EL LAURI

MELSKEITTEN MIEHEN MUISTELMAT

Jokainen numero on itsenäinen seikkailu!

OSA III

Katso, minkä valitset, pikku pikku Lauri

Motto

Anch'io son scrittore!

Runoillut oon pitkin yötä.
Täysin tehnyt turhaa työtä,
ähräillyt soinnuin, riimein.
Rodeen menee runot viimein.

Tag und Nacht hab ich gedichtet,
Und hab doch nichts ausgerichtet;
Bin in Harmonien geschwommen,
Und bin doch zu nichts gekommen.

(Heinrich Heine)

Nyt on runosuoni päästä puhjennut,
sanoo huolestunut puoliso.

Runebergin saatesanat

Runeberg
Fänrik
Stolgång

Fänriks Stolgång

Mennyttä aikaa muistelen
niin mielelläni vielä;
niin moni armas tähtönen
minulle viittaa siellä.

Nyttemmin näky hupaisin
on mun käyrä varsi
ja kasvot, jäykät liikkeetkin
ja vanha vaateparsi,
vaan pystynenä erikseen
ympyriäisine laseineen.

Ukon suust' on tarutkin
ne, joita laulan tässä.
Niit usein öisin väsäilen
kännykän liekinnässä.

Ne korutont' on kertomaa.
(Jospa joku toisi vähän vettä.)

Ihmislapsesta et tiedä,
suuruuteenko, voimaan, valtaan,
vaiko tyhjään turhuutehen syntynevi.

Lopputuleman voin paljastaa
näin etukäteen, spoileri:

Tyhjään turhuuteenpa hyvinkin.

"Jotakin ehkä tietäisin,
olinhan siellä minäkin."

Siis ett' on nuori aikoinaan
tääkin ukko kerran ollut,
yhtä ja toista nähnyt matkallaan
ja vanhemmaksi tullut.

Min' olin ylioppilas,
mainittiin maisteriksi;

On kulta-aika riemukas,
suloisin, armahaisin,
kun nuor' on, ylioppilas,
ja puutetta ei laisin,
ja huolt' ei tuntis ollenkaan,
kun viikset vain sais kasvamaan!

Ei saanut.
Heikosti ne kasvaa vieläkin.

"Ei parta pahoille kasva,
turpajouhet joutaville."

Mut muuten sain,
puutetta ei laisin.
Siis ollut, nyt on toisin.

Terve, terve ukko,
vaikka uupunut on jalka.

Ennen :) - jälkeen :(

N:o 19: Musta tappaja

Armottoman osa.

Alahan' on allin mieli
uiessa vilua vettä,
alempana armottoman
käyessä kylän väliä.

Vilu on vatsa varpusella
jääoksalla istuessa,
vatsani minun vilumpi
astuessani katuja.

Syän kylmä kyyhkysellä
syöessä kylän kekoa,
kylmemp on minun poloisen,
kylmempi minun sitä'i.

Lamentationen

Onni on häilähteleväinen neiti,
ei pitkäks seurustelu koidu.
Sulta tukan otsalta vaan heitti
pussas pikasesti, sitten moido.

Rouva suru uskollinen puolestaan
on toveri, ei laske huomastaan.
Sanoo, et ei oo kiire minnekään,
Vuoteen päähän istuu virkkaamaan.

Das Glück ist eine leichte Dirne
Und weilt nicht gern am selben Ort;
Sie streicht das Haar dir von der Stirne,
Und küßt dich rasch und flattert fort.

Frau Unglück hat im Gegenteile
Dich liebefest ans Herz gedrückt;
Sie sagt, sie habe keine Eile,
Setzt sich zu dir ans Bett und strickt.

(Heinrich Heine)

Virratkaa kyynelet

Virratkaa kyynelet, valukaa lähteistänne!
Maanpakolaisena mun surra.
Yön musta lintu siellä häpeäänsä laulaa,
missä hyljättynä mä nyt elän.

Pois tähdet turhat, en tahdo valoa,
Yön pimeimmän pimeys ei riitä sille,
joka epätoivoisena menetystään hautoo.
Valo paljastaa vain häpeän.

Kurjuuteni ei koskaan heltiä, sääli pakeni;
Kyyneleet, huokaukset, väninä,
ankeat päiväni, apeet päiväni
kaikesta ilosta on riistäneet.

Ilon, tyytyväisyyden huipulta
Kohtalo mut suisti,
Pelko ja suru ja kipu on nyt ansioni, ansiosta,
Ne on mun toivoni, kun toivoni on mennyt.

Varjot jotka pimeydessä vaellatte,
Opetelkaa ylenkatsomaan te valoa.
Onnelliset, onnelliset helvetissä
ei tunne maailman halveksumista.

Flow, my tears, fall from your springs!
Exiled for ever, let me mourn;
Where night's black bird her sad infamy sings,
There let me live forlorn.

Down vain lights, shine you no more!
No nights are dark enough for those
That in despair their last fortunes deplore.
Light doth but shame disclose.

Never may my woes be relieved,
Since pity is fled;
And tears and sighs and groans
my weary days, my weary days
Of all joys have deprived.

From the highest spire of contentment
My fortune is thrown;
And fear and grief and pain
for my deserts, for my deserts
Are my hopes, since hope is gone.

Hark! you shadows that in darkness dwell,
Learn to contemn light
Happy, happy they that in hell
Feel not the world's despite.

(John Dowland)

Väninää

Paljo on koskessa kiviä,
äijä on aaltoja meressä.
Minull on enempi huolta,
miel'aloa annettua.

Miten on mieli miekkoisien,
Eski Saaristen ajatus?
Niin on mieli miekkoisien,
Eski Saaristen ajatus
kuin on kesäinen Pafos-saari,
paljon puhuttu kukoistus.

Mitenpä poloisten mieli,
maammon marjojen ajatus?
Niinpä se poloisten mieli,
niinpä marjojen ajatus,
kuin syksyinen yö pimiä,
talvinen on päivä musta.
Minun on mustempi sitä'i,
synkiämpi syksy-yötä.

Suru särkevi syämen,
huoli vatsan halkaisevi.
Jää on jänkkä syämessäin,
vatsassani vaskivuori.
Kun viikon surussa koitin,
murehissa muhinoida,
ja panna pahoilla mielin,
Mure murti mutterini,
Huoli lerppuni herpasi.

Suot sulavi, maat valuvi,
ahovieret aukeavi,
kaikki kankahat sulavi,
lätäkötki lämpiävi,
ei sula syän suruinen,
ei valu vajainen rinta.

Minkä päivänen yleni,
sen mun mieleni aleni,
Minkä päivä kaunihimpi,
minun mieleni pahempi.

Surren istun, surren astun,
surren ruoalle rupean,
peläten perehen va'ille.

Tulisko kevätki kerran,
talven kanta katkiaisi,
ehkä, koito, kuolisinki,
katkiaisinki, katala.

Mikä lie minua luonut,
kuka kurjoa kyhäisnyt,
näille päiville pahoille,
mokomille miel'aloille,
joka ilta itkemähän,
joka viikko vieremähän,
joka kuu kujertamahan?

Miks on mulla väninäni,
väninä, mieli matala?
Miks on sieluni kipiä,
näkemykseni näin myterä?
Minkä tähen olenki huoles,
mistä mieli murheellinen?
Miks on mulla muoto musta,
muoto musta, kaiat kasvot?

Kallo tää on suruista tehty,
murehista muovaeltu.
Koppa päivistä kovista,
sisuspuoli ikävistä.
Kieli kiusoista kerätty,
mieli muista vastuksista.

Neuvoja neuvottomille

Es sitzt ein Vogel auf dem Leim

Istuu lintu tarttuneena limaan.
Räpistelee, ei pääse enää himaan.
Musta katti sitten hiipii siihen
Terävät kynnet on, silmät hiilet.
Häntäveikko kiipeämään puuhun
rupee, linnun syödäksensä suuhun.

Lintu tuumii: kerta juttu on nyt noin,
et kissa mut pian kitoihinsa viskaa,
Varmaan vielä jonkun laulun voin
tässä viserrellä, jos vikkelästi vislaan.
Vähän sellasta huumoria mukaan
ymmärtää lintu heittää, jos nyt kukaan.

Es sitzt ein Vogel auf dem Leim,
Er flattert sehr und kann nicht heim.
Ein schwarzer Kater schleicht herzu,
Die Krallen scharf, die Augen gluh.
Am Baum hinauf und immer höher
Kommt er dem armen Vogel näher.

Der Vogel denkt: Weil das so ist
Und weil mich doch der Kater frißt,
So will ich keine Zeit verlieren,
Will noch ein wenig quinquilieren
Und lustig pfeifen wie zuvor.
Der Vogel, scheint mir, hat Humor.

(Wilhelm Busch)

Mikä neuvoksi minulle,
Kuka neuvon antajaksi?
Neuvo, neitonen minua,
opastellos, oma kulta!
Ei neiessä neuvojata,
kullassa opastajata.
Neuvoton itseki neiti,
osaamaton orpolapsi.

Virkkaisinko veikolleni,
veikko kohta naisellensa,
veikon nainen naapurihin,
naapuri koko kylälle.

Tahi jos virkan vierahalle,
mainitsen kylän Matille,
vieras sen viieksi panevi,
kylän Matti kymmeneksi.

Niin kellen sanon sanani,
haastan mielihauteheni,
ettei muut muretta saisi,
miero mieltä arvoaisi?

Ammattiauttajat unoha.
Onpa sitä'i koettu.
En luota, ei ne välitä,
rahat pois se on meisinki.

Mytöstele en mömmösiä,
napsi pieniä kiviä.
Tulee mielihautehista
turta pää, ei kule ajatus.

Ei multa sinä ikänä,
poloiselt' ei polvenani
suru syömestä katoa,
mure mielipuolestani.

Enää en huoli huolimahan,
suuresti sureksimahan.
Annan huolia hevosen,
murehtia mustan ruunan,
rautasuisen surkutella,
suuripäisen päivitellä.
Hevosell on pää parempi,
pää parempi, luu lujempi.

Mistä tunnen tuhman miehen,
arvoan ukon typerän?
Tuosta tunnen tuhman miehen,
arvoan ukon typerän:
viikon istui vyö sylissä,
kauan housut kainalossa,
viikon virsua tekevi,
kauan tuohta katselevi.

Tämmöinen oon maammon marja
syntymässä säikähtänyt.
Elelen näin päivät luetut,
laskeskelen tiilenpäitä.
En iloiten eikä surren.
Panen päivät päälletyksin,
niin tulevat kuin menevät,
niin paremmat kuin pahemmat,
päällimmäisiksi paremmat.


N:o 20: Nainen pelissä

Lesbia

Eletään, Lesbia, ja rakastellaan,
vanhojen liika ankaroiden saarnat
jääkööt kaikki yhden sentin arvoon.
Auringot kuolla, palata taas voivat:
meiltä kun kerran lyhyt valo sammuu,
yö ikuinen yhdessä on nukuttava.

Nai mua tuhat kertaa, sitten sata,
sitten toiset tuhat, toiset sata,
sitten vielä yksi tuhat, ja sata.
Sitten, kun on miljoonasti oltu,
sekoitetaan laskut, ettei tiedä
ja kadehtia voi joku ilkee
kuinka monta monta kertaa oltiin.

Vivemus, mea Lesbia, atque amemus
rumoresque senum severiorum
omnes unius aestimemus assis!
Soles occidere et redire possunt:
nobis cum semel occidit brevis lux,
nox est perpetua una dormienda.

Da mi basia mille, deinde centum,
din mille altera, dein secunda centum,
deinde usque altera mille, deinde centum.
Dein, cum milia multa fecerimus,
conturbabimus illa, ne sciamus,
aut ne quis malus invidere possit,
cum tantum sciet esse basiorum.

Sun kanssas katson maailmaa
Ja samaa unta nään
Sun kainaloosi käperryn
Ja jos sallit yöksi jään
Ja kun aamu on, en tiedä missä herään.

Haluun tulla viereesi nukkumaan.
Vaikken luotasi poistunutkaan,
tulen uudestaan.

(Juice Leskinen)

Siveys

Siveyden on käyttövoima kateus,
kateuden tavoitteena tasa-arvoisuus.

Lisääntymismenestys on apinain
pääpalkinto keskinäisen kilpailun.

Elimillä keekoilu on julkeaa,
sillä kadetta se vastapelaajaa
tasoittavaan vastaiskuun kannustaa.

Siksi siveyden vartijat sitkeimmät
ovat kyvyttömät vanhat apinat,
jotka ottelusta ovat joutuneet
penkkiurheilijoiksi katsomoon.


Ekan tyttöystävänsä Lauri löysi
ihan suunnitelman mukaan, kun hän
Kivisaareen rippikoululeiriin lähti
kesä kuuskytkasi.

