kirjailija ja vuodesta 1810 Kööpenhaminan yliopiston estetiikan professori.
ellauri248.html on line 181: Ab 1850 studierte von Meysenbug an der Hamburger Hochschule für das weibliche Geschlecht, um Erzieherin zu werden. Nach dem frühen Tod Theodor Althaus' im Jahre 1852 emigrierte sie, auch um einer drohenden Verhaftung zu entgehen, nach London. Dort lernte sie unter anderem Gottfried und Johanna Kinkel, Carl Schurz, Therese Pulszky und Alexander Herzen kennen. Herzen, bei dem sie wohnte, machte sie mit weiteren Persönlichkeiten des Londoner Exils bekannt; darunter waren Giuseppe Mazzini, Ferdinand Freiligrath und Giuseppe Garibaldi. Für den Witwer Alexander Herzen übernahm sie die Erziehung seiner Töchter Olga (1844–1912) und Natalie (1844–1936); besonders zu ersterer entwickelte sie eine starke "mütterliche" Zuneigung.
ellauri276.html on line 154: Hän on kirjoittanut runoja lapsuudesta asti. Ensimmäinen runo julkaistiin vuonna 1825. Hänet julkaistiin säännöllisesti aikakauslehdissä vuosina 1830-1850 ("Lukemiskirjasto", "Pääskynen", "Kirjallislehti", "Pantheon", "Isänmaan muistiinpanot", "Viihde", "Moskvityanin "), runojen pääteema oli tekijän tunteita luontokuvien aiheuttamana.
ellauri277.html on line 330: Bahai-uskon juuret ovat islaminuskon šiialaisen haaran šaikhilaisessa koulukunnassa. Se uskoi kätketyn, Imaamin, Mahdin ilmestymiseen, joka merkitsisi ylösnousemuksen ja ihmiskunnan uuden aikakauden alkua. Vuonna 1844 Bab perusti šaikhilaisuuden ympärille baabilaisen uskonnollisen liikkeen. Hänet teloitettiin poliittisten selkkausten johdosta vuonna 1850. Baabilaisen liikkeen johtajaksi tuli Baha’ullah, joka julisti olevansa Babin ennustama uusi profeetta Mahdi. Baha’ullah joutui monien vaiheiden jälkeen karkotetuksi Palestiinaan ja perusti baabilaisuuden jatkoksi bahai-uskon vuonna 1866. Tää on siis islamilaista hihhulointia! Mahtoivat turbaanipäät polttaa hihansa.
ellauri284.html on line 424: Hän palasi lännen tyylilajiin ohjatessaan ja näytelleessään elokuvassa Pale Rider (1985), joka perustuu klassiseen westerniin Shane (1953) ja seuraa Sierran sumuista laskeutuvaa saarnaajaa kaivostyöläisten puolelle. Kalifornian kultakuume 1850. Otsikko on viittaus The Four Horsemen of the Apocalypse, koska vaalean hevosen ratsastaja on Death, ja osoittaa yhtäläisyyksiä Eastwoodin läntisen High Plains Drifteriin (1973) moraalin ja oikeudenmukaisuuden teemoiltaan sekä yliluonnollisen tutkimisen osalta. Sitä ylistettiin yhdeksi vuoden 1985 parhaista elokuvista ja parhaaksi westerniksi, joka on nähty huomattavan pitkään. Tämä vuosi (1985) jää elokuvahistoriaan hetkenä, jolloin Clint Eastwood ansaitsi vihdoin kunnioituksen taiteilijana ja Matti Pulkkinen menetti sen teoxella Romaanihenkilön kuolema. Samana vuonna Ram Laor palasi kotiin Kaliforniasta ja uran alamäki alkoi Vuorikadun printterihuoneessa.
ellauri284.html on line 781: Waterford on Irlannin koilliskulmassa. Waterford tunnetaan Waterford Crystalista, joka on kaupungin entisen lasiteollisuuden perintö. Lasia tai kristallia valmistettiin kaupungissa vuodesta 1783 vuoden 2009 alkuun, jolloin siellä oleva tehdas suljettiin Waterford Wedgwood plc:n konkurssin jälkeen. Waterford tunnetaan myös Ryanairin ensimmäisen lennon, 14-paikkaisen Embraer Bandeirante potkuriturbiinikoneen, lähtöpaikkana Waterfordin ja Lontoon Gatwickin lentokentän välillä. Waterford Port oli yksi Irlannin suurimmista satamista yli vuosituhannen. 1800-luvulla laivanrakennus oli merkittävä teollisuus. Neptunuksen telakan onnelliset omistajat, Malcomsonin perhe rakensi ja käytti maailman suurinta rautahöyrylaivastoa 1850-luvun puolivälin ja 1860-luvun lopun välillä, mukaan lukien viisi transatlanttista matkustajalaivaa.
