Parmi les « jeunes » qui suivaient Verlaine, la plupart ne
ellauri033.html on line 135: ai pas, répondait-il, ma seule règle est l´impression du moment. »
ellauri033.html on line 179: un des deux frères à l´autre, nous les aurons menés ». Cette secrète
ellauri033.html on line 195: d´avoir inventé et baptisé les documents humains ». Jamais la littérature n´avait accordé tant d´importance au tissu d´une " robe ou à la couleur d´une tapisserie. Bagatelles et colifichets, voilà le plus clair de leurs documents. Ils
ellauri033.html on line 198: du vrai, comme ils soulignent, l´ « actualisé » superficielle des
ellauri033.html on line 202:
1. Ecrit après le « banquet des Goncourt. »
« Le moderne, disent-ils, tout est là. » Ce moderne, tel que leurs
ellauri033.html on line 212:
S´étant imposé « les devoirs de la science », ils veulent que leurs
ellauri033.html on line 215: chaque homme. Or, la vision des Goncourt ne ressemble à aucune autre : tout objet, en passant à tràvers leur « moi », s´y réfracte fiévreusement.
ellauri033.html on line 218: nerveuse. » Ils n´ont pas décrit leur époque, mais la maladie de leur
ellauri033.html on line 237: Uniquement soucieux de « piquer » la sensation, l´écriture artiste des
ellauri033.html on line 249:
Reste la japonaiserie. Au « pensum du beau », les Goncourt en préfèrent
ellauri033.html on line 254: », car le japonisme a dans sa fantaisie je ne sais quelle grâce
ellauri033.html on line 268:
« Seul, le pire arrive », s´écrie Folantin exaspéré. Si la vie est
ellauri033.html on line 275: grâce divine. « Seigneur, ayez pitié! »
Mais quoi ? Les « noces » ne l´empêcheront peutêtre pas de faire son
ellauri033.html on line 318: corporellemcnt la femme ». Il y a chez tout homme un ange et une bête ;
ellauri033.html on line 356: présente aucun danger. » — Rien n´y faisait; vous les désobligiez en
ellauri033.html on line 364: osciller sans fatigue entre « l´attrait criminel de la négation » et «
ellauri033.html on line 365: la splendeur de la foi profonde ». Deux livres sont pour lui d es liv
ellauri033.html on line 384: prouver que l´analyse est une « multiplicatrice d´énergie morale ».
ellauri033.html on line 389: ensoutanée; il coiffe tout idéal d´un froc. Son « saint laïque », M.
ellauri033.html on line 391: cléricalise la vertu. Pour deus ex machina, toujours un prêtre : l´abbé Taconnet dans Mensonges ; dans Un Saint, le Père Griffi. Dans son dernier ouvrage, voici Léon XIII en personne, ce « prisonnier », ce « martyr » — debitricem martyrii fidem,
ellauri033.html on line 394: respire « une splendide rose jaune ». Devant ce spectacle, qui fait
ellauri033.html on line 447: L’auteur des Chansons joyeuses était alors amateur de vins et très libre sur le plan des mœurs. Il faut signaler une amitié particulière peu connue qui avait uni Maurice Bouchor et Paul Bourget. Ce dernier écrivait à Bouchor quand il avait 15 ans des lettres enflammées auxquelles l’adolescent n’était pas inseänsible. Bourget à cette époque était son « précepteur ». Il faut savoir que Paul Bourget est présent dans l’Album zutique et qu’il fréquentait le groupe des Vivants auquel on l’associe à tort. Il semble que Bouchor n’ait pas craint dans sa première jeunesse de passer pour un homosexuel, peut-être par provocation.
ellauri033.html on line 1108: Atteint d´un cancer des voies digestives lors de l´hiver 1888-1889, Villiers ne peut plus travailler, et Mallarmé doit ouvrir une « cotisation amicale » parmi ses amis pour subvenir à ses besoins et à ceux de sa famille. Le 12 juillet 1889, il est transféré à la clinique des Frères Saint-Jean-de-Dieu, rue Oudinot, à Paris. Se sentant à l´article de la mort, il rédige, le 12 août, un testament où il reconnaît son fils Victor et épouse in extremis Marie Dantine, le 14 août, afin de légitimer son fils. À noter que, juste avant de mourir, il aurait eu ces derniers mots passés à la postérité : « Eh bien, je m´en souviendrai de cette planète ! »
ellauri033.html on line 1115: Selon sa généalogie, Villiers de L´Isle-Adam appartient à l´ancienne et illustre famille des Villiers, seigneurs de l´Isle-Adam : toutefois, cette généalogie présente des trous qui, de son vivant déjà, ont provoqué des doutes, renforcés en 1928 par un article de Max Prinet paru au Mercure de France. D´après lui, il descend d´une famille de la noblesse de robe parisienne, et son premier ancêtre certain est un Jean de Villiers, procureur des comptes au début du XVIIe siècle. Un autre Jean de Villiers, petit-fils du précédent, s´établit en Bretagne et devient le premier à ajouter à son nom le nom de la terre de « L´Isle-Adam » et à prétendre ainsi à une parenté imaginaire avec les seigneurs de L´Isle-Adam.
ellauri033.html on line 1117: Cependant, il apprend qu´un certain Georges de Villiers de L´Isle-Adam l´accuse d´usurper son nom ; il manque de le provoquer en duel quand il découvre que Louis XVIII, croyant à tort la branche des Villiers de L´Isle-Adam éteinte, avait autorisé un Villiers des Champs à « relever » le nom en 1815.
ellauri033.html on line 1119: Villiers était « un inquiétant mythomane. Il revendiqua le trône de Grèce, poursuivit des critiques pour diffamation, se prétendit Prince du Saint-Empire Romain, unique héritier du grand maître de Rhodes fondateur de l´ordre de Saint-Jean de Jérusalem, Grand d´Espagne depuis Charles Quint, 22 fois comte ».
ellauri036.html on line 49: Elle est bête, elle est lourde, elle est bavarde ; elle a dans les idées morales la même profondeur de jugement et la même délicatesse de sentiment que les concierges et les filles entretenues. Que quelques hommes aient pu s'amouracher de cette latrine, c'est bien la preuve de l´abaissement des hommes de ce siècle. »
ellauri036.html on line 208: Koko Rollan kolmoslaulu yrittää syyllistää Voltairea ja panna sen syyxi 19. vuosisadan hengellisen alamäen. Ja paskat, tuotantotavoistahan siinä oli kysymys. «Kaikki on Voltairen syytä», heittää Gavrochekin de Gillenormand hahmolle, voltairelaiselle porvarille, Hugon Kurjissa. Mikä ei ole mitään verrattuna Mussetin raakuuteen syytöxissä Voltairea vastaan. Victor Hugo pyörsi 1878 pyhät sanansa ja palautti Voltairelle kunnian sen sadantena syntymäpäivänä. Ei ollut M. Arouet enää kuulolla.
ellauri036.html on line 592: «Ta fille est belle et vierge, et tout cela se vend! »
ellauri036.html on line 741: Vertu, tu n'es qu'un nom! » il ne blasphéma pas.
ellauri036.html on line 901: Tu peux m'épanouir, et me briser le cœur. »
ellauri036.html on line 950: Si tu n'es qu'un parfum, sors de ta triste fleur! »
ellauri036.html on line 966: «Qu'est-ce que tu fais là ? pourquoi prends-tu ma place ? »
ellauri036.html on line 971: Pour en voir un pareil; je me tuerai ce soir. »
ellauri036.html on line 981: — Ruiné ?» dit Marie. Et, comme une statue,
ellauri036.html on line 985: Vous voulez vous tuer? pourquoi vous tuez-vous? »
ellauri036.html on line 995: Tu prendras ce qu'il vaut, et tu iras jouer. »
ellauri036.html on line 1385: « Tyttäresi on kaunis ja neizyt, ja kaikki se on kaupan! »
ellauri036.html on line 1534: « Äijämäisyys, olet vain sana! » ei se kironnut.
ellauri036.html on line 1746: jos et ole kuin tuoxu, lähde surkeasta kukastasi! »
ellauri036.html on line 1762: «Mitä sä teet täällä? Ja mix sä oot mun paikalla?? »
ellauri036.html on line 1777: — « Konkassa» sanoi Maria. Ja kuin pazas,
ellauri036.html on line 1781: Haluat tappaa izesi? mixi tapat izesi? »
ellauri036.html on line 1792: Ota sä sen hinta, ja voit mennä jatkaa peliä. »
ellauri037.html on line 620: mar, der Stadt der Dichter», wo sie als Romanschriftstellerin bekannt
ellauri037.html on line 638: schaft der deutlichste Ausdruck des Willens» sei, gab er ihr die
ellauri037.html on line 642: Vornamen Theresa kennen. Er erwog eine Heirat, wobei er peinlich genau ihre Fehler und ihre Vorzüge gegeneinander abwog. Er entschied sich gegen eine Heirat, als sie ihn in peinliche Verlegenheit brachte, indem sie in der Offentlichkeit in den höchsten Tonen von einem anderen Mann schwärmte - von Lord Byron. Schopenhauer schrieb: «Ich fürchtete mich vor Hörnern »
ellauri037.html on line 651: über den Haufen zu werfen», und er machte die Frauen für die sich
ellauri037.html on line 673: Dennoch hat er die Frauen nie aus seinem Leben verbannt. In einer Zeitschrift schrieb er von einem «Fräulein Medon», einer Schauspielerin von großem Charme, die mit bürgerlichem Namen Caroline Richter hieß. Er umwarb und gewann sie, und wieder dachte er an Heirat. Nach seiner sorgfältigen Analyse war sie "recht zufriedenstellend", als Geliebte oder als Ehefrau. Aber wieder erhoben sich seine Vorsicht und sein Zynismus. Er war verliebt, aber er war auch Philosoph. Sein Pessimismus gewann die Oberhand, und die Idee einer Heirat wurde fallengelassen. Schopenhauer bedeutete sein absolutes Vertrauen auf die Unsterblichkeit seiner Werke mehr als Kinder, die er der Nachwelt hätte hinterlassen können. Dank Gott.
ellauri039.html on line 795: Sprach: »Sieh' da, ich dacht' es gleich!« —
ellauri039.html on line 796: — »Ja, ja, ja!« rief Meister Böck,
ellauri039.html on line 797: »Bosheit ist kein Lebenszweck!«
ellauri039.html on line 799: »Dies ist wieder ein Exempel!« —
ellauri039.html on line 800: — »Freilich!« meint der Zuckerbäcker,
ellauri039.html on line 801: »Warum ist der Mensch so lecker!« —
ellauri039.html on line 803: Sprach: »Das kommt von dumme Witze!« —
ellauri039.html on line 805: Dachte: »Wat geiht meck dat an!« —
ellauri039.html on line 808: »Gott sei Dank! Nun ist's vorbei
ellauri040.html on line 95: «Un jour, écrit Emmanuelle Guattari, alors qu’on attend dans la voiture, Bertrand, un malade, me dit en souriant : "Christian et moi, on attend que nos dents repoussent." Je dodeline de la tête avec une moue et un haussement d’épaule : "Ça ne se peut pas." "- Oui, continue-t-il, mais on peut quand même attendre."»
ellauri043.html on line 268: 4. Ja Mardochai oli suuri Cuningan huones/ ja hänen sanomans cuului caickijn maacundijn/ cuinga hän menestyi ja tuli suurexi. 5. Nijn Judalaiset löit caicki wihamiehens miecalla/ tapoit ja hucutit heidän/ ja teit heidän cansans oman tahtons jälken. 6. Ja Susanin linnas löit Judalaiset wijsi sata miestä cuoliaxi/ ja hucutit heidän. 7. Wielä päälisexi tapoit he Parsandathan/ Dalphonin/ Aspathan. 8. Porathan/ Adalian/ Aridathan. 9. Parmasthan/ Arissain/ Aridain/ Wajesathan...»
ellauri043.html on line 284: mutta sen pitä ijancaickisest pysymän. 45. Nijncuin sinä näit kiwen/ ilman käsitä temmatun/ joca raudan/ wasken/ sawen/ hopian ja cullan muserta. Nijn on suuri Jumala Cuningalle näyttänyt/ cuinga tästälähin tapahtuman pitä/ ja tämä on totisest se uni/ ja sen selitys on oikia. 46. NIjn langeis Cuningas NebucadNezar caswoillens/ ja cumarsi Danieli/ ja käski tehdä hänelle ruocauhria ja polttouhria.»
ellauri043.html on line 299: »
ellauri043.html on line 320: »
ellauri043.html on line 398:
Tuolta ne tavalliseseti tulevat, mustien tai karvakätisten eunukkien kärrääminä kantotuolissa. Ne astuu alas, polvistuu, laittaen sormusten kuormittamat kätensä rukousasentoon. Ne kertoo mulle levottomuutensa aiheita. Niitä kiduttaa ihan epäinhimillinen panohalu; ne tahtoisi kuolla, ne on nähneet unissa jumalia jotka "kuzuu" niitä; ja niiden helmat koskettaa mun varpaita. — Mä työnnän niitä kauemmax. Voi ei! ne sanovaet, ei kai taas!!» Mitä mun pitää TEHÄ? Mikä tahansa katumusharjoitus kelpaisi. Ne pyytää niitä mahdollisimman rajuja, ne ottais osaa mun harkkoihin, ne tulis vaikka asumaan mun kaa.
Se perääntyy. Silloin aasit kaikki yhtä aikaa astuu askelen eteenpäin, ja hieroo turpaa siihen, koittaen pureskella sen kuteita. Äänet huutaa: Tännepäin, tännepäin, se on täällä!» ja vuorenhalkeamiin ilmestyy viirejä, joissa on kamelinpäitä punaisissa niskalenkkitopeissa, kuormamuuleja, ja keltaisiin huiveihin kietoutuneita naisia, hajareisin päistärikköjen satulassa.
Ne puhuu hiljaisella äänellä perheistään, tai neuvovat toisilleen parannuskeinoja sairauxiin. Monet aikoo nousta laivaan aamunkoitossa, vaino on käynyt liian kovaxi. Mutta pakanoita ei ole vaikea huijata. «Ne luulee hölmöt että me palvotaan Knouphista!»
«Farisealaiset, ulkokultaiset, valkaistut haudat, kyykäärmeiden rotu!»
ellauri045.html on line 600: Самое высшее в мире искусство». Korkeinta maailmassa on taide».
ellauri045.html on line 608: Читай и рассказывай». toisin ja kertokaa.
ellauri045.html on line 682: И своею милою». ja omaxi kullaxi.
ellauri045.html on line 686: Про тебя разносится». on kauan kantautunut.
ellauri049.html on line 241: »Milloin Sarkia kärsi anomaliasta, sisäisestä ristiriidasta, syyllisyydestä, poikkeavuudesta tai yleensä vain eriasteisesta vieraudesta. Ei voitu suoraan sanoa, että Sarkian syvimmät ongelmat juontuivat ihanteellisesta esteettisyydestä, johon yhdistyi hellittämätön omasta homoseksuaalisuudesta johtuva synnintunto. Myös Sarkian ajoittaista taipumusta hillittömiin nautintoihin tuli kosketella hienovaraisesti.»
ellauri049.html on line 255: »Sarkia matkaili Berliinissä ja Sveitsissä kohta ylioppilaaksi tultuaan, ja kypsän mestaruutensa aikoihin 1930-luvun lopulla hän oleskeli pitkään Italiassa kustantajansa WSOY:n stipendin turvin. Hän seurasi heikosti poliittisia tapahtumia, viittasi kintaalla talonpoikaismarssille kotimaassa, mutta haltioitui Rooman espanjalaisilla portailla pitämään improvisoidun palopuheen Mussolinia ja Italian fascisteja vastaan. Puhe johti pidätykseen ja kuulusteluun, mutta "syyntakeeton ja haihatteleva" suomalainen vapautettiin jatkoseuraamuksista.»
ellauri049.html on line 263: »Muistan kyllä että Saksassa melkein jokainen juttelee politiikka bierlasiensa ääressä, mutta että Sinä olet haksahtanut!» (Hiisku s. 153). Tää on Aune Hiisku. Hiiskuista on ollut puhetta paasauxissa Vexi Anterosta.
ellauri053.html on line 165: Pline l'Ancien mentionne plusieurs gisements : « Le bitume approche du soufre ; c'est tantôt un limon, tantôt une terre. Un limon, sortant d'un lac de Judée. Une terre, en Syrie, autour de la ville maritime de Sidon. Dans ces deux états, il s'épaissit et se condense. Il y a aussi un bitume liquide, témoin celui de Zacynthe et celui qu'on apporte de Babylone ; ce dernier bitume est blanc. Le bitume d'Apollonie est liquide aussi. Tous portent en grec le nom de pissasphalte, comme qui dirait mélange de poix et de bitume ». C'est l'origine des noms de spalt et d'asphalte.
ellauri055.html on line 52: Son père, procureur, décède alors que Jean Bouchet est encore jeune. Ami de Rabelais, Jean Bouchet exerce la profession paternelle. Il compose un grand nombre d'ouvrages historiques ou de fantaisie en vers et en prose, qui sont encore recherchés des bibliographes au XIXe siècle. Selon Maurice Allem, « grand travailleur, bon bourgeois, père d'une nombreuse famille, Bouchet est volontiers moraliste et même sentencieux » ainsi dans cet envoi :
ellauri055.html on line 78: Les deux hommes ont quinze ans de différence. Stefan Zweig s'intéresse aux lettres européennes et il a déjà traduit quelques œuvres d'auteurs anglais, français et belges. La découverte en 1907 des premiers volumes de Jean-Christophe sera décisive dans sa rencontre avec l'auteur. Il est séduit par la portée universelle de l’œuvre de Romain Rolland et plus encore par l’homme auquel il rend visite, pour la première fois en février 1911, dans son appartement du 162, boulevard du Montparnasse. Les deux hommes partagent un amour pour la musique, une même foi en l'humanité et le sentiment d'appartenir à une civilisation, une culture commune, dont Romain Rolland esquisse les contours dans « la chevauchée européenne de Jean-Christophe ». Les deux écrivains entretiendront une correspondance suivie et intense entre 1910 et 1940 : 945 lettres ont été retrouvées (509 de Stefan Zweig dont une centaine en allemand, et 436 pour Romain Rolland). Cette correspondance est d'une importance capitale pour l'histoire des intellectuels du début du XXe siècle.
ellauri055.html on line 80: Le 22 décembre 1912, à l'occasion de la publication du dernier volume de Jean-Christophe, Stefan Zweig publie une lettre ouverte dans le Berliner Tageblatt, lettre dans laquelle il rendait hommage à l'action de Romain Rolland pour son œuvre de rapprochement entre les jeunesses de France et d'Allemagne (« Jean-Christophe est un événement éthique plus encore que littéraire »).
ellauri055.html on line 84: Déstabilisé par l'élan mystique qui traverse alors la société autrichienne, Stefan Zweig affiche au début de la guerre un patriotisme en phase avec l'Allemagne. L’opiniâtreté de Romain Rolland dans sa lutte contre la guerre et l'amitié que se portent mutuellement les deux hommes permettra à Stefan Zweig de surmonter cette épreuve. L'admiration que l'écrivain autrichien voue désormais à celui qu’il considère comme son maître s'exprimera dans la biographie qu'il lui consacre en 1921, qualifiant Romain Rolland de « Conscience de l'Europe ».
ellauri055.html on line 88: « Il est trop clair que nos chemins se sont séparés. Il ménage étrangement le fascisme hitlérien qui cependant ne le ménagera pas… »
ellauri055.html on line 92: « La visite à Rolland, décevante hélas, il a l’air vieilli et fatigué. »
ellauri055.html on line 102: Le bahaïsme, ou baha’isme, aussi connu sous le nom de foi bahá’íe (prononcer [baˈ.haː.ʔ.iː] ou [ba.hɑː.i]) ou béhaïsme (vieille graphie), est une religion abrahamique et monothéiste, proclamant l’unité spirituelle de l’humanité. Les membres de cette communauté religieuse internationale se décrivent comme les adhérents d’une « religion mondiale indépendante »[. Elle est fondée par le Persan Mīrzā Ḥusayn-ʿAlī Nūrī (1817-1892) en 1863. Ce nom est dérivé du surnom donné à son fondateur : Bahāʾ-Allāh (en arabe, « Gloire de Dieu » ou « splendeur de Dieu ») — Bahá’u’lláh en translittération baha’ie. Les baha’is sont les disciples de Bahāʾ-Allāh. Ils s’organisent autour de plus de 100 000 centres (répertoriés par le centre mondial de Haïfa) à travers le monde. En 2011, cette religion met en avant dans ses documents le chiffre de 7 millions de membres appartenant à plus de 2 100 groupes ethniques, répartis dans plus de 189 pays. Son centre spirituel (lieu de pèlerinage — ziyarat) et administratif est situé à Haïfa et Acre, en Israël.
ellauri055.html on line 136: Les temples érigés par la communauté sont appelés « Maison d’adoration », arabe : مشرق اﻻذكار (Mašriq al-Aḏkār) (« L’Orient des invocations» ou « lieu où se lève à l’aube la mention du nom de Dieu »).
ellauri055.html on line 138: Ils doivent être construits selon des critères particuliers, liés au nombre 9 qui doit apparaître comme un « symbole évident pour tous ». Aussi, tous les temples baha’is doivent-ils avoir neuf entrées.
ellauri055.html on line 140: Du point de vue liturgique, la méditation dans les temples est accompagnée de lectures choisies dans les textes sacrés des autres religions. Ces textes — par exemple le Pentateuque des juifs, le Nouveau Testament des chrétiens, le Coran des musulmans, le Bayān des babis, etc. — ont annoncé successivement, par paliers de perfection croissante, l’incessante révélation divine ou message de Dieu. En ce sens, le livre sacré liant tous les textes sur la révélation qui le précèdent est logiquement le dernier dans l’ordre chronologique, à savoir le Kitāb-i Aqdas (« Le plus saint livre »). Il a été rédigé vers 1873 par Bahāʾ-Allāh et est complété par différentes tablettes (lawḥ) révélées ensuite ; pour les baha’is, c’est le texte de référence bien qu’il ne soit pas plus important que les autres, ni le livre le plus lu par les baha’is eux-mêmes sur la foi. Le livre ne fut d’ailleurs accessible que très tard aux croyants occidentaux puisque la première traduction officielle en anglais date de 1992.
ellauri055.html on line 148: Le symbole fréquemment rencontré de la foi baha’ie est une étoile à neuf branches, parfois accompagnée d’une calligraphie du « Plus Grand Nom » يا بهاء الأبهى (Yā Bahāʾ al-Abhā') (« Ô Gloire du plus glorieux ! »).
ellauri055.html on line 150: Mais d’après le Gardien Shoghi Effendi Rabbānī, le véritable symbole de la Foi baha’ie est cette étoile à 5 branches et non pas l’étoile à 9 pointes : « Strictly speaking the 5-pointed star is the symbol of our Faith, as used by the Báb and explained by Him (« À proprement parler, l’étoile à 5 branches est le symbole de notre Foi, tel qu’utilisé par le Bab et expliqué par lui ») »
ellauri055.html on line 170: Emprunt à l'occitan prunhon issu du latin vulgaire *prūnea pour prūna « prune ». Attesté d'abord en français sous la forme brignon (1600), et enfin brugnon (1680).
ellauri060.html on line 981: Viimeiseksi Sauli sai kuulla sanat, jotka eivät halkaisseet hänen korviaan ja sydäntään ensimmäistä kertaa: »Milloinkaan minä en ole löytänyt sinusta minkäänlaista turvaa, olkapäätă, johon voisi nojata! Keskeneräinen, mitäton mies! Juoppo jo nykyisin! Lapsenmurhaaja!» Ja vielä yxi asia Jussi, kuuntele nyt tarkasti: HAISTA PASSKA!
ellauri061.html on line 675: KANSALLISTEATTERIN HAMLET (1913) I Kansallisteatterissa on huomenna perjantaina, näytäntökauden kenties huomattavin ilta. Esitetään Shakespearen Hamlet, joka viimeksi on mennyt yli kymmenen vuotta sitten vanhassa Arkadiassa. Esitys on siis täysin ensi-illan veroinen; ohjaus ja näyttämölle asetus luonnollisesti on kokonaan uusi: pääosassa esiintyvät vuorotellen hrat Eero Kilpi ja Jussi Snellman (edellinen ensi-iltana, jälkimmäinen ensi kerran maanantaina). Hamlet-esitys tulee tietysti herättämään erikoista huomiota. Saattaahan tämän murhenäytelmän kanssa yleiskantoisessa, vuosisatoja uhmaavassa inhimillisyydessä kilpailla ainoastaan samanaikainen »Don Quixotte» ja kaksi sataa vuotta myöhäisempi »Faust». Minne tahansa europalainen sivistys on päässyt kotiutumaan, on myös hautautunut tämän kuuluisimman, mutta otaksuttavasti olemattoman tanskalaisen nimi. Hänen lakastumaton nuoruutensa todistaa että hän jos kukaan on ihmiskunnan ikuisia symboleja. Vanhaan tanskalaiseen, Ranskan välityksellä Englantiin tulleeseen ja täällä näytelmänkin muodossa jo käsiteltyyn taruun on Shakespeare sellaisella syvällisellä nerolla mahduttanut kuumeista yleiskantoista sielunelämää, että siitä riittää sukupolvelle toisensa jälkeen kysymyksiä haudottavaksi ja arvoituksia ratkaistavaksi. Lieneekö toista ihmiskuvaa, joka niin salaperäisellä voimalla vetäisi meitä puoleensa kuin Hamlet? Kukapa ei tuntisi tätä nuorukaista ja hänen tarinaansa, kukapa ei tietäisi jotain kertoa mitä ihanteen ja todellisuuden, nuorekkaan uskon ja murskaavan pettymyksen ristiriidasta, joka repi parantumattomille haavoille hänen rakastavan ja ihailuun valmiin sydämen? Kuka ei tajuaisi syvällistä inhimillisyyttä siinä mitenkä hän katkeralla järjen tyydytyksellä näkee pimeiden aavistustensa olevan tosia? Hamlet on asetettu rinnan Mefistofeleen ja pessimismin filosofien kanssa. Yhteistä on näillä ja hänellä elämää kohtaan jyrkästi kielteinen tunto. Mutta Hamletissa tämä ei lakkaa olemasta vihlovassa ristiriidassa hänen syvimpien vaistojensa ja tarpeittensa kanssa; hän on heistä todellisimmin inhimillinen, itse ihmisyyden tuskan murto vaivan vääntämine kasvoineen.
ellauri061.html on line 679: III Hamlet esitettiin toisen kerran sunnuntaina, jolloin hra Jussi Snellman näytteli pääosaa. Hänen tulkintansa poikkesi huomattavassa määrässä hra Kilven esittämästä: hänen Hamletinsa oli tuntuvasti nuorekkaampi, tuntehikkaampi, välittömämpi, esitys oli havainnollisempaa, enemmän ulospäin heijastavaa. Tällä saavutti hra Snellman monta etua, hänen antamansa kuva tuli vilkkaammaksi ja vaihtelevammaksi ja kokonaisuus myös varmemmaksi siinä suhteessa, että esittäjällä oli varaa antaa Hamletinsa muuttua loppua kohti, joten kuvaan tuli jonkun verran kehitystä. Mutta epäilemättä hra Snellman myös pienensi Hamletin sisäistä asteikkoa. Tästä tuli kuohahtava, lyyrillisiin purkauksiin valmis nuorukainen, hänen tuskansa oli koskemattoman mielen nyyhkyttävää kärsimystä yksityisten onnettomuuksien edessä--ei mielikuvituksessamme elävän Hamletin maailmantuskaa, viiltävän auttamatonta; pistosanainen katkeruus, jonka hän vuodattaa yli Poloniuksen ja kuninkaan, hajosi ivalliseksi leikinlaskuksi, miltei poikamaisiksi sukkeluuksiksi. Muutamissa kohtauksissa hra Snellman mielestäni onnistui huomattavasti paremmin kuin hra Kilpi; niin varsinkin kohtauksissa Ophelian kanssa, missä hänen eloisampi ilmeleikkinsä tuli hänelle avuksi. Mutta yksitoikkoisuudestaan huolimatta oli hra Kilven esityksessä kenties enemmän tuota epäilyn ja mietiskelyn jäytämää sisäistä turtumista, suureen ratkaisevaan tekoon pystymättömän uneksija-elämää, joka esim. Goethen Hamletista antaman kuvan mukaan on tämän peruspiirteitä. Tätä puolta tehostamalla myös luullakseni enemmän lähestytään sitä onnettoman sielun nerollisuutta, joka on Hamletin sisäisenä olentona. Hra Axel Ahlbergin kuningas Claudius oli paraita kaikista. Hra Ahlbergin voima kenties ei ole sielullisessa puolessa, mutta hän on ikäänkuin täysin mukautunut näyttämöllisen esityksen ehtoihin ja edellytyksiin, hänellä on varma silmä oikeisiin mittoihin ja ehjiin, ikäänkuin koristeellisiin vaikutuksiin. Niin oli hänen kuninkaansa nytkin varsin kuninkaallinen, ei tosin vallan se luihu rikollinen, jonka pitäisi näkyä kuoren alta, mutta ulkonaisesti sitä sympaattisempi, hillitty ja taitehikas. Rva Raution kuningattarena, hra Raution Poloniuksena, rva Lindelöfin Opheliana olen jo tunnustuksella maininnut. Näyttämölle asetuksessa oli noudatettu samaa menettelyä kuin »Coriolanuksessa»: etualan laitteet pysyivät kaiken aikaa paikoillaan; muutamissa kohtauksissa saavutettiin näin, varsin vähäisillä muutoksilla hyvinkin onnistuneita vaikutuksia; mainita voi esim. haamukohtauksen ja kuningattaren kammion.--Ohjaus oli hra Lahdensuon. Yleisöä oli sunnuntainkin esityksessä täysi huone, ja suosionosoitukset vilkkaat. (Uusi Suometar 13.2., 15.2. ja 18.2.1913)
ellauri061.html on line 732: «Trasformare il cardo bolscevico in rosa d'Italia, Rosa d'Amore.»
ellauri062.html on line 536: Salvatore Quasimodo (Modica, 20 agosto 1901 – Napoli, 14 giugno 1968) è stato un poeta e traduttore italiano, esponente di rilievo dell'ermetismo. Ha contribuito alla traduzione di vari componimenti dell'età classica, soprattutto liriche greche, ma anche di opere teatrali di Molière e William Shakespeare. È stato vincitore del premio Nobel per la letteratura nel 1959 «per la sua poetica lirica, che con ardente classicità esprime le tragiche esperienze della vita dei nostri tempi».
ellauri062.html on line 538: Ungaretti (1888-1970) oli Mussolinin kamu, liittoutuneiden kannalta housunsa paskantanut kaveri. Sixi Guasimodo vei sodan jälkeen pokaalin. Montale (1896-1981) pokkas omansa 1975 «per la sua poetica distinta che, con grande sensibilità artistica, ha interpretato i valori umani sotto il simbolo di una visione della vita priva di illusioni». Se oli antifasisti vaan koska se oli aristokraattinen snobi.
ellauri062.html on line 780: Serrano alcanzó gran éxito al cantar en alemán composiciones como «Roter Mohn (Roter Mohn, warum welkst du denn schon?)», «Schön die Musik», «Küß mich, bitte, bitte, küß mich», «Und die Musik spielt dazu», «Der Onkel Jonathan» y «Der kleine Liebesvogel» durante el auge de la Alemania nazi. Kreuder aprovechó para introducirla en las esferas del régimen nazi y Serrano llegó a participar en varios mítines y ceremonias nacionalsocialistas. Sus canciones fueron muy difundidas en las emisoras afines al Reich. Más adelante, declaró que nunca tuvo afinidad política alguna ni fue nazi, a pesar de que en sus grabaciones llevaba el emblema del águila nazi en su vestimenta.
ellauri064.html on line 91: Am Ende seines Lebens, sich auf der Flucht vor dem Faschismus und dabei in einer zunehmend aussichtslosen Lage befindend, greift er die gängige Fortschrittsmetapher auf: »Marx sagt, die Revolutionen sind die Lokomotiven der Weltgeschichte. Aber vielleicht ist dem gänzlich anders. Vielleicht sind die Revolutionen der Griff des in diesem Zug reisenden Menschengeschlechts nach der Notbremse.« Sehr ähnlich klingt es, wenn Greta Thunberg bei der UN-Klimakonferenz in Katowice davon spricht, dass es die einzig vernünftige Sache sei, die Notbremse zu ziehen. Walter veti hätäjarrusta ja sen juna pyhästyi. Matkalaukku tosin joutui hävyxiin. Arthur Koestler koitti samaa muttei älynnyt vetää vetimestä tarpeexi kovaa. Vuonna 83 se koitti uudestaan Ebba vaimon kanssa ja onnistui.
