EL LAURI

MELSKEITTEN MIEHEN MUISTELMAT

Jokainen numero on itsenäinen seikkailu!

Motto

Mut runous kuollut haudastansa nouskoon!

Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää

Elomme vaelluksen keskitiessä
kuljeskelin synkkää metsämaata
polulta oikealta poikenneena.

Ah, raskasta on sanoa kuink oli
tuo salo kolkko, autio ja sankka!
Sit aatellessa vielä muisti säikkyy.

Ei kaameampi itse kalma liene;
mut koska hyvää myös ma löysin sieltä,
kuvata muutkin tahdon tapaamani.

Nel mezzo del cammin di nostra vita
mi ritrovai per una selva oscura,
ché la diritta via era smarrita.

Ahi quanto a dir qual era è cosa dura
esta selva selvaggia e aspra e forte
che nel pensier rinova la paura!

Tant' è amara che poco è più morte;
ma per trattar del ben ch'i' vi trovai,
dirò de l'altre cose ch'i' v'ho scorte.

Introitus

Tragica comedia

Tragikomedia on draaman tai tarinankerronnan laji,
joka esittää traagisen kertomuksen humoristisin keinoin,
yhdistää aineksia traagisesta ja koomisesta kertomuksesta,
tai se on onnelliseen loppuun päättyvä traaginen kertomus.
(Wikipedia)

Jatkuu tarina siis tästä vuohi-tukka-lauluna.
Vähän uutta, paljon vanhaa, lainattua, ja sinistä.

Dramatis personae

Motto

Oi kuule, katso merta!
(On fikaa vaffan kuulossa,
varottaa Marketta.)

Intro

Vexilla regum prodeunt inferni.
Helevetin kunkkuin logot etenee.

Luo tultuaan he suurin silmin kieroin
Mua kauan vaiti katsoivat ja sitten
toisiinsa kääntyivät ja virkahtivat
minulle sitten: hei taskukokoinen, tullut
olet suurten teeskentelijöiden seuraan.

Eespäin pirujen kymmenparven kanssa käytiin.
mi saatto! Mut seura paikan mukaan:
Kirkossa pyhät, kapakassa juopot.

Ensin näytti joka paholainen kieltä
hampaiden välistä päällikölle merkiksi
ja tämä perseestänsä päästi törähdyksen.

Ma prima avea ciascun la lingua
stretta coi denti verso lor duca per cenno;
ed elli avea del cul fatto trombetta.


Ja niinkuin ojanvieremällä näkyy
päät sammakoiden, mutta jalkojansa
ja ruumistansa muuta he eivät näytä,
niin täällä kaikkialla syntisiä.
Ma näin - ja sydän tuosta kiertyy vielä -
heist yhden viipyvän, kuin tapahtua
voi sammakoille sukeltaissa muiden:

Venäjän profeetta Samu Sammakko,
Samuli Kukko Nakke Nakuttajasta,
Anselmi Pandan eli Kola-Ollin perävanu,
koomillinen kevennys, vaan ei naurata,
pahan mielen aiheuttaa vaan naurettava
Artturi, verstaan kurjistajain kartturi,
huonojen ajatusten mätäoja, kökkötonava,
Tampereen poika paha, josta muki
tuli sekulituote, lipas vilpin kaiken,
mi isäntänsä opetusministeriön
vihamiehet, eli kollegansa hoiti hyvin:
typerällä numerologiallaan niisti,
tuppeen nylki, halpaan alehintaan
nahat möi, mistä hyvin kiitti
kollegat: rehtorinvaalin hävis rökäleesti,
uudesta mittapuvustansa huolimatta.

Sen jälkeen hiljaisemmat vuodet
Juopotteli varmaan, nenä punaisena
kulki boksinsa ja verstaan väliä.
Toisen valtaannousun teki: suurlaitoksen,
oikeen laitosneuvostoliiton pomoksi,
sitten tiedekunnan käskijäksi
yleni taas, hallituksen kätyriksi
oikeistolaisen, saneeraajaksi.
Käänteinen Robin Hood, rikkaille
Dooh rahaa antoi, köyhiltä otti pois,
"rãhãã", punaiseen ääntäin nenäänsä.

Ei kaikki entisloisto ollut sentään
pois varissut, hän väikkyi lailla
Miltonin mainitseman mustan enkelin,
hiukan himmenneen ja rappioituneen.
Walt Disneyn hiidenpadan hornansarvi,
syöpäinen rääppä peitsenkantajanaan.
Erotti ison liudan ihmisiä, palkat jemmas.
Myös muissa toimissansa hän oli konna,
pieni ei, vaan suuri.


Ja yksi kädetön nuo tyngät tylpät
Kohotti ilmaan pimeään ja huusi
hirmuhallitsija pää punaisena
hurmeesta kasvoillensa kohoovasta.
Mieleesi johda moska myös
Min sanoi: "Kääritäänpä hihat!
Määritelläänpä marssijärjestys!
Myöhästyykö taas sankarilliset?
Vauhtia nyt te nelisilmät!"
Turhaa työtä noista hokemista
ääliön sisäpuhelimesta kaikuneista
sai orjat kädettömän yksikön.
Ei ämyristä hetkenkään saa rauhaa
Tämän päällysmiehen pojan.
Peloissaan hiljaa pysyi alaiset,
führerin huoneessa kuin varpuset.
Ei synny hyvää jälkeä väkipakolla,
Uusia ideoita mahtikäskystä.

Näin varmaan - nään sen vielä silmissäni
mä varren käyvän ilman päätä aivan
kuin kulki muukin joukko synkkä tämä.
Tukasta kantoi päätä irtonaista
hän käsin niinkuin lyhtyä, se meihin
loi katsehen ja virkahti:
"Voi kuenimaettoemiae kanoja!
En päässyt rehtoriksi vaikka yritin.
Oderint dum metuant toimii diktatuurissa,
demokraatti tarvitsisi peukuttajia.
Näin kärsin samaa minkä muille tein ma."

Puheensa päätyttyä orjat,
nostain kädet, näyttäin
kahta viikunata, huutaa:
nää sulle tarjoamme, ota!


Kammon pojan perisynti on akribeia.
Pihi on se myös, penninvenyttäjä.
Kuin Göring, kiltti perheenisä.
Ei sentään natsi vaikka oikealle
kannanotot enimmäkseen kallistuu.
Huumorista aika aseptisen vapaa.
Itsekehu on mielipuheenaihe.