Oli päättänyt, et tämän kesän nimiin
saa tyttöystävän, vaikka rippileiriltä.
Naisen iskee, vaikkei ole hääppönen.
Sellainen on fiilis.

Sinä kesänä ammuttiin Kennedyistä
keskimmäinen, ruskeasilmä Robert.
Sitä leirin tytöt joukolla suri,
itki ja nyyhki.

Robertista välittää Lauri vähät.
Staili mielestään on baskeri päässä
omituisesti nurinpäin käännettynä,
kapinallinen nuori.

Yllättäen asu vetosi yhteen
yhtä yksinäiseen sykkiläistyttöön -
oliko vastaava suunnitelma sillä
tuliaisiksi leirin?

Oli miten oli, toisensa löysi
nää kaks ernua, kesäkuun illat
yhdessä vietti voileipäkiviä
rannassa viskoin.

Syksyllä sormukset vaihdettiin,
tyttö pani sen kellonremmiin.
Et tiedettäis, et mä oon sen, kun
Sormus killui sen kellonremmissä.

Liebeserklärung

Deine Hand ist in meiner,
so lange Du sie dort läßt.

(Franz Kafka)

Varsin platonisesti eteni suhde,
siis ei edennyt, paikallaan polki,
mitä muuhun kosketukseen tulee
kuin sielulliseen.

Kundikaveri on tietysti kiva olla,
siitä on seuraa, ja on se kiltti,
mut aika moniongelmainen kyllä,
seurassa varsin.

Hirveän ujo ja estynyt, ei tajua yhtään
miten tyttöystävän kanssa ollaan.
No, poikanorsseissa näitä piisaa,
piisamirottia.

Toisilla kädet ehtii joka paikkaan,
mut tää ei tiedä mihin sais ne laittaa.
Kädestä pitäen pitäis sitä neuvoo,
En sentään kehtaa.

Ernuja oltiin lujasti. Tyttö
oli muusikko, viulisti vielä,
uuden ystävänsä oopperaan vei,
takaoven kautta.

Nyt lapset kiltisti istukaa,
ja hiukset kauniisti kammatkaa,
pitäkää toista kädestä kiinni.
Väk väk, vik kur.

Vaikka olen sävelkuuro, siitä
lähin olen tykännyt oopperasta:
minusta ne laulavat kauniisti,
korkealta - uuuuu.

Tykkäs sydänkäpyni Beatlesista.
Kumisielu oli ykkössuosikki,
Norjalaista puuta paras, toisena
Näen läpittes.

Omppulevy oli vasta ilmestynyt.
Palvelijanhuoneen pimeässä loukossa
onnellisena sekä ahdistuneena
sitä kuuntelin.

Seitsemäntoista vuotta olin täyttänyt.
Kauheista kauhein vuosi oli ja paras.
Talvi on ollut pitkä, kylmä,
Aurinko tulee.

Nuutui seurustelu ajan pitkään -
pimeän puutteeseen, kuuman, kostean.
Paksuksi ei pamahdukseen päättynyt.
Pois henki pihisi.

Vuosien päästä kerran yhyttiin yhteen,
Saadaksemme toinen toisiltamme.
Kumpikin tahollaan oli oppinut konstin,
kiinnosti koittaa.

Kasarmikadulla kämppä isoisävainaan
oli kohtauspaikka, sen selvästi muistan.
Sielun kumppanit nyt turhaan nakuilevat.
On viulu vaiennut.


Kastanja

Lännensuhteiden uranuurtajalle, Laurille kiitos!
Norssit pääsevät jengiin, kermaperseitten sisäpiiriin.
Sykkiläisten kersojen luona vuorottain joka viikko
kotibileitä järkkäillään, koskaan ei musa lakkaa.
Valkoviiniä latkitaan kera kirsikkaviinereitten.
Soaven puolikkaasta aloituskännit Lateri ottaa.

Kävi siinä vierahissa naapurista rastas.
Tule kumis, peippo pyysi. Kernahasti, vastas.

Pieni käärme veikeä kiemurteli veessä,
pien käärme veikeä lumpeenlehden eessä.
Pois pelotteli muut, vesikirppusen
sai suuhunsa ja sanoi: Olen iloinen.
Olen käärme veikeä, kiemurtelen veessä.
Sss, sss, sss.

Sisäsiittoisuus on seuraus sisäänlämpiävyyden.
Paria jengi kuin Jerusalemin suutari vaihtaa.
Lauri jonossa kaipparilta vanhoja heiloja perii
(tai vie). Volvon kyytiin hyppää, annista kiittää.
Sommarhemmiin vie, ressinutkille, raivoo äiti.
Tietäisi, olis tiennyt siis, kuinka viattomille.
Vieläkin harmittaa, miten aiheeton oli syytös.

Elefantti, vanha setä, kommervenkit keksii,
tietää viisas varsin hyvin, mikä keino tepsii.
Häntä pannaan toiseen korvaan, toinen kärsää käyttää,
ja tuo uusi telefooni kaikki toiveet täyttää.

An auf hinter in neben über unter vor zwischen.
Durch für gegen ohne um.
Aus bei mit nach seit von zu.
(Saksalainen hääyö)

Toisin päin oli puntit kun toisen vanhan heilan,
veikeän punatukkaisen piika pikkaraisen
myöhemmin autan siitoselämän alkuun. Vielä muistan
kevään sen, kun kastanja kukki kynttilän lailla.
Suven juhla ihana vietettiin me teltassa kaksin.
Aurinko paistoi oranssin kankaan läpitte telttaan
kun sinne puuhailemaan vähän väliä vetäydyttiin.
Päättyi tämäkin lempi ilman suurta haloota.

Liebe war es nie, nur eine kleine Liebelei,
darum ward es auch so schnell vorbei.
(Austin Egen)

Seelenbraut

Rakas kulta, sielunsisko:
Liikaako on läheisyyttä
välillämme (tai välissäsi),
kovin haastaa kestävyyttä.

Multa tuli, puutarhuri
jo, tuo sanoo vaimollensa.
Tilaus oli tuonnemmaksi,
ennenaikainen on lasti.

Liebe Marie, Seelenbraut:
Du bist viel zu eng gebaut.
Eine solche Jungfernschaft
Braucht mir zu viel Manneskraft.

Ich vergieße meinen Samen
Immerdar schon vor der Zeit:
Wohl nach einer Ewigkeit
Aber lange vor dem Amen.

Bert

N:o 21: Kapinakenraalin tytär

EI EI EE EE CEE

IMPERIALISMI

Miten Neuvostoliittoa autamme,
kun maailmanrauhaa rakentaa se,
aina varmimman rauhanomaisen
tien valiten?

Maailman nuorten työllä
yhteisin ponnistuksin,
vain nuorten yhteistyö
sen varmistaa voi.

Rauha ystävyys, solidaarisuus,
nuorten työ sen vain varmistaa voi.

miser Catulle, desinas ineptire
et quod vides perisse, perditum ducas.
Fulsere quondam candidi tibi soles,
Cum ventitabat quo puella ducebat
amata nobis quantum amabitur nulla.
Ibi illa multa tum iocosa fiebant.
quae tu volebas nec puella nolebat.
Fulsere vere tibi candidi soles.

Miiru raiska lakkaa jo japittamasta.
on mennyt mennyttä, kai sen tajuat.
Kerran sieltä päivä sullekin paistoi,
kun menit sinne minne tyttösi käski,
se josta silloin tykkäsit ykkösesti.
Kaikkea kivaa silloin puuhata saitte
Jota halusit, johon tyttösi suostui.
Siellä mistä päivä todella paistaa.

Olipa kivaa marssia
ASS:än joukoissa
tyttöin mummohuivisten
komennuksessa,

joukkomiekkareissa
seiskytluvulla,
vastustaa EEC:tä ja
peukuttaa neukkuja.

Kaikkein mieluisinta
sympparista oli
assilaisten bileissä
tovereihin nojata.

Pankinjohtajan tytär
pieni kultakutrinen
oli mun ihan lemppari,
unten aatetoveri.

Silmälasipäinen ja
kova kommari.
Vähän sitä rakastin,
viel enemmän pelkäsin.

Vuoteeseensa päästi
pienen rekryytin.
opetti perusasiat,
työväen kiihotti.
Kansan nousuun yllytti,
vei barrikaadeille.

Ja da muss man sich richtig hinlegen,
Man kann nicht kalt und herzlos sein.
Da musste es so vieles geschiehen,
da gab es überhaupt kein Nein.

Hienoa se oli!
Vielä kivempaa kuin luulin.
Kuin kuorittu mandariini,
tai mirri pehmoinen.

Yhteisrintamaan johti
tää luokkataistelu.
Sitä jonkun aikaa kesti
Otaniemen boksissa,
Tammelan mökillä.
Liljendaliin ajettiin
pikku Vespalla.

Päällekkäinelo meidän
rauhanomainen
Päättyi dialektisiin
ristiriitoihin:
Tyttö mua vanhempi
alokkaan alensi.
Potkut antoi petistä,
eron puolueesta.

Der Grosse bleibt gross nicht,
klein nicht die Kleine.
Es wechseln die Zeiten,
da hilft kein Gewalt.

Da hilft kein Gewalt.


Muutaman muun edustavan tapauksen voisi tähän vielä ottaa?
Ihan näin satunnaisotoksella takaisinpanematta vetää
heilojen, hoitojen jonosta silmänkantamattomasta?
No ei, kunhan leveilen. Häämöttää jo jonon loppupää.
Peräperää kavalkaadi kulkee kuin köyhän miehen porsaat.
Käyttämättömiä maalipaikkoja muistuu mieleen liuta,
varmaan paljon enemmän kuin ylämummoon uponneita.
El Laurin uusista numeroista vaan kansi vaihtuu, sisältö on sama.
Samat sankarit ratsastelee, patsastelee hempukat ja konnat.

Naura sinäkin

OSA IV

Monta siinä asustaa, pikku pikku Lauri

Iloa ja onnea
ei rahan paljous
eikä tavaraläjä
eikä johtopaikat tuo,
eikä valta,
vaan suruttomuus,
kärsimysten lievyys
ja luonne, joka luontoon mukautuu.

τὸ εὔδαιμον καὶ μακάριον
οὐ χρημάτων πλῆθος
οὐδὲ πραγμάτων ὄγκος
οὐδʼ ἀρχαί τινες ἔχουσιν
οὐδὲ δυνάμεις,
ἀλλʼ ἀλυπία καὶ πραότης παθῶν
καὶ διάθεσις ψυχῆς τὸ κατὰ φύσιν ὁρίζουσα.

(Epikuros)

Kuuskytyhdeksän vei Omppu kreikanlukijat ja muut kynnelle kykenevät opintomatkalle Kreetalle. Mentiin junalla Münchenin kautta istumapaikoilla. Münchenin asemalla nähtiin rakeisesta telkkarikuvasta, kun amerikkalaiset laskeutui kuuhun. Omppu puhui vaan muinaiskreikkaa, mutta pärjäsi hyvin: kymmenen henkeä oli deka atoma nyt ja silloin. Omppu viihtyi kreikkalaisten viinien ääressä, ei ylenkatsonut ouzoa eikä edes retsinaa.

Asuttiin yhden vanhan norssin huvilalla. Kreetalla tarjottiin hirmu pahaa paikallista pontikkaa, jolla vedin elämäni ensimmäiset filmi poikki lärvit Kastelli Kissamoun kyläjuhlissa. Oli hiton kuuma, käytiin ampumassa harppuunalla sinttejä Kissamoksen lahdessa. Nukuttiin katolla.

Opettelin nykykreikkaa vanhoista Linguaphone-levyistä: Kalimera sas, despinis Tseliou. Vähän myöhemmin mentiin perheen kanssa Ateenaan ja Rhodokselle epätoivoiselle perheen ryhtiliikematkalle. Matka oli fiasko, muistan vaan Rhodoksen perhoset ja amerikkalaiset suklaapötköt joita jossain masennuksen hämärässä mutustelin.

N:o 22: Keikari-Jack

Qualis artifex pereo!

Kesällä seitsemänkymmentä olin Konstanzissa
saksan kielikurssilla. Saksan opin
syrjästä katsomalla, kun ystäväni silloin
valitsi keskipitkän saksan, mä englannin.
Ostin saksan kirjat ja tein läksytkin.
Luin itsekseni romaaneja sanakirjan avulla.
Goethen 𝖉𝖎𝖊 𝕷𝖊𝖎𝖉𝖊𝖓 𝖉𝖊𝖘 𝖏𝖚𝖓𝖌𝖊𝖓 𝖂𝖊𝖗𝖙𝖍𝖊𝖗𝖘
oli aika paha, mutta senkin selätin.