ellauri064.html on line 111: Damit steht er der kalifornischen Ideologie entgegen, die technologische »Lösungen« gesellschaftlichen Veränderungen vorzieht.
ellauri064.html on line 116: Grüne Kapitalistinnen und Kapitalisten hoffen gemeinsam mit dem solutionistischen Flügel der globalen Klimabewegung auf ein Licht am Ende des Tunnels. Slavoj Žižek appelliert in seinem Buch Mut zur Hoffnungslosigkeit, die Ausweglosigkeit der Lage konsequent zu Ende zu denken. Wahrer Mut bestehe darin, »einzugestehen, dass das Licht am Ende des Tunnels wahrscheinlich die Scheinwerfer eines entgegenkommenden Zuges sind«.
ellauri067.html on line 281: Эже́н Сю mainittiin jossain ven. klassikossa jonka luin Venäjäxi ja ihmettelin kuka tää nyt oli. Oisko ollut Гончаров (перевод фрагмента из «Атар-Гюля» стал началом его литературной карьеры). Atar-Gull est un roman d´Eugène Sue paru en 1831. Il s'agit d'un roman maritime qui met en scène des négriers ainsi qu´un esclave vengeur du nom dAtar-Gull.
ellauri074.html on line 375: Ce qu'on appelle «pessimisme» n'est rien d'autre que «l'art de vivre», l'art de goûter la saveur amère de tout ce qui est.
ellauri074.html on line 379: Socrate, la veille de sa mort, était en train d'apprendre un air de flûte. «A quoi cela te servira-t-il? lui dit-on. - A savoir cet air avant de mourir.»
ellauri074.html on line 449: Vuonna 2005 Vasili erehtyi allekirjoittamaan antisemiittisen kirjelmän «Письмо 5000». The Letter of 5000 (Russian: Письмо 5000), also known as the Letter of only 500 or the Letter of just 19 Deputies (Russian: Письмо 19 депутатов), was an open letter signed by 5,000 Russians, most significantly politicians, aimed at the Prosecutor-General of Russia. The Letter of 5,000 included sharp criticisms of Jews, Jewish leaders, and Jewish organisations, as well as calling for the investigation of the Kitzur Shulchan Aruch as a violation of the Criminal Code of Russia. The letter, published on 21 March 2005, attracted significant discussion in Russian and international media due to its demands, which were widely considered to be antisemitic.
ellauri077.html on line 724: Voici les douze promesses des alcooliques anonymes (source : « Gros livre », pages 94-95) :
ellauri088.html on line 282: »No? Oletko opiskellut Uutta testamenttia?»
ellauri088.html on line 283: »Olen,» sanoin, »»mutta en pidä kertomuksesta.»
ellauri093.html on line 46: »Niin heidän molempain silmät aukenit ja he äkkäsit alasti olevansa, niin he sidoit fiikunalehtiä yhteen ja teit heillens vihtat.
ellauri093.html on line 938: »Kun sinut on kutsuttu pitoihin, älä asetu kunniapaikalle. Joku vieraista saattaa olla sinua arvokkaampi, 9ja isäntä, joka on teidät molemmat kutsunut, tulee sanomaan sinulle: ’Anna tämä paikka hänelle.’ Silloin joudut nolona siirtymään viimeiselle sijalle. 10Ei – kun sinut kutsutaan, valitse pöydässä kaikkein vaatimattomin paikka. Silloin isäntä tulee ja sanoo sinulle: ’Ystäväni, siirry tänne lähemmäksi’, ja sinä saat suuren kunnian kaikkien vieraiden nähden.
ellauri096.html on line 376: »Ei ole harvinaista, että jotain maasta, taivaasta, muista tämän maailman alkuaineista, tähtien liikkeistä ja kierrosta tai jopa koosta ja etäisyyksistä, auringon ja kuun määrätyistä pimennyksistä, vuosien ja vuodenaikojen kulusta, eläinten luonnosta, hedelmistä, kivistä, ja muista sellaisista asioista voidaan tietää mitä suurimmalla varmuudella järkeilemällä tai kokemuksen kautta, jopa ne jotka eivät ole kristittyjä. On siten liian häpeällistä ja turmiollista, ja suuresti vältettävää, että hänen [ei-kristityn] tulisi kuulla kristityn puhuvan niin idioottimaisesti näistä asioista vieläpä yhtäpitävästi kristillisten kirjoitusten kanssa, että hän saattaisi sanoa, että kykenisi hädin tuskin olemaan nauramatta nähdessään kuinka täydellisen väärässä ne ovat. Tämän valossa ja pitämällä se jatkuvasti mielessä Genesistä käsitellessä olen, siinä määrin kun kykenin, selittänyt yksityiskohtaisesti ja esittänyt harkittavaksi hämärien kohtien merkitykset, pitäen huolta siitä etten myönnä äkkipikaisesti oikeaksi jotain yhtä merkitystä ja ole puolueellinen toiselle ja mahdollisesti paremmalle selitykselle.]» .
ellauri096.html on line 390: »Jättäkäämme siis niiden arvailut, jotka eivät tiedä mitä sanovat, kun he puhuvat ihmisrodun luonnosta ja alkuperästä. Sillä jotkut katsovat ihmisistä samaa mitä he katsovat maailmasta itsestään, eli että ne ovat aina olleet olemassa [...] Heitä ovat eksyttäneet myös ne hyvin valheelliset kirjoitukset, jotka väittävät historian olevan monituhatvuotinen, vaikka pyhistä kirjoituksista luemme, ettei kuuttatuhatta vuotta ole vielä kulunut.»
ellauri096.html on line 395: »Pyhä Augustinus opetti, että Aadamilla oli ennen syntiinlankeemusta vapaa tahto ja että hän olisi voinut pidättäytyä synnistä. Mutta kun hän ja Eeva söivät omenan, turmelus tuli heihin ja siirtyi heistä kaikkiin heidän jälkeläisiinsä, joi[s]ta ainoakaan ei kykene omin voimin karttamaan syntiä. Vain Jumalan armo tekee ihmisen kykeneväksi olemaan hyveellinen. Koska me kaikki olemme perineet Aadamin synnin, me kaikki ansaitsemme iankaikkisen kadotuksen. Kaikki, jotka kuolevat kastamattomina, myös pienet lapset, joutuvat helvettiin kärsimään loppumattomia tuskia Meillä ei ole oikeutta valittaa tätä, koska olemma kaikki pahoja. (Tunnustuksissaan pyhimys luettelee rikokset, joihin hän teki itsensä syypääksi kätkyessä.) Mutta Jumalan vapaasta armosta ovat muutamat kastetuista määrätyt pääsemään taivaaseen; nämä ovat valitut. He eivät pääse taivaaseen siitä syystä, että ovat hyviä; me kaikki olemme turmeltuneita, mikäli ei Jumalan armo, joka on suotu ainoastaan valituille, tee meitä kykeneviksi olemaan toisenlaisia. Ei voida mainita mitään syytä, miksi eräät pelastuvat ja toiset joutuvat kadotukseen; tämän määrää Jumalan motivoimaton valinta. Kadotukseen joutuminen osoittaa Jumalan oikeamielisyyttä, pelastuminen hänen armoansa. Molemmat yhdessä osoittavat hänen hyvyyttään.
ellauri096.html on line 423: Né en Allemagne de parents français, il est le fils du sculpteur Jean-Louis-Théodore Chopin (of whom very little is known) et le frère du polygraphe Jean-Marie Chopin. (polygraphe n. Auteur non spécialiste qui écrit sur les sujets les plus diverses; petit scolyte qui vit sous l'écorce des conifères (épicéa)... Mots proches: polygraph popularly referred to as a lie detector). Начал своё обучение живописи в 1816 году в Академии Художеств в Санкт-Петербурге. Карьера Шопена была достаточно успешна. В 1848 году был избран почётным вольным общником Императорской академии художеств в Санкт-Петербурге, после чего преподнёс в дар Академии свою картину «Суд Соломона».
ellauri096.html on line 701: Son livre Peau noire, masques blancs contient une critique de l´ouvrage Psychologie de la colonisation d´Octave Mannoni. Frantz Fanon adopte une attitude d´observateur extérieur au système colonial. Il n´admet pas l´analyse psychologique de Mannoni. En particulier l´élaboration du « complexe de Prospero » du colonisateur lui paraît « non fondée ». Les philosophes multiculturalistes (Charles Taylor, Will Kymlicka) ont plusieurs fois affirmé dans leurs articles s´inspirer des travaux de Fanon, précurseur du multiculturalisme.
ellauri096.html on line 708: Selon sa biographe, Alice Cherki, Fanon devient en France — « le pays pour lequel la guerre d´Algérie n´a pas eu lieu » —, « un philosophe maudit ». Il est occulté pour sa condamnation radicale du colonialisme français : « En redonnant à la colonie son rôle dans la construction de la nation, de l’identité nationale et de la république française, Fanon fait apparaître comment la notion de « race » n’est pas extérieure au corps républicain et comment elle le hante ». Mettant en cause un clivage racial au fondement du système colonial, Fanon gêne le républicanisme d´une France qui se dit indifférente aux différences mais qui, dans son propre empire colonial, a dénié des droits à des populations au motif de leur « race » dite inférieure.
ellauri097.html on line 254: Plusieurs de ses livres évoquent le Sud des États-Unis. Profondément marqué par la guerre de Sécession, l'auteur se considère dans ses écrits comme un « Sudiste ». Il a hérité ce patriotisme de sa mère, qui venait d'une famille distinguée du Sud. Quelques années avant la naissance de Julien, un choix de poste en Allemagne ou en France fut proposé à son père. La mère de Julien appuya le choix de la France en raison du fait que les Français étaient « aussi un peuple fier, récemment vaincus dans la guerre et nous nous comprendrons mutuellement » (référence à la défaite française de 1871 dans la guerre franco-prussienne).
ellauri097.html on line 258: Julien Green est né à Paris, 4, rue Ruhmkorff, de parents américains, descendant du côté de sa mère du sénateur et représentant démocrate de la Géorgie au congrès américain Julian Hartridge (en) (1829-1879) et dont Julien Green porte le prénom (Green a été baptisé « Julian » ; l'orthographe a été changée en « Julien » par son éditeur français dans les années 1920). Il grandit dans le 16e arrondissement de Paris, puis au Vésinet et passe ses vacances dans la commune d'Andrésy, dans les Yvelines. Il poursuit toutes ses études en France au lycée Janson-de-Sailly. Sa mère, protestante pieuse et aimante, meurt alors qu'il a 14 ans, et la famille déménage rue Cortambert, à Paris. Il se convertit au catholicisme en 1916, à la suite de son père et de toutes ses sœurs, ainsi qu'il le raconte dans Ce qu'il faut d'amour à l'homme, son autobiographie spirituelle. Il abjure l'anglicanisme à la crypte de la chapelle des sœurs de la rue Cortambert. Âgé de seulement 17 ans, Julian Green réussit à rejoindre les rangs de la Croix-Rouge américaine, puis est détaché dans l’artillerie française en 1918 en tant que sous-lieutenant et sert en Italie. Démobilisé en mars 1919, il se rend pour la première fois aux États-Unis en septembre de la même année et effectue trois ans d'études à l’université de Virginie, où il éprouve un premier amour chaste et secret pour un camarade d'études. Il écrit son premier livre en anglais, avant de revenir vivre en France.
ellauri102.html on line 431: Il demande ensuite aux femmes restantes si elles savent ou non pourquoi elles sont là, et lorsqu'une d'elles répond « non », il réplique : « Je combats le féminisme. » L'étudiante Nathalie Provost répond :
ellauri102.html on line 433: « Écoutez, nous sommes juste des femmes étudiant l'ingénierie, pas forcément des féministes prêtes à marcher dans les rues criant que nous sommes contre les hommes, juste des étudiantes cherchant à mener une vie normale. »
ellauri102.html on line 437: « Vous êtes des femmes, vous allez devenir des ingénieures. Vous n'êtes toutes qu'un tas de féministes, je hais les féministes. »
ellauri102.html on line 439: Il ouvre ensuite le feu sur les étudiantes de gauche à droite, en tuant six et en blessant trois, dont Nathalie Provost. Avant de quitter la salle, il écrit le mot « shit » deux fois sur le projet d'un étudiant.
ellauri102.html on line 443: Il recharge son arme et se rend, à nouveau, à l'avant de la classe, tirant par intermittence dans toutes les directions. À ce moment, Maryse Leclair, blessée, demande de l'aide. Lépine avance vers elle et, après avoir dégainé son couteau de chasse, la poignarde à trois reprises, l'achevant. Il enlève alors sa casquette, entoure son arme de son manteau, et s'exclame : « Oh, shit! », avant de se suicider d'une balle dans la tête, une vingtaine de minutes après avoir commencé son massacre.
ellauri105.html on line 389: 8 «Mie olen Alfa ta Omega, Alku ta Loppu», šanou Hospoti, Hiän, ken on, ken oli ta ken tulou, Kaikenvaltani.
ellauri107.html on line 565: »Peppy, äitini sanoi kuunneltuaan uutiseni hiljaisena, »Peppy, älä pahastu, mutta minun täytyy sanoa siinä naisessa on jotakin vikaa. Eikö olekin? »Hän on yli kolmekymmenvuotias, isäni sanoi. »Hän on kaksikymmentäyhdeksänvuotias. Ja sinä olet täyttänyt vasta kaksikymmentäkuusi,
ellauri107.html on line 566: sinä olet vielä kokematon lapsi. Poika, hän on sompaillut jo vähän liian kauan minun makuuni. Aitisi on oikeassa hänessä on jotakin vikaa.»
ellauri107.html on line 568: minun asunnossani; ollessaan palaamassa kotiin jokakeskiviikkoisesta varieteen iltapäivänäytöksestä. He olivat poikenneet tervehtimään minua, ja olohuoneessa, kuin virtahepo sohvalla, oli istunut Maureen lukemassa jotakin monistettua televisiosarjaa, johon joku oli »luvannu» hänelle osan. Kymmenen minuuttia rakastettavaa, joskin vaivautunutta keskustelua, ja sitten vanhempani olivat
ellauri107.html on line 573: on maailma edessäsi ja se on kaikki sinun jos kumarrat meitä. Sinä voit saada mitä hyvänsä, mitä hyvänsä, miksi sinä tyydyt tällaiseen Peppu, kuuletko sinä? Kuuntelen. Vituttaako vituttaako kuuntelen... »Peppu», kysyi äitini, rakastatko sinä häntä? Tietenkin rakastan. Niin että mitäkö mină haluan huutaa puhelimeen juuri sillä hetkellä? Minä tulen kotiin. Ottakaa minut kotiin. En halua tehdä näin. Te olette oikeassa, hänessä on jotakin vikaa: hän on mielipuolinen. Minä en. Mutta minä vain annoin sanani! Juutalaisen sanan! Juutalaisuus velvoittaa! Isäni sanoi: »Sinun äänesi kuulostaa minusta omituiselta.» »No, rehellisesti sanoen en odottanut saavani ihan tällaista vastaanottoa kertoessani, ettă olen menossa naimisiin.»
ellauri107.html on line 574: Mit vit, me vain haluamme sinun olevan onnellinen», äitini sanoi.
ellauri107.html on line 575: Tekeekö se sinut onnelliseksi, se että menet naimisiin hänen kanssaan?» isäni kysyi. »En puhu siitä, ettei hän ole juutalainen. En ole ahdaskalloinen idiootti, en
ellauri107.html on line 576: ole koskaan ollut. En elä menneessä maailmassa. Se saksalainen tyttö oli jotakin muuta, eikā minulla ollut koskaan mitään häntä vastaan henkilökohtaisesti, rasistisesti vain. Mutta se oli multa hetken hullaannusta. Ei mun ehkä olis pitänyt yrittää polkasta sitä sun selän takana. »Tiedän. Olen samaa mieltä.»
ellauri107.html on line 578: Aivan, pysyn rattailla.» Sinä kuulostat omituiselta.
ellauri107.html on line 579: isäni sanoi ja hänen äänensä muuttui koko ajan käheämmäxi pidätetystä paniikin tunteesta. Har, Har. »Haluatko ettă tulen kaupunkiin. Ei se kestä kuin minuutin.
ellauri107.html on line 585: ruvetko tekin nytkimään. Soitin vain ilmoittaakseni teille. Tuomari vihkii meidät keskiviikkona kaupungintalolla.» Äitini ääni oli heikko, melkein kuiskaus, kun hän
ellauri107.html on line 586: kysyi: haluatko sinä meidän tulevan bileisiin?» Ei kuulostanut
ellauri107.html on line 588: »En, teidän on turha tulla sinne. Se on vain pelkkä
ellauri107.html on line 589: muodollisuus. Soitan teille jälkeen päin.»
ellauri107.html on line 590: »Peppy, oletko sinä vielä riidoissa veljesi kanssa?» En ole riidoissa hänen kanssaan. Hän elää omaa elämäänsä ja minä elän omaani.»
ellauri107.html on line 591: »Phil, oletko puhunut hänen kanssaan tästä? Sinun vanhempi veljesi on veli, jollaisesta pojat haaveilevat. Hän palvoo sinua. Hän voisi antaa sinulle. Soita ainakin hänelle.» »Kuulkaa, minä en halua ruveta puhumaan tästä Moen kanssa. Moe on suuri väittelijä - ja minä en ole. Tässä ei ole mitään väiteltävää.»
ellauri107.html on line 593: haluaisi tietää, tulla niihin mitkä ne ovat - hääseremonioihin.» Vaikkei siellä ehkä ole katosta, soiteta kretschmeriä, miehet ei tanssi ripaskaa ja särje laseja.
ellauri107.html on line 594: »Ei hän halua tulla.» Etkä sinä halua puhua hänen kanssaan, et edes
ellauri107.html on line 595: muutaman minuutin ajan? Tai Joanin kanssa? Mitä Joan tietää minun elämästäni? Isä, anna minun vain mennä naimisiin, joohan? »
ellauri107.html on line 596: Minä en turhaan ole cumma sum laude. Minä tiedän kyllä.»
ellauri107.html on line 597: »Alä vitsaile. Sanot sen ihan kuin se ei olisi mitään, ihan kuin
ellauri107.html on line 598: olis meno toisen ihmisen kanssa koko loppuiäksi (odota hetkinen kun nauran) olisi arkipäiväinen asia. Se ei ole.» Olit kopan pohjimmainen, äitisi paras
ellauri108.html on line 335: 5Sinä vuonna oli kaksi kansan vanhinta nimitetty tuomareiksi. Nämä olivat niitä, joista Valtias on sanonut: »Laittomuus levisi Babylonista, vanhimmista ja tuomareista, jotka olivat johtavinaan kansaa.» 6He olivat yhtenään Jojakimin talossa, ja kaikki, joilla oli oikeusasioita, tulivat sinne heidän puheilleen.
ellauri108.html on line 339: 13Eräänä päivänä he sanoivat toisilleen: »Mennään kotiin, nyt on päiväaterian aika.» He lähtivät pois ja menivät kumpikin taholleen. 14Niinpä he taas kohtasivat, ja udellessaan, miksi toinen oli palannut, he lopulta paljastivat himokkaat mielihalunsa. Silloin he sopivat keskenään, mihin aikaan lähestyisivät Susannaa tämän ollessa yksin puutarhassa.
ellauri108.html on line 341: 15Miehet odottivat sopivaa tilaisuutta. Eräänä päivänä Susanna tuli tavalliseen tapaansa puutarhaan vain kaksi palvelustyttöä mukanaan. Päivä oli helteinen, ja hänen teki mieli kylpeä ulkosalla. 16Puutarhassahan ei ollut ketään – ainoastaan nuo vanhimmat, jotka olivat piilossa ja tirkistelivät häntä. 17Susanna sanoi tytöille: »Tuokaa minulle öljyä ja tuoksuvoiteita ja sulkekaa puutarhan portit, että saan kylpeä.» 18Tytöt tekivät niin kuin Susanna käski, panivat kiinni puutarhan portit ja menivät sivuportista hakemaan hänen haluamiaan tavaroita. He eivät huomanneet vanhimpia, koska nämä olivat piilossa.
ellauri108.html on line 343: 19Kun tytöt olivat menneet pois, vanhimmat nousivat piilostaan, ryntäsivät Susannan luo 20ja sanoivat: »Puutarhan portit ovat kiinni, eikä kukaan näe meitä. Me haluamme sinut – tee mitä tahdomme ja makaa kanssamme. 21Jos kieltäydyt, me todistamme sinua vastaan. Sanomme, että täällä oli nuori mies sinun kanssasi ja että sinä siksi lähetit tytöt pois.»
ellauri108.html on line 345: 22»Olen ansassa», Susanna parahti. »Jos suostun, hankin itselleni kuolemantuomion, ja jos en suostu, olen teidän armoillanne. 23Parempi minun on kieltäytyä ja jäädä teidän valtaanne kuin tehdä syntiä Herran edessä.» 24Hän huusi kovalla äänellä, mutta niin huusivat myös nuo kaksi vanhinta, 25ja toinen heistä juoksi avaamaan puutarhan portin. 26Kun puutarhasta kuului huutoa, talon väki ryntäsi sivuporteista katsomaan, mitä Susannalle oli sattunut. 27Vanhimmat esittivät tarinansa, ja palvelijat tyrmistyivät ja häpesivät emäntänsä puolesta, sillä hänestä ei koskaan ollut puhuttu mitään sellaista.
ellauri108.html on line 347: 28Kun kansaa seuraavana päivänä taas kokoontui Susannan miehen Jojakimin taloon, nuo kaksi vanhintakin tulivat paikalle. Susannan oli kuoltava, niin he olivat rikollisessa mielessään päättäneet, ja he sanoivat väkijoukolle: 29»Lähettäkää hakemaan tänne Susanna, Hilkian tytär, Jojakimin vaimo.» Susannaa lähdettiin hakemaan, 30ja hän tuli paikalle yhdessä vanhempiensa, lastensa ja kaikkien sukulaistensa kanssa.
ellauri108.html on line 351: 36Vanhimmat sanoivat: »Kun me olimme kaksistaan kävelemässä puutarhassa, tämä nainen tuli sinne kahden palvelustyttönsä kanssa. Hän käski sulkea puutarhan portit ja toimitti sitten tytöt pois, 37ja kohta sinne tuli jostakin piilosta nuori mies, ja he kävivät pitkäkseen. 38Me olimme puutarhan perällä, mutta kun huomasimme heidän rikolliset toimensa, riensimme heti heidän luokseen 39ja näimme heidän makaavan sylikkäin. Miestä emme saaneet otetuksi kiinni, koska hän oli meitä voimakkaampi; hän avasi portin ja ryntäsi pois. 40Mutta tämän naisen me saimme. Me kysyimme häneltä, kuka se nuori mies oli, 41mutta hän ei suostunut kertomaan sitä meille. Tämän me todistamme.»
ellauri108.html on line 353: Koska miehet olivat kansan vanhimpia ja tuomareita, paikalle kokoontuneet ihmiset uskoivat heitä, ja Susanna tuomittiin kuolemaan. 42Silloin Susanna huusi kovalla äänellä: »Ikiaikojen Jumala, sinä joka tunnet salatutkin ja tiedät kaiken ennen kuin se tapahtuu! 43Sinä tiedät, että he todistivat valheellisesti minua vastaan. Minun täytyy nyt kuolla, vaikka en ole tehnyt mitään sellaista, mistä nämä miehet pahuudessaan minua syyttivät.»
ellauri108.html on line 357: 44Herra kuuli rukouksen. 45Kun Susannaa vietiin surmattavaksi, Jumala herätti Daniel-nimisessä nuoressa pojassa pyhän hengen, 46ja hän huusi kovalla äänellä: »Minä olen syytön hänen vereensä!» * 47Kaikki kääntyivät katsomaan ja kysyivät häneltä: »Mitä sinä puhut?» 48Daniel astui heidän keskelleen ja sanoi: »Näinkö tyhmiä te olette, israelilaiset? Tuomitsitte kansanne tyttären oikopäätä, asiaa tutkimatta ja totuutta selvittämättä. 49Palatkaa oikeuspaikalle! Nuo miehet todistivat valheellisesti häntä vastaan.»
ellauri108.html on line 359: 50Kaikki lähtivät kiireesti takaisin, ja perille päästyä vanhimmat sanoivat Danielille: »Tule tänne, istuudu meidän joukkoomme! Jumala on tehnyt sinusta vanhimpien vertaisen. Kerro nyt, mitä sinulla on mielessäsi.» 51Daniel sanoi heille: »Erottakaa miehet kauas toisistaan. Minä kuulustelen heitä.»
ellauri108.html on line 361: 52Kun miehet oli viety erilleen, Daniel kutsui toisen luokseen ja sanoi: »Sinä olet tehnyt pahaa vanhuuden päiviisi saakka, mutta nyt joudut kasvotusten myös ennen tekemiesi syntien kanssa. 53Sinä olet antanut vääriä tuomioita, tuominnut syyttömiä ja vapauttanut syyllisiä, vaikka Herra sanoo: ’Älä aiheuta syyttömän ja oikeamielisen kuolemaa.’ 54No niin, kun kerran näit tämän naisen, niin kerro, minkä puun alla näit heidät yhdessä makaamassa.» »Pistaasin» *, mies vastasi. 55Silloin Daniel sanoi hänelle: »Hyvin valehdeltu, mutta oman pääsi menoksi. Jumala on jo käskenyt enkelinsä pistää sinuun ammottavan haavan.»
ellauri108.html on line 363: 56Daniel lähetti miehen pois ja käski tuoda toisen paikalle. Tälle hän sanoi: »Kanaanin sukukuntaa, et Juudan! Kauneus petti sinut, himo johti sydämesi harhaan. 57Näin te olette tehneet Israelin tyttärille, ja he ovat pelänneet teitä niin, että ovat suostuneet makaamaan kanssanne. Tämä Juudan tytär ei kuitenkaan sietänyt teidän laittomuuttanne. 58Sanopa nyt, minkä puun alta yllätit heidät yhdessä makaamasta?» »Rautatammen», mies vastasi. 59Silloin Daniel sanoi hänelle: »Kyllä kai! Tuo valhe tiesi sinullekin pään menoa. Jumalan enkeli odottaa rautainen miekka kädessään lyödäkseen sinut kahtia. Hän tekee lopun teistä molemmista.»
ellauri109.html on line 387: En 1840, le journaliste Alphonse Karr attribue la paternité de l'enfant qu'elle porte à son amant Victor Cousin dans un article intitulé Une piqûre de Cousin. Furieuse, Louise Colet l'agresse avec un couteau de cuisine qu'elle lui plante dans le dos. Alphonse Karr s'en tire avec une égratignure, et renonce à porter plainte au grand soulagement de Victor Cousin. Il se contente de mettre le couteau dont elle avait voulu le frapper sur une étagère avec cette inscription «Donné par Madame Louise Colet (Dans le dos)». Louise Colet est inhumée dans le vieux cimetière de Verneuil-sur-Avre, où résidait sa fille. En 2016, sa tombe est à l'abandon.
ellauri109.html on line 413: C’est en référence à la chanson de Gavroche dans Les Misérables de Victor Hugo : « Je suis tombé par terre, c’est la faute à Voltaire, le nez dans le ruisseau, c’est la faute à Rousseau. » La faute est à Flaubert car c’est un homosexuel qui s’ignore.
ellauri109.html on line 414: « C’est la faute à Flaubert » du Dr Mohamed Taan (éditions St-Honoré, Paris - 324 pages) en librairie ou sur e-book.
ellauri109.html on line 416: À partir de 1870, Flaubert est confronté à de nombreux malheurs : sa mère meurt ainsi que Louise Colet et George Sand. Il est également confronté à des problèmes financiers et à des échecs littéraires. Il se met à écrire un roman satirique, « Bouvard et Pécuchet » qui sera publié inachevé en 1881.
ellauri109.html on line 441: Une première rupture avec Louise Colet en apporte la preuve. Dans sa lettre datée du dimanche 7 mars 1847, Flaubert ose enfin clamer à quel point il est allergique32 aux valeurs qu’elle véhicule, valeurs qui baignent et macèrent dans le discours ambiant du romantisme humanitaire33 : « tes idées de moralité, de patrie, de dévouement, tes goûts en littérature, tout cela était antipathique à mes idées, à mes goûts. »34 Ce qui vient immédiatement après est l’affirmation d’une esthétique, sur le mode de l’antithèse : « amoureux exclusif de la ligne pure, du galbe saillant, de la couleur criante, de la note sonore, je retrouvais toujours chez toi je ne sais quel ton noyé de sentiment qui atténuait tout, et altérait jusqu'à ton esprit ». Voilà les griefs d’un amant qui ne sépare pas l’art de la vie. Le lexique sentimental se trouve accaparé par le commentaire stylistique : « amoureux exclusif », écrit Flaubert, non pas d’une femme, comme Louise, elle, le voudrait, mais du tracé ferme, il lui reproche son « ton noyé de sentiment » qu’il interprète comme une déperdition de force et de précision. De même, les muscles relâchés, les lignes floues et les déliaisons trahissent le corps du texte féminin.
ellauri109.html on line 453: Le poète du « Lac » « n’a jamais pissé que de l’eau claire ». Vieil écrivain incontinent, victime de sa facilité, il écrit sans marquer.
ellauri109.html on line 457: Flaubert n’est pas dupe. Il administre à cette innocente douteuse une morale qui mériterait d’être ajoutée au Dictionnaire des idées reçues : « Il est dans les idées reçues qu’on ne va pas se promener avec un homme au clair de lune pour admirer la lune. » Mais Musset a beau être diminué, il a été célèbre, ils se voient, tandis que Flaubert, tout mâle qu’il est, reste bien abstrait dans sa retraite de Croisset, à se battre comme un forcené avec l’expression. Il n’est pas facile d’être longtemps l’amante d’un obscur ermite ni de faire l’amour par correspondance. Le but est atteint puisque Flaubert s’interroge sous les yeux de Louise : « Ai-je été jaloux, moi, dans tout ça ? — Il se peut.
ellauri109.html on line 461: Il me déplaît pour avoir mis en axiomes et pratique « la Poésie du cœur » (double farce à l'usage des impuissants et des charlatans). En voilà un qui a été peu critique ! Il me paraît avoir eu sur l'humanité le coup d'œil d'un coiffeur sentimental ! Toujours « mon pauvre cœur », toujours les larmes ! — je crois du reste que la mère Colet l'a reproduit assez fidèlement ? et il est facile maintenant de le bien connaître. As-tu remarqué ses affectations de noblesse ? Ses éternels bals aux ambassades ? Comme c'est beau cet homme qui porte sa douleur dans le monde ! — telle qu'un bijou rare, pour l'ébahissement de ces Messieurs et ces Dames !
ellauri109.html on line 463: Flaubert liikuttuu enemmän Fontainen puluista kuin koko Lamartinen tuotannosta. Ihan pelkästä aiheesta! No nehän olikin sateenkaaripuluja. La fable est mentionnée par Horace comme « les deux pigeons si connus » dans ses Épîtres en 19 ou 18 av. J.-C. Horatius ja sen Fuscus oli kuin Nemin far och pappa.
ellauri109.html on line 490: »Ja», Spielvogel sanoi, »te unohdatte sopivastí jalleen kerran wisconsinilaisen opettajatoverinne nuoren vaimon.» »Hyvä luoja, kuka te olette, Pyhä Pietari? Kuulkaa, minä saatan olla lapsellinen ja heikko, mină saatan olla jopa teidän rakkaimpien unienne narsisti mutta minä en ole elukka! Minä en ole pummí enkä irstailija enkä gigolo enkä mikään kävelevä penis. Miksi te haluatte kuvata minut sellaiseksi? Miksi te haluatte luonnehtia minut kirjoituksessanne jonkinlaiseksi sydämettömäksi raiskaajantekeleeksi? Täytyy, täytyy olla jokin toinen tapa Karenin ja minun suhteen kuvaamiseksi.»