Viel en nähnyt tallirengin sukaa
niin nopsaan käyttävän, kun herra vartoo,
tai sen, mi tahtoo päästä nukkumahan,
kuin kammon poika kynnenkärjillänsä
iskemässä näppäimistöön innokkaana,
tuon syyhyn vuoksi, jok ei koskaan lakkaa.

Näin puhui Kiljan, Mannun poika,
Kimmahattaren tekemä:

"Olin apumies miehen pojan, saattoi
mut roviolle päällikköni.
Hänelle lausuin tosin leikilläni
et ilmaan nousta muka siivin voisin,
oman oppiaineen perustaisin.

Ja hän, tuo tuhma, mutta utelias,
mun taitoani tahtoi nähdä. Minä
ruvennut kun en assistentin virkaan
uudelleen, pomon rahapulassa,
pois hän koitti potkia mut dekaanina."

Sen toinen spitalinen kuuli (arvaa kuka)
ja lieventävän sanan tuomarille lausui:
Pois lue kammon poika toki, mi taisi
niin hyvin panna tavaransa talteen.
Hän mi ensimmäisnä keksi että
automaateista saa hyvän ruokahöysteen.
Sen sitten omaksuikin siellä kaikki.
Apina aimo oli luonnon suuren.


Jaakon valtiatar oli musta korsto
(en p-sanaa käytä, kuten Eino Leino.)
Niin valmis oli, kas, tuo sielu hieno,
kun maineen vain sulosoinnun kuuli,
sylihin syöksymään sen kansalaisen,
samantien tarjos satulansa keisarille.
Sit nähtiin, kuinka hurjaks kävi hepo
siit asti kuin suitset keräs käteen
kotka, ja puuttui kahle kannuksien.

Kalifornian kondori, orhin otit
niin rajusti et villiks, vimmaiseksi muuttui,
vaik oisi sun ollut sitä suitsittava.
Jaakko katso, Soilis nää, mi yksin itkee
elävän leskenä ja yötä päivää huutaa:
"Mun keisarini, mikset luonain oo?"
Jos ei liikkeelle sua sääli saane,
sä tulet mainettasi häpeämään.
(Et varmaan hävennyt, myötähäpesivät muut.)
Vai viisautesi syvyydessä ehkä
jotain hyvää valmistitko, vaikka
se kaukana on meidän katseeltamme?
Suvaitsen epäillä, Jaakko, helpful Henry.
Usein puoliväliin marraskuuta
ei kestänyt, minkä lokakuussa punoit.


Voi me houkka koululaisten heimo,
kuinka on liikuttavat unelmamme.
Miten usein päättyvätkään kanan lentoon!
Lainoppiin yksi, lääketietoon toinen
syventyy, kolmas papinpaikkaan pääsee,
valtsikaan neljäs, rikos, vilppi myötään.

Tuo rosvoksi, tuo julkkikseksi nousee,
tuo uupuu orjuuteen avioliiton,
tuo taas uppoo omaan laiskuuteensa.

Näin siis on käynyt luokkakavereille.
Sillä aikaa minä, muita parempi,
dona Caritan kanssa liittoutuen
erinomaisen sain alkuvauhdin.


Tää termiittiapina on kuin peukalo.
Omaisuus, varallisuus sille kotilo,
mukana kannettava virtuaalireviiri.
On kaksi settiä siis sillä perimää:
yksi geneettinen piilee munaskuissa,
toinen memeettinen tallettuu perstaskussa,
maatiloissa, arvopapereissa, sen seitsemässä
polvesta toiseen perittävässa paikassa.
Kumpaakin pitää pikku aapan optimoida,
jotta kauwan eläisi se maan päällä.

Nuoret geeniennustetta tuppaa tuijottamaan,
etsii kaunista, komeaa, söpöä, kilttiä, uljasta
puolisoa itselleen näön perusteella tai
näppi- sekä perstuntumalla, jos mahdollista.
Vanhat, varoja jo kotiloihin keränneet
ovat huolestuneet meemiperimästä, vähät
välittävät jatkajien kivuudesta tai näöstä,
kunhan säilyttävät, periyttävät kotilonsa täytenä
tai vielä mieluummin sitä entisestään lisäävät.
Molemmat ovat oikeassa, mutta useimmiten
eivät voi olla oikeassa yhtä aikaa.

Lukemattomia harmeja on seurannut
tästä konfliktista käytännössä,
mutta paljon luetut on romaanit ja myytit
ja muu aiheen ympäriltä sepitetty fiktio,
esim Pyramos ja Thisbe, Romeo ja Julia,
lisää voitte löytää Wikipediasta.

El Zorro joutui ryöstämään
nuorikkonsa dona Caritan
ilkeän kapinakenraalin kynsistä.
mutta molemmat nuoret oli sentään
hyvistä piireistä, ja rikkaita.
Tälläsiä hyvän perheen romansseja
löytyy fiktiosta kyllä enemmänkin,
kynsiä kenraalien ilkeitten
juonta sotkemassa, estämässä
kukoistamasta nuorta onnea
kuin Kenraalin Pafos-saarella.
Molièrellä on niitä monta.

Jotakinhan täytyy aina mennä pieleen
jotta rakkaudesta syntyy tarina,
että lukija voi jännätä, nuolaista
peukaloa ja kääntää sivua:
vaan kuinkas sitten kävikään?
don Jaimen ja Caritan onnen puurosta
pipunoita kyllä löytyy, oottakaahan vain.

Mut ensin kerron käänteet hyvät,
Hauskemmat jutut, harmittomat.
Siitä kurjempiin sitten etenen,
luonnollista elon järjestystä seuraten.
Danten numeroinnin nurin väännän,
kuin äsken käänsin taulut Mooseksen:
nyt mennään ad aspera per astra.

Paratiisi

Io hymen hymenaee

Naimisiin mentiin siviilisti
Kahdeksas kahdeksatta
kahdeksankymmentä
Helsingin maistraatissa.
(Kirkottamaton on dona Carita
saarnaaja-isoisän peruja.)

Ravintola Savoyn yläkerrassa
parvekkeella juodaan kesäiset
häälasilliset, todistajina
hömelö bestis dona Caritan
ja Jönsin nuorikko, luokkakaveri.