Kurssin kirjallinen koe meni hyvin,
mutten osannut sanoa juuri sanaakaan.
Paikallisten puhetta ymmärsin vähiten.
Konstanzin saksa oli sveitsinsekaista.
graaduas sanoi nahkahousuäijä
kun kysyin tietä, se on, eteenpäin.
der Pulli oli pusero, der Kulli
(hihi, hihittivät kurssin tyttöset)
tarkoitti kuulakärkikynää.

Kaikkein hauskinta oli kurssilla
vikitellä suomalaisia tyttöjä.
Mulla oli pieni katras mielitiettyjä
(olinhan vanhemmasta päästä),
yhdestä turkulaisesta tytöstä
tuli vähän pitkäaikaisempi heila.

Illat juhlittiin Konstanzin krouveissa
poltettiin pilveä ja moshattiin
(mulla oli pitkä tukka silloin.)
Jönsin kauboibootsit oli jalassa.
Voitettiin kerran tanssikilpailu.
Palkinto oli pullo. Se oli hienoa!
Osanottajia oli kyllä aika vähän.


Kirjoitusten aikaan olin vesirokossa.
Kotosalla kaikki aineet kirjoitin.
Kumitin ja kutisin ja raavin häntääni kuin Job.
Aku Ankka -juomaa ja hevosenlihavoileipiä eväänä.
Äiti toivollensa parhaat herkut varasi.
Latinankirjoituksessa käänsin väärin nepos sanan.
(Sanakirjaa ei saanut pitää mukana.)
Siitä suutuin itselleni niin että seinään löin
ja kovaa. Oikeen käden pikkusormen katkaisin.
Vino se on vieläkin. Luut voi siitä sitten tunnistaa.
Kreikan kirjoituksissa olin sentään paras (huonoin myös).
No hyvinhän se meni, sanoi äiti.
Kuus ällää saivat Norssin veljekset
kuin iljekset kaikki kolme kukin vuorollansa.

Ukin päivälehti julkaisi kuvan nenäkkäästä abista
pitkä tukka isän borsa päässä vuoden erikoisuutena.
Lönnrotin sanakirjan isältä sain lahjaksi.
Menestysten jälkeen olin voimaini tunnossa.
Hetken tuntui ettei mulle oisi mikään mahdotonta.
Huipulta huipulle etenisin.
No, sieltä putoominen ei ollut kaukana.
Manian kaksoisveli melankolia tuli ja
muistutti: vihollinen tulee sisältä.


Sommarhemin pikkupojat keksi salakieliä.
namiti pyp nam. anttoni pyp pipo.
Tiina sitten koodin mursi, sepä oli noloa.
peit klop.

Norssin kielivalikoima harrastusta vahvisti.
Nörttikaverini kanssa keksin kieliä taas omia.
Ruutuvihkoihin ne tehtiin koulun välitunnilla.

Jeesus joukkoihinsa sitten kutsui luokan priimuksen,
kaverini pääsi puhumaan keksimillään kielillä.
Femmalaisten kokouksissa pelastuneen pyynnöstä
joskus kävin, oikein napannut ei hihhulointi.

Siihen tyrehtyi se ystävyys.
Pappi tuli priimuksesta, professori kuuluisa.
Seksipuhelimen neiti tuli professorin pojasta.
Tutkimattomat on herran tiet. Seela vie.

Koulussa jo askarrutti kielen filosofia.
Olin löytänyt koulun kirjastosta siitä kirjan.
Oispa se jännä tietää, onko kieli logiikkaa,
vai logiikkako kieltä, tai onko sillä edes väliä.
Punaposken filosofin kirjaa paperkantista
Kaivopuiston kallioilla tavaan abikeväänä.


Pinko mieliaineisinsa pääsi ilman pääsykokeita.
Fuksivuosi sitten alkaa seiskytyksi syksynä.
Uuteen opintokirjaani mä kerään alkumerkinnät.

Keltanokkain opettaja lingvistiikan alkeissa
on assistentti huuakotti, musta kuin pesty noella.
Käsitteiden vidakkoihin teitä meille raivasi
tää amatööri filmitähti, musta lumikki.

Lauri poika asettaapi itselleen taas tavoitteen:
Tältä kurssilta en lähde ilman uutta ystävää.

Joukosta erottuu yksi muita värikkäämpi,
Savonlinnan intiaani, kuparinvärinen pentele.
Kova on se stalinisti, assilainen etevä.
Heila pieni hesalainen wannabe on graafikko.

Kylmiltään ne Lauri kutsuu opiskelubileisiin.
Hyvän Tachosta sai don Jaime jäljittäjän retkille.
Monta hauskaa toilailua Tachon kanssa keksittiin.
Intiaaneiks maalattuina paljain navoin kuljettiin.

Julkkis tuli tästä sitten, kirjailija nimekäs,
naistenlehden kolumnisti, valokuva komea.
Marx ja Lenin syrjäytyivät, pian ajaa uutta Fordia.
Pikku stallarityttöystävä vaihtui blondiiniin.
Blondiinin tilaan tuli kirjailijakolleega.


N:o 23: Siitä vaan sanoi kenraali

Motto

Welt-Klugheit

Älä jää tasamaalle!
Älä kipua liian korkealle!
Maailma näyttää kauneimmalta
puolivälistä.

Bleib nicht auf ebnem Feld!
Steig nicht zu hoch hinaus!
Am schönsten sieht die Welt
Von halber Höhe aus.

(Friedrich Nietsche)

Tämä artikkeli käsittelee suomalaista filosofia.
Jaakko Hintikka on myös suomalainen salibandyn pelaaja.

Kielitiede, uusi aine, on professorin puutteessa.
Gurut löytyy naapurista: kielifilosofia
on kovassa nyt huudossa, johtajana Hintikka.
Houkuttelee viisaustiede, esikuvat kuuluisat:
Punaposki, itse Jaakko, tärisevä Stenius.
Oiva Ketonenkin vielä, pörssiklubin hai.

Sieltä Lauri paikan löytää tutkimusapulaisena.
Jaakon käsialaa tavaa, naputtelee koneella.

Jaakolla on toinen orja, vuotta mua nuorempi,
Hyvinkään kultahattu. Siitä piti tulla pappi,
ja tulikin: tuli julkkishahmo, jokapaikan dosentti.
Lapsinero, punkkitohtori, iskelmätkin levytti.
Kuusikymppisenä vielä ihailija mahaan puukotti.

Ennen julkkisuraa oltiin hyvät kaverit.
Zorro-lehden don Jaime toinen, toinen kenraali
Aurelio Xavier, Norohan tuo varuskunnan
väkivahva komentaja, lyömätön on vitsiniekka.

Yhdellä ainoalla vantteran jalan potkaisulla
kenraali lennätti konnan seinäpaneeliin.
Mies lensi kuin tikkapelin tikka.
Miehessä on ainesta lentäjäksi, kenraali tokaisi.

Kenraalin ja don Jaimen habitukset erosivat
jo silloin, ja erkanivat lisää ajan mittaan.
Toinen on seurallinen paistattelija,
toinen vaisu pikkuauton hypistelijä.
Toinen on piisamirotta, toinen hemuli.
Toinen tärppä, toinen möhköfantti,
Toinen luuseri, toinen sykofantti.
Toisen filosofia on näkyminen, johtaminen,
ties mikä mestaruus, kohotus ja säkenöinti.
Ällö positiivisuus, kukoistus (inha sanakin).
Toinen Epikuroksen on oppilas: λάθε βιώσας.
Kell onni on, se onnen kätkeköön.

Kenraalin dona Felicita oli vähän sellainen
pikkuinen piips, joka olisi halunnut olla
tavallinen perheenäiti, muttei tullut lasta
eikä paskaakaan siitä projektista.

Kuten usein käy, kun kasvetaan ns. erilleen,
tuli ero; kenraali löysi uuden kuningattaren,
punatukkaisen, seniorin lentoemännän.
Näyttävämmän majesteetin, jota kelpas palvoa.
Siihen mehukkaasti työntyy takaapäin
kenraalin erektio Albertinkadulla.

Kerran käytiin kenraalin ja kuningattaren
lastenjuhlissa, kaksosten synttäreillä.
Kakkuna oli valtaisa suklaasiitin.
Moilaset oli kutsuttu pitokokeiksi.
Lelut säilytettiin siististi lasikaapeissa,
kuin ruoka-annokset lentokoneen päntrissä.
Sieltä niitä tarjoiltiin järjestyksessä.
Samalla lailla tarjoiltiin julkkikset,
joita oli tupa täysi, ala Aira Samulin.
Lähtiessä otti kuningatar meitä kädestä
ja sanoi: hellikää toisianne. On koitettu.

New Yorkissa hummaa kenraali,
huorien kanssa häärää, huumetta
nauttii, oikein rypii paheissa
kuin joku gonzo journalisti.

Jäniksenä toisena on hommassa
siirtää pöydänaluspahvia
paha mafioso Ernie Lepore
(se jonka kanssa Floridassa
yks tuttu jänis poltti pilveä.)

Ei viisaustieteessänsä tietä
vaella yhtä, niin heit itserakkaus
ja halu näyttää eteviltä hurmaa.

Jänis istuu maassa torkkuen,
torkkuen, torkkuen.
Mikäs sul on jänönen,
kunnet enää hyppele?
Jäniksestä tuli tohtori,
tohtori, tohtori,
julkkis ja poplaulaja,
vaan ei tullut profeettaa
maalla jänön omalla:
on virkaheitto dosentti,
dosentti, dosentti.

Jäniksen sen sitten pelasti
Raimo, aimo peluri,
Otaniemeen ylensi,
antoi sille lääkettä
luvan siellä häärätä
vapaasti, pafaasti, vapaasti.


Näin yöllä unta Jaakko Hintikasta.
Se piti mulle yhtä kuuluisista
suunnittelusessioistaan, kuten sillä
oli tapana, taulun edessä
liitu kädessä elehtien esittää
innoittuneena omia ideoitaan.

Idea ja nide, uusi nide, uusi idea
(tai vanha, Jaakko niitä kierrätti)
ne oli Jasu paran lapset. Plus
me oppilaat, toinen toistaan
nuoremmat. Jaakko oli ollut itse
ihmelapsi, nuori nero, nörtti joka
pikkupoikana kysyi serkultaan
ujona paremman puheenaiheen
puutteessa: mitä mieltä olet
Abessinian selkkauksesta?
(Tämän kaskun kuulin sukulaisilta
pois lähtiessä Jaakon hautajaisista.)

Unessa Jaakko piirsi taululle
kaaviota intellektuaalisesta
historiastaan, opettajista ja
esikuvistaan ylenevässä polvessa.
En muista yksityiskohtia, mutta
muistaakseni ajatus oli kyllä
nokkela, kuten sillä usein:
ei se ollut yhtään tyhmä
ajattelija, vaikka houkka olikin
muuten elämässään yksityisessä.

Kaavion idea oli tää: Jaakko ja sen
opettajat muodosti nelikentän,
jonkinlaisen Kleinin neliryhmän,
timantinmuotoisen vinoneliön,
ruutunelosen, tai paremminkin nipun
ässiä, elämien valttikortteja.
Siinä oli Ludwig Wittgenstein
yhdessä nurkassa, von Wright
toisessa, kolmannessa Jaakko
Hintikka. Jaakko näytti liidulla,
miten suhtautui Jaakon ajattelu
punaposkeen kuin vuorostaan tää
pikkuserkku kuulun lintumaalarin
itävaltalaiseen homoajattelijaan.

Neljäs nurkka oli tyhjä. Olin juuri
ehdottamassa siihen jotain
ovelaa kun heräsin, ja ajattelin:
Neljänteen nurkkaan tarjolla
seuraavassa pahenevassa polvessa
ollaanhan sit mekin, don Jaime ja
kenraali. Jättiläisten olkapäille
mahtuu monta tällasta kääpiötä.

Aika kääpiöitä on ajattelun nyt
jättiläisetkin internetissä. Jaakko
Hintikan helposti voi sekoittaa
samannimiseen salibandynpelaajaan.

Kaikki on suhteellista, sanoi Arkhimedes.
Virkkoi leveällä doorin murteella:
δος μοι πα στω και ταν γαν κινάσω.
Anna missä seison, niin maan liikutan.
Mut kun ei oo muuta paikkaa missä seistä.
Sellaista vailla oli myös lordi Byron.
Kohta ei oo kai enää maata ollenkaan.

Kenraali ja mä osattiin tukkukaupalla KJJ:n eleitä ja sanontoja ulkoa, näyteltiin niitä asiaa tunteville yleisöille tilaisuuden tullen menestyksellä. Mä piirsin sarjakuvia Jaakosta, joissa se oli Aku Ankka, kenraali ja mä oltiin veljenpoikia, Mårten Ringbom oli honottava hanhi, Jaakon sievä erittäin isotissinen sihteeri oli Minni Hiiri, jne, jne.