ellauri332.html on line 425: Tämä raina poikkeaa liian kauas kaappihinuri Nathanial Hawthornen vuonna 1850 julkaistusta romaanista vuoden 1660 puritaanisesta siirtokunnasta. Vuoden 1995 elokuva näyttää tietämättömältä. Sitä tervehdittiin pelätyllä elokuvakritiikillä, "tahattomasti hauska". Tänä aikana Demi Mooren nimi teltassa oli kuin jinx. Lyhyesti sanottuna hänen esityksensä Hester Prynnestä osoittautui vahingossa humoristiseksi.
ellauri332.html on line 461: A very '90s take on a 1660s tale written in 1850, as a picture of early colonial life it's about as convincing as Pocahontas.
ellauri332.html on line 475: Nathaniel Hawthornes (1850) Bestseller wurde immer wieder verfilmt, so 1934 von Robert G. Vignola und 1926 von Victor Sjöström. Trotzdem nahm sich auch Wim Wenders mit dem von ihm mit gegründeten Filmverlag der Autoren 1973 dem Sujet an. Während Hawthorne die Probleme von Einwanderern der zweiten Generation in den Mittelpunkt stellte, setzte der Regisseur seinen Focus auf den persönlichen Konflikt der Figuren. Senta Berger war 1973 ein international bekannter Filmstar. Sie legt als
ellauri345.html on line 685: Kaikesta tästä huolimatta Daumer ei ollut ateisti. Hän kuvaili romanttista maailmankatsomustaan teistiseksi naturalismiksi tai harvemmin teistiseksi materialismiksi. Hänen teoksensa The Glory of the Blessed Virgin Mary, joka julkaistiin salanimellä vuonna 1841, osoittaa filosofisen ristiriidan, johon hän joutui. Työ johti läheisen ystävyyden päättymiseen Ludwig Feuerbachin kanssa. Vuonna 1850 hän sai jyrkän hylkäämisen Karl Marxilta, joka oli siihen asti myös ollut Daumerin partisaani. Syy Marxin lähtemiseen oli Daumerin teos Uuden maailmanajan uskonto. Yritys kombinatoris-aforistiseen perusasenteeseen. Marx näki tässä teoksessa "tyhmän talonpoikaidyllin", jonka "modernin maatalouden ja nykyaikaisten koneiden pitäisi kumota."
ellauri345.html on line 687: Vaikka hän keskittyi pääasiassa runouteen 1850-luvulla, hänen työlleen on ominaista "vahva sisäinen viittaus islamiin ja lyhyen aikaa juutalaisuuteen". Mutta aikalaistensa suureksi yllätykseksi hän kääntyi katolilaisuuteen Mainzin katedraalin taivaaseenastumispäivänä vuonna 1859. Samana vuonna ilmestyneissä kääntymyskirjoituksissaan Kääntymäni ja Rooman kolmoiskruunu hän selitti muuttonsa epätoivolla itselleen ja lähimmäisilleen ja ajalle yleensä. Tämän tunnustuksen mukaan hänen kääntymyksensä laukaisijana oli ranskalaisen romantiikan Charles Nodierin teoksen lukeminen, joka uskoi, että ihminen korvattaisiin korkeammalla olennolla, jonka olemassaolo ei olisi väliaikaista vaan pysyvää - tulevaisuuden enkeli. Daumer uskoi tunnistavansa Kristuksen tässä olennossa. Sellaiset me haluaisimme!