Häät kaikitenkin vietetään
kahden päivän päästä vihkimisestä,
lauantaina Laurin päivänä
Sysmässä epäviralliset, mutta
hurjan hauskat, ikimuistoiset.

Kaikki kaverit on kutsuttu
Sysmän lähes keskiaikaiseen
kivikirkkoon. Dona Caritan
esi-isä kiven alta kirkon pihasta
perilliselle kenties antaa läpyjä.

Kyllä jännittää don Jaimea
dona Caritan viertä kävellä
kirkon käytävää pitkin alttarille
lupailemaan sitä sekä tätä,
kaiken kansan katsellessa päältä.

Vaikkei usko sulho sallimukseen,
kieltäymyksiä saattaa olla edessä.
Mutta mitä ei lupais, kun palkinto
on ihana tuo dona Carita.

Ei tuoda isoäitiä tällä kertaa.
Dona Carita nelkytluvun
sillamekossa, kukat tukassa
suloisempi on kuin Danten Beatrix,
nätimpi vielä kuin Beatrix Potter
Peter Pupu piirretyssä.
Tai Pollyanna, eka lemmittyni,
Elisabeth Bennett pukusarjassa.

Tahdon, tahdon, vakuuttavat
(jo toistamiseen kertaavat)
nuoret nää nyt yhteen ääneen
selvään, vaikka ehkä pieneen.

Hääkahvit komeat, hyvää kakkua
saa nuoripari pian leikata
kaksin käsin seurakuntasalilla.
Appivanhemmat toivottavasti
ovat vielä tyytyväiset valintaan.
Kakusta ainakin piti setä Sakari.

Jatkot on järjestetty Suopeltoon.
Kovin on vaivaa nähnyt Pirkko
ja Calle, ne tykkää järjestellä
tämmöisiä bileitä. Ruuaksi on kalakukkoa,
tottakai, uusia perunoita, silliä,
herneitä, porkkanoita. Sahtia on tarjona
tynnörillinen. Myös parempaa
on tuhdisti varattuna juotavaa,
kuten loppupeleistä voi kohta
helposti tyhmempikin päätellä.
Mut eipä kiiruhdeta asioiden edelle.

Mikä oli sää, paistoiko aurinko,
vai satoiko? Ehkä vähän kumpaakin,
ulkovessaan mentiin sateenvarjolla,
olen muistavinani, mutta sade se
ei siinä tapauksessa ainakaaan
kauan kestänyt. Lapsionnea
sateen häissä sanotaan tuottavan.
Pirkon, Callen häissä satoi saavista,
kaatoi kuin ämmiä äkeet selässä.
Määrää sattuvasti se ennusti,
laadusta muikenemme kuin vaari.

Puheita pidetään, laseja kilistetään.
Calle varoittelee dona Caritaa,
et kyyti saattaa tulla epätasaista,
muttei ainakaan pitkästyttävää.
Kaukonäköisesti sanottu.
Ylämäki alamäki yhdessä kuljemme sen.
Alamäessä on vauhti kovempi,
tietää Linnanmäen käynyt jokainen.
Linnareissulle pitkälle nyt alkavalle
vyöttäytyy uskollinen dona Carita.

Mukana on moni harvoin nähty sukulainen,
lahjoja on tullut vielä useammilta.
Pienen maitokannun Helmi on nyt perinyt,
vaaleenpunaisen, kukkakuvioisen
(Juulia tais olla astiaston nimi)
jonka Tomi serkku lähetti
poissa olevana. Poissa on nyt Tomi,
kuin myös rempsee äitinsä
Sirkka, don Jaimen kummitäti,
Reikärauta-Renen kääntäjä.
Poissa kaikki edellisen polven vieraat,
sitä edellisen sitä enemmän.

Elävät elää, kuolleit ovat kuolleet.
Nään kaikki niinkuin olleet oisi totta,
ma tässä kuuruselin kulkiessa.
Matoja oomme, ettekö jo huomaa.

Lukija tarkkaa, kuinka kohoo aihe
runoni tään, siks ällös ihmettele,
jos ylhemmän myös olla täytyy taiteen!

Bileet jatkuu hamaan aamuun
raadollisemmissa vielä merkeissä.
Peli kovenee, vanhuksillakin
vielä kädet sentään hikoaa
polkan tahdissa, josta Pirkko, Calle
nuoremmille näyttää mallia
hyvin säilynyttä, sotavuotten vauhtia
kantapäitä permantoon ne tömistää.

Sanoja etkö muista, joita käyttää
sun siveysoppis kuvatessaan luonteen
lajia kolme taivaan tuomitsemaa:
Irstailu, ilkeys, petomaisuus hullu.

Irstaus vähiten loukkaa luojaa
ja siksi vähimmän saa rangaistuksen.

Elokuun ilta pimenee.
Hajoo seurat pienemmiksi.
Meno paranee, peli kovenee.

Käypäs tyttö, vieras tyttö, kätehen kiinni, älähän emmi
Kanssas hyörin, kanssas pyörin, kiperän polkan tahdissa.

Palkit tutisee, huone humisee, taas kun hanuri kaikuvi vaan.
Ensin hypimme sitten menemme hiukan kuuta katsomaan.

---

Pihalla mä äkkäsin Holmesin Volgan
Siellä kävi Lempi nyt tahdissa polkan
Suopellon rannan saunassa.
Se oli Holmesin John, Holmesin John
Se oli Holmesin John, panomies tunnoton.

Luurannut en, hiippaillut liki, mut
Lasista näin, oli miehellä kuin
Koivuinen halko se lemmen salko
Varmasti sekoaa pää joka Pirkon.

Aamulla vaimo oli iloinen kuin rastas,
Tiedusteluihin se liverrellen vastas:
Kato kaksipa tyttöä kolmesta
Diggaavat vain John Holmesta.
Joskus se kestää kolmekin varttia
Jestas se tekee sitten eetvarttia.

Aamuvarhain morsiuspari pakenee
tavan mukaan, paitsi soutuveneellä.
Pystyyn vielä jääneet vieraat saattelee,
lähteville laiturilta hyvästejä heittää.
Joku kännipäinen veteen vettä heittää.

Hääyö vietettiin Ilolan kartanossa.
(No, palanut oli kartano, rantamökissä
nukuttiin koko hääyö, muttei muita...)


Vesille paremmille uidaksensa
neroni pursi purjeensa nyt nostaa
jättäen julman meren tuonnemmaksi.

