ellauri014.html on line 515: Samanlainen sanaharkka ja nokkapokka oli Rusakolla Humen kanssa briteissä sittemmin (1766), ja d'Holbachin mukaan muiden kanssa monta kertaa aiemmin. Se oli tunnetusti kelju tyyppi ja riidanhaastaja. Ilmiriidan aikana Hume sanoi että Rousseau on "ferocious, villainous and treacherous". Rosseau sanoi että Hume on "noir et coquin". Valistusaatteita.
ellauri115.html on line 147: 1766JJ lähtee David Humen följyssä Englantiin. Voltaire vittuilee Emilestä. "Meitä hävettää ja surettaa kertoa että tää heppu, joka kärsii vielä pornoilunsa seurauxista, raahaa armenialaisexi naamioituneena mukanaan paikasta toiseen naista jonka mamman kuoleman se on ize aiheuttanut, ja jonka lapset se on rontannut löytöeläinklinikalle..." Samana vuonna JJ riitaantuu myös Humen ja muiden brittiläisten kaa. Nyt ei mene hyvin.
ellauri115.html on line 389: In the year 1766 Rousseau had just cause to fear for his life. For more than three years he had been a refugee, forced to move on several times. His radical tract, The Social Contract, with its famous opening salvo, "Man is born free, but everywhere he is in chains", had been violently condemned. Even more threatening to the French Catholic church was Émile, in which Rousseau advocated denying the clergy a role in the education of the young. An arrest warrant was issued in Paris and his books were publicly burned. "A cry of unparalleled fury" went up across Europe. "I was an infidel, an atheist, a lunatic, a madman, a wild beast, a wolf ..."
ellauri115.html on line 416: In his reply to Rousseau, Hume (unwisely) demanded that Rousseau identify his accuser and supply full details of the plot. To the first, Rousseau's answer was simple and powerful: "That accuser, Sir, is the only man in the world whose testimony I should admit against you: it is yourself." To the second, Rousseau supplied an indictment of 63 lengthy paragraphs containing the incidents on which he relied for evidence of the plot and how Hume had deviously pulled it off. This he mailed to his foe on July 10 1766. The whole document managed to be simultaneously quite mad but resonating with inspired mockery and tragic sentiment.
ellauri172.html on line 179: Tra il 1766 e il 1772, Alfieri cominciò un lungo vagabondare in vari stati dell'Europa. A L'Aia visse il suo primo vero amore con la moglie del barone Imhof, Cristina (descriverà i precedenti sentimenti come "amorucci"). Costretto a separarsene per evitare uno scandalo, tentò il suicidio, fallito per il pronto intervento di Francesco Elia, il suo fidato servo, che lo seguiva in tutti i suoi viaggi.
ellauri172.html on line 543: (1766-1832)
ellauri254.html on line 457: George wurde als Sohn des Gastwirts und Weinhändlers Stephan George und dessen Frau Eva (geb. Schmitt) in Büdesheim (bei Bingen) geboren. Die Familie stammte ursprünglich aus dem seit 1766 zu Frankreich gehörenden Roupeldange. Der Bruder von Georges Urgroßvater Jacob (1774–1833), Johann Baptist George (Grab in Büdesheim), war von hier nach Büdesheim gezogen und hatte (da selbst kinderlos) als Erben Georges Großvater Anton (1808–1888; Soldat unter Karl X.) sowie dessen Bruder Etienne (den späteren Politiker) zu sich geholt. Stefan George galt als verschlossenes, eigenbrötlerisches Kind, das schon früh zur Selbstherrlichkeit neigte. Ach ja! das heisst Narzissismus bei Freud.
ellauri317.html on line 158: .Katariina II (s. 1762–1766) oli virallisesti esittänyt Ukrainan venäläistämispolitiikan vuonna 1764 kirjeessään luotetulle neuvonantajalleen Aleksanteri Vjazemskille, jossa hän ilmoitti aikovansa "pyyhkiä muiston Hetmanaatin ajasta vähä-Venäjältä". Hiän nauroi mieleenpainuvasti, että Aeneida on täysin arvoton, ja kertoi hänelle "ainoa maine on se, mitä housuissasi on" (1.54).
ellauri322.html on line 411: Mary muistelee kiukkuisena brittikuningatar Matildan kohtelua Tanskassa. Sehän on kuin Sirkka-täti joka pahastui Lady Din puolesta. Caroline Mathilde (engelsk: Caroline Matilda; født 22. juli 1751[b] på Leicester House, London, død 10. maj 1775 i Celle, Hannover) var dronning af Danmark og Norge fra 1766 til 1772. Hun var datter af Frederik Ludvig, prins af Wales, og søster til George 3. af Storbritannien. I 1766 blev hun gift med sin fætter kong Christian 7. til Danmark og Norge.