ellauri346.html on line 160: 18505">Boris Nadezhdin kutsuu äänestäjät keskittymään länteen (muttei liian länteen)
ellauri360.html on line 352: Grundtvigilaisuus oli N. F. S. Grundtvigin perustama uskonnollis-kirkollinen liike, jolla varsinkin 1850- ja 1860-luvuilla oli Tanskassa johtava asema. Sen kannattajien tunnussana oli sen perustajan oppi apostolisen uskontunnustuksen hyvin erikoisesta alkuperästä ja sitovuudesta. Grundtvigilaisuus korosti kasteen merkitystä, kirkollisen tradition arvoa ja seurakuntatietoisuutta, mutta syrjäytti joissakin määrin synnintunnon ja katumuksen merkityksen kristityn elämässä. Sen käsitystä on milloin hyväksyen, milloin moittien sanottu "iloiseksi kristillisyydeksi". Vastoin pietististä sisälähetyssuuntaa grundtvigilaisuus on asettunut avoimelle ja myötätuntoiselle kannalle kaikkiin inhimillisiin sivistyspyrintöihin nähden, joita kristillisyyden hengen tulee vain pyrkiä kannustamaan. Liikkeeseen on liittynyt myös voimakas tanskalais-kansallinen leima.
ellauri365.html on line 49: Maupassant [måpasa], Henry René Albert Guy de, fransk författare, f. 5 aug. 1850 på slottet Miromesnil i Normandie, d. 6 juli 1893 Auteuil, var ättling af en gammal lothringsk adels- familj; modern var sy- ster till skalden Alfred de Poittevin. Föräld- rarna skildes tidigt, och den intelligenta och litterärt intresse- rade modern, en barn- domsväninna till Gu- stave Flaubert, ledde sonens uppfostran. Hans barndom förflöt vid Normandies kust, där M. insöp sin kärlek till naturen och lärde kän- na dessa normandiska typer, som han sedan så gärna skildrade. Adertonårig inträdde han 1868 i Marinministeriet, men öfvergick 1878. till kultusministeriet. Han saknade emellertid intresse för ämbetsmannabanan. Redan tidigt vak- nade hans lust för litteraturen, som närdes af mo- derns ungdomsminnen. Flaubert omfattade honom med en faders kärlek, kritiserade strängt hans. första omogna försök, inpräntade i hans sinne sina egna konstnärliga principer, lärde honom att genom aldrig tröttnande observation söka uppfånga det förut icke iakttagna och därför nya och att återge. det så, att det skildrade fenomenet skiljer sig från alla andra och blir individuellt och enastående. Framför allt afhöll han honom från att debutera för tidigt. Från midten af 70-talet meddelade dock M. under hvarjehanda pseudonymer (oftast Guy de Valmont) smärre bitar åt tidningar och tidskrifter, och 1879 fick han uppförd en drama- tisk bagatell, Histoire du vieux temps. Hans verk- liga debut inföll dock först 1880 med diktsamlingen Des vers. Den har obestridligen ett originellt skaplynne och väckte uppseende kanske ej minst därför, att den hotades med ett åtal för osedlighet hufvudsakligen på grund af dikten Le mur), som deck afstyrdes genom inflytelserika vänner. M. insåg sedan själf, att hans talang låg mera för prosan, i all synnerhet sedan han samma år ut- gifvit novellen Boule de suif (i "Soirées de Mé- dan"). Med denna novell, som utmärktes genom skarp observationsförmåga och ypperlig prosa- stil, slog M. igenom och intog sin plats som en at den naturalistiska skolans förnämsta representanter och en af den franska litteraturens största novellister. Den efterföljdes af en lång rad novel ler, först publicerade i "Gil Blas" och "Echo de Paris" och sedan samlade i bokform under följande titlar: La maison Tellier (1881), M:lle Fifi (1882), Les contes de la Bécasse (1883), Clair de lune i (1884), Au soleil (resebilder, s. a.), Les soeurs Rondoli (s. a.), Miss Harriett (s. a.), Yvette (s. a.; sv. öfv. 1905), Monsieur Parent (s. a.), Contes du jour et de la nuit (1885), Contes et nouvelles (s. 4.), Contes choisis (1886), La petite Roque (s. a.), Toine (s. 1.), Le Horla (1887), Sur l'eau (rese- skildringar, 1888), Le rosier de Mime Husson (s. å.), L'héritage (s. a.), La main gauche (1889), Histoire d'une fille de ferme (s. a.), La vie errante (reseskildringar, s. å.) och L'inutile beauté (1890); efter hans död ha ytterligare publicerats Le père Milon (1899; "Gubben Milon", s. å.), Le colporteur (1900) och Dimanches d'un bourgeois de Paris (s. å.). Till dessa novellsamlingar ansluta sig sexromanerna Une vie (1883; "Ett lif", 1884), Bel-ami (1885; "Qvinnogunst", 1885 och 1901), Mont-Oriol (1887; sv. öfv. 1895), Pierre et Jean (1888; "Pierre och Jean", s. a.), Fort comme la vi mort (1889; "Stark som döden", 1894 och 1910) och Notre coeur (1890; "Vårt hjerta", 1894 och 1910). För scenen skref M. vidare treaktsskåde spelet Musotte (i samarbete med J. Normand, 1891) och La paix du ménage (uppf. på Théâtre fran- çais, 1893). M. skref äfven litterära studier, bl. a. öfver Emile Zola (1883) och Gustave Flaubert (1884). Denna oerhörda produktion fullbordades en på den korta tiden af omkr. tio år. Den gjorde honom hastigt världsberömd som en äkta represen tant för den franska conten, en ättling i rakt ned stigande led af de gammalfranske fabliåförfattarna, med ära upphärande Rabelais', La Fontaines och Voltaires traditioner.