---

Mies, jolla aate aatteen päällä kuohuu,
päämäärästänsä loittonee, kun toinen
vie aatos hältä toisen voiman.

Mä seisoin rantamökin ovella
kuin mies, joka askeltansa miettii,
mieli harhailee, mut ruumis seisoo.

Oppaani silloin mua koski, sanoin
ja käsin ynnä elein polvet multa
ja kasvot painoi kunnioittaviksi.
Pääni painoin nöyrästi, astuin kohti.

Siin mulle näkyi - jospa näkyis vielä!
pieni hahmo, verta kiihtäväinen.
Kun tuohon silmäin käänsin tuokioksi,
se oli suureksi jo seijastunut.

Kun dona näki, kuinka katseheni
lempeni kuumaan esineeseen kiintyi,
hän tuohon katsoi nyt niin kaunihisti,
enempi näkemään et itse sytyin.
Tuo näkyi avosiivin kaunis kuva
mun eessäin, nautintohon autuaaseen
iloiset sielumme yhteen yhdistäen.

Näin kuva jumalainen tuo mulle
suloisen rohdon antoi, että lyhyt
näköni siitä pitkäks seijastui.
Näin virkkoi: tyydytä sun kuuma halus!

(Nää säkeet on suoraan Dantea, usko pois!
Tarkemmin sanoen siis Eino Leinolta.)

Tumma yön jalka astuu Sysmän rantaa.
Mitä mä saatoin sanoa kuin "tulen"?
Sen sanoin puna poskillain, toivoin
että anteeksi tän annon ansaitsisin,
näyttäisin oppaalle, joka varttoo mua,
tää ruumis et todellist on lihaa.

Hän sanoo kuiskien: sielu oi, mi melot
jäsenin syntymässä saaduin tietä
autuuden, vauhtiasi hiljentäös!
Miksi et seisahdukaan? Miksi menet?

---

Veeks muuttui lima kohdullinen,
ja sade lankesi, ja mit ei juoda
maa voinut, vieri virroin ynnä puroin.

Ja kun ne suistui jokiin suuriin,
syöksyi nää vihdoin kymiin kuninkaallisiin,
vauhdilla vastaanpitämättömällä.

---

Palannut päälle maan kun olen jälleen,
ja pitkästä ratsastuksesta levähtänyt,
näin kolmas alkoi heti toisen jälkeen.

Kun kolme neljä kertaa syleilleet he
oli riemuiten ja kunnioittain,
don Jaime taantui, kysyi Caritalta:
"mennääks aamiaiselle?"

Eka kultaraha

Boston 1980-1981

Syksyllä 1980 lennettiin Bostoniin virallisesti nyt vasta naineina. Koneessa oli sattumalta mukana kohtalotoveri MIT: n tohtorikoulusta, Antti Niemi, kultasepän poika Raumalta, hopealusikka jo suussa syntynyt. Teoreettinen fyysikko, hyvä laskemaan. Kokonaisia ruutulehtiöitä täytti kaavoilla. Kokista joi päänsärkyyn ketjussa. Anttikin oli naimisissa. Auli oli Antin koulukaveri, Raumalta Antin naapurista, vaikka köyhempi. Se oli just valmistunut insinööriksi. Niillä oli pullat jo hyvin uunissa. Auli tuli MITtiin Antin perässä. Asunto oli varattuna Westgatesta.

Meillä ei asunnosta ollut mitään tietoa. Sitä piti yhdessä nyt etsiä. Häämatka vietettiin Watertownissa Ympyräsuun opiskelukommuunissa ruokapöydän alla, kun ei ollut muuta sijaa majatalossa.

Hienot ystävät oli vähän omituisia.

Jakob oli ortodoksi juutalainen. Ei syönyt kanan alkioita munissa, piti olla varmasti kosheereja tuhkamunia. Kun oli meidän vuoro kokata, pantiin sekaan munat ikään ja sukupuoleen katsomatta. Sanottiin vaan et on se kosheeria. Hyvin maistui Jaakopille alkio.

Ruoan jälkeen hienot huokasivat ja vapautuneesti piereskelivät omaan tahtiin ruokapöydässä. Pidätys on epäterveellistä, sanoi Jaakoppi. Ehkä sinusta, teki meidän mieli sanoa, ei meistä. Jaakobin ei tarvinnut ruokapöydän alla yöpyä. Siellä kiinattiin me kolme viikkoa. Tuli pöydän jalat ja kaverien puupat aika tutuksi.

Kauan shoppailtua päädyttiin Beacon Hilliin, eiramaiseen entiseen hienostoalueeseen Bostonin ihan näpeimmällä paikalla, State Housen läpi kulkevalla kadulla, Mount Vernon Streetillä, mäen laella.

Viis-kuuskytluvun Eiraa muistutti aika monella se tavalla. Siellä asui vuokralaisia nyt lyhytaikaisia yksin, kaksin, ahtaissa portaikoissa, huonosti lämmitetyissä luukuissa, kalliissa pikkuruisissa yksiöissä. Välttävä kunto, harsut ikkunat, luvuttomat torakat, toisaalta korkeet huoneet, kiva näkymä, puulattiat. Sellaisen me haluaisimme!

Ja saatiin, vakuudella rikkaiden ystäviemme hienojen. Kun vielä tilattiin kotiin Boston Globe, alkoi tuntua jo oikeen kotoiselta. (Lehden kyllä joku aina varasti.)

Houkkamaistahan se oli, muttei kaduta vähääkään. Asunto oli oikeestaan vaan yksi huone, studioksi sanottu. Keittiönä oli yksi huoneen seinä. Siinä sitten luettiin, maattiin, nukuttiin, kokattiin ja tiskattiin samassa tilassa. Vessa tais sentään olla erikseen. "Seijan keittiö", näytti kuvaa anoppi, ylpeänä vaiko hilpeänä, sappas se.

Talon henki (hengetär, paitsi mies) oli Teris, siis Super (intendent), suomeksi sanottuna talonmies, vanha katolinen polakki, jonka seinät oli koristeltu paavin kuvilla. Siltä mentiin anomaan lisää lämpöä kun talvi teki tuloaan, ja pihisevä höyrypatteri kävi riittämättömäksi. Lumen tuloa ikkunasta hidasti calicokäärme, vanulla täytetty. Peittona pölisevä postimerkki, akryylihuopa ohut, lastenkokoinen, aiheutti öistä köydenvetoa, kahdelle se ei millään riittänyt. Kovina pakkasöinä piti lähteä kaduille dyykkaamaan roskiksista pahvia ja muuta palavaa, ja polttaa niitä huoneen takassa.