ellauri109.html on line 491: »Mutta enhän minä sanonut mitään Karenista. Muistutin teitä vain kolleganne vaimosta, johon te törmäsitte kerran iltapäivällä Madisonin ostoskeskuksessa.»
ellauri109.html on line 493: »No kun teillä on niin erinomainen muisti, miksette te muista saman tien, etten edes nussinut häntä! Han otti minulta suihin autossa. Entä sitten? Entä sitten? Se oli kuulkaa yllätys meille kummallekin. Ja mitä se teille kuuluu? Tarkoitan todella! Me olimme ystäviä. Hänkään ei ollut mitenkään onnellisesti naimisissa. Jumala nähköön, ei ollut 'seksuaalista itsensä toteuttamista.' Se oli ystävyyttä! Se oli lohduttomuutta! se oli jalomielisyyttäl Se oli hellyyttä! Se oli epätoivoa! Me vain olimme salaa auton takaosassa kymnmenen nminuuttia kypsymättömiä nuoria ja muutuimne sitten jälleen jalosti aikuisiksi! Se oli suloista ja viatonta kuvitteluleikkiä! Hymyilkää, jos teitä haluttaa, jyliskää saarnastuolistanne, mutta se on silti oikeampi kuvaus kuin se mixi te sitä kuzutte. Emmekä antaneet sen mennä pitemmälle, vaikka se olisi hyvin voinut mennä; annoimme sen jäädä jonkinlaiseksi onnelliseksi pikku sattumaksi ja palasimme kuin kelpo sotilaat takaisin saakelin etulinjaan. Totisesti, Teidän Pyhyytenne, totisesti, Teidän Ylhäisyytenne, sekö teidän mielestänne onyhtä kuin 'itsensiå toteuttaminen seksuaalisesti muiden naisten kanssa avioliiton alusta asti'?»
ellauri109.html on line 495: »Eikö se ole?»
ellauri109.html on line 497: »Kaksi katuhuoraa Italiassa, ystävän poski autossa Madisonissa... Karen? Ei! Minusta se on munkkiutta, kun ajattelee avioliittoani. Minusta se on liikuttavaa, sitä juuri! Avioliittonsa alusta asti amerikanitalialaisella runoilijalla oli jonkinlainen vählämielinen käsitys, että kun hän nyt oli aviomies hänen tehtävänsä elämässä olisi olla uskollinen - kenelle, se ei sattunut koskaan juolahtamaan hänen mieleenså. Sanansa pitäminen ja velvollisuuksiensa tekeminen ne juuri olivat alun perin saaneet hänet naimisiin sen äkäpussin kanssa! Jälleen kerran amnerikanitalialainen runoilija teki sitä, mitä hän piti 'miehekkäänä' ja 'rehtinä' ja 'periaatteiden mukaisena' mikä, tarpeetonta sanoakin, olikin vain raukkamaista ja alistuvaista. Piiskaa pennulle, kuten veljeni niin ytimekkläästi sanoo! Tosiasiassa, tohtori Spielvogel, ne kaksi italialaista huoraa ja kollegan vaimo siellä ostoskeskuksessa ja Karen olivat ainoa kunnioitettava, ainoa miehekas, ainoa moraalinen ... ääh, mitä helvettiä.»
ellauri109.html on line 639: »Philip Roth, sinä olet yliveto.» En pysty tipauttamaan häntä siksi että olen niin imarreltu.
ellauri110.html on line 88: Ainoastaan muutamilla suhteellisesti yksinkertaisilla mielialoilla on omat nimityksensä. Mutta taitava kirjailija ei edes näitäkään yritä siirtää lukijaan pelkästään niiden nimityksiä käyttämällä, vaan kuvaamalla niiden aiheuttajat ja niiden ilmaisut. Sillanpäätä estää tässä jossakin määrin hänen impressionistinen ohjelmansa. Hänen maailmankuvastaan päättäen, joka kantaa merkkiä voimakkaista älyllisistä harrastuksista, luulisi hänen tahtovan olla »realisti» kaunokirjallisessa kuvauksessaan, mutta sitäpä hän ei tahdokaan. Hän ikäänkuin ei tahdo astua kuvaamiensa sielujen taikapiirin ulkopuolelle, ja katsella heitä ulkokohtaisesti, erittelevästi, vaan leijuu ja liitelee kaiken aikaa näissä sisäisissä maailmoissa. Luulen, että se ainakin osaksi on tämä seikka, joka tekee, että useat kirjan mielialamaalaukset ovat niin vähän suggeroivia. Verrattakoon häntä esim. Juhani Ahoon!
ellauri110.html on line 95: Täst mie piän! Ei mitään tälläistä hempeilyä kuin mitenkä »pahaenteinen onni vilahti juuri siitä ohi ja katsahti kavalasti tyttöön» tai kuinka »tie eteni hänen hehkuvan katseensa alaisena niinkuin jokin matala ja mielistelevä olento»!
ellauri110.html on line 103: Pyydän anteeksi, mutta en usko, että kirjailija, jolla on niin »reflekteerattu» mieli ja joka osaa nähdä maailman hiuskarvalleen niinkuin se on itse teossa koskaan tajuaa tai näkee jotain tällaista. Luulen toisin sanoen, että Sillanpään nykyisessä tyylissä on aika annos sellaista, mikä hänen omalta kannaltaan on sovinnaisuutta, jotain turhanpäiten konstikasta, jotain »litteratuuria». Hänen vähän keikaileva »impressionisminsa» on ristiriidassa hänen väkevästi eletyn, selkeän ja komean maailmankuvansa kanssa. Hänen filosofiansa ja kertomatapansa riitelevät keskenään: edellinen pyrkii yleispätevään, tyypilliseen, jälkimäinen äärimäiseen oikulliseen yksilöistymiseen.
ellauri110.html on line 530: »Ken uskovi toteen, ken unelmaan, Ja kohtalos kuinka se muutuukin, Sinikellot tokko ne keinuivat?
ellauri110.html on line 533: usko, poikani, unehes!» työn onni on oikea vain. – Sitä hetkeä unhota et.
ellauri110.html on line 545: niin saatte te kokea muuta! »Tässä talossa tehdään työtä», maan luonnossa maailman Luojan?
ellauri112.html on line 49: Kysymys siitä, onko sielua pidettävä ykseytenä vaiko moninaisuutena, on, voimme sanoa, aina ollut filosofien harrastuksen polttopisteessä. Sehän oli myös niitä kohtia, joissa vanhojen empiristien ja ratsionalistien mielipiteet jyrkimmin menivät vastakkain. Descartes'n »anima», »substantia cogitans», samoinkuin Leibniz'in »monadi» ovat aina säilyttäneet viehätysvoimansa spiritualistisissa mielissä, joille oppi ehdottomasti yksinkertaisesta ja jakamattomasta sielu-ykseydestä, sielunelämän muuttumattomasta 'kannattajasta' on ollut mieleinen, heidän kuolemattomuustoiveitaan ja metafyysillisen dualismin oppiaan tukevana. Epäilemättä jonkunverran hedelmällisempi on ollut englantilainen empirismi, jota sielutieteessä n. s. »assosiatsio-psykologia» on kannattanut. Tämä suunta, sellaisena kuin sitä ovat edustaneet Englannissa varsinkin Hume, Stuart Mill ja Bain ja Ranskassa Taine on kieltämättä päässyt huomattavan pitkälle pyrkimyksissään kohti varsinaista tieteellistä psykologiaa. Mutta toiselta puolen oli sen sielutieteellinen peruskäsitys--tapa käsittää sielunelämä erillisten mielteiden kokoomukseksi ja selittää sielulliset synteesit pelkästään näiden erillisten mielteiden mekaanisten yhtymisten, s. o. assosiatsioiden kautta--tämä käsitys oli epäilemättä tosiasioille väkivaltaa tekevä. Tämä kävikin ilmeiseksi m.m. sen kautta, että sekä Hume että Stuart Mill nimenomaan tunnustivat seisovansa voimattomina tärkeimmän sielullisen synteesin, minuuden, edessä ja myönsivät olevansa kykenemättömiä sen syntyä selittämään.
ellauri112.html on line 57: Nykyajan sielutiede, sekä filosofinen että varsinaisesti tieteellinen, onkin sentähden--kuten pitkin rintamaa voi huomata-- usein sangen jyrkästikin varuillaan assosiatsio-psykologian liioitteluja vastaan. Niinpä voitanee esim. Henri Bergson'in filosofiaa osittain pitää jyrkkänä vastavaikutuksena sitä vastaan. Mitä sielukäsitteeseemme tulee, ovat hänen mielestään sekä 'ykseys' että 'moninaisuus' sellaisia »cadres de l'intélligence», ymmärryksen kaavoja, joihin elävä todellisuus vain väkivaltaisesti pakoittamalla saadaan soveltumaan, »konfektsiovaatteita» eikä suinkaan mitan mukaan tehtyjä (kts lähemmin Aika 1911 s. 433 seur.) Tällaisen »mitan mukaan tehdyn» sielukäsitteen on James koettanut tuoda esiin perustavassa »Sielutieteen periaatteissaan.» Loistavassa luvussaan »tajunnan virrasta» (the stream of thought) suosittelee hän tätä kuvaa karakterisoimaan sielunelämän yleistä luonnetta. Nykyisessä kirjallisuudessa se onkin yleisesti omaksuttu.
ellauri112.html on line 59: Täten nykyisessä sielutieteessä on huomattavana tuntuvaa sielunelämän kokonaisuuden ja »sielullisen synteesin» tehostamista erillisten sielunainesten kustannuksella. »Sielullinen synteesi» on nykyisessä psykologiassa tavattoman tärkeä ja paljon käytetty käsite. Siten on m.m. Wundt, määritellessään sen lain että sielullisten tekijäin antamassa yhteistuloksessa (synteesissä) aina on jotakin enemmän kuin pelkästään tekijäin summassa olisi, ja johtuen siten oppiin sielullisen energian kasvamisesta, vastakohtana opille fyysillisen energian säilymisestä, antanut paljon huomatun ilmaisun puheenalaiselle käsitteelle. Kenties vielä runsaamman käytännön on se saavuttanut ranskalaisessa sielutieteessä, joka viime vuosikymmeninä mielihalulla on käsitellyt suurinta sielutieteen kysymystä, problemia tärkeimmän psyykillisen synteesin, minuuden eli personallisuuden luonteesta, synnystä ja kokoonpanosta.
ellauri112.html on line 81: Sielunelämässä on synteetisen rinnalla kuitenkin huomattava toinenkin puoli, ja edellisen yksinomainen tehostaminen johtaa yksipuolisuuteen. Sitä välttääksemme ja yrittääksemme uudelleen löytää adekvaatisen ilmaisun sielunelämän yleiselle luonteelle, mutta tällä kertaa tarkoin »mitan mukaan tehdyn» käsitteen eikä ainoastaan kuvan avulla, on meidän mielestäni lausuttava, että sielunelämässä on huomattavana kahdensuuntainen pyrkimys: toinen synteesin kautta johtava yhä suurempaan keskitykseen, ykseyteen, toinen hajoamisen kautta viepä yhä suurempaan erillisyyteen, moninaisuuteen. Normaalisen ihmisen sielunelämä on alituisessa liikkeessä näiden kahden poolin välillä. Voimakkaassa kestävässä tahdonponnistuksessa, jossa tajuntaa hallitsee yksi ainoa kirkashohtoinen mielikuva, tehtävä teko, kaikkien niiden omituisten tunnesävyjen myötäseuraamana, jotka antavat meille tietoisuuden omasta aktiivisuudestamme ja saattavat minä-tajunnan voimakkaimpana astumaan esiin--silloin on meillä tila, jossa sielullinen synteesi ja keskitys on huipussaan, joka, kuten Pierre Janet eräässä kohdassa lausuu, »pyrkii toteuttamaan filosofien ihanteen, identisen sieluykseyden».
ellauri112.html on line 83: Mutta tämä ihanteellinen tila toteutuu vain silloin tällöin. Jännitys laukee, mälli lentää, pussit tyhjenee, ja mitä silloin tapahtuu? Äsken istui »minuus» elävästi tietoisena mahdistaan, kaikki langat käsissään, valta-istuimellaan ja hallitsi; nyt se lakkaa olemasta näyttämön ehdoton keskus, siirtyy vähitellen yhä syrjempään, hallitsevasta katselevaan asentoon, ja keskuksen valtaavat mielikuvat, jotka äsken kukistettuina, nyt alkavat saada takaisin itsenäisyyttänsä ja pitää karkeloitaan. Kuta vapaammiksi, irrallisemmiksi ja itsenäisemmiksi ne tulevat, kuta enemmän voimaa ja väriä ne saavat, kuta enemmän lähestymme unennäköä, sitä kalpeammaksi käy minä-tajunta, sitä enemmän herpaantuu sen jännitys, sitä enemmän muuttuu se pelkäksi tajunnan kentäksi, jolla unennäön kirjavat haamut loppumattomana sarjana pitävät temmeltään kummallisessa kuutamoisessa valaistuksessa minkä lähde on tietymätön. Mielikuvat ovat nyt täydelleen itsenäistyneet; kuvista ovat ne muuttuneet olennoiksi ja esineiksi, joiden vaatimus tulla otetuiksi täytenä totena ei kohtaa mitään vastaväitettä.
ellauri112.html on line 85: Unennäössä on meillä toteutettuna vanhojen empiristien sielukäsitys: sielu moninaisuutena, erillisten ainesten kokoomuksena. Tämä kuvaus kenties hiukan selventää yllä antamaani abstraktista kaavaa. Sielunelämän luova aktiivinen synteesi saa elää alituisessa taistelussa vastakkaista passiivista hajaantumispyrkimystä vastaan. Jompaankumpaan suuntaan kulkee kunakin hetkenä sielun sisäinen virtailu. Tilaa, jossa tämä jatkuvasti kulkee jälkimmäiseen suuntaan, nimittää Pierre Janet sattuvasti »la misère psychologique». Niinpian kuin, sielullisen energian jatkuvan heikkenemisen takia, uusien synteesien luominen on lakannut, järkkyy sielun tasapaino mitä syvimmin, ennen muodostuneet, mekaanisiksi käyneet mielleryhmät pääsevät ylivaltaan, »sielullinen automatismi» hallitsee, voimaton ajatus taivaltaa yhä auttamattomammin vanhoja polkujaan, eksyy yhä pahemmin omiin sokkeloihinsa, samalla kun ulkoa tai sisältä tulevat mieleenjohtumat eivät kohtaa mitään vastustusta, ne ryhmittävät ympärilleen kaiken mitä tajunnasta löytävät ja kasvavat lumivyöryn tavoin, tehden yksilöstä »piintyneen päähänpiston», »riivauksen», manian tai jonkun muun mielisairauden uhrin. Mielisairaus on monasti ikäänkuin unennäköä, joka kestää vuosia--molemmille on tunnusmerkillistä sielunelämää hallitsevan toisen, passiivisen hajaantumisen periaatteen yksinvalta.
ellauri112.html on line 100: August Strindbergin vaikuttava näytelmä oli eilen Kansallisteatteriin koonnut täyden huoneen, joka mielenkiinnolla seurasi sangen huoliteltua esitystä. Suosionosoituksetkin, jotka kasvoivat näytös näytökseltä, olivat lopulta erittäin vilkkaita. »Erik XIV» onkin mieltäkiinnittävä ja vaikuttava näytelmä, ei vähimmin siksi, että Strindberg on voinut siihen mahduttaa niin paljon omituista, aina intohimoista itseään. Hän on siinä ikäänkuin jakanut itsensä kahtia, kahdeksi henkilöksi, joista toinen, onneton Erik-kuningas saa sielukseen kaiken sen syvän heikkouden, epäsoinnun, aina mielipuolisuuden rajoille menevän rikkinäisyyden, jota Strindberg niin runsaasti löysi itsestään; kuninkaan neuvonantaja taas, kuuluisa Göran Persson, on tosin tahto-ihminen kuin kukaan, mutta raudankovan naamarin alla on aito-strindbergiläinen kuolettavasti haavoittuva herkkyys, rakkauden tarve ja sisällinen pakko nähdä elämä alastomuudessaan, paljastaa vaikuttimien epäilyttävät sokkelot. Molempien yhteistä elämää ja toimintaa vainoaa leppymätön kohtalo. Kaikki mitä onneton kuningas tekee on takaperoista ja hullua; hänen neuvonantajansa koettaa uupumattomalla tarmolla hänen jälkiään korjata, mutta kaikki on turhaa. Kuninkaan sisällinen vihlova epäsointu ikäänkuin painaa leimansa kaikkeen mitä hän koskettaa. Miltei pirullisella nautinnolla laskee Strindberg mittaluotinsa tämän ihmiskurjuuden pohjaan saakka, joka on sitä räikeämpi, kun se on niin korkealla, että se näkyy yli maiden. »Erik XIV» on rikkinäisen selän tragedia. Jos tahtoo verrata tätä kuningashahmoa Hamletiin, huomaa heissä ulkonaista yhtäläisyyttä. Molemmilla on pää kädessä, mitääntekemätön pippeli, suuri tehtävä suoritettavana, mutta he eivät siihen pysty, parantumattoman itse-epäilyn ja heikkouden jäytämiä kun ovat. Hamletin epäilyllä on kuitenkin selvät ulkonaiset aiheensa, Erik sensijaan on itse heikkous ja epäily siksi, että hänen sielunsa on pelkkää epäsointua, että hän on tunne-ihminen, jonka tunteet ovat sirpaleina--kuten Strindberg.-- Näytelmään ja sen esitykseen saan tilaisuuden vielä palata. Mainittakoon vain, että hra Jussi Snellman oli Erik-kuninkaassa taas pitkästä ajasta saanut huomattavan osan. On iloista mainita, että hän siitä kaikella kunnialla suoriutui. Hra Puroon Göran Perssonina olisi varmaan Strindberg itse ollut tyytyväinen: se oli erinomainen luoma; esitys kohosi paikoin yli odotuksien. Hra Ahlberg Svante Sturena oli kaunis nähdä, hra Yrjö Somersalmen Peder Welamson ynnä jotkut muutkin esitykset ovat tunnustuksella mainittavat.
ellauri112.html on line 104: III Sangen taitavasti johdattaa Strindberg katsojan siihen kuumeiseen ilmakehään joka hänen näytelmässään vallitsee. Erik-kuningas vakoilee ylhäältä linnan ikkunasta Kaarinaansa, joka alhaalla parvekkeella istuen pelokkaasti puhelee nuoruuden ystävänsä vänrikki Maxin kanssa, samalla kun epäsuosioon joutunut kuninkaan neuvonantaja Göran Persson pälyilee pensaikossa, odottaen sopivaa tilaisuutta päästä takaisin kuninkaallisen ystävänsä läheisyyteen. Maxille ja Göranille, joka lopulta myös tulee esiin, osoittaa kuningas mieltään sangen omituisella, paljon ilmaisevalla tavalla: hän heittelee heitä ylhäältä ikkunastaan ensin nauloilla, sitten vasaralla, ja antaa sisällöttömän naurunsa säestää näitä ystävyyden osoituksia. Kuinka paljon aivan omituista sielua onkaan jo tässä. Jos näytelmä sitten ei osoittaudukaan selvästi keskitetyksi ja johdonmukaiseksi, vaan, kuten historialliset näytelmät useimmiten, suhteellisesti irrallisten kuvaelmien sarjaksi, niin kuinka hyvin siinä onkaan säilytetty tämä alkuperäinen viritys. Viimeisessä kohtauksessa viettää Erik häitä Kaarinan kanssa; linna on aivan autio, lahjottu hoviväki on jättänyt kuninkaan, mutta tämä kutsuu rahvaan kadulta, istuttaa sen hääpöytäänsä, ja sen siinä vähitellen humaltuessa tekee hän Göran Perssonin kanssa sangen monisanaisen lopputilinsä elämän kanssa; seuraavana hetkenä ovat he vangitut, Juhana on kuningas: kuumeuni on lopussa. Kansallisteatterin esitys saattoi mielestäni sangen paljon tästä omituisesta runosta oikeuksiinsa, varsinkin juuri mitä alku- ja loppukohtauksiin tulee. Myös olivat näyttämölaitteet niissä, etenkin ensimäisessä, varsin hyvät. Tietysti olisi runosta voitu ammentaa vielä enemmän; enkä niidenkään rajojen sisällä, joissa Kansallisteatterin taiteelliset saavutukset yleensä liikkuvat, tahtoisi pitää »Erik XIV:ttä» minään ennätyksenä. Tässä näytelmässä ikäänkuin värisevät hermot paljaina; epäsoinnut ovat syvästi sielukkaita; Kansallisteatterin vahvoihin puoliin ei taas ole kuulunut ylenmääräinen herkkyys tähän suuntaan ja sentähden ansaitsee mielestäni tunnustusta se mikä esityksessä saavutettiin.
ellauri112.html on line 141: Suurin valoajatus, jonka antiikinen sivistys merkillisten seikkailujen jälkeen synnytti ja jätti perinnökseen, ajatus rauhasta maan päällä ja hyvän tahdon liitosta kaikkien ihmisten kesken,--tämä suuri itselaajennuksen ajatus, jonka mukaan vähäinen yksityinen ihminen voi sulkea kaikki ihmiset, kaiken elävän, hellyytensä ja huolenpitonsa piiriin,--kuin tahtoisi hän sanoa: mikään inhimillinen, mikään elävä ei ole minulle vierasta; ei ainoastaan »valtio ole minua», maailma on minua; minä olen sulkenut sen tietoisuuteeni; kaikki muut olennot ovat minua; mitään pahaa ei voi sattua niille ilman, että se koskee minuun; en voi kuulla kenenkään huokaavan tämän maan päällä ilman että tunnen tuskan pistoksen itsessäni;----jos uusi elämän-tiede todella saattaa tämän ihmissivistyksen valoajatuksen sammumaan, koska se sotii elämänkehityksen lakeja vastaan, silloin on tuleva auringonlasku, henkinen jääkausi, jonka veroista vielä ei ole nähty. Mutta kylmä henkäys, joka on omansa antamaan meille aavistusta tämän jääkauden laadusta, on kerran mennyt yli europalaisen psyyken. Se tapahtui viime vuosisadan jälkipuoliskon kuluessa, pessimistisenä reaktsiona »suurten tunteiden ajan» suunnatonta optimismia vastaan. Mutta tämä suuntaus sai tavatonta tukea »darwinismista», elämän-tieteen uudesta muodosta. Sillä darwinismi on militaristinen, sotainen elämänkäsitys niinkuin ei mikään muu. Elävien olentojen erinomainen hedelmällisyys ja ravinnon sekä tilan rajoitus, ne aiheuttavat sen loppumattoman »taistelun olemassaolosta», jossa väkevämpien säilymisen kautta tapahtuu »luonnollinen valinta» ja sen seurauksena kehitys. Väkevämmän oikeus, itsekkyyden moraali näyttää olevan luonnollinen johtopäätös tästä opista. Se kohtaakin meitä erinomaisen taajaan viime vuosisadan jälkipuoliskolla.
ellauri112.html on line 143: Selvemmin Nietzschessä, joka opillaan orjamoraalista antoi häpeällisen leiman lähimmäisrakkauden ajatukselle. »Tulkaa koviksi!» »Kuolema heikoille!» Heikot on muserrettava »hurjalla julmuudella»... Emme voi tulla »yli-ihmisiksi» muuta kuin nutistamalla luonnon »tusinatavaran». Ne, jotka tahtovat veljellistä yhteiskunnan järjestystä, tuomitsee hän »yhtäläisten oikeuksien kääpiö-eläimiksi». Ja joskaan uuden elämän-tieteen edustajat itse eivät mene yhtä pitkälle, käy heidän ajatuksensa samaan suuntaan. Haeckel lausui v. 1877: »Darwinismi ei ole demokraatinen ja vielä vähemmän sosialistinen. Sen tendenssi voi olla yksistään ylimysmielinen. Oppi luonnollisesta valinnasta opettaa meille, että ihmiselämässä, aivan samoin kuin eläinten ja kasvien elämässä, ainoastaan pieni vähemmistö voi elää ja kukoistaa. Suurten joukkojen täytyy kuolla nälkään tai sortua kurjuuteen... Julma ja armoton olemassaolon taistelu, joka riehuu kautta koko elävän luonnon ja jonka luonnonlakien mukaan täytyy riehuta, tämä lakkaamaton ja säälimätön kilpailu kaikkien elävien olentojen välillä, on kieltämätön tosiseikka. Vain pieni vähemmistö voi jäädä eloon... Monet ovat kutsutut, mutta harvat valitut», lisää Haeckel, antaen päinvastaiseen käännetyn merkityksen tälle evankeliumin sanalle. Kuinka pimeäksi luonnonnäkemys oli käynyt, siitä antaa edelleen Darwinin toisen »adjutantin», englantilaisen professori Huxleyn lausunto (1888) hyvän käsityksen. Luonnon ikuinen taistelu, sanoo hän, jossa voimakkaimmat, nopeimmat ja viekkaimmat jäävät eloon taistellakseen taas seuraavana päivänä ja kärsiäkseen, sillä kärsimys on sekä voitettujen että voittajien palkka, tämä taistelu »tapahtuu jokaisessa maailman kolkassa, tuhansia kertoja joka minuutti, ja jos korvamme olisivat kyllin tarkkoja, kuulisimme loppumatonta huutoa, jommoista Dante kuuli helvetin portilla...»
ellauri112.html on line 145: Oppi väkevämmän oikeudesta darwinismin johtopäätöksenä tuntuu myös mitä selvimmin viime vuosisadan jälkipuoliskon yhteiskuntaopissa ja käytännöllisessä politiikassa. Darwinismin syyksi on meidän myös pakko lukea se, että rauhanaate tällä ajalla tuskin ollenkaan on päässyt edistymään. Se elää yhä vielä lapsen kapaloissaan ja kansojen keskinäisissä väleissä, missä sen pitäisi vallita, on ratkaisijana mitä alkeellisin itsekkäisyys. Eikä sitä ole syytä ihmetellä, niin kauan kuin yhteiskuntaopin julkiset opettajat, kuten esim. eräs saksalainen professori Hasse, lausuvat tämänsuuntaisia mielipiteitä: »Lähimmäisrakkauden moraali on luvallinen (!) yksilöiden kesken.» Mutta mitä kansakuntiin tulee, täytyy »itsekkyyden moraalin astua yksilöiden kesken luvallisen lähimmäisrakkauden sijaan». Luonnollisia ovat tältä kannalta myös lausunnot sellaiset kuin Bismarckin (1891) »sota on luonnonlaki; se on olemassaolon taistelua yleisemmässä muodossa», tai Moltken: »sota kuuluu osana Jumalan maailmanjärjestykseen». Ihmeellistä kyllä, näyttää darwinismi näissä miehissä hyvästi sopeutuvan heidän vanha-testamentillisiin sodanjumala-käsityksiinsä, samoin kuin se Englannissa esim. darwinistisen lord Salisburyn persoonassa yhtyi imperialismiin, europalaiseen rosvopolitiikkaan siirtomaita ja kaukaisia kansoja, kuten buureja, kohtaan. Collin ei tämän johdosta epäile lausua: »Me alamme täten saada historiallisen yleissilmäyksen tähän mahtavaan ajatusvirtaukseen, joka voidaan merkitä uusimman ajan merkillisimmäksi ja turmiollisimmaksi taikauskon muodoksi.» Mutta jos kerran darwinismi on tosi, silloin on myös sen johtopäätös tämä militaristinen filosofia tosi, eikä mikään taikausko--Krapotkin sanoo »Muistelmissaan»: »Ei ole mitään rosvotyötä sivistyneen yhteiskunnan keskuudessa tai valko-ihoisten ja n.s. alempien rotujen välisessä suhteessa tai väkevien ja heikkojen kesken, jota ei sen (darwinismin) kautta voida puolustaa».
ellauri112.html on line 149: II Toisessa pääteoksessaan, »Ihmisen polveutumisessa», (1871) johtui Darwin itsestään kiinnittämään huomionsa luonnon inhimillisempiin piirteisiin ja tuomaan niitä esiin. Olihan nyt todistettava, että ihmisen ja eläinkunnan välillä ei ole mitään ylipääsemätöntä kuilua, että ihmisellä eläimistön pisimmälle ehtineitten joukossa on verrattain läheisiä sukulaisia. Ihmisellä on, kuten tunnettu, yhteiskuntaelämää ja määrättyjä sosiaalisia hyveitä. Siis täytyy myös korkeimmilla eläimillä olla ainakin alkeita tämänsuuntaisiin ilmiöihin. Mikään ei ollut helpompaa osoittaa. Että lukuisat eläimet elävät joukossa, pyytävät saaliinsa yhdessä, asettavat yhteisiä vartijoita ja vaaran tullen taistelevat yhteisesti vihollista vastaan, voimakkaitten urosten suojellessa heikompia naaraita ja poikasia, se voidaan nähdä lukemattomissa tapauksissa. Nämä joukoissa elävät eläimet osoittavat usein mitä suurinta uskollisuutta »yhteiskuntaansa» kohtaan. »Lajien synnyssä» oli Darwin väittänyt, että »olemassaolon taistelun täytyy aina olla ankarimman samaan sukuun kuuluvien yksilöiden välillä». Nyt kiinnittää hän huomiota siihen, kuinka usein tapahtuu, että saman suvun jäsenet auttavat toisiaan elämäntaistelussa. Meneepä tämä auttavaisuus toisinaan tuollepuolen suvun rajojenkin. Esimerkkejä löytyy taaskin lukuisia.-- Yhteiskunnallisen viettinsä ovat ihmiset epäilemättä perineet apinan kaltaisilta esi-isiltään, sillä se löytyy alhaisimmillakin heimoilla. »Kolme vangittua patagonialaista meni mieluummin kuolemaan, kuin ilmaisi toveriensa sotasuunnitelman; he antoivat ennemmin ampua itsensä, toinen toisensa jälkeen.»
ellauri112.html on line 151: Omantunnon soimaus perustuu Darwinin mukaan yhteiskunnallisten viettien kestävyyteen ja voimaan. Kun muut viettimme enemmänkin ovat ohimeneviä, on yhteiskunnallinen vietti alituinen, koska me aina elämme joukossa. Jos noudatamme yhteiskunnallisvastaista viettiä, joka hetkeksi saa ylivallan, kadumme jälestäpäin, koska yhteiskunnallinen vietti ajanpitkään on kestävin. Mutta samoin on myös joukoissa elävien eläinten laita. Nekin ovat aina varuillaan yhteistä vaaraa vastaan, valmiita puolustamaan joukkoa, auttamaan tovereitaan. Ne tuntevat aina vissiä suopeutta ja myötätuntoa näitä kohtaan. Ne ovat onnettomia, kun ne kauan ovat tovereistaan erillään, ja aina onnellisia kohdatessaan ne jälleen. »Ja niin on meidänkin laitamme», lisää Darwin. Collin on sitä mieltä, että tämä Darwinin toisen pääteoksen antama kuva eläinten tilasta tuntuvasti poikkeaa »Lajien synnyn» antamasta. Edellisen mukaan luonnossa valoisilla, inhimillisillä piirteillä on huomattavasti suurempi sija. Epäilemättä Darwin itse ei koskaan tullut tajuamaan tätä pääteostensa välillä olevaa eroavaisuutta. »Lajien synnyn» yksipuolinen kuvaus olemassaolon taistelusta, joka miltei oli kaikkien sota kaikkia vastaan, ei ole koskaan tullut oikaistuksi. Ja tämä teos kuitenkin tuli jäämään darwinismin raamatuksi.