Taivas itkee,
kato kun kyynelet valuu alas katua.

The sky is crying,
look at the tears rolling down the street.
(Elmore James)

Joka päivä, joka päivä masentaa.
Uu, joka päivä, joka päivä masentaa.

Everyday, everyday I have the blues
ooh everyday, everyday I have the blues.
(Memphis Slim)

On jo on jo puolet vitun tuttuu
Puolet, puolet vitun tuttuu
Puolet, puol-puolet puolet siit on vitun tuttuu
Kun kuolema korjaa pois, puolet siit on vitun tuttuu
(Evil Stöö: kun me kuollaan)

fuck puurtaminen
fuck ahkerointi
fuck suunnitelmat
fuck urakointi
fuck tulevat
fuck menneet
(Tuuttimörkö: tee mitä lystäät)

Bluesista tuli mun mielimusaa.
yks vastaantulija sen mulle opetti.
Parhaat bluesäijät, älppärit
keräsin kaikki, ainakin tärkeimmät.
Seuraavan kerran kun tapasin sen kaverin,
se oli siirtynytkin jatsiin.

Blues oli orjatyövoiman lyriikkaa,
räppi runoutta orjan poikien,
toimettomuuden kahlevankien.

Silosäettä, puoliriimejä, multiriimejä,
alkusointua, sisäsointua ne heittävät
lökäpöksyt, ryhdittömät kakarat,
kuuskahdeksasosarytmiin värssyt huutavat.
Niistä pisteet: hyvin toimittu!

Jos nigga ei rimmais niggan kanssa ni räppi ois aika vaikeeta
Mut nihkeesti sopivilla riimeillä se on kohtalaisen haikeeta.
(Disintegr8)

Pieni tyttö istuu etupenkillä/
Isä toruu ja se kyttää kenkiinsä/
"ei pahat henkiin jää, sen huomaat/
Mut siinä vaiheessa en oo enää sun luona"/
Vuosii eteenpäin ja se tekee edellee virheitä/
Ihmiset aina ollu sille liia ilkeitä/
Eikä se tajuu ku elämä valuu käsist/
Liikkuu piireis vääris, paska tulee päin pläsii/
Ei osaa parantaa tapojaa/ vaarantaa ja kadottaa/
Elämänsä joka on pieni ja hauras ilman sanomaa/
Siinä se kulkee yksin omaa reittii/
sanoo "siinä on vaa meitsi"/
Ei mainetta pysty korjaa meikki/
Ja se leikkii/ et mikään loukkaus ei satu/
Eikä tunnu missää vaik sydän on halki leikattu/
Salaa huoneessaan se tyynyyn päänsä hautaa/
Ja odottaa päivää ku pääsee hautaan/
(Linneaa)

Hei sinä siellä, nuori lökäpöksy!
Unohtuiko opetella äidinkielen läksyt?
Possessiivisuffiksisi johonkin putosi.
Näyttää siltä että jotain muutakin katosi,
kuten sanojen lopuista kirjaimia joukko.
(Jou, onx niid käytt muk jok pakko?)
Oikeinkirjoitusta voisi hienosäätää;
välimerkkejä saisit runsaammin käyttää.
Sijamuodot on sentään auttavasti opittu,
niistä sinulle pisteet, hyvin toimittu!
(Rain Song)

Kielitieteen ja fonetiikan lukaalit oli Vironkadulla puulämmitteisessä asuintalossa. Assarit lämmitteli jalkojaan posliiniseen irtopatteriin.

Filsan laitos ja Jaakon ryhmän huoneet Metsätalon alakerrassa oli siihen verrattuna luksusta.

Kreikka jota opiskelin appron verran oli Porthaniassa. Ihan samalta siellä haisee vieläkin: ruualta, estrogeeniltä, vanhoilta kirjoilta ja kuuskytluvulta.

Kirjastoissa istuttiin lukemassa tentteihin. Luennoilla kirjoitettiin liitutauluun ja tehtiin muistiinpanot lehtiöihin kynällä. Ei arvattu et se ois joskus vielä nostalgista. Niinkuin jotain vitun nuolenpääkirjoitusta.

Kenraali ja dona Felicita muuttivat Laivanvarustajankatu neljä deehen talonmiehen rappuun.

don Jaimella oli boksi neljä äffässä, vanhempien silmän alla. Niiden ruokasalin ikkunasta näki suoraan makuualkoviin.

Paitsi jos ryömi lattialla ja pitää päänsä kylmänä, siis matalana, kuin sotamiehet tulikasteessa. Siihen piti dona Caritankin tottua.

Boksissa oli kalustuksena lepakkotuoli, vihreet samettiputkinojatuolit, lundiat ja riisipallo. Oven aukaisi pieni ite viritetty sähkömoottori, jos avain unohtui. Vara-avain laskeutui postiluukusta käden ulottuville, kun piiri sulkeutui.

Dona Caritaan se teki jonkinmoisen vaikutuksen ainakin. Siis maksoi vaivan.

Ainejärjestöjen bileitä oli paljon, ja kotibileitä. Usein käytiin Bottalla, Täffällä, Hämiksellä, yy em mestoissa. Kalja virtas, viini; rööki, pilvi pöllysi. Kotibileisiin tuotiin omat juomat. Älppäreitä naarmutettiin skraitoilla.

Mulla oli musta pomppa divarista ja alla laamapaita. Pitkät kalsarit oli vaaleenpunaiset. Jaakon apulaisen univormu oli ruskee pikkutakki ja ruskeet sammarit. Tytöillä pitkät tukat auki, tiukat puserot, nakua huulipunaa, kajalia oikein paksulti, lantiohousut ja ylipitkät levenevät lahkeensuut. Mmmm.

Sisarusten kanssa oltiin paljon, kämppäkavereina, samoissakin bileissä. Sisaruksiakin oli silloin enemmän.

Kaikenlaisia kävi tyyppejä, omituisia otuksia, kaverin kavereita ja uppo-outoja. Yks Gösta puhui kovaa puhelimeen ruotsia, siis lankasellaiseen, muut kuunteli. Joku sammui ammeeseen, joku itki kännissä, jotkut laulo päälle Muksuja tai Agit Proppia, joltakulta repes pusero. Makuuhuoneessa oli jotkut pukilla.

Hämäriä, sekavia muistikuvia eri bileistä: naamoja ilman nimiä, nimiä ilman naamoja, pirtua, lonkeroa, mustaa afgaa, nojailua, skrobausta, tukkaa suussa, laatat lavuaarissa ja vessanpöntössä.


Seiskytkolme olin Unkarissa kielikurssilla, pustan reunan tuppukylässä Debrecenissä, vai oliko se Nyiregyházassa, en muista. Ainakin laulettiin Debrecenbe kéne menni. Äidillä oli ennen sotia ollut kirjekaveri Unkarissa, sen tytöt oli käyneet meillä kylässä. Ne asui Nyiregyházassa. Puoleensavetävä oli mustasilmäinen mustatukkainen pikkusisko Adi, az a sép, az a sép, akinek a sem a fekete. (Sitä yritin väpelösti pokata yhtenä vappuna. Adi vaan ei välittänyt ruipelosta heimoveljestä.) Opin noin kaksisataa sanaa unkaria, joista muistan parhaiten bassa meg ja egészségedre. Vitut ja otetaan taas.

Kurssilla oli mulla iso hollantilainen ystävätär, jonka kanssa matkittiin sepelkyyhkysiä puistossa ja hoilattiin bussissa Paul Ankan kuolematonta iskelmää put your feet on my shoulder.... Pieni tanskalainen tyttö opetti Elisabetin saarella mulle miten tehdään tanskan stød.

Unkarista ajoin yksin interreilillä etelään pieni sininen pahvimatkalaukku kädessä. Piti käydä Venetsiassa, mutta nukuin pommiin ohi aseman. Kävin sitten Belgradissa. Kotimatkalla oli rahat niin loppu, ettei ruotsinlaivalla ollut varaa syödä. Huiputti kuin mummia soutuveneessä. Lainasin (tai sain) rahaa Hannu Riikoselta, joka sattui olemaan samassa laivassa. Söin nakit perunamuusilla.

Toisena kesänä (oisko ollut seitenviis?) tehtiin luokkakaverin kanssa pyöräretki Pariisista etelään. Tour de France siitä piti tulla, mutta mäet oli liian isoja, turnee kääntyi takaisin ennen aikojaan. Loiren linnojen reunustamaa rantaa palattiin. Mulla oli kymmenvaihteinen venäläinen harjoituskilpapyörä Старт Шоссе. Se oli hieno. Niitä möi yrmeä venäläinen Malmilla. (Neukkuajan jälkeen se oisi ollut mamu.) Pyöräkypäriä ei tunnettu. Teltta oli mukana. Vähän pelottavasti selvisi että pyöräveli puhuu ja kulkee unissaan. Bois de Boulognessa sattumalta tavattiin Petteri.


Osa V

Eipä kyitä tielläs näy

Mukavaa

N:o 24: Salaperäinen ratsastajatar

Kesällä seiskytkuus olin vaihteeksi kunniani kukkuloilla, saatuani gradusta laudaturin (se käsitteli silkkihansikkain yhtä Jaakko Hintikan pöhkömmistä ajatuksista) ja samantien valmistuttuani lisensiaatiksi. (Sellainenkin oli vielä titteli.) Hain Asla-stipendiä ja sain, vuonna seiskytseitsemän syksyllä odotti lähtö Jenkkeihin.

Tein filosofian sivulaudaturin toiminnan esittämisestä pelinä. Se oli mielestäni aika kiva idea. Olen palannut siihen toistekin. Käytin sitä MIT:n väitöskirjassa, ja postdokkina koitin formaalistaa sen malliteoreettisesti. Sellainen hyödytön askartelu meni pois muodista aika pian tekoälyn ekan aallon mukana. Sääli, lahjani viittaavat hyödyttömään askarteluun. Nyttemmin runoilen ja ratkon sanaristikkoja.

Ylpistyneenä Juhona lähdin Jönsy-veljen häihin Ilomantsiin. Jöns nai lapsuudenystävän ja leikkitoverin Merikatu viidestä, jonka kanssa pelattiin rantaradan vieressä neljää maalia. (Mä en pelannut, en osannut. Muistan ratapölkyn keroseenin hajun. Litistelin junan alle viiden pennin rahoja.) Sen isä, juoppo armeijan lääkäri, ei hyväksynyt Jönsiä (Jöns ei mennyt armeijaan). Naimisiin menivät ne kuitenkin, äiti ei vastustanut, ja Jöpi oli tytön vanha unelma. Se (tyttö) oli muuten samalla luokalla kun dona Carita, luokan priimus, soitti nokkahuilua ja viulua, hyvä kaikessa. (Myös neljässä maalissa.) Tästä tuli liittoon pitkän päälle harmia. Meikäläiset ei tykkää olla kakkoskuskeja. (A propos, täällä kotona kuskeja on kaksi: minä poljen, sinä ohjaat, niinkuin matka tanssi käy.)

Toi armeja vai siviilipalvelu -teema oli sodan käyneille paha paikka. Mä menin väkeen koska Jöns ei mennyt, mutta jäin kirjuriksi, olin latva-B. Petteristä tuli torpedon näköinen ilmaväen korpraali. Kaikki tää oli tykistöupseeri-isällemme niin nolo asia, että se meni toiseen huoneeseen, kun Brotheruksen serkut kerskui rukkipojillaan.

Mutta palataanpa don Jaimeen, ja vähän dona Caritaankin. Dona Caritakin oli noihin häihin kutsuttu, morsiamen luokkatoverina. (Me kaikki kolme oltiin rinnakkaisluokkalaisia Tehtaankadun kansakoulussa vuonna 1959, josta kertoo tämän sarjan eka tuotantokausi.) Dona Carita katsoo arvostelevasti kirkkokansaa, ja kuiskaa kaverilleen (josta tulee ihan kohta puhe): ton mä ehkä otan. Tarkoittaen yllättäen El Lauria, joka pyhäpukuun pyntättynä kenties näyttää epätavallisen siideltä, tai kiltiltä, mistäs sen tietää mikä vetoaa. Dona Carita pyytää don Jaimelta tulta tupakkaan. Epäkohtelias El Lauri antaa tikut, ei ymmärrä yskää, ei tartu onkeen, ajattelee vain ensimmäistä esitelmämatkaansa, jonne olis lähdettävä häiden jälkeen, ja puhuu pöpisee koko illan typeriä jonkun teologitytön kanssa, jolla nyt ei ole mitään jakamista.