Talvella 1981 tuli pitkähkölle visiitille Los Angelesista Eski ja sen Piips eli Liisa, asuivat nyt vuorostaan meidän lattialla kirjoituspöydän alla viikkokausia. Samaan aikaan syntyi Aulille ja Antille tytär Maisu, me oltiin kummeja. Mä haluun myös! sanoi Seija. Kova vauvakuume iski kummitätiin. Oisko ollut Eskin ja Liisan lähdön ansiota, pantiin tuulemaan, postimerkki pölisemään. Pian meidänkin esikoinen ilmoitti syksyllä lähenevästä tulostaan.

Kesä 1981 oltiin Bostonissa. Oli kuuma, tukalaa oli Seijan olo masun kasvaessä yhä isommaksi. Käytiin välistä uimassa Revere Beachilla. Helpotti muuten, paitsi ei ollut vessoja.

Äitiyshoito saatiin MITin vakuutuksesta amerikkalaisittain sika halvalla. Syksymmällä mentiin synnytysvalmennukseen, harjoiteltiin rentoutumista. Seija nukahti. Synnynnäinen lahjakkuus synnyttäjäksi.

Tanka wanka

Kuulas lokakuu.
Vaahteroiden värikkäät
lehdet. Fall foliage.
Sairaalasta kotiinpäin
kävelee nuori isä.

Katsoo lehtiä.
Ajattelee: paina mieleen
tää hetki, päivä.
Kunpa aina muistaisit:
olit näin onnellinen.

Somerville 1983

Riku, Woku, kissat, Somerville.
Juna ajaa ohi, kupit tärisee.
Yksi kissoista on Klobürste.
Kotina kissoilla on WC.

Woku huoltsikalla palvelee,
ilmaa pumppaa, bensaa rööriin,
kunnes ottaa töihin insinöörin
globaalinen yritys GE.

Wokun ajopelinä on Chevrolet.
Pysyy kasassa se narulla.
Tällä menopelillä hän karulla
aamuin illoin ohjastelee töistä
ja takaisin. Takaluukussa on rengas
poikineen. Liitumerkinnöistä
tietää Woku, köyhä mutta neuvokas,
miten kauan ilma niissä pysyy.
Osaa vastata, kun Riku kysyy,
pitkällekö vie tänään hyrysysy.

Kun Brigitte tulee käymään siellä,
peräluukusta putoo laukut tielle.
Woku kassit kadulta vaan kerää,
narulla taas korjaa auton perää.

Ritta kotosalla lukee, Bostonin
yliopistossa on nyt kirjoilla,
gradua gryndereistä väsäilee.
Wokun viipymistä ehtii kiroilla.
Seihveistä juoksee Woku, hätäilee:
valmistuuko kastike, spaghetti
Ennenkuin Riku hirmustua ehtii?
Nälkä on kirjailijan kiljuva.
Nou hätä, ruoka ehtii ajoissa.
Woku on vikkelä kuin orava.

Pesistä

Armeijassa kerran kuumenin
typerästä ukonkantokilpailusta.
Yritin liikaa, kompastuin ja kaaduin
nolosti rähmälleni jorpakkoon.
Pojat nauroivat, mä suutuin
ihan silmittömästi, ne pelästyi.

Että sellasta.

Siitäkin mä suutuin kerran
kun Paulin pesisjoukkueelle tuli
tappio ja Tapio Heikkilä siitä
rehvasteli, poikansa kun kuului
voittaneeseen jengiin.
Tapion virnuilevan lätyn oisin
halunnu mä lyttyyn potkia.
En potkinut, potkin kentän pölyä.

Pesiksestä en itse perustanut,
se on sellaista tarkkaa peliä,
liika kurinalaista tiimitouhua.
Tappioon syypää mämmikoura
(=minä) helposti tunnistettava.
Mieluummin lataan hehtaaripyssyllä.

Futis oli kivempaa, siinä on
jotain neandertaalimaista,
B-joukkueen tasolla nyt ainakin.
Apinalauma juoksee pallon jälkeen
kuin puusta myös pudonneen kookospähkinän, iskee yhteen,
pallo jonnekin singahtaa (tai kookos).
Kaikki perään taas, ilman johtajaa.

Mieluisinta oli kaksinpeli mailoilla,
verkon kahta puolta pallolla tai sulalla.
Kumpikin hoitaa oman reviirinsä.
Kelpaa myös kaksinsoutu airoilla,
kun toinen pitää perää melalla.
Arvaat ehkä mitä peräpainona.

Yksinpeleistä en juuri välitä, Pasiansseista, tietokonepeleistä.
Paitsi taskubiljardista ammoin.
Voi kun vielä voisi sitä skulata.

Yhtä aikaa! sanoi ukko kun yksin veti.

Toka kultaraha

Stanford 1984

Rantavuorten alla häämöttävät
Tyynen meren kohisevat aallot.
Yönsinisellä taivaalla kirkas kuu.
Auringonlaskun värittämät pilvet,
Ford LTD:n ratti, valaistu mittaristo,
taa jäävän Stanfordin, Palo Alton
epätodelliset, leffamaiset palmut,
valot vilkkaat, vielä kirkastuen

säkeitä haihtuvia, haihtuneita
mun muistostani saavat laulamaan.

Se oli puolen tunnin onni vain

Tämä tuokiokuva on Kaliforniasta
Menlo Parkin talosta, sohvasta
(no vanhalta patjalta, jonka päällä
oli halpa intialainen peitto
punainen, puuvillainen.)

Tekeillä oli Selma, josta ei
tullut mitään, meni kesken.
Voi pikku Selma tuulimuna,
kovin me sua itkimme.

Vai oisko jo ollut Pauli, joka
kiitettävän nopeasti ilmoittautui
tuon kurjan takaiskun jälkeen.

Heti kun tuon naisen näin ma,
voima joka vallannut mun oli
siitä lähin kun mä hänet tapasin
mun käänsi pystyyn eri tanakasti.
mä tunsin merkit vanhan lemmenleikin

---

Oli puolituntisia monen monia,
pitempiä kuin viiden piston eriä.
Mieleen jääneet ovat näpeimmät.