ellauri112.html on line 153: Monet myöhemmät tutkijat ovat vieläkin enemmän vähentäneet olemassaolon taistelun merkitystä luonnossa. Niin esim. tunnettu ruhtinas Krapotkin eräässä teoksessa, jossa hän osoittaa, miten lukuisain eläinten pääpyrkimyksenä näyttää olevan välttää kilpailua. Luonnollinen valinta, sanoo hän, ei suinkaan vaikuta siten, että se synnyttäisi tungosta saman lajin yksilöiden kesken (kuten sen Darwinin mukaan täytyisi tehdä). Luonnollinen valinta suosii niitä eläin- ja ihmisryhmiä, jotka parhaiten osaavat välttää kilpailua. Esimerkkejä tarjoavat muuttolinnut, talvella nukkuvat imettäväiset, suunnattomia matkoja vaeltavat puhvelilaumat--kaikki koettavat, mikä milläkin tavoin, välttää ruuan vähyyttä ja siitä johtuvaa kilpailua; ja toiset ryhtyvät valtaviin ponnistuksiin saadakseen koko laumalle riittävän ravinnon. Krapotkinin mukaan luonnon antama opetus onkin: Välttäkää kilpailua, käykää liittoon keskenäiseksi avuksi! Sen on primitiivinen ihminen tehnyt. Ja se on syynä siihen, että ihminen on niin pitkällä kuin hän on. Myös uusimman biologisen tutkimuksen kesken ovat ne yksinkertaiset periaatteet, joiden kautta Darwin uskoi voivansa selittää kehityksen, siis ennen muuta »olemassaolon taistelu» paljon menettäneet tenhovoimastaan. Etevä englantilainen biologi prof. Bateson lausui Darwinin satavuotisjuhlan johdosta, että siitä huolimatta että olemme varmasti vakuutettuja kehitysopin totuudesta, täytyy lajien synnyn ja kehityksen syyt katsoa toistaiseksi tuntemattomiksi. Samaa mieltä ovat monet muut ensi luokan tutkijat, erityisesti tanskalainen prof. Johannsen, yksi uuden perinnöllisyystutkimuksen ensimäisistä auktoriteeteista. Tietysti ei »olemassaolon taistelun» tosiasiallisuutta voida kieltää. Mutta kehitykseen nähden rajoittunee sen merkitys pelkästään siihen, että se karsii pois elämänkyvyttömät oliot. Sen sijaan on siinä vaikea nähdä mitään suoranaisesti edistystä aikaansaavaa momenttia. Onhan sota hirvittävää voiman haaskausta, eihän tungos riittämättömästi varustetun elämän pöydän ympärillä voi aikaansaada muuta kuin tavatonta sen saman energian, sen positiivisen työn tuhlausta, joka toisessa tapauksessa, runsaan ravinnon ja ulkonaisen rauhan vallitessa, voitaisiin käyttää suvun edistymiseksi. Yllämainittu prof. Johannsen lausuukin: »Me löydämme suurimman määrän uusia elämäntyyppejä siellä, missä on parhaat mahdollisuudet levenemiseen ja runsaaseen ravintoon», toisin sanoin siellä, missä on pienin kilpailu. On siis kieltämätön tosiseikka, että uuden elämän-tieteen käsitys elävän luonnon tilasta ja varsinkin edistyksen edellytyksistä on tullut huomattavasti valoisammaksi. Niin epäselvää kuin kaikki vielä onkin, on Collin sitä mieltä, että saman sijan, minkä Darwin kehitysopillisessa teoriassaan antoi »olemassaolon taistelulle», tulee uudessa teoriassamme saamaan energian kasaaminen runsaan ravinnon vallitessa, jolloin jollakin meille toistaiseksi tuntemattomalla tavalla uudet edistyksensuuntaiset elimet syntyvät.
ellauri112.html on line 155: Erittäin mielenkiintoisesti osoittaa Collin, mitkä historialliset olosuhteet ja vaikutukset ovat saattaneet Darwinin niin suhteettomasti panemaan painoa »olemassaolon taistelulle» luonnossa. Hän tuo esiin tunnetun vähän ennen Darwinia esiintyneen kansantaloustieteilijä Malthusin ja hänen (paikkaansapitämättömän) väestönlisäyslakinsa, jonka mukaan väestö lisääntyy paljoa nopeammin kuin ravinto; Malthusilta on »olemassaolon taistelukin» lainattu. Edelleen on huomattava ne kokemukset, joita Darwin suurella kiertomatkallaan teki alempien rotujen surkeasta häviöstä valkoihoisten tunkeutuessa siirtomaihin. Huomattava vaikutus on myös varmaan ollut sillä hurjalla taloudellisella taistelulla, joka niihin aikoihin, suurteollisuuden syntyessä ja rajattoman kilpailun vallitessa, riehui Englannissa. Ja lopuksi on tärkeänä tekijänä huomattava Darwinin filosofisuskonnollinen katsantokanta, tuo varsinaiselta alkuperältään stoalainen teismi, joka rakastaa nähdä maailman jonkunmoisena kellokoneistona, minkä sen jumalallinen seppä kerran on virittänyt käyntiin, sitten enää sen toimintaan sekaantumatta ja antaen sen yksinkertaisten mekaanisten periaatteiden mukaan käydä suurissa piirteissä ennalta päätettyä päämäärää kohti. Lyhyesti, darwinismia ei voida lukea noihin ikuisiin totuuksiin, jotka, kuten esim. joku Newtonin gravitatsio-laki, voitaisiin lausua miltä muulta taivaankappaleelta tahansa samalla jumalallisella pätevyydellä; se kuuluu ennemminkin Ibsenin »suhteellisiin» totuuksiin, jotka »elävät korkeintaan kahdenkymmenenviiden vuoden vanhoiksi». Mutta tarkastamatta on vielä, mitä johtopäätöksiä ja opetuksia uuden elämän-tieteen kolmas, vasta alkanut kausi antaa ihmiskunnan olemiseen ja kehitykseen nähden ja mitä vaikutuksia sillä mahdollisesti jo on ollut ajan yleiseen henkiseen ilmapiiriin. Selville on ensinnäkin käynyt, että sekä »suurten tunteiden ajan» optimistinen että darwinistisen kauden pessimistinen luonnonnäkemys kumpikin ovat yksipuolisia, tai paremmin: epätieteellisiä, sillä ne ovat kumpikin jokseenkin karkeasti antropomorfistisia. Molemmat tekevät »luonnosta» jonkunmoisen olennon, joka edellisen mukaan on lapsilleen lempeä äiti, jälkimäisen mukaan niistä täydellisen välinpitämätön. Itse asiassa on elävä luonto tietysti kokoonpantu yksityisolennoista, jotka eivät suinkaan ole ehdottomasti välinpitämättömiä toisistaan. Vaikka tämä huolenpito ei ulottuisi sen pitemmälle kuin emon ja poikasten suhteeseen, olisi sittenkin tietysti väärin sanoa, että luonto on ehdottomasti välinpitämätön ja moraaliton. Ja mitä korkeammalle nousemme elävien olentojen kehityssarjassa, sitä suuremmaksi tulee huolenpito kasvavasta polvesta, sitä enemmän kasvaa yksilöitten itselaajennuksen kyky. Voimmepa sanoa, että selvin merkki elämänmuotojen edistymisestä maapallollamme on siinä, että yksityisten olentojen itsesäilytysvietti tulee yhä laajemmaksi, kunnes se yksityisissä suurissa ihmisissä sulkee sisäänsä koko ihmisyyden ja kaiken elävän. Sekä luonnon pahuus että hyvyys ovat näinollen molemmat samanlaisia mytologisia kuvitelmia; se elämänkäsitys, johon uusi elämäntiede selvästi viittaa, ei ole pessimistinen eikä optimistinen, vaan »melioristinen» (melior = parempi)--niinkuin jo Voltaire tuo sangen viisas mies lausui kuuluisissa sanoissaan: »Jos maailma on hyvä tai huono, on meidän tehtävä voitavamme, että siitä tulisi parempi».
ellauri112.html on line 157: Mutta tämän altruistiseen suuntaan menevän kehityksen täytyy vielä suunnattomasti mennä eteenpäin, jos mieli sivistyneen ihmiskunnan säilyä olemassaolon taistelussa. Elämän-taiston traagillinen piirre ilmenee, mitä sivistyskansoihin tulee, siinä laissa, että korkeimmalle kohonneita ihmisluokkia ja vallitsevia kansoja, jotka ovat itselleen kasanneet varallisuuden ja elämännautintojen aarteet, säännöllisesti uhkaa sangen pikainen sukupuuttoon kuoleminen. Yhteiskunnassa, missä on suuria sosiaalisia eroavaisuuksia, vaikuttaa sentähden luonnollinen valinta päinvastaiseen suuntaan kuin se mikä veisi suvun edistymiseen. On sangen todennäköistä, että kreikkalaisroomalaisen sivistyksen perikato johtui suureksi osaksi tällaisesta nurinpäisestä valinnasta: sivistyspääoma joutui sukupuuttoon kuolevalta hallitsevalta luokalta yhä enemmän alempien kerrosten käsiin, jotka tietysti eivät kyenneet sitä hoitamaan. Sama kohtalo odottaa maapallomme hallitsevaa valkoista rotua alempien rotujen suhteen. Mutta tällä uhkaavalla perikadolla on se valoisa puoli, että se näyttää altruistisen kehityksen luonnontieteellisesti välttämättömäksi. Ajanpitkään tulevat aina sortajat sorretuita heikommiksi. Yhteiskunnallisten kerrosten ja eri rotujen välisten kuilujen pikainen poistaminen on siis välttämätön; ainoastaan veljellinen yhteiskuntajärjestys, joka on sopusoinnussa korkeimpien siveellisten ja uskonnollisten ihanteittemme kanssa, voi pelastaa ihmiskunnan suunnattomasta taka-askeleesta. Edistyksen ja veljeyden ajatukset, molemmat kirkkaimmat tähdet, jotka ovat ihmisten kulkua johtaneet, kuuluvat siis yhteen luonnon välttämättömyydellä. Päästyäni selostuksessani tähän kohtaan, joka näyttää, kuinka Collin teoksessaan aikaansaa sen aatesynteesin, jonka kirjan nimi ilmaisee, voin lopettaa seuraavilla hänen omilla sanoillaan: »Biologia ja kulttuuritiede yhdessä opettavat meille, että jonkun eläinlajin tai ihmisryhmän on mahdollista jatkuvasti kohota yhä korkeammille elämäntasoille. Kysyessämme, kuinka nykyajan ihmiset saattavat tuntea olevansa liitossa jumaluuden kanssa eli sopusoinnussa korkeimman elämänvietin kanssa, joka on olentoomme asetettu, täytyy vastauksen kuulua: kaikin voimin tekemällä työtä ihmisen kohottamiseksi. Kun ihmisen esihistoria on seikkailurikasta ylenemistä yksisoluisesta limaotuksesta satumaisen pitkän astesarjan kautta sille tasolle, jolla me nyt olemme, silloin aukenee huimaava näköala ihmiskunnan tulevaisuuteen. Ja voi tuskin olla epäilemistä siitä, että uskonnollinen tunne--uskollisuuden tunne sitä kohtaan, mikä on jumalallista maailman kaikkeudessa ja omassa olennossamme--on yhä enemmän ja enemmän yhdistyvä tähän näköalaan.» (Uusi Suometar 7.9. ja 12.9.1913) * * * * *
ellauri112.html on line 166: »NYKYINEN MATERIALISMI» Parisissa on eräs aikakauslehti viime vuosina järjestänyt paljon harrastettuja esitelmätilaisuuksia, joissa joukko eteviä ranskalaisia tiedemiehiä ja ajattelijoita on esittänyt mielipiteitään periaatteellisista elämän ja tieteen kysymyksistä. Näin on syntynyt esitelmäsarjoja, jotka myöhemmin on julkaistu erikoisina teoksina; viimeinen näistä on äskettäin ilmestynyt nimellä »Le matérialisme actuel» (Nykyinen materialismi). Joukko Ranskan ensimäisiä nimiä luetaan tämän kirjan kansilehdellä sen tekijöinä: tunnettu filosofi Henri Bergson, mainio matemaatikko, muutamia kuukausia sitten kuollut Henri Poincaré (kirjassa oleva esitelmä on eräs hänen viimeisistä lausunnoistaan), etevä ja miellyttävä, meilläkin tunnettu kansantaloustieteilijä Ch. Gide y.m.-- Tuntuu epäilemättä vähän oudolta kuulla puhuttavan »nykyisestä materialismista». Onhan meillä juuri näinä vuosina syytä viettää varsinaisen materialismin kaksikymmenvuotista kuolinpäivää. Vuonna 1895 julisti Wilhelm Ostwald tieteellisen materialismin voitetuksi kannaksi. Ja johan jo kolmekymmentä vuotta sitäkin ennen filosofi F.A. Lange suurisuuntaisen historiallisen ja arvostelevan esityksensä kautta osoitti materialismin löyhyyden maailmankatsomuksena. Ei siis tosiaan näytä olevan syytä enää ottaa esille kysymystä materialismista ja sen »kumoamisesta». Mutta sitä eivät kirjamme tekijät tarkoitakaan tehdä. Meillä on päinvastoin edullinen tilaisuus heidän esityksiensä perustuksella tarkastella, kuinka pitkälle olemme edenneet pois varsinaisesta materialismista. Kuten toivon käyvän selville, antaa tällainen tarkastelu sangen mielenkiintoisia tuloksia. Materialismin kulmakivenä on alusta alkaen ollut atomismi eli oppi siitä, että aine on kokoonpantu jakamattomista hiukkasista. Mutta kun nämä hiukkaset ovat niin suunnattoman pieniä, ettei niitä millään tieteen nykyisellä keinolla voida havaita, on niiden olemassaolo ainakin jossain määrin jäänyt »uskon asiaksi». Merkillistä on nyt, että atomien olemassaolo nykyään, viisikymmentä vuotta materialismin kukoistuskauden jälkeen, itse asiassa lienee varmempi kuin mitä se oli silloin. Loistavassa esitelmässään esittää näet Poincaré joukon uudempia ilmiöitä, jotka vallan odottamattomalla tavalla tulevat atomi-olettamuksen tueksi, ilmiöitä, joiden kautta tiedemiehellä on tilaisuus tavallaan nähdä atomit tai molekyylit itse, joten niiden olemassaolo on varma. Miksei siis nyt materialismi esiinny riemukulussa ottamaan takaisin menetettyjä alueita? Se johtuu siitä, että atomit, nuo havainnolliset, yksinkertaiset perusainekset, joista oli niin helppo kuvailla kaikki todellisuus kokoonpannuksi ja joiden ulkopuolelle, tyhjää avaruutta lukuunottamatta, ei pitänyt jäädä mitään, ovat tykkänään menettäneet filosofisen tenhovoimansa. Mitä hyödyttää puhua atomeista jonain lopullisina, kun jokainen niistä on itsessään oma maailmansa, joka voi hajota vielä suunnattoman paljon pienempiin tekijöihin? Ja mitenkä on sitten näiden laita? Ovatko sitten ne jotain johon voidaan turvata pelkäämättä, että taas luiskahdetaan joihinkin uusiin pikku äärettömyyksiin? On paras olla niihin luottamatta. Eräät jotka ovat ryhtyneet tutkimaan niiden massaa, ovat tulleet siihen johtopäätökseen, ettei sitä olekaan olemassa. »Ei ole enää ainetta, on pelkästään reikiä eetterissä; mutta kun nämä reiät eivät voi muuttaa paikkaa järkähyttämättä niitä ympäröivää eetteriä, tarvitaan voimaa niitä liikuttamaan, ja ne näyttävät olevan inertialla varustettuja, kun tämä inertia itse asiassa kuuluu eetterille.» Nämä luonnontieteen uudemmat--toistaiseksi kai jonkunverran hypoteetiset--äärimäiset tulokset ovat väkevästi mielenkiintoisia muussakin kuin puhtaasti tieteellisessä suhteessa. Jos näet kysymme, mikä on n.s. materialismin psykologinen ydin, se salattu lähde, josta se ammentaa voimansa, niin on luullakseni vastattava: materialismi tyydyttää erästä ymmärryksemme alkuperäistä, juurtunutta mielihalua, mielikuvituksemme taipumusta pitää »esineellistä» todellisuuden käsitystä jollakin tavoin itsestään selvänä. Koetan ilmaista tämän havainnollisemmin.
ellauri112.html on line 168: * * * * * Valaisevan vertauskohdan edellisen kanssa tarjoaa eräs toinen paikka filosofisella taistelukentällä, jossa materialistit ovat taittaneet monta peistä, nim. kysymys sielun ja ruumiin suhteesta. Reaaliset tiedot aivotoiminnan ja sielunelämän suhteesta olivat materialismin kukoistuskaudella vallan mitättömät. Mutta tämä tietämättömyys peitettiin innokkailla väitteillä siitä, että »sielu» totisesti ei ole muuta kuin atomien liikettä, että aivot erittävät ajatuksia samoin kuin maksa sappea, että sielunelämä on jonkunmoista »fosforesenssia», tai mitä kaikkia lausetapoja silloin keksittiinkin. Nykyään tiedämme ainakin jotain aivotoiminnan ja sielunelämän suhteesta, tiedämme, että aivojen harmaa kuori on »tajunnan elin» siinä merkityksessä että sielunelämä on siitä välittömästi riippuvainen, vieläpä siten että ainakin alkeelliset sieluntoiminnat (aistimukset ja ruumiilliset tunteet) ovat »lokaliseeratut» tarkasti määrättyihin aivokuoren alueisiin; ja on erittäin luultavaa, että myös n.s. korkeammat sieluntoiminnat ovat sidotut määrättyihin aineellisiin tapahtumiin aivokuoressa. Tieteellinen psykologia julkilausuu tämän riippuvaisuussuhteen »psykofyysillisen parallelismin» periaatteellansa, joka on osoittautunut erinomaisen hedelmälliseksi »työ olettamukseksi» ja joka sisältää, että sielullista ilmiösarjaa vastaa joka kohdassa aineellinen tapahtumasarja aivokuoressa. Mutta kun edellinen vähän väliä kätkee, kun sitä vastoin jälkimäinen on katkeamaton, on luonnollista, että aineellinen tapahtumasarja selityksissämme pannaan sielullisen perustaksi. Tämän takia onkin fysiologisen psykologian lopullisena päämääränä, lyhyesti sanoen, koettaa selittää sielulliset ilmiöt määrätyistä aineellisista edellytyksistä. Onko tämä materialismia? Ei suinkaan, sillä metafyysillinen juopa sielullisen ja aineellisen välillä jää olemaan kuten ennenkin. Sen ylipääsemättömyyttä ei vähääkään muuta se, että vähitellen yhä tarkemmin opimme tietämään, mitä aivokuoren kohdan kiihoitusta ja minkä asteista, minkä luontaista kiihoitusta kukin sielullinen ilmiö vastaa. On eräitten periaatteellisten filosofisten syiden takia mahdoton ajatellakin, että tämä kuilu jollakin tieteellisellä tavalla voitaisiin täyttää. Olemme tässä omituisen ristiriidan edessä. Toisella puolen on pieni, mutta vähitellen varmasti kasvava tietomme siitä lainalaisuudesta, joka vallitsee sielullisen ja aivo-toiminnan kesken, toisella puolen on suuri valtava tietämättömyytemme tämän lainalaisuuden syvemmistä perusteista ja syistä, aineen ja hengen suhteen todellisesta luonteesta. Filosofit ovat aina ponnistelleet ajatustaan tämän kysymyksen ratkaisemiseksi ja saaneet tulokseksi joukon arveluita...
ellauri112.html on line 170: --Jos mielikuvituksessamme käymme läpi kaikki käsitykset todellisuuden rakenteesta, mitä mahdollisesti tunnemme, on helppo huomata, että eräällä niistä on aivan erikoinen viehätysvoima ymmärryksellemme, johtuen sen erinomaisesta ainakin näennäisestä selvyydestä. Se on se käsitys, että mikä on olemassa on tyhjä tila ja siinä olevat ja liikkuvat kappaleet. Uudemmista ajattelijoista on varsinkin Henri Bergson koettanut ottaa selvää siitä, mihinkä tämän »esineellisen» käsitystavan viehätysvoima perustuu. Hän on sitä mieltä, että sen perusta itse asiassa on käytännöllinen, biologinen. Niiden syitten joukossa, jotka ovat vaikuttaneet, että juuri ihminen on kohonnut maapallon herraksi, on epäilemättä yhtenä kaikkein tärkeimmistä se, että ihminen, älynsä avulla, on oppinut käyttämään kiinteitä kappaleita työkaluina ja aseina. Ihmisen nimi ei pitäisi olla homo sapiens vaan homo faber, s.o. seppä (sanan laajimmassa mielessä). Mutta tästäpä syystä onkin ymmärryksemme niin syvästi ja pääsemättömästi rakastunut kiinteisiin kappaleisiin, esineellisyyden aatteeseen. Syvä vaisto, syvempi kuin logiikka ja tosiseikat, ajaa meitä kaikkialla viemään läpi tämän aatteen, ja jos tälle taipumukselle annetaan täysin vapaat kädet, on tulos ennakolta määrätty, nim. materialismi. Kun kreikkalainen Demokritos paljon yli kaksituhatta vuotta sitten loi ensimäisen atomiopin suunnitelman, toimi hänen ajatuksensa tämän »esineellisyyden» vaiston ajamana: miten luonnolliselta tuntui kuvailla, että kaikki oleva on pienen-pienistä kiinteistä kappaleista kokoonpantu, samanlaisista kuin ne joita me joka päivä kivien ja puupalojen muodossa pitelemme käsissämme ja jotka ovat meille niin tuttuja ja selviä. Ja sama vaisto elää meissä vielä tänä päivänä. Mutta harvoin on tämä vaisto saanut sen pahempaa kolausta kuin yllämainittujen luonnontieteen uudempien tulosten kautta. Siinä suhteessa on noilla tuloksilla kerrassaan vallankumouksellinen luonne. Jos ne vakiintuvat ja jähmettyvät totuuksiksi, on materialismin aika ikipäiviksi mennyt. Eihän meillä ole minkäänlaista mahdollisuutta saada mielikuvitustamme tyydyttävää, havainnollista, »esineellistä» käsitystä sellaisista suureista kuin eetteri eli painoton aine, elektronit, joilla ei ole massaa j.n.e. Ne ovat puhtaita käsitteitä, merkkejä, symboleja. Jos yritämme tehdä niistä jotain havainnollisia todellisuudenkuvia, syntyy ristiriitasia sekasikiöitä, jotka todistavat pelkästään »esineellisen» älyntaipumuksemme kömpelyyttä. Mutta samalla todistaa tämä kuinka suunnattoman pitkälle luonnonilmiöiden tieteellinen analyysi itse asiassa on mennyt. Se todellisuus, jota luonnontiede näissä uudemmissa tuloksissaan käsittelee, ei enää ole varsinaisesti aineellinen; se on kaukana meidän esineellisten käsitystapojemme saavuttamattomissa, todellisuutta, jota ei silmä näe eikä käsi kosketa, mutta jonka matemaatiset suhteet on noihin merkeillä ja symboleilla ilmaistu. Muinaiset pythagoralaiset sanoivat, kuten Aristoteles kertoo, että lukujen aineksista on koko maailmankaikkeus kokoonpantu. Mielestäni voi uusi luonnontiede nähdä edelläkävijänsä, ei materialistisessa Demokritoksessa, vaan Pythagoraassa. Samanlaiseen epähavainnolliseen, puhtaasti käsitteelliseen todellisuuden käsitykseen kuin Pythagoraalla näyttää olleen, tuntuu myös uusi luonnontiede johtavan. Ajatus on kaikki, niin lopettaa Henri Poincaré, meidän aikamme luonnontutkijoista kaiketi edustavimpia, erään aikaisemman teoksensa.
ellauri112.html on line 182: RENAN JA BERGSON (1916) Omituisuus Ranskan henkisessä elämässä ovat sen muotifilosofit. Sellainen oli aikoinaan erikoisessa määrässä Voltaire. Sellainen oli toisen keisarikunnan kukistumisen jälkeen Ernest Renan, ja sellainen on meidän päivinämme Henri Bergson. Saksassa ei mitään vastaavaa ole. Tosin sekä Kantilla että Hegelillä aikoinaan oli tavaton auktoriteetti, ja varsinkin edellinen, »der Weltzermalmer» (Heine), nautti pääteostensa ilmestymisen jälkeen jakamatonta kunnioitusta. Mutta tuohonpa platooniseen kunnioitukseen Kantin ja suuren saksalaisen yleisön lähestyminen pysähtyikin; Kant, niinkuin myös Hegel, on luoksepääsemätön muille kuin niille, jotka erikoisesti opettelevat kaikki tarvittavat taikasanat. Ainoa saksalaisista filosofeista, joka on koko kansansa nimessä puhunut, on Fichte, mutta hänenkin filosofiansa on luonteeltaan esoteerinen. Friedrich Paulsen -vainaja kertoo, mitenkä hänelle eräs virkakumppani kerskasi saksalaisen filosofian vaikeatajuisuudella, lukien tämän sille ansioksi! Tämä saksalainen »ansio» on Ranskassa vioista pahin. Mitä ranskalainen tieteellinen kirjailija ennen muuta koettaa välttää, on »le pédantisme», sillä tämä tekisi hänet ainoastaan naurettavaksi. Ranskalaiset tieteilijät ovat suuremmassa määrässä kuin saksalaiset »kirjailijoita»; he kääntyvät paljon suuremmassa määrässä laajan sivistyneen yleisön puoleen, he koettavat paljon enemmän peittää käyttelemäänsä tieteellistä koneistoa näkymättömiin, panevat enemmän painoa ajatustensa muodolliseen ilmaisuun. Sivistynyt ranskalainen on vakuutettu siitä, että »kaiken voi sanoa hyvin kirjailijain yksinkertaisella ja täsmällisellä tyylillä, että uudet ilmaisutavat, räikeät kuvat johtuvat aina sopimattomasta vaateliaisuudesta tai todellisten rikkauksiemme tuntemattomuudesta» (E. Renan & Henriette Renan, Lettres intimes, s. 33).[5] Lukiessamme Bergsonin samaan ryhmään kuin Voltairen ja Renanin on tosin huomattava, että edellinen merkitykseltään ei suinkaan kohoa jälkimäisten tasalle. Jos voi sanoa että 18. vuosisata ruumiillistui Voltairessa, on taas Renanissa edustettuina muutamia niistä piirteistä, joita pidetään viime vuosisadalle olennaisina. Näiden tyypillisten, ikäänkuin historiallisesti välttämättömien mentaliteettien rinnalla jää Bergson paljon satunnaisemmaksi ilmiöksi. Senlisäksi on hän enemmän ammattifilosofi kuin edelliset.
ellauri112.html on line 184: »Ajassa» on kerran ennen (vuosikerrassa 1911) tarkastettu muutamia Bergsonin filosofialle ominaisia, alkuperäisiä piirteitä. Tällä kertaa on tarkoitus kiinnittää huomiota niihin huomattaviin yhtäläisyyksiin, joita kaikesta huolimatta on olemassa Bergsonin ja hänen edeltäjänsä Renanin ajatustavan välillä. On pidetty Bergsonin filosofian huomattavimpana piirteenä sitä merkitystä, minkä hän antaa ajan realiteetille. On sanottu, että kun filosofia yleensä pyrkii katsomaan todellisuutta »iäisyyden näkökannalta», on sensijaan bergsonilaisuudelle ominaista »ajallisuuden näkökanta». »Aika» on tämän filosofian mukaan luova tekijä todellisuudessa, ei pelkkä subjektiivinen havainnonmuoto. Aika luo, todellisesti synnyttää uutta, samoinkuin sen hammas jäytää esineitä. »L'univers dure». Maailmankaikkeus on historiallinen ilmiö. Aivan yhtä syvästi on Renan vakuutettu ajan merkityksestä. »Aika näyttää minusta yhä enemmän olevan le facteur universel, la grand coefficient de l'eternal devenir» (Dialogues philosophiques, s. 155). 19. vuosisadan luonteenomainen piirre on Renanin mukaan, että dogmaatisen metodin sijaan on asetettu historiallinen metodi, kaikissa ihmishenkeä käsittelevissä tieteissä. »La catégorie du devenir» on asetettu »la catégorie de l'être'n» sijaan. Ennen puhuttiin uskonnosta, oikeudesta, jne. jonakin kerta kaikkiaan olemassaolevana, nykyään kaikki tuo käsitetään joksikin, joka paraikaa kehittyy. Kullakin tieteellä on tarkastettavanaan katkelma tätä ikuisen syntymisen vyyhteä. »Historia» sanan ahtaammassa merkityksessä on tässä suhteessa nuorin tieteistä; se käsittelee viimeistä myöhäisintä kautta tässä kehitysjaksossa. Filologia ja vertaileva mytologia valaisevat jo varhaisempaa kautta. Ihminen puhui ja loi myyttejä ennenkuin hän jätti jälkeensä kirjallisia muistomerkkejä. Ja näiden tieteiden takana alkavat paleontologian ja luonnonhistorian äärettömät taivaanrannat sarastaa. »Minä puolestani olen aina ajatellut, että lajien synnyn salaisuus piilee morfologiassa (kasvien ja eläinten muoto-opissa), että eläinmuodot ovat hieroglyyfikieli, jonka avain puuttuu meiltä, ja että koko menneisyyden selitys piilee niissä tosiseikoissa, jotka ovat meidän silmäimme edessä, mutta joita emme osaa lukea.» Mutta historiallisia dokumentteja eivät ole ainoastaan elolliset muodot; tähtisumuilla, linnunradalla on sama arvo. On tuleva aika, jolloin luonnontieteetkin muuttuvat historiallisiksi. »Muistelmissaan» valittaa Renan eräässä kohden sitä, että hän joutui harrastamaan historiallisia tieteitä, »noita vähäisiä arveluun perustuvia tieteitä, joista sadan vuoden perästä ei välitetä». Renan uskoo että jos hän olisi antautunut luonnontieteisiin, olisi hän johtunut useampiin Darwinin tuloksista, jotka hän väittää 1845:n tienoissa edeltäpäin aavistaneensa. Tätä valitusta ei tarvitse ottaa kovin vakavasti, sillä monista muista lausunnoista käy ilmi, että Renanin mielestä historiallisilla tieteillä on aivan erikoisen suuri filosofinen arvo.-- Toinen yhtymäkohta Renanin ja Bergsonin välillä on heidän »vitalistinen» käsityksensä kehityksen syistä. Bergson hylkää ajatuksen, että ulkonaiset, »mekaaniset» syyt aiheuttaisivat kehityksen. Elolliset muodot ovat hänen käsityksensä mukaan erään sisäisen sielullisen voiman tuote. Bergson on dualisti. Elottoman aineen rinnalla on maailmassamme vaikuttamassa edelliselle jyrkästi vastakkainen »élan vital», joka yhtenäisenä elämän virtana kuohuu kautta sukupolvien ja yksilöiden. Elottomassakin maailmassa vallitsee määräperäinen liike, mutta se on »putoamista», laskeutumista yhä alemmalle tasolle (entropia); »élan vital» sensijaan on vaivaloista ylöspäin ponnistamista. Elottomassa maailmassa energia hajaantuu ja haihtuu, mutta »élan vital» pyrkii sitä kasaamaan (lehtivihreä ja sen merkitys, orgaaniset yhdistykset).
ellauri112.html on line 186: »L´élan vital» on se elämän meri, jossa me olemme, liikumme ja elämme. Kaunopuheisen, mystillisen tunteen koko hehkulla kuvatessaan tämän elämän prinsiipin alkuperää, sen taistelua Materiaa vastaan ja ihmisen kykyä »intuitionsa» voimalla sukeltautua siihen takaisin, osoittautuu Bergson ikivanhojen mystikkojen täysveriseksi seuraajaksi. Renan ei ole missään antanut yhtenäistä esitystä kehitysopillisista teorioistaan. Mutta monista yksityisistä lausunnoista käy riittävästi ilmi hänen »vitalistinen» kantansa. »Kaksi seikkaa, aika ja pyrkimys edistykseen, selittävät maailman. Ilman tätä hedelmällistä edistyksen siementä jäisi aika ikuisesti martaaksi. Jonkunlainen sisäinen jousi, joka työntää kaiken elämään, ja yhä enemmän kehittyneeseen elämään, kas siinä välttämätön olettamus (Dialogues philosophiques, s. 177). Koko maailma on työssä ja pyrkii toteuttamaan jotain salattua tarkoitusta, se oli eräs Renanin rakkaimmista ajatuksista, jota hän skeptillisimmälläkin tuulellaan helli. Viimeisessä filosofisessa kirjoituksessaan, »Examen de consciance philosophique» (Feuilles détachées -kokoelmassa) sanoo hän pitävänsä pintapuolisina niitä vastaväitteitä »finalismia» vastaan, joita eräät tiedemiehet tekevät, huomauttaessaan luonnon epätäydellisyyksistä. Nämä vastaväitteet eivät estä olettamasta, että maailmassamme vaikuttaa salainen pyrkimys, syvällinen nisus, joka sokeana toimii olemiston kuiluissa, työntäen kaiken elämään, kaikissa avaruuden kohdissa. Tämä nisus ei ole tietoinen eikä kaikkivoipa; se tekee parhaansa aineesta, joka sillä on käytettävänään. Mutta ehkä se nisus, joka vaikuttaa maailmankaikkeuteen kokonaisuudessaan, eräänä päivänä tulee tajuiseksi, kaikkitietäväksi, kaikkivoipaiseksi. Jumala syntyy... Toteutuu niin korkea tietoisuuden aste, ettei meillä siitä voi olla mitään käsitystä. Ikuisuus tarjoaa loppumattomat mahdollisuudet. Absoluuttinen olento, päästyään kehityksensä päähän ja opittuaan täydellisesti tuntemaan itsensä, toteuttaa kenties kaikki voimansa avulla uskonnon: hurskasten ylösnousemuksen ja ijankaikkisen elämän...