ellauri359.html on line 173: Immu eli ja matkusteli aikuisiälläkin vuosikausia isänsä varallisuuden turvin. Myöhemmällä iällä svedu alkoi kiinnostua yhä enemmän hengellisistä asioista, joskin uskonnollinen hän oli ollut lapsesta saakka. Svedberg Jr väitti itsellään olevan yliluonnollisia kykyjä, joiden ansiosta hän muun muassa kykeni kommunikoimaan kuolleiden ihmisten kanssa. Friedrich Oetingerille marraskuussa 1766 kirjoittamassaan kirjeessä Swedenborg väittää keskustelleensa satoja kertoja Martti Lutherin kanssa, vuoden ajan apostoli Paavalin kanssa ja kerran Mooseksen kii kanssa. Hän uskoi, että Jumala ilmaisi hänelle totuuden kuolemanjälkeisen elämän erilaisista tiloista ja viimeisestä tuomiosta. Swedenborg katsoi, että hänen uskonnollinen oppinsa toimii yhdessä Raamatun kanssa pohjana aivan uudelle kirkolle, mutta ei ennustanut tämän kirkon saavuttavan suosiota nopeasti. Swedenborgin opetukset jakoivat aikalaisten mielipiteitä jyrkästi. Henkimaailmaa ja aviollista rakkautta käsitellyt teos Deliciae sapientiae de amore conjugiali jopa takavarikoitiin vuonna 1769, kun muut svedut syytti Svedbergiä harhaoppisuudesta.
ellauri372.html on line 498: Vuonna 1744 ilmestyi toinen uusi painos, tavalliseen tapaan toimittajan omalla yhdistelmätekstillä: tämä toimittaja oli Zachary Gray (1688–1766), kiihkeästi puritaaneja vastustava Englannin kirkon pappi. Gray lisäsi laajoja ja kiemurtelevia muistiinpanoja, joista monet olivat varsin merkityksettömiä, ja joissa hän yritti määrätietoisesti vääntää Hudibrasin tukemaan Englannin kirkkoa. (Mikään tekstissä ei näytä tukevan tätä.) William Warburton, Alexander Popen ystävä, Shakespearen toimittaja ja myöhemmin Gloucesterin piispa, kirjoitti epäilevänsä, oliko millään opitulla kielellä koskaan ilmaantunut niin säälittävä kasa hölynpölyä kuin Greyn kommentit Hudibrasista.
xxx/ellauri056.html on line 504: Vuonna 1766 Kant nimitettiin kuninkaallisen linnan kirjaston apulaiskirjastonhoitajaksi, jossa virassa hän toimi melkein viisikymppisexi vuoteen 1772.
xxx/ellauri128.html on line 181: Madame de Staël (/stal/) ou bien Anne-Louise-Germaine Necker, baronne de Staël-Holstein, était une romancière, épistolière et philosophe genevoise et française née le 22 avril 1766 à Paris où elle est morte le 14 juillet 1817. Issue d´une famille de protestants valdo-genevois richissimes, fille du ministre des finances de Louis XVI Jacques Necker, elle est élevée dans un milieu de gens de lettres. Elle épouse, en 1786, le baron Erik Magnus Staël von Holstein, ambassadeur du roi Gustave III de Suède auprès de la cour de France à Versailles. Le couple se séparera en 1800. Devenue baronne de Staël, elle mène une vie sentimentale agitée et entretient en particulier une relation orageuse avec Benjamin Constant, écrivain et homme politique franco-vaudois rencontré en 1794. Entretemps, sa réputation littéraire et intellectuelle s´est affirmée grâce à trois essais philosophiques que sont les Lettres sur les ouvrages et le caractère de Jean-Jacques Rousseau (1788), De l´influence des passions sur le bonheur de l´individu et des nations (1796) et De la littérature considérée dans ses rapports avec les institutions sociales (1800). Favorable à la Révolution française et aux idéaux de 1789 au debut, elle adopte une position critique dès 1791 et ses idées d´une monarchie constitutionnelle la font considérer comme une opposante gênante par les maîtres de la révolution. Malgré le statut de diplomate de son mari, elle doit se réfugier auprès de son père en Suisse à plusieurs reprises. Interdite de séjour sur le sol français par Napoléon Bonaparte qui la considère comme un obstacle à sa politique, elle s´installe en Suisse dans le château familial de Coppet qui sert de lieu principal de rencontres au groupe du même nom, et d´où elle fait paraître Delphine (1802), Corinne ou l´Italie (1807) et De l´Allemagne (1810/1813b). Ses œuvres fictionnelles majeures, dans lesquelles elle représente des femmes victimes des contraintes sociales qui les enchaînent, sont Delphine (1802) et Corinne ou l´Italie (1807).
xxx/ellauri232.html on line 77: 17663">Fasismi nousuun!
xxx/ellauri363.html on line 328: aikansa tavallisissa ihmisissä pelkoa, kauhua ja inhoa”. Hospitaalin suljetut hourut olivat kroonikoita. Potilaan lunastettiin laitokseen loppuiäkseen. Esimerkiksi vuosien 1785 – 1841 välisenä aikana ainoastaan kolme potilasta poistui Seilin hospitaalista a elävänä. Vuoden 1766 potilasluettelossa mainitaan ”spitaalisten” (spetelske) sekä ”sairaiden ja muuten heikkojen” (sjuklige och eljest
15