Kieli kuppina, suu kolmiona
huutaa Pauli pieni pallopäinen
Loputtomasti isä kävelyttää
pikku huutajaa reggaen tahdissa.
Bob Marley and the Wailers
(sattuva oli levyn nimi),
Gregory Isaacs toinen,
the most vocalist in Reggae,
turhaan Paulin kaa koitti kisata.
Isä muistaa kaikki kappaleet.


Kiirastuli

Mikset viitsi täällä mitään tehdä,
Miksä paat mut kaikki tekemään?
Sun on nyt korkee aika peiliin katsoa,
kerätä luut kasaan, tehdä parannus!

Hän vaikeni, ja alkoi sitten huutaa:
Suhun panin toivoni, kyllä kannatti.
Oot oikee lottovoitto, ykköspalkinto.
Sanoilla lopettaen: My foot!

Niin julmalta kuin lapsellensa äiti
Hän näytti, kitkerältä maistui
ankara tuo sätintä ja kuri.

Suuri häpeä mun pääni painoi.
Lerpsahti mun miehen ylpeys.
Teille kaikille nyt annan neuvon:
Älä jää kiirastuleen makaamaan!
Paras olla kiltimpi, sillä taktiikalla
paratiisi oottaa loppupeleissä.

Jihuu

Päättyi tähän tämä välähdys.

Säkeitä sen kuvaukseen en tuhlaa,
lukija oi! Mua memot toiset ahtaa
Niin että aulis en saata olla tähän.

Kertoo Dante seikkaperäisesti
(Limboilujen luku XXV)
sivuuttaen linnut, mehiläiset
mistä tässä oikein oli kymysys.
Listaa miehen kalut, naisen tavarat
ja niiden erilaiset tehtävät
siitoksessa, taas kerran miehen eduksi.

Mies informoi, nainen tekee työt.
Niin aina, sanoi Joulukalenterin Kerttu.
Diivaillen, diivaillen, aina diivaillen.
Sehän meillä miehillä on vika ainainen,
komediaa diivailevaa aina vedetään.

Kertoo Dante jutun jotakuinkin näin,
kirkkoisä Augustinusta siteeraten:

Se (runkku) hienostuu ja painuu
paikkaan nimettömään (kasseihin) ja siitä
vereen toiseen sekoittuvi luonnon
astiassa (römpsässä).

Valiosaattueesta tästä, itse astunnasta
lue lisää Limbon luku XXIX, mi kuvaa
(tosin vertauskuvin, sapienti satis)
kassit saapuvina pohjoisesta
kera etujoukon, Teron sekä Esan.

Ja sellaiset kuin hänen kirjassaan
ne onkin, paitsi että ulokkeet
--- siivet enkelin siis muka, haha,
älytään kyllä, Ali, mitä tarkoitat! --
epähuomiossa Dante kuudeks laski,
kaksinkertaistaen niiden lukumäärän.

Niinkuin kahden hengen junassa,
hälle tutumpi kai kulkuneuvo.
Itse valitsen mä kolmipyöräisen.

Limbo

Stanfordista palattiin me Helsinkiin '85
postdoc-vuosi siellä kun oli ummessa.
Oli toinen pullamme jo uunissa.

Seuraava työpaikka oli tiedossa:
Tietsalingvistiikan tutkimuksen yksikkö.

Ottaa rauha toviksi don Jaimen
sijaisekseen esimieheksi, mutta
vain vähän aikaa häntä sietää herra
hyvässä virassaan, hän sinne syöstään
min ansainneet on sijan luopiot,
kun ei rauhan kandidaattia
kokematon rauhan sijaistaja
ajanut tohtoriksi vastoin toivetta
aivokohjuisen keskusteluntutkijan.

Kandista tuli Jaimen esinainen sittemmin.
Onneksi ei kantanut Jaimelle kaunaa,
ainakaan ei kovin silminnähtävästi.

Katso, kuin laaja on tiedekunnan kehä,
ja kuinka on istuimet jo täynnä,
vain harvat sieltä loppupäästä puuttuu,
kuolemankurvista jo ojaan ajaneet.

Kymmenillä porrasistuimilla
nään istuvan monien valopäiden
niiden meistä, jotk on sinne päässeet.
Valtaistuimella, mihin katseet kääntyy
vuoks nuijan, joka nuijalla on kädessä,
- kruunun voi melkein nähdä kimmeltävän
päässä itse siihen laitetun, kuvitteellisen -
istui ylväs Rauha. Sittemmin istui Samu.
Sokea ahneus, heitä hulluttava,
teki heidät kaltaisiksi lapsen,
jonka imettäjä kuolee nälkään.

Kolmas kultaraha

Taas sitten kauniit silmät näin mä naisen.

Mä näin niin seijahina silmät hänen,
niin riemukkaina että entisetkin
näkönsä voitti hän ja viimeisetkin.

Mun hurmaa hymyllään hän kirkkahalla
ja lausuu: hei, käy toimeen, ei yksin
mun silmissäni paratiisi ole.

Dona Carita, tää taivaan autuuttaja
näin tervehtii, kun luokseen ottaa,
tehden sopivaksi liekilleen kynttilätä:

"Palava pyytees halu hiillyttävä
mua enemmän miellyttää, mit enemmän se paisuu."

Tajunnut tuskin sanat kiltit olin,
kun huomasin jo, kuinka nousin
kaikkein mä yläpuolle entisvoimieni.

Päin käännyin ääntä hellää lohdutuksen,
mut ryhdy kuvailemaan en rakkautta,
hyväilyjä, jotka molemmille maistui.

Niin paljon kertoa ma saatan toki,
et tunteheni häntä katsellessa
epätoivot kaikki pani unohtamaan.
(Taas siteerasin Leino-Dantea sanatarkasti.)

---

Ja tapahtui niin, että dona Caritan
kolmannen synnytyksen aika tuli.
Nyt tuli kaivattu jo tyttölapsi.

Jo kyllin auki on sille kätkö,
josta me kaikki kerran tulimme.
Pää pistää esiin kiukkuinen,
kesken matkaa äkäisenä huutaa
kuin pikku myy. Mä huomaan:
isäänsä on tullut lapsi parka.