ellauri367.html on line 134: Der Komponist Richard Wagner schrieb 1850 in seinem antisemitischen Aufsatz Das Judenthum in der Musik, ein „jerusalemisches Reich“ gäbe es nur deshalb nicht, weil Rothschild lieber „Jude der Könige“ bleibe, als „König der Juden“ zu sein.
ellauri368.html on line 331: Hasidism began in the late 1850s under Ukrainian Rabbi Ba'al Shem Tov. His followers published a collection of stories about his life, Shivhei ha-Besht (ln Praise of the Ba'al Shem Tov), in 1815.
ellauri374.html on line 505: Erikoista on, että tshuvassin kielen kenttätutkimuksen uranuurtajiin kuului jo 1850-luvulla fennougristi August Ahlqvist, joka koitti parhaansa mukasn lytätä suomen kansalliskirjailijaa Alexis Stenvallia. Nimekästä suomalaisjoukkoa voi luetella muutenkin M. A. Castrénista G. J. Ramstedtiin ja Heikki Paasoseen, kaikki olivat sekä fennougristeja että turkologeja.
ellauri374.html on line 662: Orenburg oli tukikohta kenraali Perovskin retkille Khivan khanaattia vastaan 1830-1850-luvuilla. Keski-Aasian liittämisen jälkeen Venäjän valtakuntaan Orenburgista tuli kauppa-asema ja Trans-Aral-rautatien valmistuttua merkittävä rautatieliittymä matkalla uusiin Keski-Aasian hallinta-alueisiin ja Siperiaan.
xxx/ellauri086.html on line 662: The Scarlet Letter: A Romance is a work of historical fiction by American author Nathaniel Hawthorne, published in 1850. Set in Puritan Massachusetts Bay Colony during the years 1642 to 1649, the novel tells the story of Hester Prynne, who conceives a daughter through an affair and then struggles to create a new life of repentance and dignity. Containing a number of religious and historic allusions, the book explores themes of legalism, sin, and guilt.
xxx/ellauri086.html on line 700: He worked at the Boston Custom House and joined Brook Farm, a transcendentalist community, before marrying Peabody in 1842. The couple moved to The Old Manse in Concord, Massachusetts, later moving to Salem, the Berkshires, then to The Wayside in Concord. The Scarlet Letter was published in 1850, followed by a succession of other novels. A political appointment as consul took Hawthorne and family to Europe before their return to Concord in 1860.
xxx/ellauri129.html on line 669: William Wilkie Collins (8 January 1824 – 23 September 1889) was an English novelist and playwright known for The Woman in White (1859), and for The Moonstone (1868), which has been posited as the first modern English detective novel. Born to the London painter William Collins and his wife, he moved with the family to Italy when he was twelve, living there and in France for two years and learning Italian and French. He worked initially as a tea merchant. After publishing Antonina, his first novel, in 1850, Collins met Charles Dickens, who became a friend and mentor. Some Collins work first appeared in Dickens's journals Household Words and All the Year Round. They also collaborated on drama and fiction. Collins gained financial stability and an international following by the 1860s, but began to suffer from gout and became addicted to the opium he took for the pain, so that his health and writing quality declined in the 1870s and 1880s. Collins was critical of the institution of marriage: he split his time between widow Caroline Graves – living with her for most of his adult life, treating her daughter as his – and the younger Martha Rudd, by whom he had three children.
xxx/ellauri167.html on line 45: 18507">Paolo ja Francesca
xxx/ellauri187.html on line 292: The growth of the following of Joseph is manifested with the earliest church dedicated to him in Rome, San Giuseppe dei Falegnami (St. Joseph of the Carpenters), constructed in 1540 in the Forum Romanum, above the prison that by tradition had held the Apostles Peter and Paul. The spread of his following is then shown by the publication of the first Litany of St. Joseph in Rome in 1597 and the introduction of the Cord of St. Joseph in Antwerp in 1657. These were then followed by the Chaplet of St. Joseph in 1850, and the Scapular of St. Joseph of the Capuchins which was approved in 1880. The formal veneration of the Holy Family began in the 17th century by Mgr François de Laval.
xxx/ellauri202.html on line 367: In the study, published in the Journal of European Studies, Sax wrote that he had found evidence from Austrian archives that there was in fact a Jewish community in Graz before 1850, contrary to Preradovich’s claim.
xxx/ellauri233.html on line 81: 1850- ja 1860-luvuilla shogunaattia painostettiin ankarasti sekä ulkomailta että ulkomailta. Silloin eri ryhmät, jotka olivat vihaisia shogunaatille eri Euroopan maille tehdyistä myönnytyksistä, löysivät keisarin hahmosta liittolaisen, jonka kautta he saattoivat karkottaa Tokugawan shogunaatin vallasta. Tämän liikkeen mottona oli Sonnō jōi (尊王攘夷, "Kunnioita keisaria, karkoita barbaarit"), ja lopulta he onnistuivat vuonna 1868, kun keisarillinen valta palautettiin vuosisatojen maan poliittisen elämän varjossa.
xxx/ellauri237.html on line 215: Neljäs Kirja Totisesta Kristillisyydestä. Edellinen Osa. Kuinka Luonnon eli mailman suuri kirja, kristillisen selityksen jälkeen, totistaa Jumalasta ja johdattaa meitä Jumalan tyköön. Kuinka myöskin hiotuin kappalten kautta kaikkia ihmisiä herätetään, ja oma sydänkin käskee ihmistä rakastamaan Jumalata. Katsokaat kukkaisia kedolla, Matth. 6:28. Joka korwan on istuttanut, eikö Hän kuule! Eli joka silmän loi, eikö Hän näe? Ps. 19:1. Ruotsin kielestä Suomeksi kääntänyt Gr. M. [Monell] Oikonut ja pränttiin kustantanut H. R. Sortavala 1850.
xxx/ellauri237.html on line 270: Suomessa Arndtin vaikutus on ollut suuri sekä välittömästi että välillisesti. Yksi osoitus välittömän vaikutuksen merkittävyydestä on se, että Totisesta kristillisyydestä -teosta oli myyty vuoteen 1850 mennessä 11 000 kappaletta. Tiililän mukaan määrä oli tuolloisissa oloissa "suorastaan valtava". Renqvistin ja Waseniuxen kassakoneet pursuivat.
xxx/ellauri252.html on line 193: 
185084" width="30%" />
xxx/ellauri255.html on line 184: Toukokuussa 1849 Bakunin oli Dresdenin kansannousun johtohahmo. Mukana olivat hänen lisäkseen myös muun muassa myöhemmin säveltäjänä maailmanmaineeseen noussut Richard Wagner sekä muuten tuntemattomaxi jäänyt arkkitehti Gottfried Semper. Epäonnistuneen kansannousun jälkeen Bakunin vangittiin Chemnitzissä ja tuomittiin yli vuoden vankeuden jälkeen kuolemaan. Chemnizissä tehdään hyvää vehnäolutta vielä tänäkin päivänä, ja rusikoidaan maahanmuuttajia. Tuomio kuitenkin muutettiin elinkautiseksi, jotta Bakunin olisi voitu viedä oikeuden eteen myös Itävalta-Unkarissa ja Venäjällä. Heinäkuussa 1850 hänet luovutettiin Itävallan viranomaisille, jotka 11 kuukauden vankeuden jälkeen langettivat Bakuninille toisen kuolemantuomion. Tämäkin muutettiin elinkautiseksi, ja toukokuussa 1851 hänet luovutettiin Venäjälle. Bakunin oli vangittuna aluksi Pietarissa sijaitsevassa Pietari-Paavalin linnoituksessa, josta hänet kolmen vuoden kuluttua siirrettiin Laatokan rannalle Pähkinälinnaan. Pähkinälinna (ven. Шлиссельбу́рг, Šlisselburg, vuoteen 1611 saakka Оре́шек, Orešek, vuosina 1611–1702 Нотебург, Noteburg ja vuosina 1944–1992 Петрокрепость, Petrokrepost, saks. Schlüsselburg, ruots. Nöteborg) on kaupunki Leningradin alueen Kirovskin piirissä Venäjällä. Se sijaitsee Nevan niskassa lähellä Laatokkaa 41 kilometrin päässä Pietarista. Kaupungissa asui 13 305 henkeä (vuonna 2010).