ellauri112.html on line 188: Kaikki tämä kuitenkin lisäyksellä kenties. Päinvastainen tulos on yhtä mahdollinen; ehkäpä kaiken tuon pyrkimyksen tuloksena on tyhjyys; ehkäpä totuus on masentava... On puhuttu niin paljon Renanin »skeptillisyydestä». Jotka tahtovat olla oikein moderneja, hekkumoivat niillä »Dyb af Skepsis» (Brandes), joita he näkevät Renanin harmittomimpienkin ajatusten alla. Muistuu mieleen »keisarin uudet vaatteet» ... Vastakkainen leiri näkee tässä epäilyssä, tässä hiljaisessa hymyssä, törkeää rienausta. Mutta oikeastaan Renan on »skeptikko» vain siksi, että hän niin mielellään tutkistelee asioita, joihin ei ajatuksemme anna mitään lopullista vastausta, joihin nähden vapaasti liikkuva pro et contra on ylin viisaus. Taasen syy siihen, että Renan alituisesti palaa uudelleen tutkistelemaan elämän ja maailman mahdollisuuksia ja tulevaisuuden perspektiivejä, vaikkei hän koskaan pääse pitemmälle kuin noihin »ehkä» ja »kenties», on luullakseni haettava hänen uskonnollisesta »dilettantismistaan». Lapsuutensa ja nuoruutensa hartaasta ja ylevästä katoolisuudesta vieraantui Renan vain järkensä, ei koskaan tunteensa puolesta. Syvä kaipaus, jolla hän jätti Saint Sulpicen seminaarin, ei hänessä koskaan sammunut. Mikään mahdollisuus ei hänelle myöhäiseen vanhuuteensa saakka ollut rakkaampi ajatella kuin se, että uskonto sittenkin olisi tosi. Viimeiseen saakka koettaa hän tieteellisesti ymmärrettyyn maailmankuvaan sovittaa uskonnollisia käsitteitä, Jumala, ylösnousemus, kuolemattomuus. Tämä alituinen ja yhä uudistuva askarteleminen perspektiivien kanssa, joista hän kuitenkin kerran on luopunut, on yhteydessä Renanin luonteen päättämättömyyden kanssa. Tämä päättämättömyys oli hänessä niin silmiinpistävä, että hänen vanha ystävänsä Berthelot saattaa epäillä olisiko Renan koskaan lopullisesti rikkonut väliänsä kirkon kanssa, ellei hänellä olisi ollut tukenaan sisarensa Henriette, voimakas, päättäväinen, syvä luonne, joka kaukaa lähettämillään kirjeillä auttoi Renanin seuraamaan vakaumustaan. Palatakseni takaisin käsitteisiin »nisus» ja »élan vital», on sanottava että ne eivät toisistaan eroa vain siinä, että edellinen on latinaa, jälkimäinen ranskaa! Renanin »nisus» laahaa alituisesti liepeissään tuote »ehkä» ja »kenties ei kuitenkaan». Renan on alituisesti tietoinen siitä, että metafyysillinen filosofia on pelkkää runoilua, mielikuvituksen leikkiä, jolla on tosin lakastumaton viehätyksensä, mutta joka on otettava cum grano salis. »Renanismin» rinnalla on »bergsonismi» karkeasti dogmaatinen. Empimättä uskoo Bergson metafyysillisiin kangastuksiinsa, jotka runollisen mielikuvituksen näkyinä kieltämättä ovat mukaansatempaavan kauniit.-- Kolmas yhtymäkohta Renanin ja Bergsonin välillä on kenties kaikista mieltäkiinnittävin. Se koskee spekulatiivisen järjen kantavuutta tiedonlähteenä ja spekulatiivisen tiedon arvoa. Renanin käsitys filosofian olennosta ja tehtävästä on kenties hieman huojuva. Mutta siinä suhteessa on se selvä, että hänen mielestään spekulatiivinen filosofia, jolla muka on oma tiedelähteensä ja omat metodinsa, on vähänarvoinen. Kaikki suuret filosofit ovat olleet suuria tiedemiehiä; Aristoteles, Descartes, Leibniz, Kant tiesivät kaiken, mitä heidän vuosisatansakin. Ne ajat taas, jolloin filosofia on muuttunut »spesialiteetiksi», ovat olleet sen alennuksen kausia. Sellainen oli myöhempi kartesiolaisuus (Malebranche), sellainen Renanin nuoruudessa Saksan spekulatiivinen idealismi. Meidän aikanamme näyttävät pitkin koko rintamaa tieteet, joko historialliset tai luonnontieteet, olevan määrätyt ottamaan vastaan filosofian perinnön. Filosofian täytyy tulla tieteelliseksi, ellei se tahdo tulla Penelopen kankaaksi, jota lakkaamatta ja aina turhaan aletaan uudelleen. Ja Renan uskoo, että sensijaan kuin edellisinä vuosisatoina luonnontieteet tuottivat parhaan aineiston filosofisille aateskeluille, »historia on meidän aikamme todellinen filosofia» (Essais de morale et de critique, s. 83).
ellauri112.html on line 190: Renan huomauttaa että spekulatiivisessa filosofiassa aina on jotain, mikä muistuttaa keskiaikaisen Raimundus Lulluksen fantastista konetta, jonka avulla pelkästään käsitteitä kombinoimalla piti löydettämän totuus ja vältettämän erehdys. Puhdas spekulatiivinen logiikka, jonka avulla on luultu voitavan vapautua kärsivällisestä tutkimuksesta ja työstä, on oikealle tieteelle yhtä vahingollinen kuin Lulluksen kone. Filosofoida on oppia tuntemaan universumi. Tämä on kokoonpantu fyysillisestä ja psyykillisestä maailmasta, luonnosta ja ihmiskunnasta. Siis on luonnon ja ihmiskunnan tutkimus koko filosofia[6]. Missään ei spekulatiivinen logiikka niin paljasta heikkouttaan kuin niissä tieteissä, jotka käsittelevät eläviä objekteja. Geometriassa, algebrassa jne., joissa ei välitetä todellisuudesta, on aateskelu paikallaan. Mutta sensijaan esim. ihmiskuntaa käsittelevissä tieteissä, joissa kaikki yleiset aatteet perustuvat vain puolittain totuuteen, puolittain erehdykseen, täytyy aateskelun tulokset askel askeleelta tarkistaa kokemuksen avulla. »Logiikka ei tavoita vivahduksia; mutta hengentieteiden alalla totuudet läpeensä piilevät vivahduksessa. Ne pujahtavat skolastiikan verkonsilmukoiden läpi; niitä ei katsella kasvoista kasvoihin, vaan ne löydetään osittain, salaisesti, milloin enemmän, milloin vähemmän» (Essais de morale etc., s. 189 ja seur.). Yllä harventamassani rivissä on Renan lausunut julki yhden bergsonilaisuuden ydinajatuksista. Mutta saman ajatuksen käsitteellisen ajattelun voimattomuudesta tapaa nykyään hyvin yleisesti muuallakin. On syytä sentähden vähän tarkastaa tuota merkillistä lausetta. Spekulatiolle, vastakohtana kokemustieteelle, on omituista, että se lähtee liikkeelle määrätyistä käsitteistä ja arvostelmista, jotka se muodostaa apriorisesti, ennen kokemusta, kun sensijaan kokemustiede kokonaan elää ja hengittää tutkimusesineessään, joka luo sen käyttämät käsitteet ja arvostelmat ja on valmis aina synnyttämään uusia, kun entiset osoittautuvat riittämättömiksi. Puhdas aateskelu kombinoi apriorisia arvostelmiaan ja tekee niistä täten johtopäätöksiä. Tämä ajatustyö noudattaa muodollisen logiikan lakeja, joista ensimäinen on se, että kukin käsite on muuttumaton, pysyy merkitykseltään identisenä. Kun tällaisen aateskelun tuloksia ruvetaan sovittamaan todellisuuteen, syntyy omituisia vaikeuksia. Tyydyn vain yhteen esimerkkiin, jota Bergson mielellään käyttää osoitteena abstraktisen logiikan heikkoudesta. Puhdas aateskelu, joka työskentelee sellaisilla määreillä kuin »ykseys» ja »moninaisuus», olettaen että ne voidaan sovelluttaa kaikkiin ajatuksen esineisiin poikkeuksetta, johtuu m. m. seuraavaan vaikeuteen: onko elävä organismi, onko sielunelämä »ykseys» vai »moninaisuus»? On selvää ettei kumpikaan näistä määreistä sovellu näihin objekteihin. Organismi, sielunelämä eivät ole sellaisia yksinkertaisia esineitä, jotka olisi leimattava joko »ykseyksiksi» tai »moninaisuuksiksi». Mitä voidaan päättää tästä? Tietenkin, että spekulatiivinen metodi on väärä, että jos lähdetään liikkeelle rajoitetusta määrästä käsitteitä, tullaan ennemmin tai myöhemmin kohtaan, jolloin yksikään näistä käsitteistä ei sovellu ilmaisemaan tarkoitettua ilmiötä. Kokemustiedolle sensijaan tätä vaikeutta ei esiinny; todellisuus, jossa se liikkuu ja elää, luo sille tarpeen tullen aina uusia käsitteitä. Katsokaamme spektriä, jossa auringon valkea valo yhdenjaksoisissa ylimenoissa taittuu lukemattomiin vivahduksiin, niin että jokainen spektrin poikkiviiva on hitusen verran toisenvärinen kuin edellinen! Jokapäiväinen kielenkäyttö tulee toimeen muutamalla, viidellä, kuudella värinimityksellä. Se yksinkertaisesti laiminlyö ylimenot yhdestä »väristä» toiseen. Mutta maalari, jolle värivivahdukset ovat arvokkaita, tarvitsee jo paljon suuremman määrän värejä ilmaisevia käsitteitä: ultramariini, karmiini jne. Mikään ei estäisi muodostamasta uusia värien käsitteitä tuhansiin saakka, aina värienerottamiskykymme rajaan asti.
ellauri112.html on line 192: Syy siihen, että juuri käsitteet »vihreä», »punainen» jne. on muodostettu, eikä aivan toisia, piilee tietysti näiden vivahdusten käytännöllisessä merkityksessä. Lauselma: »logiikka ei tavoita vivahduksia» tarkoittaa siis: spekulatiivinen, aprioristinen logiikka ei tavoita vivahduksia. Kaikkia värivivahduksia ei voida ilmaista viidellä tai kuudella värinimityksellä. Mutta kokemustiede, kokemuksellinen logiikka tavoittaa kyllä mitä vivahduksia tahansa. Minulla on tällä hetkellä mielikuva ihan määrätystä punaisen vivahduksesta, joka imupaperillani on; jos tahtoisin, voisin nimittää tätä vivahdusta esim. klm: siten olisi uusi käsite muodostettu, käsite, joka tavoittaisi ihan määrätyn vivahduksen. Tällaisen käsitteen muodostaminen olisi kuitenkin kovin epätarkoituksenmukaista. Paljon tärkeämpiä kuin äärimäisen yksilölliset vivahdukset, kuin ne ominaisuudet, jotka kussakin esineessä ovat erilaisia, ovat yleensä esineiden yhteiset ominaisuudet. Käsite klm ilmaisisi vain yhdellä tai aivan harvoilla esineillä olevaa ominaisuutta, käsite »punainen» sellaista ominaisuutta, joka on lukemattomilla ja jonka jokainen omasta kokemuksestaan tuntee. Sanoin, että Renan yllämainitulla lauseellaan on lausunut julki Bergsonin filosofian ydinajatuksen. Mutta siinä tapauksessa Bergson on käsittänyt tuon lauseen ihan sananmukaisesti. Bergsonin mukaanhan kaikki logiikka, kaikki ajattelu on voimaton tavoittamaan todellisuutta, joka ei ole muuta kuin vivahduksia. Hänhän esittää, mitenkä inhimillinen äly on kuin valmiiden vaatteiden varasto, johon yritetään pukea todellisuus, katsomatta kuinka se niihin soveltuu. Hän vertaa älyämme kinematograafikoneeseen, joka ottaa muutamia liikkumattomia silmänräpäyskuvia elämän alituisesta virtailusta, ja yrittää näistä kuolleista kuvista uudelleen panna kokoon elävän todellisuuden. Hän puhuu ymmärryksemme »mekanistisesta vaistosta», joka viettää voittokulkuaan geometriassa, mutta on kykenemätön ratkaisemaan elämän arvoitusta. Tällä tavoin Bergson syyttää tiedettä virheestä, johon ei ollenkaan se, vaan juuri filosofia on tehnyt itsensä syypääksi-- spekulatiivisesta logiikasta, jota monet filosofit ovat rakastaneet, mutta joka tiedemiesten parhaille on ollut kauhistus. Näin yrittää hän riistää tieteeltä sananvallan sen mieltäkiinnittävimmissä kysymyksissä, ja panna sijalle runollisen »intuitionsa», jota ei millään keinoin voi kontrolloida, joka ei sisällä mitään mahdollisuutta eroittaa totuutta erehdyksestä. Jos koskaan, on filosofia Bergsonissa muuttunut »spesialiteetiksi». (Aika 10, 10-18) * * * * *
ellauri112.html on line 216: Uusi!!: Satanismi ja Ahriman · Katso lisää »
ellauri112.html on line 221: Uusi!!: Satanismi ja Aleister Crowley · Katso lisää »
ellauri112.html on line 226: Uusi!!: Satanismi ja Altruismi · Katso lisää »
ellauri112.html on line 231: Uusi!!: Satanismi ja Amuletti · Katso lisää »
ellauri112.html on line 236: Uusi!!: Satanismi ja Anton LaVey · Katso lisää »
ellauri112.html on line 241: Uusi!!: Satanismi ja Ayn Rand · Katso lisää »
ellauri112.html on line 246: Uusi!!: Satanismi ja Azazel (demoni) · Katso lisää »
ellauri112.html on line 251: Uusi!!: Satanismi ja Beelzebub · Katso lisää »
ellauri112.html on line 256: Uusi!!: Satanismi ja Charles Baudelaire · Katso lisää »
ellauri112.html on line 261: Uusi!!: Satanismi ja Charles Darwin · Katso lisää »
ellauri112.html on line 266: Uusi!!: Satanismi ja Dualismi (filosofia) · Katso lisää »
ellauri112.html on line 271: Uusi!!: Satanismi ja Eenokin kieli · Katso lisää »
ellauri112.html on line 276: Uusi!!: Satanismi ja Epikurolaisuus · Katso lisää »
ellauri112.html on line 281: Uusi!!: Satanismi ja Eugeniikka · Katso lisää »
ellauri112.html on line 286: Uusi!!: Satanismi ja Evankeliumi Markuksen mukaan · Katso lisää »
ellauri112.html on line 291: Uusi!!: Satanismi ja Evoluutio · Katso lisää »
ellauri112.html on line 296: Uusi!!: Satanismi ja Fasismi · Katso lisää »
ellauri112.html on line 301: Uusi!!: Satanismi ja Friedrich Nietzsche · Katso lisää »
ellauri112.html on line 306: Uusi!!: Satanismi ja Halloween · Katso lisää »
ellauri112.html on line 311: Uusi!!: Satanismi ja Hedonismi · Katso lisää »
ellauri112.html on line 316: Uusi!!: Satanismi ja Herbert Spencer · Katso lisää »
ellauri112.html on line 321: Uusi!!: Satanismi ja Ikonografia · Katso lisää »
ellauri112.html on line 326: Uusi!!: Satanismi ja Itsesuggestio · Katso lisää »
ellauri112.html on line 331: Uusi!!: Satanismi ja Jobin kirja · Katso lisää »
ellauri112.html on line 336: Uusi!!: Satanismi ja John Milton · Katso lisää »
ellauri112.html on line 341: Uusi!!: Satanismi ja Juutalaisuus · Katso lisää »
ellauri112.html on line 346: Uusi!!: Satanismi ja Kadotettu paratiisi · Katso lisää »
ellauri112.html on line 351: Uusi!!: Satanismi ja Kansallissosialismi · Katso lisää »
ellauri112.html on line 356: Uusi!!: Satanismi ja Kesäpäivänseisaus · Katso lisää »
ellauri112.html on line 361: Uusi!!: Satanismi ja Keskiaika · Katso lisää »
ellauri112.html on line 366: Uusi!!: Satanismi ja Kevätpäiväntasaus · Katso lisää »
ellauri112.html on line 371: Uusi!!: Satanismi ja Kristinusko · Katso lisää »
ellauri112.html on line 376: Uusi!!: Satanismi ja Kun maailma järkkyi · Katso lisää »
ellauri112.html on line 381: Uusi!!: Satanismi ja Länsi · Katso lisää »
ellauri112.html on line 386: Uusi!!: Satanismi ja Lucifer · Katso lisää »
ellauri112.html on line 391: Uusi!!: Satanismi ja Max Stirner · Katso lisää »
ellauri112.html on line 396: Uusi!!: Satanismi ja Mefistofeles · Katso lisää »
ellauri112.html on line 401: Uusi!!: Satanismi ja Meritokratia · Katso lisää »
ellauri112.html on line 406: Uusi!!: Satanismi ja Niccolò Machiavelli · Katso lisää »
ellauri112.html on line 411: Uusi!!: Satanismi ja Okkultismi · Katso lisää »
ellauri112.html on line 416: Uusi!!: Satanismi ja Pakanaverkko · Katso lisää »
ellauri112.html on line 421: Uusi!!: Satanismi ja Parodia · Katso lisää »
ellauri112.html on line 426: Uusi!!: Satanismi ja Pentagrammi · Katso lisää »
ellauri112.html on line 433: Uusi!!: Satanismi ja Romantiikka · Katso lisää »
ellauri112.html on line 438: Uusi!!: Satanismi ja Saatana · Katso lisää »
ellauri112.html on line 443: Uusi!!: Satanismi ja Saatanallinen Raamattu · Katso lisää »
ellauri112.html on line 448: Uusi!!: Satanismi ja Saatanan kirkko · Katso lisää »
ellauri112.html on line 453: Uusi!!: Satanismi ja Saatananpalvonta · Katso lisää »
ellauri112.html on line 458: Uusi!!: Satanismi ja Seitsemän kuolemansyntiä · Katso lisää »
ellauri112.html on line 463: Uusi!!: Satanismi ja Seth · Katso lisää »
ellauri112.html on line 468: Uusi!!: Satanismi ja Setin Temppeli · Katso lisää »
ellauri112.html on line 473: Uusi!!: Satanismi ja Solipsismi · Katso lisää »
ellauri112.html on line 478: Uusi!!: Satanismi ja Sosiaalidarvinismi · Katso lisää »
ellauri112.html on line 483: Uusi!!: Satanismi ja Suomi · Katso lisää »
ellauri112.html on line 488: Uusi!!: Satanismi ja Syntymäpäivä · Katso lisää »
ellauri112.html on line 493: Uusi!!: Satanismi ja Syyspäiväntasaus · Katso lisää »
ellauri112.html on line 498: Uusi!!: Satanismi ja Taikuus (yliluonnollinen) · Katso lisää »
ellauri112.html on line 503: Uusi!!: Satanismi ja Talvipäivänseisaus · Katso lisää »
ellauri112.html on line 508: Uusi!!: Satanismi ja Tanak · Katso lisää »
ellauri112.html on line 513: Uusi!!: Satanismi ja Teismi · Katso lisää »
ellauri112.html on line 518: Uusi!!: Satanismi ja Temppeliherrain ritarikunta · Katso lisää »
ellauri112.html on line 523: Uusi!!: Satanismi ja Thomas Hobbes · Katso lisää »
ellauri112.html on line 528: Uusi!!: Satanismi ja Valistus · Katso lisää »
ellauri112.html on line 533: Uusi!!: Satanismi ja Varhaiskristillisyys · Katso lisää »
ellauri112.html on line 538: Uusi!!: Satanismi ja Yhdysvallat · Katso lisää »
ellauri112.html on line 543: Uusi!!: Satanismi ja Yli-ihminen · Katso lisää »
ellauri112.html on line 548: Uusi!!: Satanismi ja Zarathustralaisuus · Katso lisää »
ellauri112.html on line 838: He is dead but buy his book What Would Jesus Drink? by Brad Whittington. Price: $0.99 USD. Words: 38,770. Language: English. Published: August 13, 2011. Categories: Autofiction » Religion & Spirituality » Christianity. It includes 247 verses from the bible and the rest of it as appendix for further reading. Brad Whittington's tag cloud: alcohol beer jesus wine.
ellauri117.html on line 144: 1906 machte Kafka seinen Abschluß an der Prager Universitet und wandte sich mit Unbehagen dem Versicherungsgeschäft zu. Die Plackerei der Büroarbeit verlangte nach einem Ausgleich, und er nahm jede Gelegenheit wahr, außerhalb der Stadt zu schwinmen, zu rudern oder zu wanken. Aber diese Zerstreuungen waren nur kurze Unterbrechungen der zermürbenden Routine, die er sich gezwungenermaßen als Lebensinhalt gewählt hatte. Tagsüber arbeitete er für die Arbeiter-Unfall-Versicherungs-Anstalt», und
ellauri117.html on line 149: «Die Welt ... und mein Ich zerreißen in unlösbarem Widerstreit meinen Körper.»
ellauri117.html on line 153: machen. In den zwanziger Jahren edierte er die drei Romanfragmente Kafkas, Mitte der dreißiger Jahre veröffentlichte er die erste Gesammelte Werke»-Ausgabe. Doch erst nach dem Zweiten Weltkrieg wurde die Bedeutung Franz Kafkas einem breiten Leserpublikum bewusst.
ellauri117.html on line 160: Man sagt, daß Kafka seine erste sexuelle "Begegnung" mit seiner französischen Gouvernante hatte, doch hat er diskreterweise immer nur in Andeutungen über dieses «Urerlebnis» gesprochen. Den ersten regen Geschlechtsverkehr hatte er als Zwanzigjähriger mit einer tschechischen Verkäuferin. Sie verbrachten einen Abend in einer billigen Absteige. Diese Erfahrung bestärkte Kafka in seinem Ekel vor dem Geschlechtsverkehr und in seinem Glauben, daß Sexualität eine von Natur aus schmutzige, nichtswürdige Anlegenheit sei. Gerade das Entgegengesetzte predigte D.H.Lawrence (infra). Trotzdem streunte er seine ganze Studentenzeit indurch immer wieder durch das Bordellviertel von Prag, genau wie die anderen Heißsporne unter seinen Kommilitonen. Er ekelte sich vor seiner eigenen sexuellen Lust, erkannte aber zugleich auch die Notwendigkeit, ihr hin und wieder einzustecken:
ellauri117.html on line 170: In 1920, als er sich wieder auf einer Erholungskur in Südtirol befand, begann er einer Frau zu schreiben, die ihm geistig ebenbürtig war. Sie hieß Milena Jesenská-Polak, war 24 Jahre alt, verheiratet und keine Jüdin. Sie war eine emanzipierte Frau, Künstlerin und Intellektuelle, die Kafka gebeten hatte, einige seiner Werke ins Tschechische übersetzen zu dürfen. Sie vergötterte Kafka als Schriftsteller und konnte sich in seine seelische Welt einfühlen, denn auch sie hatte unter einem tyrannischen Vater zu leiden gehabt. Kafka bot ihr finanzielle Unterstützung an, wenn sie ihren Ehemann verließe. Vor ihrer endgültigen Entscheidung verbrachten die beiden jedoch vier Tage lang «Probeflitterwochen». Nach ihrer Rückkehr schlug Milena das Angebot aus. Ihr war schnell klargeworden, was es bedeutete, mit einem dem Tod geweihten
ellauri118.html on line 809: La Princesse de Clèves est un roman de Madame de La Fayette, d´abord publié anonymement en 1678. Le roman prend pour cadre la vie à la cour des Valois « dans les dernières années du règne de Henri Second », comme l´indique le narrateur dans les premières lignes du récit. Il peut donc être défini comme un roman historique, même s´il inaugure, par bien des aspects (souci de vraisemblance, construction rigoureuse, introspection des personnages) la tradition du roman d´analyse. C´est en effet un des premiers romans dits psychologiques, ce qui contribue à sa modernité.
ellauri118.html on line 816: Sacré roi de France le 26 juillet 15471 à Reims, il prend comme emblème le croissant de lune, qui est depuis toujours celui de la maison d´Orléans à laquelle il appartient en tant que fils cadet de François Ier[réf. nécessaire]. Ses devises sont Plena est œmula solis (« L´émule du soleil est pleine ») et Donec totum impleat orbem (« Jusqu´à ce qu´elle remplisse le monde tout entier »).
ellauri118.html on line 903: »Sinä olet myynyt itsesi tekemään sitä, mikä on pahaa Herran silmissä. Sen tähden Herra sanoo näin: ”Minä saatan sinut onnettomuuteen. Minä lakaisen sinut pois ja hävitän Israelista miespuoliset jälkeläisesi, niin suuret kuin pienetkin. Minä teen sinun suvullesi niin kuin tein Jerobeamin, Nebatin pojan, suvulle ja Baesan, Ahian pojan, suvulle. Tämän teen siksi, että olet herättänyt minun vihani ja johdattanut Israelin tekemään syntiä. Missä koirat nuoleksivat Nabotin verta, siellä ne nuoleksivat sinunkin vertasi ja portot peseytyvät siinä! Ja koirat ovat syövä Isebelin Jisreelin vainioilla! Sen Ahabin jälkeläisen, joka kuolee kaupungissa, syövät koirat, ja sen, joka kuolee muurien ulkopuolella, syövät taivaan linnut.”»
ellauri118.html on line 909: »Mutta kun Ahab kuuli Elian sanat, hän repäisi vaatteensa ja pani säkkikankaan paljaalle iholleen. Hän paastosi, nukkui pelkkä säkkikangas yllään ja kulki pää painuksissa»
ellauri118.html on line 913: »Oletko huomannut, miten Ahab on nöyrtynyt minun edessäni? Koska hän on noin nöyrtynyt, minä en tuo onnettomuutta vielä hänen päivinään. Vasta hänen poikansa aikana minä saatan hänen sukunsa onnettomuuteen».
ellauri118.html on line 919: »Ota hänet vaunuista ja heitä jisreeliläisen Nabotin pellolle. Muistathan sen Herran ennustuksen? Kun me ajoimme valjakoillamme hänen isänsä Ahabin perässä, kuninkaalle lausuttiin tämä Herran sana: ”Totisesti, minä näin eilen Nabotin ja hänen poikiensa veren, ja sillä samalla paikalla minä vielä kostan sinulle.” Tee nyt Herran sanan mukaisesti, ota hänet vaunuista ja nakkaa pellolle!» Näin ne ennustuxet toteutuvat.
ellauri118.html on line 931: – »Huolehtikaa siitä, että se kirottu tulee haudatuksi. Onhan hän sentään kuninkaan tytär!»
ellauri118.html on line 935: »Herran sanat ovat käyneet toteen. Hänhän sanoi palvelijansa, tisbeläisen Elian, suulla: ”Koirat syövät Jisreelin maatilalla Isebelin ruumiin, ja se ruumis on Jisreelin pellolla levällään kuin lanta, niin ettei kukaan voi enää sanoa: Tämä on Isebel.”»
ellauri133.html on line 793: В 1915 году Константин Георгиевич Паустовский (1892—1968) впервые приехал в Ефремов. В советские годы Паустовский с женой Екатериной часто приезжал в Ефремов. Лето 1924 года они с семилетним сыном Вадимом провели в деревне Богово, где Паустовский познакомился с отставным полковником царской армии, послужившим ему прототипом для рассказа «Старик в потёртой шинели». Бывший полковник любил ловить рыбу на Красивой Мече. После войны Паустовский приезжал в Ефремов на могилу матери Бунина.
ellauri135.html on line 59: В 1915 году Константин Георгиевич Паустовский (1892—1968) впервые приехал в Ефремов. В советские годы Паустовский с женой Екатериной часто приезжал в Ефремов. Лето 1924 года они с семилетним сыном Вадимом провели в деревне Богово, где Паустовский познакомился с отставным полковником царской армии, послужившим ему прототипом для рассказа «Старик в потёртой шинели». Бывший полковник любил ловить рыбу на Красивой Мече. После войны Паустовский приезжал в Ефремов на могилу матери Бунина.
ellauri141.html on line 585: Pohjimmaltaan hyvin pieni määrä antiikin kirjoja merkitsee (mun) elämässä jotakin; eikä kuuluisimpia ole niiden joukossa. Tyylitajuni, joka heti aisti epigrammin tyylilajiksi, heräsi miltei heti kun jouduin kosketuksiin juoruilevan Sallustiuksen kanssa. En unohtanut kunnioitetun opettajani Corssenin hämmästystä, kun hän joutui antamaan huonoimmalle latinistilleen parhaan arvosanan, - olin yhdellä iskulla valmis, tulkaa pyyhkimään. Tiivistä, ankaraa tekstiä, jonka perustana oli mahdollisimman paljon substanssia, kylmä viha »kaunosanoja» kuin myös »kaunotunteita» kohtaan - siitä tunnistin itseni. Aina Zarathustraani asti voidaan minun tyylissäni havaita hyvin vakava pyrkimys roomalaiseen esitystapaan, tollaseen aere perenniusiin, mitä tyyliin tulee.
ellauri141.html on line 589: Kreikkalaisia en voi kiittää mistään yhtä väkevistä vaikutelmista; ja suoraan sanoen he eivät voi merkitä paljon paskaakaan, heidän laatunsa on liian vierasta, se on myös liian kusten juoksevaa, ei siis samaa kuin roomalaiset. Kreikkalaisilta ei opita - kuka taas olisi sen oppinut ilman roomalaisia!... Kukaan kreikkalainen ei ole koskaan oppinut kirjoittamaan vaikuttaakseen imperatiivisesti, »klassisesti». Platon esim. oli tyylitön idealisti ja ääliö... (I second that!)
ellauri141.html on line 715: Uusi!!: Hilda Huntuvuori ja Kirjailija · Katso lisää »
ellauri141.html on line 787: « Anabase est une sorte de carrefour à l'intersection entre deux modes d'écriture : celle de l'art « classique » (ordre, harmonie plénitude) et celle de la « modernité » (désarticulation, déconstruction, voire chaos). »
ellauri142.html on line 689: »Three quarks for Muster Mark!
ellauri142.html on line 691: And sure any he has it's all beside the mark.»
ellauri144.html on line 316: »Älä puhu paskaa, Portnoy. Lausu se tuhma runo.»
ellauri144.html on line 323: »Mistä sinä», hän kysyi, »olet oppinut tuollaisia?»
ellauri144.html on line 325: »Shhh. Se jatkuu:»
ellauri144.html on line 330: »Jumpe!» hän kirkui. »Reisiltään!»
ellauri144.html on line 341: »>Siinä se», minä sanoin. Tauko. »Kuka on kirjoittanut sen?» Teeskentelijä. »Sinäkö?»
ellauri144.html on line 343: »William Butler Yeats», minä sanoin, tajuten miten tahditon olin ollut, miten epähienosti olin kiinnittänyt huomiota meidän väliseemme kuiluun: minä olen fiksu ja sinä olet tyhmä, sitä se tahtoi sanoa että minä olin tälle peruskoulupohjalta ponnistavalle naiselle lausunut yhden niistä kolmesta runosta jotka opin collegessa kolmenkymmenenkolmen vuoteni aikana. »Irlantilainen runoilija», sanoin kömpelösti.