Kun vähän silinnyt oli Helmi,
oiennut syntymärypyistään,
vauvaa öisin sylissäni heijasin,
sitä hämärässä silmiin katselin,
ajattelin että ei voi olla kauniimpaa
lasta kun tää meidän tyttömme.
Ja oikeassahan mä olinkin.

Lukija oi, jos kirjoittaa ois tilaa
minulla vielä, laulaisin ma juomaa
suloista, jot en kyllin juoda voinut.
Mut koska täydet ovat lehdet kaikki
mun aikomani tähän toiseen lauluun,
ei taiteen lait mun salli laajentua.

Inferno

Etäpäivä
Ei jaksa

Maanantai: ei mittään
Tiistai: ei mittään
Keskiviikko, torstai: ei mittään
Perjantai: ei mittään
Lauantai: ei mittään
Sunnuntai: ei siitäkään mittään

Tammikuu: ei mittään
Helmikuu: ei mittään
Maalis-, huhti-, toukokuu: ei mittään
Kesä-, heinä-, elo-, syys- ja lokakuu: ei mittään
Marraskuu ja joulukuu: ei mittään

Viina ei oo mittään
Pillerit: ei mittään
Partakoneen terä: ei mittään
Raamattu: ei mittään
Pääoma: ei mittään
Ja Disney: ei siitäkään mittään

Kun minä olen vanhus ja sinä olet vanhus
Niin mehän ei ollakaan mittään
Länteen taikka ittään, me ei olla mittään
Sillä kukaan ei tee kuolemalle mittään.

Ei see misään, ei see misään,
länseen isään, länseen isään,
riissnää peukaloita.

Kaik käyden piirit tuskan valtakunnan
mä tänne tullut olen.
Tekoni ei, vaan mit en tehnyt multa
epäsi ikävöidyn paalupaikan.
Liian myöhään tuntemaan sen tulin.

Salpausselällä on paikka, jota painaa
yö vain, ei tuska; jossa vaikerrukset
soi huudoin ei, vaan huokauksin haikein.

Siell asun syyttömien lasten vuoksi.
Painan töitä, turruttavaa rutiinia.
Saan siellä päivin hammasta mä purra,
usein kiristellä, harvoin itkeä,
illoin yksikseni kämpilläni harjata.

Pikajuna Kouvolan kautta Kuopioon
lähtee laiturilta 3.
Kamala
tuo elämäni kertosäe, tunnussävel
pakkotyön viisitoistavuotisen
vieläkin kummittelee unissani.
Mielellään en vieläkään, vuosikausien
kuluttua siitä matkustele junalla
Suomessa, junakuulutusta kuuntele,
vähiten tuota mainittua ilmoitusta.

Ajaa sisään, ajaa ulos, ajaa ohi,
junat kolkkasevat kaupungista tästä
perslävestä sadat, VR:n solmukohdasta.
Ruman kaupungin, johon joki ees ei näy
(Kymi on komea, usein ajan siitä yli).
Kymen pääkaupunki se on, saalis
paksuhkon kaupunginjohtajan,
entisen armeijan kapiaisen ovelan,
mi sittemmin kaatui omanvoitonpyyntiin
matujen kiinalaisten kustannuksella.

Kaupungissa rehottaapi kateus.
Se maksaa tämän hienon kultahäkin
(Kaunis on rakennus, ei voi kieltää)
saadakseen himoitun kyltin YLIOPISTO.
Laitoksen, missä tiede laiminlyödään,
karitsat eksytetään, eksyy lampaat,
kaupungin, maakunnan rojekteja
vaan selataan, että reunat mustuu.

Sutena juoksee johtopaimen sen,
vaikka buldogin on koito näköinen,
alapurenta on sillä aika paha.
Miettii, miten kehitettäs Kouvolaa.

Poikaa uutta silmäelee rakkaudella
tuo ensi valta, kielin virkkamaton.
Sen kaiken minkä mieli, silmä tajuu
hyvin järjesti, mutta ilman vapautta
ja varastetun korvaavaa läppäriä
jäi poju joka tuota muistaa, tuumii.

Lukija, käännä siis mun kanssa katsees
tuohon eläintarhaan, taaksepäin se suuntaa
missä yksi liike sattuu toista vastaan.

Yksi on paikallinen liike, johtajana
alfasusi tuo jo ylempänä mainittu.
Toinen urbaanimpi, jota vetää
pääkaupungista tänne pudonnut
taistelukukkonen, ei toista pahempi.
Tästä syntyi aimo kukkotappelu,
tai kana-, kumpi nyt lie sana parempi.
Höyhenet joka tapauksessa kovin pöllysi.

Toinen on vulgääri, toinen hienostelee,
varsinainen ruudinkeksijä ei ole kumpikaan.
Mutta ei kai ruudinkeksijöitä tänne kauas
Kolkhiiseen asti ylipäänsä tuomita.
Panen tämän piippuuni ja poltan siinä
Danten suosittamaa katumuksen nokkosta.
Eläväiset täällä vähemmät tai suuret
saa peiliin katsoa, miss mietinnänkin jälkeen
sama tyhmä naama toljottaa.

Niin mun siis pakko jättää oli Helsinki,
sinne kaikki jätettävä kalleimpani.
Kokea sain mä, kuinka pahaa paskaa
on valmisruoka, sekä kuinka raskaat
on nousta, laskeutua junan portaat.

Mut enin paino hartioilla kapeilla
oli seura huono, tuhma, jonka kanssa
kurjuuden alhoa tuota astuskelin.
Ilkeyttä, ymmärtämättömyyttä
ma heiltä niitin, ja sen päälle vielä
pää punaisena huusi houkat kollegat.

Ei vaitiskaa, tää oli Dantea, älä usko sitä
ilkimystä. Ite asiassa ihan mukavia
oli kouvot kollegat ja opiskelijat.
Jotkut oikein kilttejä, niinkuin Irma,
inkontinentti osastosihteeri,
tai kirjaston tyypit, ja useimmat
lehtoreista. Houkat oli vähemmistönä
äänekkäänä, niinkuin kaikkialla.
Ei oo oikeen kanttia niille vittuilla.

Vitsi vitsi, läppää tää on koko komedia.
Sitähän on koko elämä: komedia, läppä.