xxx/ellauri255.html on line 231: 1850-luvun puolivälissä Nekrasov sairastui vakavasti ja lähti Italiaan toipumaan. Hänen lomaillessaan Aikalaiseen tuli kaksi radikaalimpaa kirjoittajaa Nikolai Tšernyševski ja Nikolai Dobroljubov. Nekrasovia arvosteltiin, kun hän päästi Tšernyševskin hyökkäykset lehden sivuille, ja vuonna 1860 talousliberaali Ivan Turgenev kieltäytyi enää julkaisemasta mitään Aikalaisessa.
xxx/ellauri273.html on line 75: By 1850 the natives occupied two distinct regions in the southeast and they were inspired to continue the struggle by the apparition of the "Talking Cross". This apparition, believed to be a way in which God communicated with the Maya, dictated that the War continue. Chan Santa Cruz, or Small Holy Cross became the religious and political center of the Maya resistance and the rebellion came to be infused with religious significance. Chan Santa Cruz also became the name of the largest of the independent Maya states, as well as the name of the capital city which is now the city of Felipe Carrillo Puerto, Quintana Roo. The followers of the Cross were known as the "Cruzob".
xxx/ellauri280.html on line 441: Nyamwesit ovat itä-Afrikan länkkäreitä, niitä ei kiinosta mikään muu kuin raha. German colonialists controlling Tanzania from the late 19th century (calling it German East Africa), found the Nyamwezi heavily involved in trade relations with the Arabs and the island of Zanzibar, dominating as traders and porters since 1850.
xxx/ellauri291.html on line 236: "Kalle Kustaan muorin" alkuperäiset sanat oli humoristiset ja karkeat. Ensimmäisessä tunnetussa versiossa "Kanaanin iloinen ranta" teksti sisältää säkeen "Voi! Veljet tapaatteko minut (3×)/ Kanaanin onnellisella rannalla?": 21 ja kuoro "Siellä me huudamme ja ylistämme Häntä (3×)/Sillä kunnia on Hänen." Tästä kehittyi tuttu "Glory, glory, Hallelujah" -kuoro 1850-luvulla. Näiden sanojen sävel ja muunnelmat levisivät sekä Etelä- että Pohjois- Yhdysvaltoihin.
xxx/ellauri319.html on line 309: Edward Bellamy (1850–1898), fiction writer remembered for his book Looking Backward, died from tuberculosis
xxx/ellauri319.html on line 497: Robert Louis Stevenson (1850–1894), Neo-romantic Scottish essayist, novelist and poet, is thought to have suffered from tuberculosis during much of his life. He spent the winter of 1887–1888 recuperating from a presumed bout of tuberculosis at Dr. E.L. Trudeau's Adirondack Cottage Sanitarium in Saranac Lake, New York.
xxx/ellauri363.html on line 339: Fahlanderin aloitteesta 1850-luvun lopulla. Hoitoparadigmasta toiseen siirtyminen ei
xxx/ellauri363.html on line 729: Se synnytti kiihkeän keskustelun psykologian luonteesta, jossa hänen päävastustajakseen tuli psykologi Hermann Ebbinghaus (1850–1909), joka oli kokeellisen psykologian kehittäjä ja kiivas kannattaja. Hän syytti Diltheyta kokeellisen psykologian pilkkaamisesta sekä irrationalismin ja introspektion puolustamisesta. Kiistan taustalla oli luonnollisesti aikakauden yleisempi keskustelu luonnon- ja hengentieteistä, valkotakit vastaan mustakauhtanat. Luettuaan Ebbinghausin kritiikin Husserl aluksi kieltäytyi lukemasta Diltheyn tekstiä. Päätettyään lopulta kuitenkin lukea sen, Husserl kutsui sitä nerokkaaksi työksi. Psykologiasta käytiin valko- ja mustatakkien välillä kova kamppailu, jonka valkotakkiset luopulta voittivat.
67