ellauri144.html on line 602: rigidifiée) dans l’enseignement par « OHERIC » pour : Observation - Hypothèse -
ellauri144.html on line 932: Fremst i kongshæren sto Olav selv, og han hogg med sverdet etter Tore, men Tore hadde ei reinsskinnskofte, og slaget sklei av i en sky av reinshår. Kongen ropte da til Bjørn Stallare som hadde øks: «Slå du hunden som jern ikke biter på!» Bjørn Stallare ga Tore et slag med øksehammeren slik at han vaklet, men slo ham ikke overende. I stedet kjørte Tore spydet Selshevneren gjennom den andre mens han sa: «Slik spidder vi bjørnene!»
ellauri144.html on line 938: Ettertiden, spesielt de kirkelige skriftene, har forsøkt å rettferdiggjøre Olavs krav til tronen og hans kongedømme ved å fordømme og fortegne hans motstandere. Hvis helgenkongen var god, var hans motstandere onde. Fienden er djevelen og Olavs motstandere djevelens medhjelpere. Tore Hund og hans allierte var «ondsinnede mennesker og ugjerningsmenn», og «svikere», «onde» og «troløse». Betegnende er Adam av Bremens påstand at høvdingene gikk mot kongen fordi han hadde drept konene deres, og kvinnene ble drept fordi de drev på med trolldom.
ellauri144.html on line 940: Trolldomsmotivet går igjen for nordlendingene og Hålogaland. Tore Hund drev handel med finnene og skaffet seg «tolv reinskinnskufter med mye trollskap i». Siden stilte Tore Hund elleve utvalgte menn først i striden mot kongen, og han selv var den tolvte, og underforstått var de tolv bar alle kofter besatt med trolldom. Trolldomstemaet går igjen også i Olav Tryggvasons saga i hans møte med Raud den ramme.
ellauri144.html on line 942: Etter at Olav var flyktet til Gardariket sier Snorre Sturlasson at grunnen til at nordmennene reiste seg mot kongen var at «de ikke tålte hans rettferdighet» da han straffet rike likt med fattige. Denne rettferdiggjøringen av Olavs styre er ikke historisk korrekt, like lite som konstruksjonene om trolldom og de senere påståtte mirakler er det.
ellauri144.html on line 946: Samtidige skaldekvad nyanserer det religiøse bildet som fortrengte det politiske bildet av Olav Haraldsson. Sigvat skald sier i kvadet Erfidråpa at Olav hogg etter Tore med sverdet, men det beit ikke på Tore Hund. Også Sigvat var preget av den kirkelige demoniseringen av kongens motstandere, men samtidig sier han at «den mann som bebreider Tore for feighet, fornekter den dristige Hunds sanne mot, (...) ettersom den kraftige kriger (...) våget å rette hugg mot en konge».
ellauri144.html on line 950: Etter slaget på Stiklestad forlot Tore Hund Norge. Snorre har kun vage og sekundære informasjoner om hans videre skjebne: «Tore Hund fór bort fra landet kort tid etter kong Olavs fall. Tore fór til Jorsal, og mange har fortalt at han visst ikke kom tilbake.» At Jorsal, det vil si Jerusalem, skulle ha vært målet tyder på at Snorres kilde mente at Tore Hund hadde en bot å sone, noe som ikke er rimelig for en mann som gjorde det han mente var rett. Hvor Tore Hund til slutt havnet, er uvisst, men ettersom han ikke blir bekreftet i andre kilder, er det rimelig å anta at han må ha dødd kort tid etter, enten i 1030 eller året etter. Hjem til Bjarkøy kom han uansett aldri mer.
ellauri145.html on line 38: L´« humour noir », expression dont le sens moderne a été construit par Breton, est un des ressorts essentiels du surréalisme. L´humour, loin d´être un exercice brillant, engage des zones profondes de l´être et dans les formes les plus authentiques et les plus neuves qu´il connaît alors, il se profile sur un arrière-fond de désespoir.
ellauri145.html on line 48: Fatty dans sa « Ford Economy Spéciale » (une caisse à savon motorisée) et Al Clove (Picratt dans la version française) sur son Grand-bi se rendent chez le fermier voisin. Le premier est follement amoureux de Winnie, sa fille et vient lui rendre visite. Le second est porteur d’un message de son père qui propose au fermier de le marier à sa fille en échange de la moitié de ses terres. Al n’est pas très malin mais Fatty n’est qu’un garçon de ferme sans le sou. Malgré l´amour que porte Winnie à Fatty, le fermier n"hésite pas une seconde et est intraitable.
ellauri145.html on line 60: L´humeur sombre de Breton s´exprime pleinement dans ce que Mark Polizzotti appelle le « passage le plus sinistre du manifeste » et qui est selon lui le reflet d´une grande « amertume personnelle », une phrase souvent citée et reprochée à Breton, notamment par Albert Camus : « L´acte surréaliste le plus simple consiste, révolvers aux poings, à descendre dans la rue et à tirer au hasard, tant qu´on peut, dans la foule.» Täähän trendaa nykyäänkin, kun sillä pääsee 6 sekunnixi klikkimeediaan. Polizzotto Salvo Montalbano miehineen puuttuu asiaan.
ellauri145.html on line 77: Avec Marcel Duchamp, Breton fonde la revue VVV et Pierre Lazareff l’engage comme « speaker » pour les émissions de la radio la Voix de l’Amérique à destination de la France. Jacqueline le quitte pour le peintre David Hare.
ellauri145.html on line 81: Apres un autre manifeste contre le Stalinisme avec Camus, Gide, Hemingway et Huxley, il cosigne dans Le Libertaire une « Déclaration préalable » au manifeste « Surréalisme et anarchisme » : « La lutte pour le remplacement des structures sociales et l’activité déployée par le surréalisme pour transformer les structures mentales, loin de s’exclure, sont complémentaires. Leur jonction doit hâter la venue d’un âge libéré de toute hiérarchie et toute contrainte. »
ellauri145.html on line 159: Pétrus Borel, par Célestin Nanteuil d´après Louis Boulanger, avec son chien « qui devait mourir d´avoir trop longtemps partagé sa misère» (André Breton, Anthologie de l´humour noir).
ellauri145.html on line 173: Baudelaire: j´ai toujours eu quelque sympathie pour ce malheureux écrivain dont le génie manqué, plein d´ambition et de maladresse, n´a su produire que des ébauches minutieuses, des éclairs orageux, des figures dont quelque chose de trop bizarre… altère la native grandeur.»
ellauri145.html on line 175: Tristan Tzara: « La Lycanthropie de Pétrus Borel n´est pas une attitude d´esthète, elle a des racines profondes dans le comportement social du poète […] qui prend conscience de son infériorité dans le rang social et de sa supériorité dans l´ordre moral.»
ellauri145.html on line 181: - Zauner la glauje, »- répliqua-t-il en essayant une grimace avec sa hideuse petite bouche. Là-dessus, je fis un effort pour me lever, dans
ellauri145.html on line 212:
Charles Pierre Baudelaire naît le 9 avril 18215 au 13 rue Hautefeuille6 à Paris : ses parrain et marraine sont les parents « adoptifs » de sa mère, Pierre Perignon et Louise Coudougnan7. Celle-ci, Caroline Dufaÿs, a vingt-sept ans. Son père, Joseph-François Baudelaire, né en 1759 à La Neuville-au-Pont8, en Champagne, est alors sexagénaire. Quand il meurt en 1827, Charles n´a que cinq ans. Cet homme lettré, épris des idéaux des Lumières et amateur de peinture, peintre lui-même, laisse à Charles un héritage dont il n´aura jamais le total usufruit. Il avait épousé en premières noces, le 7 mai 1797, Jeanne Justine Rosalie Janin, avec laquelle il avait eu un fils, Claude Alphonse Baudelaire, demi-frère de Charles.
ellauri145.html on line 214: Un an plus tard, sa mère se remarie avec le chef de bataillon Jacques Aupick. C´est à l´adolescence que le futur poète s´opposera à ce beau-père interposé entre sa mère et lui. « Lorsqu´il arrive à Lyon, Charles a dix ans et demi… À l´égard de son beau-père aucune hostilité n´est alors perceptible. ».
ellauri145.html on line 217: « S´il va haïr le général Aupick, c´est sans doute que celui-ci s´opposera à sa vocation. C´est surtout parce que son beau-père lui prenait une partie de l´affection de sa mère. […] Une seule personne a réellement compté dans la vie de Charles Baudelaire : sa mère. »
ellauri145.html on line 221: Renvoyé du lycée Louis-le-Grand en avril 1839 pour ce qui a passé pour une vétille, mais que son condisciple au lycée, Charles Cousin (1822-1894) a expliqué comme un épisode d´amitié particulière, Baudelaire mène une vie en opposition aux valeurs bourgeoises incarnées par sa famille. Il passe son baccalauréat au lycée Saint-Louis en fin d´année et est reçu in extremis. Jugeant la vie de l´adolescent « scandaleuse » et désirant l´assagir, son beau-père le fait embarquer pour Calcutta. Le Paquebot des Mers du Sud quitte Bordeaux le 9 ou 10 juin 1841. Mais en septembre, un naufrage abrège le périple aux îles Mascareignes (Maurice et La Réunion). On ignore si Baudelaire poursuit son voyage jusqu´aux Indes, de même que la façon dont il est rapatrié.
ellauri145.html on line 231: No 6 rue Le Regrattier: maison où Baudelaire logea sa maîtresse Jeanne Duval, dite la Vénus noire. De retour à Paris, Charles s´éprend de Jeanne Duval, une « jeune mulâtresse » avec laquelle il connaît les charmes et les amertumes de la passion. Une idylle au sujet de laquelle certains de ses contemporains, comme Nadar, se sont interrogés en s´appuyant sur les déclarations d´un amant de Jeanne Duval et de prostituées connues, qui témoignent au contraire de la chasteté surprenante de Baudelaire.
ellauri145.html on line 233: Dandy endetté, Baudelaire est placé sous tutelle judiciaire et mène dès 1842 une vie dissolue. Il commence alors à composer plusieurs poèmes des Fleurs du mal. Critique d´art et journaliste, il défend Delacroix comme représentant du romantisme en peinture, mais aussi Balzac lorsque l´auteur de La Comédie humaine est attaqué et caricaturé pour sa passion des chiffres ou sa perversité présumée. En 1843, il découvre les « paradis artificiels » dans le grenier de l´appartement familial de son ami Louis Ménard, où il goûte à la confiture verte. Même s´il contracte une colique à cette occasion, cette expérience semble décupler sa créativité (il dessine son autoportrait en pied, très démesuré) et renouvellera cette expérience occasionnellement sous contrôle médical, en participant aux réunions du « club des Haschischins ». En revanche, son usage de l´opium est plus long : il fait d´abord, dès 1847, un usage thérapeutique du laudanum17, prescrit pour combattre des maux de tête et des douleurs intestinales consécutives à une syphilis, probablement contractée vers 1840 durant sa relation avec la prostituée Sarah la Louchette. Comme De Quincey avant lui, l´accoutumance lui dicte d´augmenter progressivement les doses. Croyant ainsi y trouver un adjuvant créatif, il en décrira les enchantements et les tortures.
ellauri145.html on line 242: Le 21 septembre 1844, maître Narcisse Ancelle, notaire de la famille, est officiellement désigné comme conseil judiciaire qui lui alloue une pension mensuelle de 200 francs. En outre, Baudelaire doit lui rendre compte de ses faits et gestes. Cette situation infantilisante inflige à Baudelaire une telle humiliation qu´il tente de se suicider d´un coup de couteau dans la poitrine le 30 juin 1845. Outre sa réputation de débauché, Baudelaire passait pour homosexuel auprès de certains de ses amis: « C´est moi-même », écrit-il « qui ai répandu ce bruit, et l´on m´a cru »
ellauri145.html on line 246: Le 15 juillet 1848 paraît, dans La Liberté de penser, un texte d´Edgar Allan Poe traduit par Baudelaire : Révélation magnétique. À partir de cette période, Baudelaire ne cessera de proclamer son admiration pour l´écrivain américain, dont il deviendra le traducteur attitré. La connaissance des œuvres de Poe et de Joseph de Maistre atténue définitivement sa « fièvre révolutionnaire ». Plus tard, il partagera la haine de Gustave Flaubert et de Victor Hugo pour Napoléon III, mais sans s´engager outre mesure d´un point de vue littéraire (« L´Émeute, tempêtant vainement à ma vitre / Ne fera pas lever mon front de mon pupitre »).
ellauri145.html on line 251: L´HUMOUR chez Baudelaire fait partie intégrante de sa conception du dandysme. On sait que, pour lui, « le mot dandy implique une quintessence de caractère et une intelligence subtile de tout le mécanisme moral de ce monde ». L´humour, nul plus que lui n´a pris soin de le définir par opposition à la gaieté triviale ou au sarcasme grimaçant dans les quels se plaît à se reconnaître l´« esprit français ». Il place Molière en tête des « religions modernes ridicules»; Voltaire, c´est « l´antipoète, le roi des badauds, le prince des superficiels, l´antiartiste, le prédicateur des concierges, le père Gigogne des rédacteurs du Siècle ». Le dandy est partagé entre le souci narcissique de ses attitudes et de ses actes («Il doit aspirer à être sublime sans interruption. Il doit vivre et mourir devant son miroir ») et le désir de provoquer sur son passage une longue rumeur désapprobatrice (« Ce qu´il y a d´enivrant dans le mauvais goût, c´est le plaisir aristocratique
ellauri145.html on line 252: de déplaire »).
ellauri145.html on line 262: Le spleen baudelairien désigne une profonde mélancolie née du mal de vivre, que Charles Baudelaire exprime dans plusieurs poèmes de son recueil Les Fleurs du mal. Quoiqu'il l'associe, discrètement, pour qui veut le lire, non pas à un véritable mal mais plutôt à une rage de vivre. Cette frustration colérique d'un Idéal non réalisé, auquel il ne renonce pourtant pas. Il accompagne finalement le titre de l'ouvrage complet : Spleen et Idéal. Ce spleen éveille un espoir, aisément distinguable dans ses textes les plus sombres : « Je suis comme le roi d'un pays pluvieux, riche, mais impuissant » LXXVII.
ellauri145.html on line 678: Les Chants de Mal Odor. Ce sont un ouvrage poétique en prose de 1869, composé de six parties nommées « chants ». Il s´agit de la première des trois œuvres de l´auteur Isidore Ducasse plus connu sous le pseudonyme de comte de Lautréamont. Le livre ne raconte pas une histoire unique et cohérente, mais est constitué d´une suite d´épisodes dont le seul fil conducteur est la présence de Maldoror, un personnage mystérieux et maléfique. The misanthropic, misotheistic character Maldoror is a figure of evil who has renounced conventional morality. Tulee tosta mieleen että Figura-liivejä mainostettiin ennen lehdissä.
ellauri145.html on line 1032: « Vends-les-nous, ces pierres du Temple », "Myy meille temppelistä kivet",
ellauri145.html on line 1132: Pour subsister, Alphonse Allais s´essaye d´abord à la photographie, sur les traces de son ami Charles Cros, mais ne connaît pas le succès. Il décide alors de s´essayer au métier de journaliste, publiant des chroniques loufoques dans diverses revues parisiennes. Avec ses amis du Quartier latin, il fait aussi partie de plusieurs groupes fantaisistes comme « les Fumistes, « les Hydropathes » ou « les Hirsutes ».
ellauri146.html on line 88: (Er liest diese zwei Zeilen noch einmal laut über und schnalzt mit der Zunge, als ob sie ihm gut schmeckten.) Nein, nein! So eine Metapher gibt es noch gar nicht! Ich erschrecke vor meiner eignen poetischen Kraft! (Behaglich eine Tasse Kaffee schlürfend.) Das Pferd eine Löwenfeder! Und nun das Beiwort »schnell«! Wie treffend! Welche Feder möchte auch wohl schneller sein als das Pferd? – Auch die Worte »eh der Morgen grauet!« wie echt homerisch! Sie passen zwar durchaus nicht hieher, aber sie machen das Bild selbstständig, machen es zu einem Epos im kleinen! – O, ich muß noch einmal vor den Spiegel laufen! (Sich darin betrachtend.) Bei Gott, ein höchst geniales Gesicht! Zwar ist die Nase etwas kolossal, doch das gehört dazu! Ex ungue leonem, an der Nase das Genie!
ellauri146.html on line 112: Der Teufel, der ja das Recht hat, ungalant zu sein, übt eine scharfe, meist cynische Kritik an diesen Helden und Heldinnen der Feder. Als er bei der höchsten Sommertemperatur erfroren aufgefunden wird, ruft er die Gutachten von vier Naturforschern hervor und der eine derselben erklärt: »Betrachten Sie die enorme Häßlichkeit, welche uns aus jeder Miene dieses Gesichts entgegenkreischt und Sie sind ja gezwungen, mir einzuräumen, daß solch eine Fratze gar nicht existieren könnte, wenn es keine deutschen Schriftstellerinnen gäbe.«
ellauri146.html on line 118: Wie er sich selbst zu dieser seichten Belletristik stellt, darüber läßt er uns nicht im Unklaren. Herr Mollfels, eine der Hauptpersonen des Stückes giebt einem Schriftsteller Rattengift gute Lehren. »Sie müssen beileibe alles hinlänglich weich kneten, denn das Weiche gefällt und wenn es auch nur nasser Dreck wäre. Vorzüglich aber müssen Sie stets den Geschmack der Damen im Auge behalten, denn diese, welche noch niemals von einem wahren Dichter als berufene Richterinnen anerkannt sind, gelten jetzt im Reiche der Kunst als oberste Appellationsinstanz; ob man sie wegen ihrer kränklichen Nerven oder wegen ihrer Geschicklichkeit im Charpiezupfen dazu erwählt hat, ist eine unentschiedene Frage. Desto entschiedener ist es, Herr Rattengift, daß man Sie, wenn Sie Gewalt genug besitzen, eine dieser Regeln zu verachten, als einen blindlaufenden, verrückten, rohen Phantasten verschreit, der Schönheiten und Erbärmlichkeiten mild nebeneinanderkleckst. Ständen Homer oder Shakespeare erst jetzt mit ihren Werken auf, so wären Beurteilungen zu erwarten, in denen die Iliade ein unsinniges Gemengsel und der Lear [ganz berechtigt, vgl. Album 198] ein bombastischer Saustall genannt würde; ja manche Recensenten geben vielleicht dem Homer einen wohlgemeinten Fingerzeig, sich nach »der bezauberten Rose« emporzubilden, oder gebieten dem Shakespeare, fleißig in den Romanen der Helmine von Chezy und der Fanny Tarnow zu studieren, um daraus Menschenkenntnis zu lernen.«
ellauri146.html on line 120: Grabbe stellt sich natürlich an die Seite eines solchen neuerstandenen Homer und Shakespeare und an einer andern Stelle, wo er ein keimendes Genie verkündet, liest man wenigstens den stillen Herzenswunsch heraus, er selbst möchte dies Genie sein: »Judenjungen,« sagt der Baron, »deren Bildung im Schweinefleischessen besteht, spreizen sich auf den kritischen Richterstühlen und erheben nicht nur Armseligkeitskrämer zu den Sternen, sondern injurieren sogar ehrenwerte Männer in ihren Lobsprüchen; Reimschmiede, die so dumm sind, daß jedesmal, wenn ein Blatt von ihnen ins Publikum kommt, die Esel im Preise aufschlagen, heißen ausgezeichnete Dichter. Schauspieler, die so langweilig sind, daß natürlich alles vor Freude klatscht, wenn sie endlich einmal abgehen, heißen denkende Künstler; Vetteln, deren Stimme so scharf ist, daß man ein Stück Brot damit abschneiden könnte, tituliert man echt dramatisch Sängerinnen. – O stände doch endlich ein gewaltiger Genius auf, der, mit göttlicher Stärke von Haupt zu Fuß gepanzert, sich des deutschen Parnasses annähme und das Gesindel in die Sümpfe zurücktreibe, aus welchen es hervorgekrochen ist.«
ellauri146.html on line 220: ...Da lernte Grabbe Ludwig Robert kennen, den Bruder der schönen, von Heine gefeierten Schwester, einen der geistvollsten Epigonen der Romantik; aber auch Heinrich Heine selbst, der seine Tragödien Almansor und Ratcliff gerade damals erscheinen ließ und von dem einer der ironischen Freunde berichtet, mit welchem Selbstgefallen seine ungefällige Gestalt damals unter den Linden vor Dümmlers Buchladen »vorbei peripatetisierte,« mit Armensünderwänglein, über welche plötzliche Glut sich ergoß, sobald er sein Werk zum Fenster herausgucken sah. Heines Eigentümlichkeit als Mensch und Dichter hatte für Grabbe viel Sympathisches; er berührte eine verwandte Ader in ihm und blieb gewiß auf die Ausbildung eines, dem idealen Schwung nachspottenden Cynismus, der überall bei Grabbe hervortritt, nicht ohne Einfluß. Damals konnte Heine nicht ahnen, als er den Meister eines phantastischen Humors, den Serapionsbruder Amadeus Hoffmann, zu Grabe tragen sah, daß dasselbe schmerzliche Leiden, welches diese gnomenartige Persönlichkeit hinweggerafft hatte, auch ihn einst an ein langjähriges Krankenlager fesseln werde.
ellauri146.html on line 502: « Et d’un sang précieux sait arroser ses pas. » Lattialämmitystä parempi on uhrin veri.
ellauri146.html on line 507: Où, voyant les humains, Dieu dit : « Je me repens ! » Kuin kun Jumalalta pääsi: D'oh, emämunaus!
ellauri146.html on line 542: Pour m’annoncer la mort ! — Ce qui sera, sera ! » Ilmoittamaan mulle kuolemastani! Whatever will be, will be!
ellauri150.html on line 309: — Parfaitement. Vous lui dites : « Cher piano, cher piano, dis-moi des gentils mots, encore, caresse-moi, donne-moi un petit baiser ! »
ellauri150.html on line 337: Elle jouait son morceau, s’appliquant de son mieux ; et, comme elle était habile, elle y réussissait très passablement, parfois même assez bien. Christophe, qui n’était pas dupe, riait en lui-même de l’adresse « de cette sacrée mâtine (sekarotuinen narttu), qui jouait, comme si elle sentait ce qu’elle jouait, quoiqu’elle n’en sentît rien ». Il ne laissait pas d’en éprouver pour elle une sympathie amusée. (Narsismimarkkeri!) Colette, de son côté, saisissait tous les prétextes pour reprendre la conversation, qui l’intéressait beaucoup plus que la leçon de piano. Christophe avait beau s’en défendre, prétextant qu’il ne pouvait dire ce qu’il pensait, sans risquer de la blesser : elle arrivait toujours à le lui faire dire ; et plus c’était blessant, moins elle en était blessée : c’était un amusement pour elle. Mais comme la fine mouche sentait que Christophe n’aimait rien tant que la sincérité, elle lui tenait tête hardiment, et discutait mordicus (izepäisesti). Ils se quittaient très bons amis.
ellauri150.html on line 446: »Elokuva aiheutti kirjan lukijoiden käsityksen ymmärtää väärin, mistä tarinassa oli lopulta kyse, ja tämä väärinkäsitys vainoaa minua aina kuolemaan asti."
ellauri151.html on line 105: Proust considérait l’homosexualité comme un enfer, une dépravation vouée obligatoirement à l’humiliation morale et physique, au contraire d’un Gide qui dépeint une « pédophilie juvénile et souriante ». Il a toujours eu la hantise que sa mère découvre ses penchants et ce n’est qu’après la mort de ses parents qu’il s’affichera plus ouvertement avec ses amants.
ellauri151.html on line 281: Dilthey a le premier noté l’importance d’un texte de jeunesse de Hegel et y a signalé comme une première esquisse de ce que sera plus tard «la conscience malheureuse». On sait quelle importance revient à la conscience malheureuse dans la Phénoménologie de Hegel, et plus tard encore dans la Philosophie de la Religion. Sous une forme abstraite la conscience malheureuse est la conscience de la contradiction entre la vie finie de l’homme et sa pensée de l’infini. « En pensant je m’élève à l’absolu en dépassant tout ce qui est fini, je suis donc une conscience infinie et en même temps je suis une conscience de soi finie et cela d’après toute ma détermination empirique... Les deux termes se cherchent et se fuient — je suis le sentiment, l’intuition, la représentation de cette unité et de ce conflit et la connexion de ces termes en conflit... je suis ce combat, je ne suis pas un des termes engagés dans le confit, mais je suis les deux combattants et le combat lui-même, je suis le feu et l’eau, qui entrent en contact et le contact et l’unité de ce qui absolument se fuit. » La conscience malheureuse qui dans la Phénoménologie trouve son incarnation historique dans le judaïsme et dans une partie du moyen âge chrétien est en effet la conscience de la vie comme du malheur de la vie. L’homme s’est élevé au-dessus de sa condition terrestre et mortelle ; il n’est plus que le conflit de l’infini et du fini, de l’absolu qu’il a posé en dehors de la vie, et de sa vie réduite à la finitude…
ellauri151.html on line 1140: Turhaan yrität päästä sisään ahtaasta portista. Sillä minä sanon teille: monet yrittävät päästä siitä sisälle eivätkä mahdu. Kun talon isäntä nousee ja sulkee oven, ja sinä seisot ulkopuolella, alat koputtaa oveen sanoen: Herra, Herra, avaa meille! hän vastaa sinulle: En tiedä mistä olet kotoisin. Silloin alat sanoa: Söimme ja joimme ennen teillä, ja sinä opetit meidän kaduillamme. Ja hän vastaa: Minä sanon teille: en tiedä, mistä te tulette; menkää pois minun tyköäni, kaikki te, jotka teitte väärin! Kyllä sulle tulee itku ja hammasten kiristys, kun näet Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin ja kaikki profeetat kellimässä Jumalan valtakunnassa ja sinut heitetään pihalle. Voittoarvan vetäneitä tulee idästä ja lännestä, pohjoisesta ja etelästä; ja he istuvat seisovaan pöytään Jumalan valtakunnassa.»
ellauri152.html on line 240: « Ei, mun ystävä. Tänä iltana mä oon Lysippoxella. Näkemiin Anu!» Ja mä lisäsin lähtiessäni: « Hedelmillä ja herneenpaloilla herkuttelija! Bilitixen pienessä puutarhassa on vain 1 viikuna, mutta vitun hyvä!»
ellauri152.html on line 248: « — Okei. Kuhan ne on tuoreeltaan porsliineja, pestyjä ja hajustetut päästä varpaisiin, ja valmiita muihinkin peleihin jos pyydetään. Anna ao. käskyt. Moro. »
ellauri152.html on line 574: Ce mythe, qui paraît fort ancien et dont certains érudits vont chercher l'origine jusque dans l'Inde bouddhique, se précise à partir du xiiie siècle dans l'Historia major du bénédictin anglais Matthieu Pâris. sous diverses formes. C'est dans les pays de langue allemande que la figure d'Ahasvérus connaît la plus grande faveur, à la suite d'une version de la légende due à Chrysostomus Dudulaeus qui présente l'aventure du « Juif éternel » (1602) comme un récit quasiment autobiographique. La traduction française de ce livre imposera l'expression « Juif errant » (1609). Dès lors, la légende se répand par l'imagerie populaire et les estampes, les complaintes, dont la plus célèbre est celle d'Isaac Laquedem. Le Juif errant, qui personnifie le destin du peuple juif depuis le christianisme, a inspiré de nombreux écrivains : Wordsworth, Goethe, Eugène Sue, Apollinaire. Cette figure légendaire n'a cessé d'alimenter, à l'encontre des Juifs, une dangereuse satire sociale. Elle est, pour une part, responsable de la genèse de l'agitation antisémite des temps modernes. Pour en savoir plus, voir l'article antisémitisme.
ellauri156.html on line 664: 121Herra lähetti Natanin Daavidin luo. Kuninkaan luo tultuaan Natan sanoi: »Eräässä kaupungissa oli kaksi miestä, rikas ja köyhä. 2Rikkaalla oli suuret määrät lampaita ja härkiä, 3mutta köyhällä ei ollut kuin yksi ainoa pieni karitsa, jonka hän oli ostanut. Hän elätti karitsaa, ja se kasvoi hänen luonaan yhdessä hänen lastensa kanssa. Se söi hänen leipäänsä ja joi hänen kupistaan, se makasi hänen sylissään ja oli hänelle kuin tyttöystävä (wink wink). 4Mutta kerran rikkaan miehen luo tuli vieras. Rikas ei raskinut ottaa yhtään omista lampaistaan tai häristään valmistaakseen ruokaa matkamiehelle, joka oli tullut hänen luokseen, vaan otti köyhän miehen karitsan ja teki siitä vieraalleen aterian.»
ellauri156.html on line 666: 5Daavid suuttui kovasti tuolle miehelle ja sanoi Natanille: »Niin totta kuin Herra elää, se mies, joka noin teki, on kuoleman oma. 6
ellauri156.html on line 667: Ja kariza hänen on korvattava -- annas olla -- nelinkertaisesti, koska hän teki tuolla tavalla eikä tuntenut sääliä.»
ellauri156.html on line 668: 7 Silloin Natan sanoi Daavidille: »Se mies olet sinä. Näin sanoo Herra, Israelin Jumala: ’Minä voitelin sinut Israelin kuninkaaksi lampaanrasvalla ja pelastin sinut Sauli Niinistön käsistä. 8Minä korotin sinut herrasi asemaan, annoin herrasi vaimot sinun syliisi ja annoin sinulle Israelin ja Juudan heimot. Jos tämä on vähän, voin antaa vielä mitä tahansa muutakin. 9
ellauri156.html on line 672: Herra sanoo näin: ’Minä nostan omasta perheestäsi onnettomuuden sinua vastaan, ja silmiesi edessä otan sinulta omat vaimosi ja annan heidät toiselle, joka makaa vaimojesi kanssa keskellä kirkasta päivää. 12Sinä olet tehnyt tekosi salassa, mutta minä teen tämän teon koko Israelin nähden, keskellä kirkonmäkkee, ja se on suuri häppee.’»
ellauri156.html on line 673: 13 Silloin Daavid sanoi Natanille: »Olen nähtävästi tehnyt syntiä Herraa vastaan.» Natan vastasi: »Herra vapauttaa nyt sinut tästä synnistä, eikä sinun tarvitse kuolla. 14 Mutta koska olet tällä teolla rikkonut pahasti Herraa vastaan, niin sinulle syntynyt poika kuolee.» Tää on tosi reilua. Omaisuusrikos korvataan omaisuuden menetyxellä.
ellauri156.html on line 693: »Eräs mies oli matkalla Jerusalemista Jerikoon, kun rosvojoukko yllätti hänet. Rosvot veivät häneltä vaatteetkin päältä ja pieksivät hänet verille. Sitten he lähtivät tiehensä ja jättivät hänet henkihieveriin. 31Samaa tietä sattui tulemaan pappi, mutta miehen nähdessään hän väisti ja meni ohi. 32Samoin teki paikalle osunut leeviläinen: kun hän näki miehen, hänkin väisti ja meni ohi.
ellauri156.html on line 695: 33»Mutta sitten tuli samaa tietä muuan ulkomaalaistaustainen samarialainen. Kun hän saapui paikalle ja näki miehen, hänen tuli tätä sääli. 34Hän meni miehen luo, valeli tämän haavoihin öljyä ja viiniä ja sitoi ne. Sitten hän nosti miehen juhtansa selkään, vei hänet majataloon ja piti hänestä huolta. 35Seuraavana aamuna hän otti kukkarostaan kaksi denaaria, antoi ne majatalon isännälle ja sanoi: ’Hoida häntä. Jos sinulle koituu enemmän kuluja, minä korvaan ne, kun tulen takaisin.’ 36Kuka näistä kolmesta sinun mielestäsi oli ryöstetyn miehen lähimmäinen?»
ellauri156.html on line 697: 37Lainopettaja vastasi: »Se, joka osoitti hänelle laupeutta.» Jeesus sanoi: »Mene ja tee sinä samoin.»
ellauri156.html on line 787: Älkää ruvetko palvelemaan epäjumalia niin kuin jotkut heistä. Kirjoituksissa kerrotaan: »He istuivat syömään roskaruokaa ja juomaan sihijuomaa, ja sitten he nousivat tanssimaan!» 8 Älkäämme antautuko tämmöiseen siveettömyyteen niin kuin jotkut heistä; heitä kuoli yhtenä päivänä kaksikymmentäkolmetuhatta. 9 Meidän ei myöskään tule koetella Herran kärsivällisyyttä, niin kuin jotkut heistä tekivät; he kuolivat käärmeenpuremiin. 10
ellauri161.html on line 194: Kirjoittaja NeuroKipu » 2.8.2013 23:54:08
ellauri161.html on line 867: Sivu 336 - Gloire à Dieu au plus haut des cieux , et paix sur la terre « aux hommes de bonne volonté , chéris de Dieu ! » • La piété des fidèles a transformé cette grotte en une chapelle.