Asia hautautuu, projekti menee jäihin, tulee syksy. Jöns alkaa järjestellä pikkuveljen naima-asioita. Jöns on jostain syystä tykästynyt dona Caritan luokkatoveriin ja bestikseen, enemmän kuin vähän hömelöön mutta itsetietoiseen vessanpönttötehtailijan tyttäreen, vaimon lääkiskaveriin. Siinähän ois Miisulle oiva pari! Jöns kutsuu tyttökaverukset ja pikkuveljen Senttuun. Mutta toisin käy: hömelö kaveri on lätkässä yhteen aatelissuvun perijään, joka kaiketi yrittää jo tätä nousukasta karistaa. Juoksee koko ajan Sentun puhelimessa (niin, ei ollut kännyköitä) ritarilleen soittamassa. Sillä aikaa huomaa El Lauri vieressään jotain kiinnostavampaa. Aivan upean näköinen misu, blondi otsatukka, kireet farkut, suuret kauniit silmät, söpömpi kuin Pollyanna. Tutustutaan, asia johtaa toiseen, ja ennen pitkää El Lauri löytää itsensä Rehbinderintien portailta hyvää yötä sanomasta kaunottarelle ja --- nyt on toiset otteet kuin joskus ammoin --- uskaltautuu lupaa pyytämättä sitä pussaamaan! Hui.

Rohkeudestaan pelästyneenä ei uskalla soittaa, vaikka lupasi. Jos se vaikka suuttui, tai paraikaa nauraa mulle bestiksensä kanssa makeasti? Soitan huomenna. Huomenna: soitan huomenna. Menee viikko, dona Carita tulee kärsimättömäksi. Muistaa, että don Jaime menee Bottalle maanantaisin pingpongpelin jälkeen. Laittautuu siis ihan muuten vaan Bottalle ensi maanantaina --- ja tällä kertaa ymmärtää don Jaime raapaista tikun! Sankarimme tutustuu samana iltana myös dona Caritan siskoon, jolle olkoon ovelana peitenimenä Dona Rita.

El Laurin pingiskavereina oli yks norssin klassikko alemmalta luokalta ja sen puoliso, hyvin miehiin meneväksi tunnettu (sanokaamme) dona Helena, molemmat Rooman kirjallisuuden opiskelijoita. Dona Helena piti don Jaimea omana tonttinaan, ja koitti dona Caritaa tarmokkaasti syrjään puukkia. Turha vaiva, kohta Lauri istuu donnan ja sen pikkusiskon pöydässä. Dona Rita on jotenkin epäluuloinen ja haastava, don Jaime miettii: tuosta voi vielä tulla harmia. No ehkä tulikin, ehkä oltiin kaikki mustasukkaisia.

Seuraava tapaaminen oli sovittu leffaillaksi, mentiin katsomaan Kubrikin Barry Lyndonia, pääosassa Peyton Placen Ryan O'Neil. Tämän kaiken jouduin katsomaan Wikipediasta. Pitkästyttävästä filmistä en muista tuon taivaallista, oli muita asioita mielessä. Leffan jälkeen mentiin Fazerille, tai Kluuvin pubiin, kumpaan, siitä on pientä erimielisyyttä. Parhaiten on jäänyt mieleen, että innoissani puhuessani mitä sylki suuhun tuo onnistuin sylkemään jonkun kakunmurun pienelle kädelle. Hirmu noloa, vaikka kelpaa sitä näin jälkeenpäin nyt naureskella.

Herkistelyä

Yhteistä meille oli (on) lapsellisuus ja sentimentaalisuus: tykättiin Aku Ankasta, Muumeista, Anna-sarjasta, ynnä muusta alaikäisestä. Mulla oli menossa vähän Andy Warhol -henkinen taideprojekti, suurensin Aku Ankan ruutua omin käsin puolen seinän kokoiseksi grafiikkakuvaksi. dona Caritalla oli iso Aku-kirja kotona, se lupasi tuoda sen ensi kerralla mun boksiini. (Jess!!!)

Ja niin se tulikin, mä menin sitä vastaan puoliks syöty juustovoilepä kädessä. Se oli eksyksissä, kuten niin monta kertaa myöhemmin. Tästä eteenpäin pitää lainata parempia runoilijoita.

Aku ja Nyyti

Aku Ankka-suurennoksessa Aku pänttää tietokilpailuun
jossa palkintona on rahatynnyri tai kolmipyöräinen.

Aku Ankan lisäksi suurennettiin Nyyti-kirjasta
kuva, jossa Nyyti yrittää pelastaa Tuittua möröltä.

Kuvat hävisivät kai jossain muutossa.

Veikon pilvi

Syyskuussa kerran sinenkuultavassa
vaieten mun opiskeluboksissa

Syliin mut kainon sulki lemmittyni
ja huulillani tunsin hellän suun.

Ja pääni päällä, kirkkaudessa,
ui pilvi, jota pitkään seurasin.

(allapäin en ollut, vaikka allapäin...)

Se oli valkoinen ja huiman korkealla
ja häipyi pois, kun sitä katselin.

On siitä aikaa, monen monta vuotta
Hitaasti on menneisyyteen vierinyt.

Ajat ovat muuttunet, ja kysyt ehkä miten
On minun rakkauteni laita nyt.

Ja vastaan näin sulle: Kiitos ihan hyvin,
paremmin kuin hyvin muistan puuhailut.

Tokko puuhailutkaan unohtanut oisin,
Vaik veikolla ei ois ollut sitä pilveä.

Kukoistaa vielä puuhastelun jäljet,
on nainen isoäiti, lapset aikuiset.

Vain pilvi yksin pukki hetken verran,
kun katsoin sitä, näin sen haihtuvan.


Ensimmäistä yhdessäoloa ehti kestää vaan pari kuukautta. El Laurin piti lähteä Jaakko Hintikan mukana jouluksi Bostoniin APA:n kokoukseen. Onneksi se matka saatiin perutuksi. El Lauri lähtisi tammikuussa kevätlukukauden ajaksi Jaakon luo Stanfordiin. Syksyllä alkaisi sitten grad school MIT:ssä. Kesällä nähtäisiin seuraavan kerran.

Oli hirveää erota kun kaikki oli vasta alkanut. (Eihän sitä tiedä, missä me ensi vuonna...). Oli jännää mutta pelottavaa lähteä yksin uuteen maailmaan. Hätä ja hyvä mieli yhtä aikaa.

Kun lähdin, kentällä saattamassa oli (vanhempien lisäksi) dona Carita, sen bestis, ja Kenraali. Kamalaa lähteä, kamalampaa varmaan jäädä. Lumi oli maassa, vedet silmissä, sydän kylmänä, pää kuumana.

Jää vielä! Kaada malja täyteen vihreää viiniä,
älä suotta kiirehdi!
Kevään väreistä kaksi on surua,
kolmas sade ja tuuli.

Kukat aukeavat, kukat lakastuvat.
Miten monta päivää täältä Kai Fengiin!
nyt on laulun aika, lakkaa nurisemasta!
Ei sitä tiedä missä me ensi vuonna
pionien aikaan kysymme toisiamme
ja missä päin maailmaa taas osumme yhteen.

Ye Qing-chen (d. ca. 1051), courtesy name Dao Qing, ranked second in the Metropolitan Examination of 1023 and held a number of high offices. During the Quing Li era (1041-1048) he served as prefect of the city and often visited the spot below the cliff, where he had a pavilion built.

 

N:o 25: Taivas on tulta Texasissa

Lento Atlantin yli ja sitten vielä Amerikan mantereen poikki kestää kymmenen tuntia. Kun lentää auringon mukana, tulee perille suunnilleen samalla kellonlyömällä kuin lähti. Pitkä päivä.

Stanford on toista maata kuin Helsingin yliopisto. Näytin hassulta pikkutakissa, kauluspaidassa ja pitkiksissä, asiapullosalkku kädessä, reppuselkäisen toppi- ja shortsiväen joukossa meksikolaistyylisten rakennusten ja palmujen keskellä. Tammikuussa on kesäistä päivällä, illalla ja aamulla kylmä.

Sain pyörän lainaksi Jaakon kotkannenäiseltä rakastajattarelta. Siinä oli jarrut eri päin kuin Старт Шоссе:ssa. Lensin nenälleni äkkijarrutuksessa. Stanfordin ensiavussa sain elämäni toisen tetanuspiikin. Nyt en pelännyt yhtä paljon.

Asuin aluksi kampuksella professorighetossa jonkun Stanfordin proffan lastenhuoneessa. En paljon muista siitä, paitsi että kerran proffalle meni ruoka väärään kurkkuun ja se oli tukehtua, kutsuttiin ensiapumiehet paikalle.

Muuten siellä oli tylsää, aloin kaivata ikäistäni seuraa. Mut huolittiin kampuksen ulkopuolelle kommuuniin, jossa oli muakin vanhempia "opiskelijoita". Siellä piti tehdä ruokaa vuorotellen, en ollut ikinä tehnyt. Sain Suomesta reseptejä ja room mateilta neuvoja.
Kommuunissa on eräs piikalikka,
juu, juu, eräs piikalikka,
juu, eräs piikalikka.
Se mulle keimaili, ikivanha kikka,
juu, juu, no ikivanha kikka,
juu, no ikivanha kikka.
Kun neiti tahtoi, mä olin kiltti hälle.
juu, juu, mä olin kiltti hälle,
juu, mä olin kiltti hälle.
No täytyy myöntää mä menin pitemmälle,
juu, juu, no mä menin pitemmälle,
juu, no mä menin pitemmälle.
Se neiti myöhemmin vielä mua kiitti,
juu, juu, se mua vielä kiitti,
juu, se mua vielä kiitti.
Toista kertaa ei antanut se mulle,
ei, ei, ei antanut se mulle,
ei, ei antanut se mulle.

Ihme kyllä Stanfordin kaverit oli kaikki pesunkestäviä amerikkalaisia. Yleensä mamun parhaat kamut on toiset mamut. Saa yhdessä haukkua isäntämaata. Mutta nää olikin pesemättömiä Kalifornian hippejä. Joku kysyi mistä olen. Sanoin "I am Finnish". "Oh you are finished, haha." Leukavasti laukaistu. Yhellä oli tämä posteri, joka jäi mieleen:

USA: a great place for hamburgers,
but who'd want to live there.

Vähemmän ehkä ihmeellistä (don Jaimen tuntien) on että olen tyystin unohtanut nimet, vaikka naamat palaavat joskus muistiin. Mikä oli sen mustanharmaapartaisen hipin nimi, entä sen kolhohkon mutta äidillisen intiaaninnäköisen vaimon? Se toinen isoleukainen pitkälettinen intiaani, ehkä lanko? Entä se all-american piikalikka? Senkin nimi on unohtunut. Tapasin sen vuosia myöhemmin joskus uudestaan. Se suuttui, luuli että teen pilkkaa sen new age uskosta. Ehkä teinkin. Ihmisiltä, jotka ovat löytäneet itsensä, ei saa kysyä mitä löytyi.

Tältä ajalta mulla on tallella Steve Millerin levy Fly like an eagle. Sepalus unohtuu multa auki vielä (tai varsinkin) tänäkin päivänä. Hevoset ei enää karkaa. Opiskelukaveri, kiltti filosofi juutalaispoika (mikähän senkin nimi oli?) lainasi meille asuntoaan eläimineen, kun tultiin uudestaan Stanfordiin 1984. Siltä opin useita urbaaneja synonyymejä emättimelle.

Time keeps on slippin', slippin', slippin'
Into the future
Time keeps on slippin', slippin', slippin'
Into the future.

I want to fly like an eagle
To the sea
Fly like an eagle
Let my spirit carry me
I want to fly like an eagle
'Til I'm free

Elettiin kynän, paperin ja lankapuhelimen aikaa. Ensimmäinen kirje don Caritalta Amerikkaan oli pommikirje. Siinä oli pommin kuva ja tieto, mitä olin velkaa. Olin ennen lähtöä kuhmuttanut dona Caritan isän kuplafolkkaria matkalla Turussa katsomassa Auli Hakulisen uutta vauvaa. Dona Carita lainasi rahat vähistä opintolainoistaan.

Siitä alkoi monta vuotta jatkunut kirjeenvaihto, jota katkoivat Suomen lomat. Kirjoitin koneella lentopostipaperille loputtomia matkakirjeitä maailmalta. Dona Carita vastasi yhtä ahkerasti kotimaasta. Historia toisti itseään: vertaa Don Wilhon ja Hiljan Kiinan kirjeet. Kirjeet on vielä tallessa vintillä. Jonakin kauniina päivänä kaivetaan ne esiin ja luetaan.

Joskus harvoin oli varaa soittaa puhelimella Suomeen. Dona Caritan äiti säntäsi Eiran rappuun tohvelit läpsyen hälyyttämään puhelimeen: tule kiireesti, nyt se soittaa. Tai laittoi oven alta lapun. Ei, liudan lappuja. Puhelut oli kalliita.

Kesän kynnyksellä lensin takaisin Suomeen. Kylä muistan kun toavattiin ekan kerran yhdessäoloa pitemmän tauon jälkeen. Dona Carita tuli vastaan kadulla, varovaisen näköisenä: jatkuuko tää vai ei. Jatkui se. Dona Caritan kamarissa vietettiin kesäöitä ihania. Helppo nakki, kun Sysmän Suopellosta oli (pitkähkö) kävelymatka Talasniemen majalle. Juhannuksena "nukuttiin" Rauhiksen saunan rintelillä.


Ekassa tuotantokaudessa lupasin kertoa myös Sysmästä. Suopelto Sysmiössä oli vanhempien uusi kesäpaikka. Lapset alko kasvaa isoiks, Sommarhemin plottu umpeen, ja ne halus paremmat maisemat ja uimapaikat. Calle löysi Sysmästä vanhan osuuskaupan (sellainen oli muotia), entisen kievarin, jonka vieressä oli höyrylaivalaituri. Se remontoitiin perusteellisesti. Iso talo, pieni tontti, Päijänteen hulppeet maisemat. Meille lapsille se ei enää ollut mikään paikka, ei jäänyt kummempia muistoja. Vietin siellä ylioppilaskesää kuvista päätellen enimmäkseen yöpuvussa. Muistan että piirsin antiikin Kreikan karttoja.

Näppärää oli sittemmin, että dona Caritan kesäpaikka (isän maja ja päätalo Rauhis isän sisarusten hallussa) oli Päijätsalon takana, Majutjärven rannalla Talasniemessä. (Calle ensin luuli että dona Carita on sysmäläinen ja leipoo niitä hyviä reikäleipiä.) Nyt on Rauhis meillä ja maja dona Ritalla. Dona Rita löysi Münchenistä mainion miehen herrakansasta, pienen mutta vikkelän kuin oravan, väkkärän joka ehtii joka paikkaan, korjaa ja järjestää kaiken hyvin noudattaen dona Ritan käskyjä. Dona Ritalla on kolme poikaa ojennuksessa kuin Vilijonkalla. Rauhis ja maja eroaa kuin itä lännestä: Rauhis on putkinotko (taas), maja järjestyksen tyyssija, jonka laajat ruohokentät Der Barmherzige (peitenimi) säännöllisesti nylii päälleajettavalla ruohonleikkurilla. El Lauri nyhertää Rauhiksen pusikkoon pienen aukon viikatteella.

Joitakin hyviä muistojakin liittyy Suopeltoon, häät tietysti (siitä kertoo seuraava tuotantokausi), mutta myös jotkut talviretket dona Caritan seurassa, rättipokka jonka hävisin, siis voitin, ja metsästystorven soitto molemmista päistä; kesähetket Suopellon laiturilla.

Syksyllä 1977 tuli lähtö MIThin. (Niitä lähtöjä ehti tulla useita. Seuraava muisto voi olla toiselta vuodelta.) Dona Carita tuli saatille Englantiin. Jönsy oli antropologian jatko-opiskelijana Englannin Cambridgessa. Olisko ollut kenttämatkalla Equadorissa, tai sitten vaan Suomessa, saatiin asua sen lukaalissa. Puntattiin Cam-joella ja muuta. Donna palasi Ruotsin kautta kotiin hirmuisessa sinuksessa. Asui Dona Ritan blondin kaverin siskon luona Tukholmassa. Sen kaverin, jonka mielestä filosofit istuvat miehissä pöydän ääreen, nojaavat päätä käteen ja sanovat: Nyt pohditaan. Siskokset hengas kurdien kanssa. Blondista tuli kunnallispoliitikko, kurdin ja sen pojasta lääkäri. Kurdit tarjosivat ruuaksi jotain kummia kasvispalloja ja lämmintä kokista. Varmaan felafelleja.


Samaan aikaan toisaalla:

laskeudun Loganin lentokentälle Bostonissa. Nyt täytyy herahtaa laulamaan:

Bostonista mulle tulee aina ensin mieleen
Beacon Hillin ruskeat vanhat tiilitalot,
Boylston Parkin lammen puiset joutsenet,
Fall foliage, värikkäät syysvaahterat.
Hancock Towerin ruudutettu peilipinta,
josta heijastuu sinitaivas pilvineen.
Charles riverin silta yli Cambridgeen,
sinne myös metro vie vihreä tai punainen.
Cambridgen puolella on MIT, ja sen takana
alkaa vanhat ränsistyneet puutaloalueet.
Vielä kauempana Cambridge Streetin päässä
on Harvard arvokkainen rakennuksineen,
ja Harvard Square, opiskelijan ostospaikka:
Coop, Barnes Noblen kirjakauppa, Safeway, Corcoran.

Mit:n kielitieteen laitos oli hökkeli.
nyt jo hajotettu building 20.
Sodan jälkeen rakennettu kasarmi,
jossa piti hoviaan Noam Chomsky,
nimikuulu vasemmistojutku lingvisti.
Hyvä mies näin jälkikäteen katsoen
(ennen kaikkea politiikan kannalta).
Vaikken tuohon aikaan ollut bändäri,
omasta takaa kun oli mulla mestari.

Asumaan mä pääsin jälleen kommuuniin,
tällä kertaa oman alan mamujen.
20 Fainwood Circle on woodframe house,
kapea puukerrostalo, josta saan
valoisan erkkerin, joskin pienen.

Kämppäkaverit osoittautui kivoiksi,
eteviksi tieteen ammattilaisiksi.
Niistä tuli mulle eliniän ystävät.

Annie Zaenen oli mua vanhempi,
komppanian äiti, belgi hilpeä.
Teki hienon uran itse tutkijana,
nai mun professorin, Lauri Karttusen.
Nyt lievät eläkkeellä Palo Altossa.

Nick Ostler ihan paras kaveri,
huoleton britti, Balliolin poikia.
Parempi klassikko kuin minä,
osas latinat, kreikat, sanskritit.

Nickillä oli japanilainen tyttöystävä.
Joskus levottomuutta herättävästi
seinän takaa kuului niiden sutina.
Sen kuuli parhaiten komeron perältä.

Niku perusti sitten organisaation
suojaks kielten muiden uhanalaisten.
Tytär on kolumbialaisen vaimon peruja.
Asui Bathissa hienossa kivilinnassa
kera Jane Dunnin, kirjailijavaimonsa.
Kunnes Nikun lamas Parkinsonin tauti.

Sitten ystävät from down under,
Jane Simpson ja David Nash.
Uskollinen pari vaikka lapsia
ei David koskaan suvainnut hankkia.
Jane Viivin lailla kohtaloonsa alistui.
David puolustaa aboriginaaleja,
suurmaanomistaja itse kentällä.
Jane uuttera on noussut dekaaniksi
yliopistonsa, ansiosta takuulla.

Kaikki luovia, uteliaita ihmisiä.
Fiksua väkeä, kuten sanoi täti Mirjami.
Hammaslääkäreitä, pankinjohtajia (no ei).

MIT vit, kai tähä vois jotain räppää myös ton puljun maikoista/
Siis niist hemmoist jotka pölis jotain skeidaa viran puolesta/
Suffikseist ja puffikseist ja vitun transformaatioist yyem tuubasta/
Teetti mul konal kotitehtävii kun jossain peruskoulun ala-asteella/
No niit oli aika läjä omituisii hiippareit, vanhoi jutkuja/
aika monta, niinkun Nomppa ite, ja sen sidekick, huono vitsi Morris Halle/
Varsinainen puffiksiseppo se Morris, koitti allomorfisäännöillä/
mua lohduttaa kun deppasin, paskat, mä diggasin vaan semantiikasta/
No sit oli Paul Kiparsky, sehän oli Suomen ryssä, vai mikä polakki/
sen faijakin oli joku ryssän proffa. Se (fade) luuli mua giltsiksi/
E. Itkosen väittäreis ku mä iha läpäl vastaa väitin ylimääräsest/
No täytyy myöntää olin kyllä vitun olevinaa, iha actually, meep meep/
ja varmaa enempi gimman näkönen kuin monet aidot pildetelineet/
No tää polakki junior oli ihan ookoo jätkä, vaik äkkipikanen/
flaidas Missis Kiparskin kaa aika rumasti, ja sit jätti sen/
kun nallin proverbiaaliselle galtsulle, pokas jonku opiskelijan/
Tää kaikki kyl tapahtu sit myöhemmin, kun mentii kaikki Kaliforniaan/
Kiparski ohjas mun magnum opusta (ver. 2), sikäli kun sitä nyt kukaa ohjas/
Aika ite mä sen väsäsin, ei se ollu mitää generatiivist kakkaa/
Iha omaa skeidaa, omast pääst, tai peräreiäst, miten päin nyt vaa/
Toine ohjaaja oli se mikä se nyt oli Nompan epäonnistunu oppilas/
Tottelematon kaveri, väsäs generatiivist semantiikkaa vaik paavi kiels/
Se oli tää, sano ny, nii John R Ross. Se oli varmaa ollu itekkin depikses/
kert se anto mulle lahjaks säälittävän plärän Be Your Own Best Friend/
Vittu kaikist vähiten kai mä haluisin itelleni niin paskan kaverin/
Juska oli kiltti mies, ja kylmä siit tavallaa myös diggasin vaik halveksin/
Kolmas oli se hassu navajospede joka puhu lapsillensa warlpirii, Ken Hale/
se lainas meille vauvansängyn kun John synty, oli sekin ihan kiva/
No emmä jaksa niitä kaikkia --- hei Joan Bresnan nyt kyl pitää ottaa mukaa/
Se oli terävin veitsi koko keittiössä, iha Nompan tasoa, vaik oli homo/
Naispuolisten kollegoiden diggari, varmaa varsinainen kielinero/
Vaa eihä ne alapään harrastukset mitenkää haittaa menoo yläkerrassa/
Pikemminki päivvastoi tekis mieli havaintojen perusteella veikata/


Kesällä 1978 oli kuuluisa lippuriita. Siitä on useampia versioita, mutta yhtä mieltä ollaan, että dona Carita sai vakavan kilpailijan, nimittäin IBM Selectric sähköpallokirjoituskoneen. Jaakko Hintikalla oli sellainen, se oli tekniikan huippusaavutus: siihen saattoi vaihtaa kirjoituspallon, josta sai esim. logiikan symbolit, tai venäjän aakkoset. Ja se muisti muutaman merkin, osasi ne korjata. Se maksoi saman kuin dona Caritan matkaliput Bostoniin. Tuli joku riita, dona sanoi (niinkuin sillä oli tapana) "senkin paskamuna, sä oot vihannu mua aina", josta suivaantuneena don repi matkaliput ja veti vessanpöntöstä. Convenient, nythän riittää raha IBM Selectric sähköpallokirjoituskoneeseen! Dona Carita osti valkoviinipullon ja kittasi sen yksinään. Riitaa kesti viikon, don Jaime järjesteli jo bileitä, jonne kutsui entisiä heiloja. Sitten tehtiin sovinto, kilpailijat pantiin naftaliiniin, myös uusi ihastus, IBM Selectric sähköpallokirjoituskone irroitettavine palloineen. Liput uusittiin, lähdettiin Bostoniin, elämä jatkui. Oikea oli valinta, nyt olisi IBM Selectric sähköpallokirjoituskone totaalisesti vanhentunut. Dona Carita on hyvässä vedossa.

Tammikuun kuudestoista. Viime viikolla
tuli jonkinlainen romahdus. Ei pysty
nukkumaan, ei pysty olemaan hereillä.
Ei pysty elämää, tarkemmin sanoen,
elämisen peräkkäisjärjestystä sietämään.
Kellot käyvät eri tahtiin.
Sisäinen rynnii pirullista, tai
paholaismaista, ainakin epäinhimillistä
vauhtia. Ulkoinen kulkee takerrellen
tavallista menoaan. Mitä voi muuta
seurata, kuin että nuo kaksi maailmaa eroavat,
ja ne eroavatkin, tai vähintään repeävät
hirvittävällä tavalla. Yksinäisyys, johon
mä olin enimmäkseen aina pakotettu, johon
osaksi olen hakeutunut (vaikka mitä tuo toinenkaan
oli muuta kuin pakkoa) muuttuu nyt ihan
yksinomaiseksi ja menee äärimmäisyyksiin mihin
se johtaa? Se voi näköjään väistämättömästi
johtaa hulluuteen. Siitä ei voi mitään muuta enää
sanoa. Rynnistys käy lävitseni ja repii minut.
Tai siis voin - olkoon vaikka kuinka minimisti
pysytellä pystyssä, annan siis rynnistyksen viedä.
Mihin joudun sitten? Rynnistyshän on vain kuva - voisi
myös sanoa: rynnäkkö vasten viimeistä, maista rajaa.

Sechzehnter Januar. Es war in der letzten
Woche wie ein Zusammenbruch. Unmöglichkeit
zu schlafen, Unmöglichkeit zu wachen
Unmöglichkeit das Leben genauer die
Aufeinanderfolge des Lebens zu ertragen.
Die Uhren stimmen nicht überein.
Die Innere jagt in einer teuflischen oder
dämonischen, oder jedenfalls unmenschlichen
Art. Die Äussere geht stockend ihren
gewöhnlichen Gang. Was kann andres
geschehn als daß sich die zwei
verschiedenen Welten trennen und sie trennen
sich, oder reißen zu mindestens in einer
fürchterlichen Art. Die Einsamkeit die mir
zum größten Teil seit je
heraufgezwungen war zum Teil von mir gesucht
wurde, (doch was war auch dies andere als Zwang)
wird jetzt ganz unzweideutig und geht auf das
Äusserste wohin führt sie? Sie kann
dies scheint am zwingendsten zum Irrsinn führen.
Darüber kann nichts weiter ausgesagt werden.
Die Jagd geht durch mich und zerreißt mich.
Oder aber ich kann - sei es auch nur zum einzigsten
Teil mich aufrecht erhalten, lasse mich also von der Jagd
tragen. Wohin komme ich dann? Jagd ist ja nur ein
Bild - man kann auch sagen: Ansturm gegen die
letzte, irdische Grenze.
(Franz Kafka)

Kaks ekaa vuotta MITissä meni ok, siis 1977 syksystä 1979 kevääseen. Paahdoin kuin pieni miirahainen. MITissä tehtiin kahessa vuodessa nk generals exam, sit toiset kaks vuotta väikkäriä.

Kesä- ja joululomat vietin Suomessa dona Caritan kanssa. Muistan joululoman, jolla kelloja ei siirretty, elettiin koko loma Bostonin ajassa. Samahan se oli, kun oltiin enin aika vuoteessa.

Kesä 1977 oli kylmä ja sateinen. Elokuussa dona Carita ja don Jaime ratsastivat seuramatkalle Taorminaan. Pihi don Jaime ei halunnut maksaa rantamaksua, vaan kahlasi mereen kohdasta, jonne olivat sisiliaanot heitelleet pulloja. Tuli iso veripipi jalkapohjaan. dona Carita hälytti taksin, joka lähti pillit soiden viemään vuoren päälle paikalliseen sairaalaan. Ospedale, ospedale, huusi kuski taksin ikkunasta ja soitti torvea. Dona Caritalla oli märät hiekkaiset miniminibikinit ja don Jaimella verinen pyyhe jalassa. Ospedalessa ei sattunut olemaan puudutusainetta, haava ommeltiin sitten ilman. Sitten ei ollut stampelle. Seuraavana päivänä dona Carita haki pikku sanakirjan avulla una stampella. Saatin yksi kainalosauva. Tulitikkulaatikko on muuten italiaksi una scatola di svedesi (ibid.). Erittäin pahantuulinen don Jaime katseli jalka paketissa vierestä kun dona Carita snorkkeloi sinistä Välimerta. Pään sentään sai don Jaime kastetuksi veteen.

Kesällä 1978 dona Carita tuli Bostoniin ystävämme Ympyräsuun häihin. Ympyräsuu oli Amerikan hienostoa, Mayflowerilla maahan saapuneita, MIT:n grad student, joka oli tullut Suomeen tutkimaan, onko suomen kielessä sivulauseita. Ympyräsuu oli (on) huippufiksu, isohko, kömpelö ja piippasi (piippaa?) kun on hämillään. Mikä ei ole usein, koska se yleensä tietää paremmin. Mielisana oli (on) "actually". Don Jaimeen petyttyään piippaaja löysi fiksumman puolison, ja häät pidetiin tuona keväänä. "Nyt sieltä tuodaan isoäitiä", sanoi don Jaime erehdyksessä, morsianhan sieltä tuli isänsä käsipuolessa. Oops.

Keväällä 79 sain generalsit valmiiks. Mulla oli aihe väitöskirjaan Hintikalta, jota olin kirjottanut jo aika kauan, ennenkun edes tulin MITtiin. Kun kurssit oli ohi ja olin enempi yksikseni, lähti tän väitöskirjatyön kanssa ensin menee kovaa, sitten hiljaa.

Tää on meillä Saarssoneilla murhe ainainen, jos ei mene hiljaa, niin menee kovaa. Monomaaninen innostus johki yhteen asiaan (esim runoiluun), sitä jatkuu kiihtyvällä vauhdilla kunnes tulee väistämätön vastavaikutus, joku romahdus. Maniavaiheessa olin varma, et mun väikkäri MS oli kaikkien aikojen neronleimaus. Se meni niin pitkälle, että pelkäsin mennä kadun yli, ettei vaan joku auto aja päälle ja mun hienot aivot mene muusiksi ennenkuin saan kaiken ulos. (Varmaa just sellasella vauhdilla Kalle-Kustaa kymppi ratasti jään yli Köpikseen. Norjassa tuli sit flunssa, ja siihen kuoli hän. - Vai kuoli hän siihen? Juu, siihen kuoli hän.)

Tällä kerta romahdus sit tuli kateuden muodossa, kun vanha kilpakumppani (mua kyllä fiksumpi) Ympyräsuu valmistu PhD:ksi 1979 keväällä. Se oli alottanu aikasemmin, mutta oli mua nuorempi, varmaan 25. Kenraalista taapäin katsovine operaattoreineen (Jaakon puolivillanen idea, johon kentsu ei ikinä kattonu taapäin, kuhan sai natsat) tuli punktohtori 23-vuotiaana, mä olin jo 26. Olin VANHA. Et sellasta. Yhtäkkiä koko mun väikkäri ja räpellykset näytti ihan paskalta, siitä ei tule ikinä mitään.

No se olikin itte asiassa aika paska, Hintikalta saatu vähemmän nerokas idea sekin, joka tapauksessa sellanen josta mun pienet aivot ei pystyneet kuorimaan esiin siihen mahd kätkeytyvää salattua nerokkuutta. Ite asiassa valitsin MITn aikanaan kahesta syystä: pro primo, tän suurisuuntaisen idean kehittelyyn tarvittiin syntaksin osaamista, ja pro secundo, halusin johki eurooppalaisempaan paikkaan, en mihkään all-american two horse towniin missä jengi kulkee pesislippikset tai stetsonit päässä ja käy kirkossa, god forbid. (Oops, anakronismi, nythän ne samat lippikset on päässä joka vitun turvelolla täällä kotisuomessakin. Stetsoneit ei sentään vielä.)

No se romahdus. Se hiipi maaliskuussa vähitellen Cambridgen takatalvessa, talven lumi oli sulanut, uutta lunta alkoi hienokseltaan tipahdella taivaalta isoina hahtuvina. Mutta tämä vaatii oman episodin, palaan siis mielirunoilijani pariin. Huomaa Franz Kafkan hieno sairaskertomus ohessa.

N:o 26: Valkoinen kuolema

Motto:

Ruusu on kaunis, ja päivänkukka.
Entäpä sinä, jänisrukka.

Minunki tuntoihini nuarest flikast astikka o kevätaikaa kuulunu tommosii synkkii ajatuksii ja tunnelmii, jos o valosiiki. Se o ihan oma erikoine ahdistukse lajis: kevätahdistus. Sen saa aikaa kirkas valo ja sulavat hanket ja kevvää ja suve lähestymine.

Pienenä se oli äidin pipi.
Vähän isompana ynähtelin ärsyttävästi.
Esimurkkuna tuli paniikkikohtauksia.
Niitä kai ne oli, vaikken kenellekään kertonut.
Kummallinen kauhu, maailma kuroutui kuin kokoon.
Pienet ruudulliset alushousut, punaiset
tahraisina piilossa ovenvälikomerossa.
Sitten se kurjuus, josta ei voi puhua.
Teini-iän mykistykset seurassa.
Ylppäreiden jälkeentullut romahdus.
Ekan opiskelukevään työuupumus.
Kaksikymppisenä löysin kädestäni ryppyjä
kuin Dorian Gray.
Ahistavat yöt opiskeluboksissa.
Hullu nainen huusi yksitoikkoisesti yläkerrassa.
Itse rakennettu sänky haisi luteenmyrkyltä.
Kuvittelin ampuvani kiväärillä itseni.
En uskonut ikinä eläväni näin vanhaksi,
edes näkeväni tätä onnetonta tuhatlukua.

En ole ainoa

On väsynyt ja harmaa maa.
Ja märkää lunta putoaa.
Ja yli meren aution
soi tuulen laulu lohduton.
On huhtikuu.
(Saima Harmaja)

Huhtikuu on kuukausista julmin,
se työntää sireenejä maasta,
sekoittaa muiston ja pyyteen,
kiihoittaa uneliaita juuria kevätsateella.

April is the cruellest month, breeding
lilacs out of the dead land, mixing
memory and desire, stirring
dull roots with spring rain.
(T.S. Eliot)

Ei ankeampaa tuttavaa kuin sielunsairas huhtikuu.
(Aaro Hellaa koski)

Pahalla muistettavia paikkoja

Paperinhaju Merikadulla.
Kasarmintorin puhelinkoppi.
Sommarhemmin aitta.
Saunakamari.
MITn kasarmi.
20 Fainwood Circle.
Menlo Parkin pumppuhuone.
München Rosenheimstrasse.
Osmontien työhuone.
Kouvolan ruma kämppä.
Koskenkylän raunio.
Kumpulan koloniat.
Käpylän Isengard.
Kissan kellari.

Tuhansittain paikkoja.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.


Maalis- ja huhtikuu on
pahat kuukaudet, kun valo
vähitellen palaa, ja turta musta
vaihtuu levottomaan harmaaseen.

Tuhnuiset tosi isot lumihiutaleet
ensin harvaan, sitten tihentyen
hiljakseen leijailevat alaspäin.
Sula maa taas peittyy valkoiseen.

Cambridge, Massachusetts, March 1979.
Musta ei koskaan tule valmista.
Se oli mun eka lääkekuuri.

Amerikkalaisen tohtorini neuvosta
käyn juoksulenkeillä ja uimassa.
MITin uimahallissa katson altaan
syvään päähän: siinäkin soi blues.

Menen talon kellariin
huutamaan, etten häiritse.

Hullutuksia.
Ryömin sängyn alle.
Juoksen mäkeen.
Rikon tuolin.
Kannan ovea.

Puren vessan vedintä.
Puren laukun pidintä.
Puren hammasta.
Puren kättä.
Sitä myös joka koittaa mua silittää.

Valkeita pillereitä napsin taas.
Vaikkei ne auta, ei auta mikään.
Ei paljon naurata.

Suussa on metallinen maku.
Kädet tuntuu vierailta.
Jonkun toisen käsiltä.
Nilkutan jalkaani.

Tiedän että näyttelen.
Se ei muuta asiaa.
En ole minä.
Minua ei ole.

En tahdo elää, loppuis tää.
Voisin ajaa tosta Kymijokeen nyt.
Tulis luoti ja tappais.

Kiroan syntymääni.
Kevät saa, vaan minä en.


Kuului hemuleitten tassuttelu tiellä
ja mörkö huusi pitkään pimeässä siellä.

Vähitellen illan hämärässä
nuo karvamönkiäiset esiin käy
ja kihisevät kiilusilmin pimeässä
ei niistä totisesti muuta näy.

On tienoo äkkiä niin hiljainen ja musta
ja mörkö niin kuin vuori tuijottaa,
ja jäinen maa on täynnä kammotusta,
kun kuustakin pois värit putoaa.

Kun aamun harmaa usva kaiken peitti
ja valo vielä nukkui hämärässä,
hän huolestuneen katseen ulos heitti
ja tuumi että selvittiinhän tässä -
vaan hattuni mä kyllä ennen syön
kuin vietän täällä seuraavankin yön.

Toinen paha on marraskuu,
pahinta jos on musta maa
ja haisee pakkaselta.

Marraskuun on kauhut, joista ei voi puhua.

Kevättalvi kun meri jäätyy
aurinko paistaa jäällä
ja mikään ei muutu, liikahda,

tai alkukesä, kun kaikki on
hennon vihreää ja harmaata,
kun vähän sataa,
ne on ihan parhaat.

Ja aamun taivas oli pilvinen ja harmaa
kun valaat suihkuttivat ilokseen.
Ja hemulikin pulikoitsi: ihan varmaa
on että vesi kylmää on! se huusi varpailleen.

Ja kyyneleissään hymyy huhtikuu,
käy päivä esiin, multa kirkastuu.

Vesi puroon huuhtoutuu,
on siis metsän huhtikuu.

Kevät tuli, lumi suli.
Puro sanoi puli puli.

Härkä mörkö tiikeri,
Jeesus taivas enkeli!

Suuren kiven vieritti
hän syrjään haudan suulta.

Kivelle hän istahti,
puhui iloisesti:
Jeesus nousi haudastaan
ja elää ikuisesti!

Huhtikuu on kevätveikko,
nuortuu vanha, toipuu heikko.

Tämä on aivan höppänä juttu:
kakkua antaa karvainen tuttu.
(V:a kosken nim.)


Näiden surullisten säveleiden jälkeen iloisempi takautuma vuoden 79 kesään on paikallaan. Piristyin masiksesta, kun dona Carita tuli USAan kesäksi. Vielä samana kesänä tehtiin Nikun ja sen isän kanssa USAn kiertomatka, ajettiin syvään etelään aina Georgiaan, sieltä Teksasiin. Niku ja isä jäivät Teksasiin, me ostettiin liput junaan Meksikoon. Houstonissa kysyttiin kumpi ranta on näpeämpi, Meksikon lahti vaiko Atlantti. Molemmat, sanoi höveli meksikaano, varsin valehteli. Don Jaime muisti el Zorron numeron Ei kuolemaa Tampicoon, siis sinne! Hölmö valinta. Ekassa Meksikon puolen pikkukaupungissa tehtiin alottelijan virhe, syötiin jotain salaattia raakana. Siitä lähin don Jaimen input sekä output Meksikossa oli juoksevaa. Bussi Tampicoon hiljensi vaan kun vastaantulijat näytti ristin merkkiä. Välillä oli hätäpysähdyksiä, miehet toiselle puolelle bussia, naiset toiselle. (Ikävä kyllä ei ollut iso-hätäpysähdyksiä.) Seuraavana aamuna liikuttavassa rantahotellissa Meksikon lahdella öljytankkerien lomassa don Carita sanoi: hyi kun täällä haisee öljy. don Jaime tulee vessasta: se olen minä.

Tampicosta lähettiin vähän äkkiä Mexico Cityyn. Se oli kyllä valtavan iso kaupunki, ja hurjan korkealla, leveät kadut, komeutta rikkaille, kurjuutta köyhille. Lukutaidottomille oli opastekstit kuvioina, ikoneina niinkuin nyttemmin puhelimissa. Parin hienon päivän jälkeen matkustettiin El Pasoon Pullman-vaunuisella junalla kuin Marilyn Monroe filmissä Piukat paikat. Asemalla oli säilytyslappu hukkunut, juna oli lähdössä. Dona Carita järjesti diversion, don Jaime anasti rinkat takaisin, ja sitten juostiin.

Matka jatkui länsirannikolle Greyhound-busseilla. Arizona ja New Mexico oli ihan parhaat paikat, kivoimmat ihmiset ja maisemat. Grand Canyon oli valtava. Sitä meidän vieressä silmäili maaoravat. Tiku, Taku, Laku, Seku. Albaquerquen dinerissa antoivat ilmaisen aamiaisen harvinaisille vieraille. Hopit ja navajot möi meille kivet, josta tehtiin itse kaulanauha, sen vei varas kauan sitten Suomessa. Ei arvannut kuinka arvokas se oli. Kiva loungesta tuli iloinen intiaaninainen viittilöiden, tännepäin: täällä on tappelu! Ihan kuin Suomessa. Las Vegasista ei jäänyt mieleen kuin onnettomat vanhukset yksikätisten merirosvojen kanssa vääntämässä kättä.

Etelä-Kalifornia oli upea ja helteinen, Tyyni meri vaikuttavan hyrskyinen. Carpinteriassa nukuttiin pressukankaisessa armeijan teltassamme palmujen keskellä ja surffailtiin Snoopylla, pienellä puhallettavalla surffilaudan tapaisella rantalelulla. Ostettiin ekat rullalaudat, nekin lasten kokoa. San Franciscossa oli pula hotelleista, meille tarjottiin huonetta, joka oli juuri palanut, oltais oltu kuin savukalat uunissa. San Franciscon Union Square vilisi ylivuotisia hippejä. Sitten sisämaahan Utahiin. Sillä matkalla tuli kova ukkonen, valtava sade ja taivas täynnä salamoita, etupenkin musta nainen kirkui ja rukoili armoa. Salt Lake Cityssä ei saanut viinaa kuin lääkepullossa.

Chicagosta oli dona Caritalla lippu Suomeen. Matkakassassa oli jäljellä taksimaksu plus yksi dollari. Dona Carita lähti kentälle pahasti myöhässä. Onneksi lentoliikennekin oli ruuhkautunut, muuten ei tiedä miten oisi käynyt dona Caritan rahattomana yksin Chicagossa. Don Jaimen greyhound-bussi vei ilmaiseksi Bostoniin.


N:o 27: Polttoraudan merkki

Diagnoosi

Inhottavaa minusta on seurata ja johtaa.
Totella? Ei! Muttei liioin - käskeä!
Se joka itseään ei pelkää, ei muita pelota,
ja vain se joka pelottaa, voi johtaa muita.
Inhottavaa on jo se, että itseäni johdan!.
Mieluummin metsän ja meren elukoiden lailla
hyväksi toviksi unohdan itseni,
kykin mietteliäänä autuaan eksyksissä,
itseni jostain kaukaa vihdoin kotiin kutsun,
luokseni oman itseni mä - vikittelen.

Verhaßt ist mir das Folgen und das Führen.
Gehorchen? Nein! Und aber nein - Regieren!
Wer sich nicht schrecklich ist, macht niemand Schrecken:
Und nur wer Schrecken macht, kann andre führen.
Verhaßt ist mirs schon, selber mich zu führen!
Ich liebe es, gleich Wald- und Meerestieren,
mich für ein gutes Weilchen zu verlieren,
in holder Irrnis grüblerisch zu hocken,
von ferne her mich endlich heimzulocken,
mich selber zu mir selber - zu verführen.

(Friedrich Nietzsche)

Kesän jälkeen otin lomaa MIT:stä. Nyt mä sit oon sertifioitu hullu, merkitty mies. Siis omasta mielestäni, ei siitä moni tiennyt. Valkeat napit jätin pois niin pian kuin voin. Inhoon lääkkeitä, ja lääkäreitä, kuten on tullut sanotuksi. Ihan kuin äiti, vaik oli lääkäri, siis hammas-. "Eihän kukaan ole vielä anemiaan kuollut", se sanoi suunnilleen kuolinvuoteella, perna paskana. Musta sappi on meidän heikko kohta. Yks niistä.

Ettei menis aika hukkaan, menin väkeen syksyllä. Olin ottanut lykkäystä pari kertaa, alko tulla pää käteen vetävän. Ihan nimen perusteella määrättiin Dragsvikiin. Sehän sopi mulle, sais harjotusta kielitutkintoon, ja muutenkin ois jännempää. Se harmitti kun ei päässyt tykistöön teit isäin astumaan, vaan tavalliseks jägareks.

"Första jägarkompaniet" typerä laulu kaikaa kun koitan pysyä nuorempien ja pitempien alokkaiden kyydissä, pitkissä harppauksissa viistää munat soratietä. Inhottavaa seisoa pesujonossa saippuakotelo ja armeijan pyyhe kädessä ja katella edellä seisovan finnejä. "Morgontvagning, tid två minuter."

Mun lisänimi on "professorn", vähän naureskelee pampaksen pojat ja eteläsuomen sivistyneet kielipuolta vanhaa hurtti ukkoa. Oli siellä liikkiksiä tyyppejä, yks hirmu korsto 57 numeron saappaissa ei mahdu riviin, joko on varpaat tai kantapäät poissa linjasta. Se tykkäs kaivaa poteroita. Sen korsu hiekkamäen kyljessä oli kuin asemasodan bunkkeri, ratapölkyillä tuettu, joita se siirteli kuin korsia. Sit oli se toinen heppu jostain takametsistä, jonka felo oli rikki, "Pedin min je ruku", joka halus koittaa mun kirjoituskonetta. Iso sormi paino varmaan viittä nappia yhtä aikaa, vasarat tarttu toisiinsa. Tulkki tarvittiin, kun etelän alikessu puhutteli pampuscheja. Sit oli jotain etelän herraspoikia, von Konow kuin Ruuneperistä. Därek Breitenstein Venezuelasta, sittemmin osti apelta Eiran yksiön, koppava Eevan mies, jonka lapsi hukkui kalliolta Nauvossa. Mä kirjoittelin muistiin hurrien inttislangia, se vihko on kai jossain vielä tallessa. Ja luin C.S. Whiten kirjaa The Once and Future King. Siinä on hyvä pätkä murkuista, ihan kuin armeija, tai ihmiskunta. Jag tar hommio på det. Myror är idioter.

Myror är idioter

Ei se sotahomma kyllä sopinut hipiään. Kuten Nietsche, inhoan komentamista. Ei tullut mun komentamisesta mitään armeijassa, kumminkaan päin. Kapun kanssa tuli kerran varsinainen High Noon, kieltäydyin jostain typerästä käskystä (mun historia) ja tuijotettiin toisiamme varmaan minuutteja, mä yläkerran portaissa, se alhaalla. Minä annoin periksi, olin kiltisti (mun historia taas). Tahtooko Miisu pihalle.

Vähän huono ajoitus noin sotilasuran kannalta, depis uusi keväällä sen verran että aliupseeriura katkes kananlentoon. Käytiin dona Caritan kanssa kesken intin Moskovassa filosofikokouksessa, josta palasin kovassa kuumeessa. Olis ollut järkevää jäädä kotiin potemaan, mutta ukaasi oli palata yksikköön. Siellä hoitivat viikkomäärin sinuittia bronkiittina. Sinuitti on sen koommin (Hintikkaismi) ollut usein nähty vieras flunssan jälkeen.

Moskovan reissu oli vitsi. Oltiin Moskovan yliopiston vieraina. Mentiin junalla. Elettin pysähtyneisyyden aikaa. Moskova oli luminen ja harmaa (ei mainoksia kiitos). Mukana oli filosofian laitoksen parhaisto plus apulaiset. Meillä oli päällystakkina yksi pikkuhattu, joka vahti ettei myyty sukkahousuja. Pakkasta oli lujasti, kaikilla oli karvalakit armeijan mallia. Pectopaheissa tarjottiin vanhoja valjaita. Aamiaiseks gostinitsassa paakku smetanaa. Kun punaposki piti puhetta, sen punaisen nenän ympärillä pörräsi kärpänen. Vessatäti kysyi onko iso hätä vai pieni, kaksi vaiko riittääkö yksi paperi. Wexi Salmi valitti tiukkaa ohjelmaa, ei edes ehdi paskalle.

Dona Carita pysyi uskollisena soturille. Soiteltiin sotkusta, jonkun kerran tavattiin Dragsvikissa. Sinne meni juna, jossa oli yksi ainoa vaunu. Pysäkki oli pimeä. Aika urhea oli Dona Carita.

Armeijassa oli aikaa ajatella vakavasti tulevaisuutta. Enää en suin surminkaan menisi yksikseni yskiskelemään Bostoniin. Niin don Jaime polvistui dona Caritan eteen ja pyysi häntä seurakseen myötä- ja (varsinkin) vastoinkäymisissä. Dona Carita suostui, kun ei tiennyt, mitä oli tulossa. Vaikka kihlajaisia ennen isä ja häissä appi kyllä varoittelivat. Vaikka kivimäkeä, vaikka kivimäkeä, kulkekaamme yhdessä.

Kihlajaisissa Eirassa 11/11 1979 dona Carita oli erityisen ihana. Anoppi kysyi millos siten häät. Oops, en ollut tullut ajatelleeksi. Kuuluko sekin asiaan? No ehkä vuoden päästä?


Loppu hyvin, kaikki hyvin?

Ja tuittu ruusut sai ja kirjeen luki
ja nimenkin hän tarkkaan tavasi.
Ah, posket punaruusut häntä puki
ja nyytille hän sylin avasi
ja kuiskas: unohda jo mennyt kamaluus,
on edessämme kaikki kauneus ja ihanuus:
on meri jota nähnyt en mä milloinkaan
ja kauniit näkinkengät joita poimitaan.
He lähtivätkin heti matkaan vilijaanan myötä
ja kaikki homssut hurrasivat heille pitkin yötä,
nyt juhlavalot valaisevat meren mustaa selkää.
Nyt lohdutamme toisiamme, emme koskaan enää pelkää!

Ja kesäyö on kaunis yö, kun yö on heinäkuun,
kun on joku jota lohdutella saa
ja kaikki muuttuu uudeksi, kun seikkailukin odottaa.

...ja sitten elivät he onnellisina elämänsä loppuun asti...

Noh, eipäs nyljetä karhua ennenkuin se on kaadettu.

Ante obitum nemo supremaque funera felix.

FINIS

Y Asi Finaliza Esta Historia.

Eli tähän päättyy tämä tarina.
Mutta ensi numerossa
El Lauri ja kenraali ratsastavat jälleen vaarojen teillä -
te mukana!

dacapo