Kadotettu paratiisi

Tänä kesänä tulee asutuksi
neljännesvuosisata tässä talossa.
Talo on viittä vaille satavuotias.
Helmi oli kahden ikäinen tänne tullessa.
Käpylään muutettiin kaksineljättä
vuotta sitten Punavuoresta
kahden pienen pojan kanssa
keskellä runsaslumisinta talvea.
Silloin oltiin vielä aika nuoria.
Ensi vuonna on meillä häät rubiinia.
Jos näät jaksaa sietää rutiinia
vaimo, tätä jokaöistä vitun runoilua.
Joko ollaan vanhoja käpyläläisiä?
No käpyläläisiä ollaan, ja vanhoja.
Vieläkään en osaa kadunnimiä.
Kun kerran muuttaa pois Eirasta
tai Ullanlinnasta, ei sinne ole enää asiaa.
Ykkönen ei enää kulje Käpylästä Eiraan.
Meidät on karkotettu paratiisista.

Takaisin saatu paratiisi

Käy yrttitarhasta polku
se kaivon luokse vie.

Tät yrttitarhaa salli katsees kiertää...

Er: Kennst du das Land, wo die Lupinen blühn,          Hän: Tunnetko maan, missä lupiinit kukkii,	    
Im dunkeln Laub die Preiseln glühn,		       tummassa lehvästössä puolukat loistaa,		    
Ein sanfter Wind vom blauen Himmel weht,	       lempeä tuuli sinitaivoselta huokuu,		    
Die Fichte still und hoch die Birke steht,	       Kuusi hiljaa, korkeana koivu seisoo.		    
Kennst du es wohl?				       Tunnet sen kai?					    
                                Dahin! Dahin	                                       Sinne! Sinne	    
Möcht ich mit dir, o mein Geliebter, ziehn!	       mäki tahtoisin, sun kanssa rakas lähtee vetää.	    
						       						    
Sie: Kennst du das Haus, aus Ziegeln ist sein Dach,    Hiän: Tunnetko talon, tiilistä on sen katto,	    
Es glänzt der Saal, es schimmert das Gemach,	       Loistava on sali, kimmeltävä kulmahuone,
Und Ahnenbilder stehn und sehn dich an:		       Esi-isäin kuvat sua katselevat:
Was hat man dir, du armes Kind, getan?		       mitä ihmettä on sulle, lapsiparka tehty?	    
Kennst du es wohl?				       Kai tunnet sen?					    
                                Dahin! Dahin	                                       Sinne! Sinne	    
Möcht ich mit dir, o mein Bedienter, ziehn!	       mäki tahtoisin, sun kanssa ukko lähtee vetää.	    
						       						    
Er: Kennst du den Strand und seinen Schlammbestand?    Hän: Tunnetko rannan ja sen mutaplotun?		    
Der Maulwurf findet dort nicht seine Hand.	       Myyräkään ei siellä löydä omaa kättä.		    
In Höhlen wohnt der Mücken alte Brut,		       Lampareissa asuu hyttysten vanha pesue.		    
Es stürzt die Brücke und unter sie die Flut:	       Pian hajoo laituri, sen alta virtaa joki.	    
Kennst du ihn wohl?				       Sen varmaan tunnet?				    
                                Dahin! Dahin	                                       Sinne! Sinne	    
Geht unser Weg; o Mutter, laß uns ziehn!	       vie Volvo meidät: oi mamma, lähetään jo vetää!       

Vanhuxet maalla haisee kuorossa
pesemättömissä rytkyissä.
Onnellisen viattomina veisaavat,
sillä täällä oma nenä ratkaisee.

Oi donna, jolta epätoivoni sai voiman,
Vapauteen olet mut orjuudesta tuonut
Tavoilla kaikilla ja kaikin keinoin,
jotk oli sulla siihen vallassasi.
Minua varjele vielä tää loppupätkä,
Niin että sieluni vähän tervehtynyt
(on se parempi, usko huviksesi)
ruumiista jo vetämättömästä
erois edes jotakuinkin kelvollisena.

Näin rukoilin, ja tyttöromaanista
hän katseen nosti, hymyili
hajamielisesti, Lauran pariin palasi.

E quindi uscimmo a riveder le stelle.

Missä mun unelmat on

Missä mun unelmat on
No ei ainakaan siellä
Missä otetaan miehestä mittaa
Suuren maailman valtatiellä

Menkööt muut menojaan vaan
Eihän mulla oo muuta kuin aikaa

Ja mitä on ne unelmat
En haluu mitään suurta kuitenkaan
Tai vaikka haluisin, en tavottas.
Suljen silmäni ja sinut siinä nään.
Don Jaime panostaa dona Caritan uraan.

Jos herään kerään muistiin
mitä päässäni sattuu surisemaan.

(Jukka Nousiainen & Co)

Perspektiv

Laskinko oikein

Mul on yks elämä, jos laskin oikein

Sen osat pimeät ja kirkkaat
Nii sekottuu etten mä voi virkkaa
niist sitä tilkkutäkki peittoo
mitä meinasin eka, ihan heitto
tais se plääni lopultaki olla

Tää räppi on iha hanurista
Kovaa paskaa mut mitä muuta tuliskaan
Mitä välii eise muille kuulu
oonks mä hyvä huono taikka hullu

Ei tykkää, tykkää ja ei tykkää
Ei pysty 200M kärpäst tyydyttää
Pakko myöntää ei jaksa edes yrittää

Mä oon ihan vitunmoinen kusipää
Eli ei aikaa kuunnella sun toiveit
Mun omat hommat menee edelle.

(Roope Salminen ja koirat)

Tiukka sihti

Tiukka sihti. Läpäise ei rikka.
Tarkka sihti. Ei tuu huteja.
Silmä seijas. Näkee läpitte.
Nenä klyppi. Haistaa hivenen.
Keijukorva. Kuulee ääniä.

Epilogi

El Zorrossa on usein epilogi,
jossa kerrotaan, miten tarinan
päähenkilöiden on käynyt
viimeisen seikkailun jälkeen.

Tätähän don Jaimen tapauksessa
on vielä paha sanoa, ja ehkä
hieman kiusallistakin.

Sellaisen peräkaneetin mä sijasta
lisään El Lauriin vitsipalstoja
Zorron tapaan Leukavasti laukaistua
joissa pohdin mitä kaikkea
tästä tarinasta olen oppinut.

FINIS

Y Asi Finaliza Esta Historia.

Eli tähän päättyy tämä tarina.
Mutta ensi numerossa
El Lauri ja kenraali ratsastavat jälleen vaarojen teillä -
te mukana!

vade retro dacapo