ellauri161.html on line 887: Aivan päättömiä otteita. Jotain sekin todistanee. Ernest Hello est mentionné par Joris-Karl Huysmans dans son roman Là-bas en ces termes : « Le véritable psychologue du siècle, se disait Durtal, ce n´est pas leur Stendhal, mais bien cet étonnant Hello dont l´inexpugnable insuccès tient du prodige. »
ellauri161.html on line 910: Joseph de Maistre est dès 1773 membre de la loge maçonnique de La Parfaite Union qui relevait de la loge Saint-Jean des Trois Mortiers, à l'orient de Chambéry. Il a les titres de grand orateur, de substitut des généraux et de maître symbolique. Il entend concilier son appartenance à la franc-maçonnerie avec une stricte orthodoxie catholique: entre autres, il refuse les thèses qui voyaient en la franc-maçonnerie et l'illuminisme les acteurs d'un complot ayant amené à la Révolution[note 4]. Il écrit ainsi au baron Vignet des Étoles que « la franc-maçonnerie en général, qui date de plusieurs siècles […] n’a certainement, dans son principe, rien de commun avec la révolution françoise ».
ellauri161.html on line 912: Avec quelques frères de Chambéry, il fonde en 1778, la loge réformée écossaise de « La Sincérité », qui dépend du directoire écossais dont l'âme est Jean-Baptiste Willermoz (1730-1824), disciple de Joachim Martinès de Pasqually. Il est reçu chevalier bienfaisant de la Cité Sainte sous le nom de eques Josephus a Floribus (ce surnom fait allusion aux fleurs de souci de ses armoiries). On retrouve dans son œuvre les enseignements de la maçonnerie : providentialisme, prophétisme, réversibilité des peines, etc. ; hautement investi dans la vie de cette société initiatique, à la veille du Convent de Wilhelmsbad (1782), il fait d'ailleurs parvenir à Jean-Baptiste Willermoz son célèbre Mémoire au duc de Brunswick. Il entretient par ailleurs une amitié avec Louis-Claude de Saint-Martin, pour lequel il avait une vive admiration, se faisant fort, disait-il, « de défendre en tous points l'orthodoxie », d'où son attrait pour le martinisme.
ellauri161.html on line 976: Leon Bloyn mielestä Hello oli runoilija: Je ne vois guère d’analogue à cet écrivain désorbité que le solitaire Pascal. Ils sont, en effet, tous deux, surtout des poètes et l’étonnement du lecteur est infiniment plus déterminé par leur accent que par leurs pensées. »
ellauri161.html on line 984: Siis varsin keskinkertainen kaveri. Sitten se tapaa ton Barbapapan, joka käännyttää sen takaisin äitikirkkoveneeseen. En décembre 1868, il fait la connaissance de Jules Barbey d´Aurevilly, qui habite en face de chez lui, rue Rousselet (Léon Bloy habite au numéro 24h). C´est l´occasion pour lui d´une profonde conversion intellectuelle, qui le ramène à la religion catholique, et le rapproche des courants traditionalistes. C´est Barbey qui le familiarise avec la pensée du philosophe Antoine Blanc de Saint-Bonnet, « une des majestés intellectuelles de ce siècle », dira Bloy plus tard. Par la suite, Ernest Hello eut également une très forte influence sur lui ; il semble même que ce soit lui qui l´ait incité à écrire.
ellauri162.html on line 131: Mouchette est l´œuvre d´un homme qui avait cinquante ans lorsqu´il conçut ce personnage, découvrant les mouvements les plus profonds et les plus inexprimables d´une féminité qui s´éveille et s´affirme. Bernanos signe ici un portrait intemporel et poétique de gamine « désespérée ». Kuulostaa aika pedofiililtä.
ellauri162.html on line 146: André Gide place Bernanos dans la lignée de Barbey d´Aurevilly, mais « en diablement mieux ! », ajoutera Malraux. Samoja patapäitä koko porukka.
ellauri162.html on line 148: L´évolution de son antisémitisme est toujours débattue. Bernanos rend hommage à Édouard Drumont, avec lequel il partage sa détestation de la bourgeoisie, mais aussi l´association des juifs à la finance, aux banques, au pouvoir de l’argent au détriment du peuple, un thème qui fait florès dans la France de cette époque et qui suscite des propos antisémites de l´écrivain. Bernanos, qui a fait la guerre de 1914-1918, fustige aussi un patriotisme perverti qui humilie l´ennemi allemand dans la défaite au lieu de le respecter, trahissant ainsi l´honneur de ceux qui ont combattu et hypothéquant l´avenir. Täähän kuulostaa suorastaan Ezra Poundilta. «Les juifs traînent nonchalamment sur les colonnes de chiffres et les cotes un regard de biche en amour » ou « ces bonshommes étranges qui parlent avec leurs mains comme des singes ». J’aimerais mieux être fouetté par le rabbin d’Alger que faire souffrir une femme ou un enfant juif ». Juutalaiset kiistelevat vieläkin oliko Ykä hyvis vaiko pahis.
ellauri162.html on line 158: En 1946 paraît La France contre les robots, aux éditions de la France libre, un essai dans lequel Bernanos dénonce la « civilisation des machines » et les nouveaux totalitarismes économiques qui commencent à se construire dans l´après-guerre. Exceptes les motos. Georges Bernanos meurt d´un cancer du foie, en 1948, à l´hôpital américain de Neuilly.
ellauri162.html on line 162: Convaincu que le monde moderne est une « conspiration contre toute espèce de vie intérieure », il y dénonce « la dépossession progressive des États au profit des forces anonymes de l’Industrie et de la Banque, cet avènement triomphal de l’argent, qui renverse l’ordre des valeurs humaines et met en péril tout l’essentiel de notre civilisation ».
ellauri162.html on line 211: « mener les poules » est déjà proverbiale chez les
ellauri162.html on line 216: Dans l'album de Tintin Coke en stock, le capitaine Haddock insulte le commandant d'un navire négrier et lui envoie, entre autres, un « Jocrisse ! » pendant que les deux bateaux s'éloignent l'un de l'autre. Hottentotit! Bassibazuukit!
ellauri162.html on line 226: Artaux Pas si Mauvais naquit en 1942 dans un camion, en plein emigration face aux forces soviétiques, durant la Guerre de Continuation ; sa famille, fuyant les combats, est chassée par l´armee sovietique vers la Norvège, puis la Suède et la Laponie finlandaise. Pas si Mauvais qui signifie en finnois « prison de pierre » est un nom inventé par son père né Gullstén (Pierre d´or) pour « finniser », comme beaucoup de Finlandais, un patronyme à consonance suédoise (à l´instar des personnes inspirées par le mouvement fennomane).
ellauri162.html on line 232: Les œuvres de Pas si Mauvais sont de romans d´humour écologique. Les premiers romans sont du genre «grinçant» (cringe). D´autres romans appartiennent plutôt au genre "pittoresque", notamment "Le Bestial Serviteur du pasteur Huuskonen."
ellauri162.html on line 264: Marcel Aymé, né le 29 mars 1902 à Joigny et mort le 14 octobre 1967 chez lui, rue Norvins dans le 18e arrondissement de Paris, est un écrivain, dramaturge, nouvelliste, scénariste et essayiste français. Écrivain prolifique, il a laissé deux essais, dix-sept romans, plusieurs dizaines de nouvelles, une dizaine de pièces de théâtre, plus de cent soixante articles et des contes. Avec ces écrits il fournit une « étude sociale », avec un vocabulaire précis pour chaque type humain. Son langage mêle les différents registres : argot, patois régional franc-comtois, soutenu et anglais phonétiquement francisé. Très attaqué par la critique, y compris pour ses textes les plus inoffensifs comme Les Contes du chat perché4, il doit l'essentiel de son succès au public. Il a également écrit de nombreux scénarios et traduit des auteurs américains egalement simpletons: Arthur Miller (Les Sorcières de Salem), Tennessee Williams (La Nuit de l'iguane).
ellauri162.html on line 266: En 1949, le ministère de l'Éducation nationale fit savoir à Marcel Aymé qu'il allait être inscrit sur la liste de la prochaine promotion de la Légion d'honneur. Il se souvint alors du « blâme sans affichage » auquel il avait été condamné en 1946 pour avoir vendu sous l'occupation un scénario à la Continental film et refusa. En outre, l'année suivante, il déclina la proposition faite publiquement par François Mauriac de présenter sa candidature à l'Académie française : « Combien d'écrivains auront refusé presque simultanément l'Académie française et la Légion d'honneur ? s'est interrogée Gabrielle Rollin dans le magazine Lire.
ellauri162.html on line 388: Toinen tertsetti - Kategorinen kieltäminen. Toinen tercet tarjoaa kategorisen kieltämisen, joka ilmaistaan kahdessa vaiheessa: Kärsimyksen ilmaus: jakeen 12 ensimmäinen hemistich on kaksinkertainen epätoivon huuto, ehkä antava kutsumus ("Oi kipu! Voi tuskaa! »). Ajan ahmiva ja korjaamaton toiminta: aika rinnastetaan hirviöön: se nimetään lopulta jakeessa 12, kun se oli kaikkialla läsnä vuodenaikojen metaforassa ja sitten nimetty perifraasilla ("hämärä vihollinen", jae 13), joka vaatii vihamielisyyttään ja toimintansa piilotettua luonnetta. Runon on tarkoitus olla universaali, koska jakeen 13 henkilökohtainen pronomini "me" kattaa kaikki ihmiset. Ajan toiminta, joka ilmaistaan realististen ja kauheiden kuvien muodossa ("syö elämää", "syö sydämessä") esitetään tuhoisan loisen vaikutuksena.
ellauri162.html on line 684: Selon le R.P. Charles Louis Richard, « On compte jusqu´à treize conciles généraux, dix-huit papes, cent cinquante conciles provinciaux, et plus de trois cents synodes, tant de France que des autres royaumes, qui ont ordonné aux clercs de porter l´habit long ». Le concile de Trente en 1542 réaffirme simplement l´obligation, sous peine de sanction, pour tout clerc, de porter un habit qui soit digne et distinct de celui des laïcs.
ellauri163.html on line 180: Siilo. Genesixen loppuvizeissä Jaakob kutsui poikansa luokseen ja sanoi: »Tulkaa tänne, niin ilmoitan teille, mitä teille tapahtuu tulevina aikoina.»
ellauri163.html on line 197: Sitten Jaakob antoi heille nämä ohjeet: »Minut otetaan pian esi-isieni luo. Haudatkaa minut isieni viereen siihen luolaan, joka on heettiläisen Efronin vainiolla, Makpelan vainiolla, Mamren lähistöllä Kanaaninmaassa. Sen vainion Abraham osti heettiläiseltä Efronilta sukuhaudaksi.
ellauri164.html on line 444: «Вы́бор це́ли» — двухсерийный художественный фильм режиссёра Игоря Таланкина о сложности морального выбора, стоявшем перед учёными XX века, в частности И. В. Курчатовым и его соратниками при создании отечественной атомной бомбы.
ellauri172.html on line 163: «Nella città di Asti, in Piemonte, il 17 gennaio dell'anno 1749, io nacqui di nobili, agiati ed onesti parenti». Così Alfieri presenta se stesso nella Vita scritta da esso, autobiografia stesa, per la maggior parte, intorno al 1790, ma completata solo nel 1803. Alfieri ebbe un'attività letteraria breve ma prolifica e intensa; il suo carattere tormentato, oltre a delineare la sua vita in senso avventuroso, fece di lui un precursore delle inquietudini romantiche.
ellauri172.html on line 172: «L'illuminismo è l'uscita dell'uomo dallo stato di minorità che egli deve imputare a se stesso. Minorità è l'incapacità di valersi del proprio intelletto senza la guida di un altro. Imputabile a sé stesso è questa minorità, se la causa di essa non dipende da difetto d'intelligenza, ma dalla mancanza di decisione e del coraggio di far uso del proprio intelletto senza essere guidati da un altro. Sapere aude! Abbi il coraggio di servirti della tua propria intelligenza! È questo il motto dell'Illuminismo.»(Immanuel Kant, Risposta alla domanda: che cos'è l'Illuminismo?, 1784)
ellauri172.html on line 190: Ritrovò i suoi vecchi compagni di Accademia militare e di gioventù. Con loro istituì una piccola società che si riuniva settimanalmente in casa sua per «banchettare e ragionare su ogni cosa», la "Societé des Sansguignon", in questo periodo scrisse «cose miste di filosofia e d'impertinenza», per la maggior parte in lingua francese, tra cui l'Esquisse de Jugement Universél, ispirato agli scritti di Voltaire. Guignon on paha silmä.
ellauri172.html on line 585: — La Rosalba, dite « la Pudica, » — fit Rançonnet, sa fameuse… — Et il dit le mot putain crûment.
ellauri172.html on line 604: — Virgile aussi s’appelait « le pudique, » et il a écrit le Corydon ardebat Alexim, — insinua Reniant, qui n’avait pas oublié son latin. — Et ce n’était pas une ironie, — continua Mesnilgrand, car Virgile etait un pédé.
ellauri172.html on line 608: La Rosalba était pudique comme elle était voluptueuse, et le plus extraordinaire, c’est qu’elle l’était en même temps. Quand elle disait ou faisait les choses les plus… osées, elle avait d’adorables manières de dire : « J’ai honte ! » que j’entends encore. Phénomène inouï ! Elle fût sortie d’une orgie de bacchantes, comme l’Innocence de son premier péché. Jusque dans la femme vaincue, pâmée, à demi morte, on retrouvait la vierge confuse, avec la grâce toujours fraîche de ses troubles et le charme auroral de ses rougeurs… (Vizi tää hemmo on aika sick. Mutta se on just kuten Huismanni totesi: pyllistely tuntuu vielä rotevammalta kun pyllyn takana kyttää kiivas Jehova piiska handussa. Niin varmaan junioriapinastakin joka pääsee salaa silverbäkin nartun vulvalle. Sisään vaan vaikkei seisokkaan!)
ellauri172.html on line 614: Le mot naïf et étonné de la Borghèse, quand on lui demanda comment elle avait bien pu poser nue devant Canova : « Mais l’atelier était chaud ! il y avait un poêle ! » Kilpineito Elfhildr käski norjalaisen poliisikolleegan tuoda ämpäriä kun sillä oli vimmattu pissahätä. No sehän toi. Sevveran on sentään edistytty.
ellauri172.html on line 627: Non, si je la quittai, ce fut pour une raison de dégoût moral, de fierté pour moi, de mépris pour elle, pour elle qui, au plus fort des caresses les plus insensées, ne me faisait pas croire qu’elle m’aimât… Quand je lui demandais : M’aimes-tu ? ce mot qu’il est impossible de ne pas dire, même à travers toutes les preuves qu’on vous donne que vous êtes aimé, elle répondait : « Non ! » ou secouait énigmatiquement la tête. Elle se roulait dans ses pudeurs et dans ses hontes, et elle restait là-dessous, au milieu de tous les désordres de sens soulevés, impénétrable comme le sphinx. Seulement, le sphinx était froid, et elle ne l’était pas… Mikä Katariina Suuri sekin oli olevinaan!
ellauri172.html on line 635: Quand cet enfant mourut, car il mourut quelques mois après sa naissance, le major eut un chagrin très exalté, un chagrin à folies, et on n’en rit pas dans le régiment. Pour la première fois, l’antipathie dont il était l’objet se tut. On le plaignit beaucoup plus que la mère qui, si elle pleura sa géniture, n’en continua pas moins d’être la Rosalba que nous connaissions tous, cette singulière catin arrosée de pudeur par le Diable, qui avait, malgré ses mœurs, conservé la faculté, qui tenait du prodige, de rougir jusqu’à l’épine dorsale deux cents fois par jour ! Sa beauté ne diminua pas. Elle résistait à toutes les avaries. Et, cependant, la vie qu’elle menait devait faire très vite d’elle ce qu’on appelle entre cavaliers une vieille chabraque, si cette vie de perdition avait duré. »
ellauri172.html on line 641: Oui! sanoi messuaja, mais je vais aujourd’hui te révéler le destin de cette Rosalba. »
ellauri172.html on line 666: Le major Ydow tomba dans une de ces rages qui déshonorent le caractère d’un homme, et cribla la Pudica d’injures ignobles, d’injures de cocher. Je crus qu’il la rouerait de coups. Les coups allaient venir, mais un peu plus tard. Il lui reprocha, — en quels termes ! d’être… tout ce qu’elle était. Il fut brutal, abject, révoltant ; et elle, à toute cette fureur, répondit en vraie femme qui n’a plus rien à ménager, qui connaît jusqu’à l’axe l’homme à qui elle s’est accouplée, et qui sait que la bataille éternelle est au fond de cette bauge de la vie à deux. Elle fut moins ignoble, mais plus atroce, plus insultante et plus cruelle dans sa froideur, que lui dans sa colère. Elle fut insolente, ironique, riant du rire hystérique de la haine dans son paroxysme le plus aigu, et répondant au torrent d’injures que le major lui vomissait à la face par de ces mots comme les femmes en trouvent, quand elles veulent nous rendre fous, et qui tombent sur nos violences et dans nos soulèvements comme des grenades à feu dans de la poudre. De tous ces mots outrageants à froid qu’elle aiguisait, celui avec lequel elle le dardait le plus, c’est qu’elle ne l’aimait pas — qu’elle ne l’avait jamais aimé : « Jamais ! jamais ! jamais ! » répétait-elle, avec une furie joyeuse, comme si elle lui eût dansé des entrechats sur le cœur ! — Or, cette idée — qu’elle ne l’avait jamais aimé — était ce qu’il y avait de plus féroce, de plus affolant pour ce fat heureux, pour cet homme dont la beauté avait fait ravage, et qui, derrière son amour pour elle, avait encore sa vanité ! Aussi arriva-t-il une minute où, n’y tenant plus, sous le dard de ce mot, impitoyablement répété, qu’elle ne l’avait jamais aimé, et qu’il ne voulait pas croire, et qu’il repoussait toujours :
ellauri172.html on line 676: « — Tu ne le sauras pas ! — dit-elle, en le narguant. Et elle le cingla de ce tu ne le sauras pas ! mille fois répété, mille fois infligé à ses oreilles ; et quand elle fut lasse de le dire, — le croiriez-vous ? — elle le lui chanta comme une fanfare ! Puis, quand elle l’eut assez fouetté avec ce mot, assez fait tourner comme une toupie sous le fouet de ce mot, assez roulé avec ce mot dans les spirales de l’anxiété et de l’incertitude, cet homme, hors de lui, et qui n’était plus entre ses mains qu’une marionnette qu’elle allait casser ; quand, cynique à force de haine, elle lui eut dit, en les nommant par tous leurs noms, les amants qu’elle avait eus, et qu’elle eut fait le tour du corps d’officiers tout entier : « Je les ai eus tous, — cria-t-elle, — mais ils ne m’ont pas eue, eux ! Et cet enfant que tu es assez bête pour croire le tien, a été fait par le seul homme que j’aie jamais aimé ! que j’aie jamais idolâtré ! Et tu ne l’as pas deviné ! Et tu ne le devines pas encore ? »
ellauri172.html on line 698: « Je bondis sur lui ; je ne lui dis même pas de se défendre, et je lui plongeai mon sabre jusqu’à la garde dans le dos, entre les épaules, et j’aurais voulu, du même coup, lui plonger ma main et mon bras avec mon sabre à travers le corps, pour le tuer mieux ! »
ellauri172.html on line 708: Tout à coup, un boute-selle furieux sonna, appelant aux armes. C’était l’ennemi qui nous surprenait et qui avait égorgé au couteau, silencieusement, nos sentinelles. Il fallait sauter à cheval. Je jetai un dernier regard sur ce corps superbe et mutilé, immobilement pâle pour la première fois sous les yeux d’un homme. Mais, avant de partir, je ramassai ce pauvre cœur, qui gisait à terre dans la poussière, et avec lequel ils auraient voulu se poignarder et se déchiqueter, et je l’emportai, ce cœur d’un enfant qu’elle avait dit le mien, dans ma ceinture de hussard. »
ellauri172.html on line 751: Il aurait été baptisé en 1014 à Rouen par l'archevêque Robert le Danois, frère du duc Richard II de Normandie. C'est d'abord en tant que Viking dans sa jeunesse, qu'il se rend plusieurs fois en Angleterre, où il va s'intéresser à la foi chrétienne. Elle avait d'ailleurs été introduite dès le ixe siècle en Scandinavie par des missionnaires de divers pays notamment allemands, et principalement le moine saint Anschaire, l'« apôtre du Nord », devenu plus tard évêque de Brême, puis archevêque de Hambourg.
ellauri181.html on line 96: Tulette huomaamaan (ja kaikki teistä eivät tule sitä hyväxymään) että minä en yhdy eräisiin kollegoihini, jotka väittävät että kirjallisuus arvokkaimmillaan ja kiinnostavimmillaan on olennaisesti ei-referenttiä. Minä voin tulla teidän eteenne pikkutakissa ja solmiossa, voin herroitella ja neiditellä teitä, mutta yhtä kaikki minä vaadin teitä pidättymään sellaisten termien kuin »struktuuri-, muoto ja symboli- käyttämisestä minun läsnäollessani. Minä luulen että monet teistä on riittävästi pelästytetty ensimmäisenä opiskeluvuotenanne, niin että nyt teidän on sallittava löytää jälleen ja nostaa arvoonsa se harrastus, joka teidät alun perin kaunokirjallisuuden pariin veti, ja jota teidän nyt ei pidä hävetä. Kokeexi voisimme tämän kurssin ajaxi suorastaan luopua kokonaan luentosaliterminologiasta, hyljätä juonen- ja luonteen samoin kuin ne ylevät sanat joilla monet teistä haluavat juhlistaa havaintojaan, sellaiset sanat kuin epifania -, henkilö - ja tietenkin - existentiaalinen», kaiken sen määreenä mikä existeeraa auringon alla. Teen tämän ehdotuxeni siinä toivossa, että jos te puhutte Rouva Bovarysta enemmän tai vähemmän samalla kielellä jota käytätte puhuessanne ruokatavarakaupassa, tai rakastettunne kanssa, te voitte löytää paljon läheisemmän, mielenkiintoisemman, ja niin sanoaxemme referentimmän suhteen Flaubertiin ja hänen sankarittareensa.
ellauri181.html on line 117: Sich in die Büsche schlagen — Sich seitwärz in die Büsche schlagen Die umgangssprachliche Redewendung steht für »heimlich verschwinden, sich davonmachen«: Als die Leute den Gendarm holten, schlug sich der Fremde in die Büsche.
ellauri182.html on line 146: Banaani on keltainen päältä ja valkoinen sisältä. Banaanin isäpappa oli professionaali takinkääntäjä. Antoi edestä ja takaaki. Il est souvent appelé « Ryumei » prononciation chinoise de son prénom. Rei Shimurasta opin että tää on tapana kun japsu vihitään zen-räkämunkixi. Lyyrikko jolta ei ole käännetty yhtään runoa. Kriitikko joka enimmäxeen riiteli. Käänteli koko ajan takkia mutta sai takin takas oikein päin vanhana. Takaaki 隆明 lung 'prosperity' + ming 'moon' jap. ryu mei.
ellauri183.html on line 214: En 1916 nació su hijo José Ortega Spottorno, que fue ingeniero agrónomo y fundador del periódico El País. Hei täähän on Espanjan Eljas Erkko, ja sen poika Aatos. Ja samanlaiset "edistysmieliset eli talousliberaalit kannatkin. Oli myötäilevinään La Republicaa mutta oli ize asiassa tyrmistynyt («el artículo donde la Constitución legisla sobre la Iglesia» le parece «de gran improcedencia»).
ellauri183.html on line 232: Lo dado eli tietoisuus ei riitä antamaan "merkityxiä" vaan siihen tarvitaan el todo. El Toro! «Yo soy yo y mi circunstancia, y si no la salvo a ella no me salvo yo.» (Meditaciones del Quijote, 1914). Tavanomaista seppoilua.
ellauri183.html on line 234: A partir de El tema de nuestro tiempo desarrolla el «raciovitalismo», teoría que funda el conocimiento en la vida humana como la realidad radical, uno de cuyos componentes esenciales es la propia razón.
ellauri183.html on line 244: El advenimiento de las masas al pleno poder social es un hecho que debemos reconocer: provoca una crisis en la Sociedad Europea porque las masas no pueden liderar la sociedad. Esto no significa que puedan elegir a sus propios representantes. El problema es la hiperdemocracia: eso es la emancipación sin asumir la responsabilidad. El fenómeno de la aglomeración se produce durante este período: ciudades llenas, trenes completos, hoteles completos, las masas están en los lugares públicos. Esto no es malo, es una indicación de la civilización, «aunque el fenómeno es lógico, natural, no se puede negar que no ocurrió antes». Esto no se debe a un auge demográfico sino a la masificación de la sociedad (estos individuos preexistían, pero aún no formaban una masa). En todo esto hay un elemento negativo: los mejores (según sus cualidades) son absorbidos por la masa, «los actores son absorbidos por el coro». Cuando Ortega habla de masa no se refiere a la clase obrera, porque «la masa es el hombre promedio». La Masa no es solo un hecho cuantitativo, sino también cualitativo que define una media que tiende hacia abajo. El componente de la masa no se siente como tal y, por lo tanto, se siente con todo a gusto: no se da cuenta de la condición del conformismo en el que se derrumbó.
ellauri183.html on line 366: Hän sanoi että lapsella - olipa hän kenen tahansa lapsi, vaikka vain ihmisen ja simpanssin, tai Mikki rotan - oli sisäinen, Jumalan antama oikeus kasvaa ja tulla joksikin muuksi kuin lapsi. »Elämän on kuljettava kulkunsa ollakseen todella elämää. Siten se saa aikaan valinnan vapauden, johon tosin kuuluu tavalliset rajoitukset mutta joka ainakin on vapautta kuvitella tulevaisuutta. Kun tulevaisuus on edessä tai kun te ajattelette että se on se virvoittaa mielen puutarhoja. Ikään kuin ihminen eläisi kahdessa paikassa samaan aikaan. Sen vuoksi», sanoi Cohn, »oli paha, riistämiseen tähtäävä teko tuhota pienen Saran tulevaisuus.
ellauri183.html on line 517: Silloin Pietari sanoi: »Ananias, miksi olet antanut sydämesi Saatanan valtaan? Miksi yritit pettää Pyhää Henkeä ja jättää maatilan hinnasta osan itsellesi? 4
ellauri183.html on line 519: Tilahan oli sinun, kun et vielä ollut myynyt sitä, ja sinun olivat myös rahat, kun sen myit. Kuinka saatoit ryhtyä tällaiseen tekoon? Et sinä ole valehdellut ihmisille, vaan Jumalalle.» 5Nämä sanat kuullessaan Ananias lyyhistyi kuolleena maahan, ja kaikki, jotka olivat tätä kuulemassa, joutuivat kauhun valtaan. 6Nuoret miehet kietoivat Ananiaan ruumiin vaatteeseen, kantoivat hänet ulos ja hautasivat hänet.
ellauri183.html on line 521: 7Kolmisen tuntia myöhemmin tuli Ananiaan vaimo sisään, tapahtuneesta mitään tietämättä. 8Pietari kysyi häneltä: »Sano minulle, tähänkö hintaan te maatilan myitte?» »Niin, juuri siihen hintaan», vastasi nainen. 9Silloin Pietari sanoi: »Kuinka te yksissä tuumin ryhdyitte koettelemaan Herran Henkeä? Kuuletko askelia oven takaa? Ne, jotka hautasivat miehesi, kantavat täältä myös sinut.» 10Siinä samassa nainen kaatui kuolleena Pietarin jalkoihin. Nuoret miehet tulivat sisään ja näkivät naisen kuolleen. He veivät hänet pois ja hautasivat hänet miehensä viereen. 11
ellauri185.html on line 166: In sostanza, il Cortegiano si presenta quale «moderno erede della pedagogia umanistica» in quanto l'uomo che vi si raffigura è «un uomo versatile e aperto, duttile e completo; è esperto di armi e di politica, ma sa anche di lettere, filosofia ed arti, è raffinato ma senza affettazione, è coraggioso e valente, ma senza ostentazione». In sostanza, è un trattato di pedagogia rivolto a chi vive nel mondo ristretto ed elitario delle corti.
ellauri185.html on line 168: «Yo vos digo que ha muerto uno de los mejores caballeros del mundo.» pahoitteli Carlo V imp. espanjaxi Baltasarin vanhemmille.
ellauri188.html on line 72: Une institution culturelle dénommée Académie marquisienne - « Tuhuna ’Eo Enata ». a comme mission de sauvegarder et d'enrichir le marquisien.
ellauri188.html on line 73: La Délégation générale à la langue française et aux langues de France considère le marquisien comme une « langue de France ».
ellauri188.html on line 214: Ukraina tarvitsee apua - näiden järjestöjen kautta sinäkin voit auttaa »
ellauri190.html on line 119: Согласно словарю Фасмера, слово образовано от этнонима «чудь» путём прибавления экспрессивного суффикса «-хно» (по аналогии с собственными именами «Михно» — «Михаил», «Яхно» — «Яков», «Дахно» — «Даниил», «Махно» — «Максим», «Ивахно» — «Иван»).
ellauri190.html on line 126: »Tällaiset ovat skyyttien sotatavat. Merkittävimpien surmaamiensa vihollisten pääkallojen kanssa he tekivät näin. Ensin sahaavat pääkallon yläosan kulmakarvoihin asti ja puhdistavat sen. Köyhä mies päällystää sen lehmännahalla ja sellaisenaan nauttii siitä. Rikkaat laittavat ulkopuolelle raakanahkaa ja sitten kultaavat sen sisäpuolelta ja käyttävät sitä juomakulhon sijaan."»
ellauri192.html on line 796: В левой руке — «Сникерс», в правой руке — «Марс» In my left hand a "Snickers", in my right hand a "Mars"
ellauri192.html on line 798: В левой руке — «Сникерс», в правой руке — «Марс» In my left hand a "Snickers", in my right hand a "Mars"
ellauri203.html on line 184: Удели не «Двойника». Älä tee "Kaxoisolentoa".
ellauri203.html on line 206: En attendant la construction de leur nouvelle résidence (baptisée « palais Marie »), Maximilien et son épouse s'installent au palais d'Hiver. Ils y restent jusqu'en 1845 et c'est là que naissent leurs quatre premiers enfants, Alexandra, Marie, Nicolas et Eugénie. Après cette date, le couple peut enfin prendre son indépendance et Maximilien transfère ses collections de tableaux, d'armes et de minéraux en Russie. Une bonne partie d'entre elles se trouvent aujourd'hui au musée de l'Ermitage ou dans d'autres institutions du pays.
ellauri204.html on line 167: He sanovat nyt: »Kolme oli heitä (nukkujia), neljäs oli heidän koiransa.» He sanovat myös: »Viisi oli, kuudes oli heidän koiransa.» He arvailevat näkymättömiä asioita ja sanovat: »Seitsemän oli, ja kahdeksas oli heidän koiransa.» Sano: »Herrani tietää parhaiten heidän lukumääränsä, vain harvat tuntevat heidät. Älä kiistele heidän kanssansa niistä paitsi kenties pätevästä syystä, äläkä keneltäkään kysele heidän asioitaan. Äläkä heidän koiristaan.
ellauri204.html on line 169: Äläkä puhu mistään näin: »Totisesti, tämän minä olen tekevä huomenna», lisäämättä: »jos Jumala niin sallii.»
ellauri204.html on line 171: Ja Mooses lausui nuorelle palvelijalleen: »En pysähdy ennen kuin saavutan kahden meren yhtymiskohdan, vaikka saisin kulkea vuosikausia.»
ellauri204.html on line 175: Kun he sitten olivat päässeet siitä ohi, Mooses lausui palvelijalleen: »Ota esille aamiaisemme; totisesti, me olemme rasittuneet matkallamme.»
ellauri204.html on line 177: Palvelija vastasi: »Huomasitko mitään, kun lepäsimme kalliolla? Minä unohdin sinne kalan, eikä kukaan muu kuin saatana saanut minua unohtamaan sitä, ja se löysi tiensä mereen perin ihmeellisellä tavalla.»
ellauri204.html on line 179: Mooses sanoi: »Tuolla on paikka, jota etsimme.» Sitten he palasivat takaisin seuraten jälkiään.
ellauri204.html on line 183: Mooses sanoi hänelle (viheriälle Heikille): »Saanko minä seurata sinua sillä ehdolla, että opetat minulle sellaista, mitä itsellesi on opetettu Oikeasta Tiestä?»
ellauri204.html on line 185: Hän vastasi: »Totisesti, sinä et kykene pysymään kärsivällisenä minun kanssani.
ellauri204.html on line 187: Ja miten voisitkaan olla kärsivällinen asioissa, joita sinun tietämykseni ei käsitä?»
ellauri204.html on line 189: Mooses lausui: »Tulet kyllä huomaamaan, että minä, jos Jumala niin sallii, pysyn kärsivällisenä enkä ole sinulle tottelematon missään asiassa.»
ellauri204.html on line 191: Hän vastasi: »Jos siis minua seuraat, älä kysele minulta mitään, ennen kuin minä siitä sinulle puhun.»
ellauri204.html on line 193: Sitten he kulkivat tietään, kunnes astuivat erääseen veneeseen, johon hän teki reiän. Mooses kysyi: »Teetkö siihen reiän hukuttaaksesi sen matkustajat? Totisesti, oletpa menetellyt perin omituisesti.»
ellauri204.html on line 195: Toinen vastasi: »Enkö sinulle sanonut, ettet kykenisi tyynesti kestämään minun rinnallani?»
ellauri204.html on line 197: Mooses sanoi: »Älä soimaa minua siitä, minkä unohdin, äläkä tee taakkaani minulle liian vaikeaksi.»
ellauri204.html on line 199: Sitten he jatkoivat matkaansa, kunnes kohtasivat pojan, jonka hän surmasi. Mooses sanoi: »Oletko surmannut viattoman henkilön, joka ei ole ketään tappanut? Totisesti, olet tehnyt pahan työn.»
ellauri204.html on line 201: Hän vastasi: »Enkö sinulle sanonut, ettet kykenisi turpa kiinnni kestämään minun rinnallani?»
ellauri204.html on line 203: Mooses sanoi: »Jos minä tämän jälkeen sinulta vielä jotakin kyselen, älä minua enää opasta. Olet saanut minulta riittävän anteeksipyynnön.»
ellauri204.html on line 205: Sitten he jatkoivat matkaansa, kunnes saapuivat erään kaupungin asukkaitten luokse ja pyysivät heiltä ruokaa, mutta nämä kieltäytyivät ottamasta heitä vieraakseen. Silloin he tapasivat kaupungissa muurin, joka oli sortumaisillaan, ja he korjasivat sen tukevaksi. Mooses lausui: »Jos olisit tahtonut, olisit saanut siitä työpalkan.»
ellauri204.html on line 207: Toinen vastasi: »Dovoljno. Kiitos riitti. Tässä tulee meille ero. Annan nyt sinulle selityksen siitä, mitä et kyennyt odottamaan.
ellauri204.html on line 215: Muuri kuuluu kahdelle kaupungin orvolle pojalle. Muurin juurella on aarre heitä varten, ja heidän isänsä oli hyvä mies. Herrasi tahtoi, että he ensin tulisivat täysi-ikäisiksi ja sitten ottaisivat aarteen Herrasi armona. Enkä minä tehnyt tätä kaikkea omasta aloitteestani: tämä on selitys siihen, mitä sinä et kyennyt odottamaan.»
ellauri204.html on line 217: Ihmiset kyselevät sinulta myös tietoja Kaksisarvisesta. Sano: »Olen kertova teille jotakin hänestä.»
ellauri204.html on line 225: Me lausuimme: »Oi Kaksisarvinen. Sinä voit tuottaa heille kärsimyksiä tai saatat löytää jotakin hyvää heistä.» Hän vastasi: »Sitä me kuritamme, joka on väärämielinen, ja sitten lähetämme hänet takaisin Herransa luokse, niin että Hän voi rangaista häntä ankaralla kärsimyksellä.
ellauri204.html on line 227: Mutta sitä, joka uskoo ja tekee hyvää, odottaa runsas palikka, ja lempeällä äänellä Me annamme hänelle käskymme.»
ellauri204.html on line 239: He sanoivat: »Oi Kaksisarvinen, totisesti, Goog ja Maagog levittävät pahaa maan päällä; onko meidän suoritettava sinulle veroa sillä ehdolla, että rakennat muurin heidän ja meidän välillemme?»
ellauri204.html on line 241: Hän vastasi: »Se (valtakunta veroineen), minkä Herrani on minulle perustanut, on minulle paras, joten riittää, kun autatte minua työvoimalla, niin että voin rakentaa lujan muurin teidän ja heidän välilleen.
ellauri204.html on line 243: Tuokaa minulle rautamöhkäleitä.» (Niitä tuotiin) kunnes hän oli täyttänyt kummankin vuoren välissä olevan solan. Hän sanoi: »Puhaltakaa!» He puhalsivat, kunnes rauta hehkui kuin tuli. Sitten hän sanoi: »Tuokaa nyt minulle sulaa kuparia, jotta voin valaa sen kaiken yli.»
ellauri204.html on line 247: Hän sanoi vielä: »Tämä on Herrani suoma armo, mutta kun Herrani lupaus käy toteen, silloin Hän on murentava sen maan tomuksi, sillä Herrani lupaus on tosi.»
ellauri204.html on line 257: Sano: »Ilmoitanko teille, ketkä tekojensa vuoksi joutuvat pahimmin häviölle? Kerronko minä mihin voitte ne pistää (ei panna)?»
ellauri204.html on line 294: Sano: »Jos meri muuttuisi musteeksi Herrani sanojen kirjoittamista varten, niin totisesti, meri tyhjenisi ennen kuin meiltä (multa) sanat loppuisivat, vieläpä vaikka lisäisimme siihen toisen yhtä suuren meren.»
ellauri204.html on line 296: Sano edelleen: »Minä olen ainoastaan teidän kaltaisenne ihmisolento, mutta minulle on ilmoitettu, että teidän Jumalanne on Noin Yksi Jumala. Ken tahansa siis toivoo kohtaavansa Herransa, suorittakoon hyviä tekoja älköönkä ketään muuta palvoko niinkuin Herraansa.»
ellauri204.html on line 376: Er bringt ihn an den Hof des Königs, wo er in einen Käfig eingesperrt wird. Den Schlüssel bewahrt die Königin höchstpersönlich unter ihrem Kopfkissen auf. Eines Tages, als das Königspaar verreist ist, landet der goldene Ball des kleinen Königssohns beim Spielen in den Käfig. Der Eisenhans will den Ball nur herausgeben, wenn der Junge den Käfig aufschließt. Er verrät ihm, wo der Schlüssel versteckt ist, und da der Junge unbedingt seinen Ball wiederhaben will, lässt er sich überreden. Doch als er den Eisenhans in Richtung Wald davonlaufen sieht, begreift er, dass er eine Dummheit gemacht hat und jammert: »Wilder Mann, geh nicht fort, sonst bekomme ich Schläge!« Daraufhin kommt der Eisenhans zurück, setzt sich den Jungen Huckepack und nimmt ihn mit in den Wald.
ellauri206.html on line 249: Jean Lorrain, pseudonyme de Paul Alexandre Martin Duval, est un écrivain français à très forte tendance parnassienne, né le 9 août 1855 à Fécamp, en Haute-Normandie, et mort le 30 juin 1906 dans le 17e arrondissement de Paris. Dandy sybarite, ouvertement homosexuel, amateur de drogues, Jean Lorrain est l'un des écrivains scandaleux de la Belle Époque, au même titre que d'autres auteurs « fin de siècle » comme Rachilde, Hugues Rebell et Fabrice Delphi. Ses œuvres peuvent être rapprochées de la littérature dite « décadente ».
ellauri206.html on line 250: Il adopte le pseudonyme de Jean Lorrain, seule condition pour écrire tout en continuant à recevoir un soutien financier de la part de son père armateur. Sa mère pointe une épingle au hasard sur une page de dictionnaire, désignant le mot « lorrain », et il approuve cette trouvaille pour son côté « simple, sonore, solide ».
ellauri206.html on line 252: IL fréquente le salon de Charles Buet, où il rencontre Jules Barbey d'Aurevilly, Joris-Karl Huysmans, François Coppée, Léon Bloy, Laurent Tailhade et autres cretins. Il rencontre Edmond de Goncourt, avec qui il restera lié jusqu'à la mort de ce dernier en 1896, et qui fut son principal protecteur. Edmond de Goncourt, dans la récente édition complète en 22 volumes du Journal des Goncourt, se montre curieux de toutes les questions sexuelles et particulièrement de l'homophilie. À partir de 1884, Edmond de Goncourt, jusque-là banalement réactionnaire, devient un antisémite enragé, Jésus l'a sauvé après 27 années d'homosexualité. Il se veut esthète et dandy en même temps qu'explorateur tapageux du vice et de la vulgarité, curieux assemblage qui verse souvent dans le pire mauvais goût, et qui lui vaut le mépris hautain de Robert de Montesquiou, dont Lorrain, pour sa part, fait volontiers sa tête de Turc pour sa prétention à l'élégance et à la chasteté. « Lorrain », écrit Léon Daudet dans ses Souvenirs, « avait une tête poupine et large à la fois de coiffeur vicieux, les cheveux partagés par une raie parfumée au patchouli, des yeux globuleux, ébahis et avides, de grosses lèvres qui jutaient, giclaient et coulaient pendant son discours. Son torse était bombé comme le bréchet de certains oiseaux charognards. Lui se nourrissait avidement de toutes les calomnies et immondices. »
ellauri206.html on line 274: Le 27 juin 1829, Gautier rencontre celui qui allait devenir son « maître » en littérature, Victor Hugo, auquel le présentent Gérard et Pétrus Borel. Cet évènement précipite sa carrière d'écrivain.
ellauri206.html on line 454: Selon le témoignage de ses contemporains, Gassendi se levait régulièrement à trois heures du matin, jamais plus tard que quatre heures, et quelquefois à deux. Il étudiait jusqu'à onze heures, à moins de recevoir une visite et se remettait à l'étude vers deux ou trois heures après midi jusqu'à huit. Il soupait légèrement (une tisane tiède, des légumes, rarement de la viande) et se couchait entre neuf et dix. On le disait pieux, et pratiquant avec scrupule ses devoirs de prêtre ; ses paroissiens l'appelaient le saint prêtre. Par sa pauvreté, sa modestie, sa douceur, son humanité, sa bienfaisance, sa charité et sa simplicité, il faisait figure d'un anachorète, vivant dans le monde selon la règle d'un monastère. « Le plus grand philosophe parmi les hommes de lettres, et le plus grand homme de lettres parmi les philosophes », sanoi gibboni. Peu d'auteurs ont imaginé qu'il s'agissait là d'une posture, ou d'un masque.
ellauri206.html on line 458: « M. Gassendi ayant été toujours si curieux de chercher à justifier par les expériences la vérité des spéculations que la philosophie lui propose, et se trouvant à Marseille en l'an 1641 fit voir sur une galère qui sortit exprèz en mer par l'ordre de ce prince, qu'une pierre laschée du plus haut du mast, tandis que la galère vogue avec toute la vitesse possible, ne tombe pas ailleurs qu'elle ne feroit si la même galère étoit arrêtée et immobile. »
ellauri207.html on line 200: «Las tres novelas constituyen un auténtico fresco de la sociedad moderna que no puede compararse a lo que ningún escritor de novela criminal ha hecho nunca antes. En Millennium, como en Suecia, sólo hay maldad e injusticia.» -Donna Leon, escritora estadounidense-
ellauri207.html on line 202: «Suecia se presenta como una sucursal del infierno, donde los jueces prevarican, los psiquiatras torturan, los policías y espías delinquen, los políticos mienten, los empresarios estafan, y las instituciones en general parecen presa de una pandemia de corrupción de proporciones fujimoristas. Esta obra perdurará porque se trata de ficción de la más amena, con unos personajes perfectamente definidos, que, según me, es lo que importa.» –Mario Vargas Llosa, escritor peruano-.
ellauri210.html on line 67: « Monsieur Gide n'a pas l'air d'un enfant d'amour, ni d'un éléphant, ni de plusieurs hommes : il a l'air d’un artiste ; et je lui ferai ce seul compliment, au reste désagréable, que sa petite pluralité provient de ce fait qu'il pourrait très aisément être pris pour un cabotin (komeljanttari). Son ossature n'a rien de remarquable ; ses mains sont celles d'un fainéant, très blanches, ma foi ! Dans l'ensemble, c'est une toute petite nature. »
ellauri210.html on line 92: Le 28 mai 1906, Jarry écrit à Rachilde : « (Le Père Ubu) n’a aucune tare ni au foie, ni au cœur, ni aux reins, pas même dans les urines ! Il est épuisé, simplement, et sa chaudière ne va pas éclater mais s’éteindre. Il va s’arrêter tout doucement, comme un moteur fourbu. » Épuisé, malade, harcelé par ses créanciers, Jarry fait des allers et retours Paris-Laval, ou il meurt.
ellauri210.html on line 127: La ’Pataphysique est une parodie de science qui apparaît dans Gestes et opinions du docteur Faustroll, pataphysicien, livre écrit par Alfred Jarry en 1897-1898. Elle est alors définie comme la « science des solutions imaginaires qui accorde symboliquement aux linéaments les propriétés des objets décrits par leur virtualité ».
ellauri210.html on line 132: Littéralement ’pataphysique (contraction du pseudo-grec τὰ ἐπὶ τὰ μεταφυσικά – tà epì tà metàphusiká – d'après le titre « τὰ μετὰ τὰ φυσικά » – « tà metà tà phusiká » – de l'œuvre la Métaphysique d'Aristote) signifie « ce qui est sur la métaphysique », c’est-à-dire « ce qui est sur ce qui est après la physique » parce que le titre de l'œuvre la Métaphysique signifiait à l'origine « ce qui est (écrit) après (l'œuvre) la Physique ».
ellauri210.html on line 134: Jarry indique que l’apostrophe précédant le nom sert à « éviter un facile calembour », mais ce peut être un commentaire humoristique dans la tradition de cette philosophie, puisque le terme ’pataphysique est lui-même un calembour (paronyme) de métaphysique. Étant donné que l'apostrophe n'influence ni le sens ni la prononciation de ’Pataphysique, ce terme a pu être créé pour spécifiquement rappeler des calembours divers. Ces calembours comprennent patte à physique, pas ta physique, et pâte à physique.
ellauri210.html on line 138: En outre, Jarry fait remonter l’origine de cette science à « Ibicrate le Géomètre » et « Sophrotatos l’Arménien », deux penseurs grecs fictifs.
ellauri210.html on line 142: Le premier calendrier publié par Jarry dans L'Almanach du Père Ubu, illustré (Fasquelle, 1899) s'intitulait alors « calendrier du Père Ubu », mais il montrait déjà une volonté de marquer pataphysiquement chaque jour de l'année. Jarry en fit une deuxième version pour L'Almanach illustré du Père Ubu (Fasquelle, 1901), mais ce n'est que bien après sa mort, survenue en 1907, que le calendrier pataphysique entra en vigueur. Ce fut en 1948 au sein du Collège de ’Pataphysique lequel, dans ses statuts, en fait cette présentation :
ellauri210.html on line 144: « L’ère ’Pataphysique commence le 8 septembre 1873, qui d’ores en avant prend la dénomination de 1er du mois Absolu An 1 E.P. (Ère ’Pataphysique, et à partir de quoi l’ordre des 13 mois (douze de 28 jours et un de 29) du Calendrier ’Pataphysique est fixé comme suit » :
ellauri210.html on line 156: Gueules 28 / 29 du 26 janvier au 22 ou 23 février Ce mois fait 29 jours les années bissextiles, dont le dernier jour ajouté hors-semaine est appelé « hunyadi gras ».
ellauri210.html on line 166: Gidouille 29 du 15 juin au 13 juillet Ce mois inclut le solstice d'été de l'hémisphère nord, le plus souvent le 7 Gidouille (ou 21 juin), ainsi que le dernier jour ajouté hors-semaine appelé « hunyadi ».
ellauri210.html on line 359: « Je ne comprendrai jamais comment Victor Hugo a pu, quarante ans durant, faire son métier. Toute la littérature, c’est : ta, ta, ta, ta, ta, ta. L’Art, l’Art, ce que je m’en fiche de l’Art ! » — « Oscar Wilde est vivant ! »,
ellauri210.html on line 394: « Monsieur Gide n'a pas l'air d'un enfant d'amour, ni d'un éléphant, ni de plusieurs hommes : il a l'air d’un artiste ; et je lui ferai ce seul compliment, au reste désagréable, que sa petite pluralité provient de ce fait qu'il pourrait très aisément être pris pour un cabotin (komeljanttari). Son ossature n'a rien de remarquable ; ses mains sont celles d'un fainéant, très blanches, ma foi ! Dans l'ensemble, c'est une toute petite nature. »
ellauri210.html on line 400: « Je ne comprendrai jamais comment Victor Hugo a pu, quarante ans durant, faire son métier. Toute la littérature, c’est : ta, ta, ta, ta, ta, ta. L’Art, l’Art, ce que je m’en fiche de l’Art ! » — « Oscar Wilde est vivant ! »,
ellauri210.html on line 604: Les voyages interplanétaires semblent être l'un des tous premiers pas vers le soi-disant « progrès scientifique » et pourtant en dernière analyse, il ne s'agit que d'un agrandissement du territoire mis à la disposition de l'homme.
ellauri210.html on line 869: En 1929 il entreprend une série de cures de désintoxication, infructueuses, en clinique à La Malmaison, puis en août à Saint-Mandé. En octobre, il entre dans une maison de repos à Châtenay-Malabry appelée « La Vallée aux loups » (qui fut la maison de Chateaubriand).
ellauri210.html on line 875: « La vie ne vaut pas le coup qu’on se donne la peine de la quitter. »
ellauri210.html on line 888: Ce cadavre exquis, écrit à six mains, date sans doute de 1926. On le suppose rédigé lors d'une nuit arrosée au Café de Madrid à Guéthary. Dédié au « Chinois Inconnu », ce court texte multiplie provocations et impertinences diverses.
ellauri210.html on line 992: À l'été 1932, la troupe est invitée à Moscou d'où Jacques Prévert ne revient pas militant communiste. Toute sa vie, Jacques Prévert témoigne d'un engagement politique sincère. Surréaliste inclassable, certains observateurs n'hésitent pourtant pas à l'apparenter au courant libertaire : anarchiste de cœur, Prévert se dit « rêveur » ou « artisan » plutôt que « poète ».
ellauri210.html on line 1100: Jean Ferry, de son vrai nom Jean André Medous et devenu, en 1910, Jean-André Lévy, né le 16 juin 1906 à Capens (Haute-Garonne), mort le 5 septembre 1974 à Créteil, est un scénariste et écrivain français, exégète de Raymond Roussel, neveu de l'éditeur et écrivain José Corti. Il fut satrape du Collège de 'Pataphysique et « invité d'honneur » de l'Oulipo en 1972.
ellauri210.html on line 1136: Ses premiers poèmes écrits à quatorze ans furent aussitôt admirés par les surréalistes. Elle séduit André Breton et Paul Éluard par « le merveilleux de sa poésie et sa personnalité de femme-enfant. » Ils voient dans ses écrits « la véritable illustration du langage automatique par excellence ».
Susanin silmät laajenivat. »Niin että sen voi
ellauri311.html on line 636: puhdistaa hänen maineensa tai irrottaa pään hartioista. Mitä tahansa!» »Liian myöhäistä, Strathmore
ellauri311.html on line 637: sanoi ja päästi syvän huokauksen. »Hänet löydettiin tänä aamuna kuolleena
ellauri315.html on line 127: »Vielä taivasten valtakunta on nuotan kaltainen, joka heitettiin mereen ja kokosi kaikkinaisia kaloja. Ja kun se tuli täyteen, vetivät he sen rantaan, istuutuivat ja kokosivat hyvät astioihin, mutta kelvottomat he viskasivat pois. Näin on käyvä maailman lopussa- -- (Matt. 13: 47-50).
ellauri315.html on line 133: »Nuoren tytön pitää osata tanssia, muuten hän on saamaton ja tarmoton.»!! »Aivan niin, mutta siitä huolimatta hän ei saa tanssia; kuitenkin osata pitää.»
ellauri315.html on line 135: Venäläisen sanomalehden nimi on Pravda. Se merkitsee suomeksi »totuus». Ja heillä on useita »totuuksia»: Leningradskaja Pravda, Komsomolskaja Pravda jne. Ei, Totuus on yksi. Se on sitä, että elämämme on joka hetki kuin avoin kirja Jumalan ja ihmisten edessä. On ajateltu, että ei esimerkiksi diplomaatti eikä kauppias voi olla totuudellinen. Tämä on väärinkäsitys. Voi olla myös kristitty diplomaatti ja kristitty kauppias. Jos joku sotisi nykyaikaisessa sodassa pelkin nyrkein, se olisi aivan naurettavaa! Kauppa ei ole pakkoa. Meidän asia on tarjota, ostajan hylätä. eR-eF-eS-eF-eR, russkij sakhar funt sto rublej.
ellauri315.html on line 139: On paljon alakuloisia. Täällä sodassakin monet pyrkivät tulemaan alakuloisiksi. Jos esimerkiksi ei saa lomaa, vaikka olisi tärkeitä asioita, mieli masentuu. Ja sitten vielä Paavali sanoo: »Olkaa aina iloiset ja kiittäkää joka tilassa.» Merkillistä että sodan ja Jumalan valtakunnan lait ovat samat: palvelemiseen laki.
ellauri315.html on line 189: Olette kuulleet sanottavan: Rauha tulee taas olemaan uusien riitojen aihe. Se olisi pahinta. Mutta onko se välttämätöntä? Jos venäläiset tahtovat ajatella asiallisesti, heidän on myönnettävä, että Itä-Karjala kuuluu kansallisesti Suomeen. Sen sanoi O. V Kuusinenkin näin: »Suomi on Iiitettävä Itä-Karjalaan, johon se kuuluu." Me vain sanomme saman asian toisin päin: Itä-Karjala on liitettävä Suomeen, johon se kuuluu. Hetki vain ja maali on saavutettu, maali josta historia kertoo ja joka turvaa sukupolvien työn. Ja on jo aika näittenkin seutujen ihmisten saada vapaus.
ellauri315.html on line 515: 6 березня 2022 року Президент України Володимир Зеленський з метою відзначення подвигу, масового героїзму та стійкості громадян, виявлених у захисті своїх міст під час відсічі збройної агресії Російської Федерації проти України встановив почесну відзнаку «Місто-герой України».
ellauri316.html on line 245: La nuit du 14 au 15 avril 1718, nuit du Vendredi Saint, Boureau-Deslandes est à Brest. Il raconte : « sur les 4 heures du matin, il fit trois coups de tonnerre les plus horibles que j’aye jamais entendus. Dans cet espace de la Côte de Brêtagne qui s’étend depuis Conquerneau jusqu’à St. Paul de Leon, on a observé que le tonnerre étoit tombé sur 24 eglises differentes et à la même heure ». Cinq jours plus tard, Deslandes entreprend son enquête à Gouesnou, village voisin de Brest, dont l’église a été transpercée par la réunion de « 3 globes de feu, chacun 3 piés et demi de diamètre » qui ont occasionné la mort de trois sonneurs de cloches. « Le tonnerre n’est tombé que sur les Eglises où l’on sonnoit des cloches, à dessein de l’écarter, et il a épargné toutes les autres. »
ellauri317.html on line 228: М. Ю. Лермонтов. Смерть поэта («Погиб поэт! — невольник чести...») M. Yu. Lermontov. Runoilijan kuolema ("Runoilija on kuollut! Kunniaorja...")
ellauri317.html on line 532: Tehtiin sopimus «vasemmisto»-eserrien kanssa, ja muutamia «vasemmisto»-eserriä otettiin Kansankomissaarien Neuvostoon (Kolegajev, Spiridonova, Proshjan ja Sternberg). Mutta tämä sopimus pysyi voimassa vain Brestin rauhan allekirjoittamiseen ja köyhälistökomiteoiden muodostamiseen saakka, jolloin talonpoikaisten keskuudessa tapahtui syvä jakautuminen ja jolloin «vasemmisto»-eserrät, kuvastaen yhä enemmän kulakkien etupyyteitä, nostivat kapinan bolshevikkeja vastaan ja jolloin Neuvostovalta nujersi heidät. Vuoden 1917 lokakuusta vuoden 1918 tammi — helmikuuhun mennessä neuvostovallankumous ehti levitä koko maahan. Neuvostojen vallan leviäminen suunnattoman laajan maan alueella kävi niin nopeaa vauhtia, että Lenin nimitti sitä Neuvostovallan «riemumarssiksi».
ellauri318.html on line 125: Kepaappi oli niin hyvää että suli suussa. Hampurilainen ja pizzakin. Vizi mitä törkyä nää konnat lappaa mahoihinsa. Kauppaisivat kahvia kolan sijasta kuten Kalle Ankka (alla). Hintakin on pian samoissa, kun brassit kuivattavat sademeziä. Steekkareiden vieraiden joukossa palloilivat anorektinen prinsessa Madeleine ja Leif Pagrozky. I 2010 ble Pagrotsky utnevnt til «Årets hedersryss» (Årets hedersruss) ved Sällskapet Ryska Huset, med begrunnelsen «Pagrotskys interesse for russisk kultur i sin alminnelighet, og russisk film i særlig grad». Lefa vastusti euroa ja huumelakeja. Lefalla on sydänvika. Naisvieraat viihtyivät minitopeissaan ja blingblingvaatteissaan.
ellauri322.html on line 49: Donc Thomas Paine resta en France jusqu’en 1802, période pendant laquelle il critique l’ascension de Napoléon Bonaparte, qualifiant le Premier Consul de « charlatan le plus parfait qui eût jamais existé ». Puhu vaan izestäsi niskatuskamies. Sur l’invitation du président Thomas Jefferson, il revient aux États-Unis et il y meurt en 1809, à 72 ans.
ellauri322.html on line 69: Une chansonnette par Bob Dylan en 1967, intitulée As I Went Out for a Pee One Morning, fait référence à « Tom » Paine.
ellauri322.html on line 383: Odelsretten er befestet i Grunnlovens § 117: «Odels- og åsetesretten må ikke oppheves.»
ellauri326.html on line 552: Coppée fut le poète populaire et sentimental de Paris et de ses faubourgs, des tableaux de rue intimistes du monde des humbles. Poète de la tristesse à la vue des oiseaux qui meurent en hiver (La Mort des oiseaux), du souvenir d'une première rencontre amoureuse (« Septembre, au ciel léger »), de la nostalgie d'une autre existence (« Je suis un pâle enfant du vieux Paris ») ou de la beauté du crépuscule (« Le crépuscule est triste et doux »), il rencontra un grand succès populaire.
ellauri326.html on line 556: Le Cercles des zutistes, en particulier Verlaine, Rimbaud et Germain Nouveau, multiplie les attaques contre François Coppée, accusé de défendre une littérature paternaliste et familialiste, alors qu'il serait lui-même un «inverti». Les « poètes maudits » de son temps (Verlaine, Rimbaud, Charles Cros) aimaient à pasticher ses dizains.
ellauri326.html on line 613: Mutta ulottuuhan meri nyt Dresdeniin saakka --- Siellä asuu vielä saksalaisia, virkkoi ukko torjuvasti. Se on heidän asiansa. Mutta tänne meille salamanterit eivät pääse, se on selvä. Silloin niiden täytyisi ensin poistaa kalliot tieltään. Ja siinä olisi niin paljon työtä, ettei nulla ole siitä aavistustakaan!» Työtä, niin, mutta sitä vartenhan salamanterit ovat olemassa huomautti Povondra nuorempi mieli synkkänä. Muistatte kai, että Guatemalassa ne upottivat kokonaisen vuoriharjanteen.
ellauri326.html on line 615: »Sehän on aivan toista», päätteli ukko varmasti. A puhu typeryyksiä, Frantik. Se oli Guatemalassa, ei meillä. Siellä olosuhteet ovat aivan toiset. Nuori Povondra huoahti. Ehkä, mutta kun ajattelee
ellauri326.html on line 616: että ne riiviöt ovat upottaneet viidenneksen kaikista mantereista - »Niin, meren rannikoilta, senkin houkkio, mutta ei muualta. Sinä et ymmärrä politiikkaa. Ne valtakunnat jotka sijaitsevat merien rannikoilla, ovat sotakannalla salamantereja vastaan, mutta emme me. Me olemme neutraaleja, ja sen tähden ne eivät voi ahdistaa meitä. Niin on sen asian laita. Äläkä pälpätä yhtenään, peloitat
ellauri326.html on line 617: kalat pois.» Oli hiljaista vesillä. Puut Ampujain saarella heittivät jo pitkiä varjoja Moldaun tyyneen pintaan. Sillalla raitiovaunu antoi merkkejä, rantakadulla käyskenteli lastenvaunuja työntäviä neitejä ja sunnuntaiasuista väkeä.
ellauri326.html on line 619: »Isä», kuiskasi nuori Povondra kuin lapsi.
ellauri326.html on line 620: »Mitä?
ellauri326.html on line 621: »Eikö tuo ole monni?»
ellauri326.html on line 629: Mikä loppu?> Salamanterit. Nyt ne ovat siis jo täälläkin. Tule, niin lähdetään kotiin», toisti ukko, joka otti ongenvavan ylös hyvin epävarmana. Lopussa on. » Te vapisette kokonaan», huomautti Frantik. »Mikä teidän on?» Lähdetään kotiin», hoki ukko liikuttuneena, ja hänen ei leukansa vapisi surkeasti. »>Minun on kylmä. Minun on t, kylmä. Se nyt vielä puuttui! Lopussa on, näetkös. Täällä ne siis ovat. Hyvä Jumala, kuinka minun on kylmäl ne Tahtoisin kotiin.>>
ellauri326.html on line 631: Nuori Povondra katsoi häneen tutkivasti ja tarttui airoihin. Minä vien teidät kotiin, isä», sanoi hän äänessään omituinen sävy ja souti voimakkain vedoin veneen jo antaan. Antakaa olla vain, kyllä minä sidon sen kiinni.» Mistä tulikin niin kylmä?» ihmetteli ukko hampaitaan kalistaen.
ellauri326.html on line 632: Minä autan teitä, isä. Tulkaa vain», kehoitti poika, joka arttui hänen käsivarteensa. »Luulen, että olette vil ustunut joella ollessanne. Se oli vain pölkyn pää.»
ellauri326.html on line 633: Vanhus vapisi kuin lehti. »Vai pölkyn pää? Kyllä minä tiedän, miltä salamanterit näyttävät. Päästä vain irtil! Olen syyllinen kun päästin van Toshin Bondyn puheille.
ellauri326.html on line 664: »Entä ihmiset?»
ellauri327.html on line 504: »Eikö olisi oikeata tuomiotaktiikkaa ottaa joku prosentti vihollisen toisestakin sukupuolesta – siten siveellisesti vaikuttaakseen näiden kurjiin ammattisisariin? Sudenjahdissa kelpaa maalitauluksi juuri naarassusi ehkä ennemmin kuin uros, sillä metsästäjä tietää, että naarassusi synnyttää yhtä pahoja penikoita, joista on oleva ikuinen vastus. Todistettu on, että Suomen kansalaissodassa punakaartilaiset ovat petoja, monet heidän naisistaan – susinarttuja, vieläpä naarastiikereitä. Eikö ole hulluutta olla ampumatta petoja, jotka meitä ahdistavat? Pyövelin kirves on nyt kerta kaikkiaan pantu Suomen kansan käteen. Suomen kansan yhteiskuntaruumiissa on tehtävä ”keisarileikkaus” – kirurgimme olkoon kansan tuomio»
ellauri327.html on line 522: »Venäläiset toverit! Kunnioittakaa sivumenolla köyhän kirjailijan kotia. Tuossa on saari autiona ynnä huvila itään päin muine rakennuksineen. – Pst. Olen minäkin ollut Moskovassa v. 1901–03. »
ellauri330.html on line 211: