Jokainen numero on itsenäinen seikkailu!

EL PEDO

KONNAT KUKKIVAT HIRSIPUUSSA

Estetiikkaa

Motto

Konnat kukkivat hirsipuussa. Etiikkaa ja sen estetiikkaa yksissä kansissa, by lavastaja Roy.

Kuka on tää Teemu Mäki? Luetaanpas netistä. Se tuli tunnetuksi vuonna 1988 tekemästään videoteoksesta Sex and Death, joka on väkivallan eri muotoja käsittelevä montaasi. 30 minuuttia kestävässä teoksessa on kuuden sekunnin pituinen kohtaus, jossa Mäki tappaa kissan kirveellä. Tämän jälkeen hän ejakuloi ruumiin päälle. Teosta kutsuttiin ”kissantappovideoksi”. Valtion elokuvatarkastamo kielsi teoksen julkisen esittämisen vuonna 1989 pitäen sitä ”raaistavana ja epäsiveellisenä”. Kissantappo raaistaa, ja runkkaus on epäsiveellistä.

Kuusi sekuntia. Eikös se ollut juuri julkisuuden maksimipituus nykyoloissa? Kultakalan attention span. Kissat tykkää kultakaloista. Katinkullan kalastaja tappaa ruutuajan vuoksi kissoja. Katinkulta on kaunista, kullan näköistä, muttei yhtä hyvä maxuväline. Kauneus on katoavaa, etiikka hakee kestäviä arvoja. Mikäs paremmin kestää koita ja ruostetta kuin kulta. Ja se on muovoutuvaa, siitä voi tehdä vaikka vasikoita.

Teemu edustaa moraalista relativismia, tai relatiivista moralismia. Hän on muun muassa vastustanut prostituution kriminalisointia väittäen, että jos seksityö on vapaaehtoista, ei se välttämättä ole sen huonompaa työtä kuin muutkaan työt. Ei ainakaan sen huonompaa kuin julkisuuden huoraaminen taiteen valepuvussa. Eix se pönttö edes tiedä mitä eroa on panolla ja parituxella? No heebolta joka runkkaa kuolleen kissan päälle ei voi odottaa ihmeitä.

Kissa nahkoineen ja karvoineen nahkurille, kissavideosta oravannahkaa eli rahaa Teemulle. Teemu Mäkisen moraalista suhteellisuusteoriaa. Etiikan ja estetiikan Einstein kiitää omassa viitekehyxessä omaa vauhtia, silmä kovana kohti omaa mustaa aukkoa.

Hän toimi kuvataiteiden professorina Taideteollisen korkeakoulun visuaalisen kulttuurin osastolla (eli Aalto-yliopiston Taiteen laitoksella) viisivuotiskauden 2008–2013. Kissoja tappamalla pääsi Teemu istuximaan tovin näkyvillä oppituolissa. Mäki haluun näkyy! Raaistunut runkkari. Kylä lähtee. Onkohan se sukua Timo Mäkiselle.

Tanssi, musiikki ja runous on Teemu Mäelle maailman kuvaamisessa tärkeämpiä välineitä kuin esseet ja suora puhe. Kun sanat eivät riitä tai ne sakenee, otetaan kirves avuxi. Sirppi ja vasara on myös hyviä. Kohta näätte tähtiä. Te ja teidän kissa.

Kun sanat eivät riitä

Politiikka on mahdollisen, saavutettavissa olevan - toiseksi parhaimman taidetta (Bismarck). Kaikki taide on poliittista, näin ajattelee kääntäen mm. monitaiteilija Teemu Mäki Voima-lehdessä, netissä sen toistaa joku Abbas Kiarostami, ja taiteilija Timo Wright.

Teemusta on tyhjentävä tietolaatikko tässä ohessa. Mutta kuka hemmetti on Timo Wright? Never heard. Se tarttui haaviin kun hain netistä "taide on poliittista". Se näyttää olevan aika nuori elokuvanikkari. Mediataiteilija, taiteen meedio. Munaa muistuttava wiiksiwallu pipopää.

Onkohan se sukua Wrightin veljexille, niille lentäville? Nekin oli pilven veikkoja, tai siipiveikkoja. Tai jopa von Wrightin veljexille, niille lintumaalareille? Siis myös sille punaposkiselle taivaanrannan maalarille, joka kexi etiikalle logiikan? Ei se kyllä mennyt heti putkeen, ei quine von wright, mut Jaakko paikkasi. Se liittyy läheisesti myös peliteoriaan (mullon siitä joku paperi).

Alle Kunst is politisch, vahvistavat teutonit. Karl Marx sanoo iskevästi: Kunst ist nicht ein Spiegel, den man der Wirklichkeit vorhält, sondern ein Hammer, mit dem man sie gestaltet. Sosialistinen realismi ei ole realismia, vaan idealismia, ei vaan materialismia, siis materialistista idealismia, tai idealistista materialismia, äh, ompa sekavaa. Totaalista Wissenschaftkäseä. Mutta kauniita maisemia! Ei mitään si och så, vaan siin oli soo. (fig. 1.)

Ist Kunst politisch? kysyy Verlag Matthies & Seitz, Berlin izeltään, ja vastaa ize: Ja, Kunst ist politisch.

Ja kääntäen! Ne on julkaisseet kirjan Maike Weißpflug: „Hannah Arendt. Die Kunst, politisch zu denken“. Hannah Arendt ize, nazi-Heideggerin ex-heila, – kokoelmassaan Kritische Gesamtausgabe – kysyy aiheellisesti: „Gibt es ein Denken, das nicht tyrannisch wird?“ Oli varmaan nazi-Martin mielessä.

Taide on politiikkaa, politiikka taidetta, ja politiikka vuorostaan etiikan joukkoistettu versio. Estetiikka on siis etiikkaa, osa siitä. Ei ihme, onhan kaunis aistinvaraisesti hyvää, hyvännäköinen on kaunis. Osa hyvän teoriaa on kaunokaisen tirkistely. (Teoria tarkoittaakin alunperin tirkistelyä.)

Etiikka, politiikka, taide. Kaikki kolme on lopultakin yx ja sama asia. Hei tää on kolmiyhteys! Etiikka on isä, taide poika (tai äiti ja tytär, ettei oltas taas sovinisteja), ja politiikka niitä yhdistävä tiimihenki. Onko se ajattelun tyranniaa, että kaikki on yhtä samaa? Vaiko hieno asia? Onko tyrannia hienoa? Edes hienon näköistä?

Onko se kokonaisedullista? Onko tämmöinen monopoli tuottavaa? Markkinatalous on tehokkaampaa kuin kollektiivinen. Politiikan, peli- ja utiliteettiteorian kautta päästään näin edelleen taloustieteeseen, joka voisi olla tätä kolmikkoa rahoittava mutta samalla kadehtiva perkele, tai saatana. Etiikka helvettiin, kauneudesta vähät, politiikka on vaan käsikassara, kunhan tulee rnahaa.

Kaikki on siis politiikkaa, ja etiikkaa, mut kaikki on myös taidetta, ja ekonomiaa. Tarkoituksenmukainen on kaunista, jos osaa kazoa oikealla silmällä. Mulla on vasen silmä kyllä parempi, oikeaan on tullut jotain sumua. Mut koitan parhaani. (Abbas Kiarostami on joku persialainen ohjaaja, jos jäi kiusaamaan.)

Lauri pohtii näin syntyjä syviä, Seijan osana on kokata ja siivota. Martta Martta, älä marmata, Maria on valinnut hyvän osan, eikä sitä häneltä oteta pois. Siisteyskin kuuluu estetiikkaan, ja työnjako on etiikan ydintä.

Maria valitsee "hyvän osan" JEESUKSEN päivinä rabbiiniset perinteet ympäröivät juutalaisnaisia. Niiden varjolla heitä yritettiin estää tutkimasta Lakia. Eräs Mišnassa lainattu mielipide kuuluukin: "Jos joku mies perehdyttää tyttärensä Lakiin, on se sama kuin jos hän opettaisi tälle irstautta." (Sotah 3:4.)

Maria viittaa Raamatussa mainittuun Mariaan, Martan siskoon. Kun kotitöissä ahertanut Martta näki sisarensa vain istuskelevan Mestarinsa jalkojen juuressa, hän ärähti. Jeesus rauhoitteli tilannetta todeten, että vain yksi on tarpeen ja että Maria on valinnut hyvän osan eikä sitä oteta häneltä pois.

Miten vitussa Martta rauhottui tosta? Loukkauksen perään litsari. Jeesus oli setämies. Meitähän piisaa.

fig 1. Siin oli soo

Aarne Kinnusen estetiikka

Aarne oli estetiikan henkkoht ylim proffa viime vuosisadan lopulla. Kirjoitti 2000 eläkkeellä yleistajusen kirjan nimeltä Estetiikka. Siinä uskalsi jo arvostella aikansa gurun Wittgensteinin zetteleitä.

Wittgenstein oli ääliö, eri alojen amatööri, ja kaiken kukkuraxi homo.
Kinnunen oli/on huumormiehiä, Wittgenstein tushkin kuitenkaan ei.
Aarne tutki jopa Paavo Haavikon huumoria. Tuskin tuli erittäin paksu tutkimus.

Oliko Aarne homo, vai ahisteliko se tyttöopiskelijoita? En muista. Jotain mätää siinäkin takuulla oli.

W. väitti että estetiikkaan ei kuulu kaunis eikä ruma, tylsä eikä kiva. Eri ääliö. Sehän olis sama kuin etiikkaan ei kuulu hyvä eikä paha. Aarne tosin totee että ihmisen rataennätyksen tuntien riittäs paha ja ehkä vähemmän paha.

Tosin tässä pitää olla tarkkana. Sekä etiikka että estetiikka tieteinä koskee sitä mix jengi luulee et joku on hyvää tai kaunista. Sillä nehän on vaan tän elukan, tai joidenkin niistä, näkemyxiä. Ei sen kummempaa. "Oikeesti" ei ole sen enempi hyvää kuin kaunista, on vaan planeettoja ja Darwin pilven reunalla.

Kaunis taivaanranta. Kaunis esine. Kaunis metsänraja. Kauniit kukat pientarella. Kauniita pilviä.

Jengi on valmis nielemään, että kauneus on kazojan silmässä. By parity of argument, a fortiori, sama pätee hyvästä ja pahasta, vaikka kyse on yleensä isommasta jengistä.

Ihmiskunnan pelastus voisi olla, jos alkaisivat taas syödä toisiaan.
Palais samojedeiksi, tai jivaroiksi, kutistaisi kalloja.
Vähemmän ja pienempiä, mahtuis paremmin.

fig 2. Lassin silosäkeet

Proosarytmiä

Oven avaa Taisto Tammen mummo, hymyilevä rouva Hagert.

Tän lauseen olin kirjoittanut ylös jostain naistenlehdestä opiskeluaikana, koska siinä yhdistyy hienosti rytmiikka ja symboliikka. Tääkin on aika kiva:

Meillä oli juuri Pässinradan ilmestymisen kunniaksi puurojuhla Äänekoskella.

Mietin olisko se vielä sujuvampi näin:

Meillä oli juuri Pässinradan julkitulon kunniaksi puurojuhla Äänekoskella.

Ehkä kolkkaa tasaisemmin, mutta voishan argumentoida että toi ilmes-tymisen sananloppuinen trioli just tekee ilmaisusta vekkulin?

Nyt kun mulle on tullut tavaxi kirjoittaa proosarunojani tasatahdin mittaan, huomaan että saman tekee hurjan monet kirjailijat ja kääntäjät. Tanttaranttarytmillä etenee esim. Rousseaun Julie, jambisesti silosäkeellä tosin ranskankielellä, tangon sävelin, eikä suomalaisittain trokeella foxtrottia, kalevalan mitalla.

Näin loikahtelee selkeesti myös JA Hollon käännös Voltairen Candidesta. Coelhon Brida portugaliksi hyppelehtii sekin kuni kaniini, jopa Pauli Kohelo seuraa tässä esikuvaansa. Joseph Conradilla on tää sama paha tapa.

Että tää on tahallista eikä vahinko, näkyy joskus sananvalinnoista ja sanojen järjestelystä. Ne on silloin omituiset tavalla, jonka ainoastaan selittää eurytmia. (Katso vaikka tätä edellistä virkettä, ja fig. 2.)

Aikaisemmin ihmettelin miksi jotkut kriitikot ylistävät joidenkin kirjailijoiden proosarytmiä. Ei kai ne sentään tätä tarkoittaneet? Mitämaks, kenties ehkä nimenomaan tätä. Aika noloa. Mä luulin että se olis jotain sofistikoidumpaa.

Sylvia Plath

Please don’t expect me to always be good and kind and loving.
There are times when I will be cold and thoughtless and hard to understand.

"Mitähän runoilija lie tässä tarkoittanut" -
näin sä pilkkaat mun
amatöörimäistä runoseppoilua -
mut mitähän Sylvi on oikeasti meinannut
noilla etanoilla, etikoilla ja yheksällä
mustalla alpilla, tai puhtaalla porisevalla padalla?

Oserais-je proposer?
(sanon kohteliaan varovasti kuin Preussin Friedrich):

ne on jotain sen omia assosiaatioita sen omiin skitsoihin,
ei mitään yleisavaimia salattuihin merkityksiin.
Niitä voi ihailla kuin jotain origamia,
mut jos ne koittaa taitella auki,
ei niistä tule edes peffapyyhettä,
koska ne on täynnä reikiä.

Puhun nyt omasta kokemuksesta, mulla on itelläkin
paljon tollasia hämäriä juttuja
jotka mä vaan voin tajuta (kunnes unohdan).
Mietin jotain kirjoitettuani itekkin
mitenhän tän nyt voisi vaikka ymmärtää.

Vaikken mä nyt tietystikään ole yhtä hyvä
enkä yhtä kuuluisa kuin Sylvia,
en yhtä hullu enkä vielä edes kuollut.

Pitäisköhän panna pää uuniin, et
pääsis kuuluisaksi edes postuumisti.

Paitti mun äiti ei enää tykkää meetvuastista.
- siis mä en (kai) tykkää (enää?) kuuluisuudesta.

Sylvi on hulvaton

Sylvia Plath on hulvaton
Ikävä myöntää, mut se on.
Ei suin surminkaan vulvaton
Mut ihan seonnut se kyllä on.

Isävainaa surmannut sen on
Ja mies, boltsi oma onneton.
Näitä säkeissään se jauhaa.
Siivoaa ja käyttää keittokauhaa.

Isään se pikkuisena rakastu.
Tää ihastus sit julmasti lakastu
Kun iskän diabetes vei ja jalan.
Teki Sylviasta kylmän kalan.

Daddysta mietti oliko se jutku.
Jumalan jellona ois itsekin, mutku
iskää ei lasketa, tarvitaan äiti lisää.
Entäs äitisuhe? Missäs siitä olis puhe?

No runossa nimeltä Meduusa
(nimikin on jo dead giveaway)
suhe oli läheinen ja tukahduttava.
No näit on nähty, ja läheltä.
There is nothing between us. Näppärää.

Erittäin ei se ole hilpeä
Vaikeiden symbolien kilpeä
Se pitää päällä häpynsä
Syvälle koriin jemmaa käpynsä.

Mut siitähän silläkin se kanittaa.
Siks sitä naiset, miehet fanittaa.
Se on pelottava, särisevä
Kauniissa väreissä värisevä.

Dylan Thomasin se oli fäni
Sen olin hoksannut itsestäni.
Kuolema ja itsari on aiheissa
Isäpapan, oma aina vaiheissa.

Niissä sille oli riittävästi duunia
Kunnes lopuksi keksi käyttää uunia.
Ei kovin harras ystävä ollut lasten.
Omatkin tais olla mieltä vasten,

kun jätti poikasensa uunin taa
Itelleen mutisten, an mennä vaa.
Lapset maksaa leikattua polvea.
Velka kestää toista sukupolvea.

Paljon puhutaan noin nuoresta
tuskin ryömineestä kuoresta.
Aina edistää runoilijan mainetta
Jos se hanakasti ottaa ainetta.

Ei liian kanssa tuotantoa suolla,
Ymmärtää myös ajoissa kuolla.

Epilogi

Puol vuosisataa kului Sylvin viimeisestä virrestä,
sen uunista ulosjäänyt poika löytyi Alaskassa hirrestä.
Samassa nyytisessä kiinnitti huomion
et pojan äiti- ja siskopuoli kärsi saman tuomion
pään pisti uuniin kuusi vuotta Sylvin jälkeen.

Olikohan sittenkin kaikki syytä sen Hughesin,
Vähemmän kuulun runoilijan, vaikka menestyneen?
Plathin mukaan Ted mätki sitä, meni hermot kai.
Ärsyttävä jenkki besserwisser, tosikko, liian etevä.

Postuumisti Ted kirjoitti viimeisen kirjeen tapahtumista.
Ei mitään syytä uskoa, että se on muita todempi.
Ted ei vaikuta miltään rehellisyyden esikuvalta,
ja sen seevee on kuin sattumalta täynnä vainajia.

Tedin jäähyväisrunon juoni menee suunnilleen näin.

Tedillä oli jo toinen hani alla, ihailevampi muusa.
Sylvin hyvästijättökirje tuli liian aikasin, yllätys
meni mynkään, Ted läksi sussun luo. Sillä aikaa Sylvi
pani pään uuniin. Ted ei kerro meriselityksessä
mätkikö se Sylviä. Varmaan siis mätki.

Sittemmin on selvittänyt kaksi jutkua
uuden sussun, sen kärsäkkään tapauksen taustoja.
Ted yritti kärsäkkään täysin pimittää seeveestä,
jätti kertomatta, kielsi muitakin kielimästä
mitä oli puuhastellut kopean elävän lesken kanssa
haisten kuin härkä naidessa, hikoillen runollisesti,

Sylvin selän takana ja sen edessä. No tätä riemua
ei kauan kestänyt. Nuutuneen juutalaisvaimon näköisenä
kaunis kärsäkäskin kohta tappo itsensä ja yhteisen lapsen.
Ihan uskomattomasti sikaili Ted, poeta laureatus,
kumitti naisparan ja lapsivainaansa pöytäkirjasta.
Paskakasan päälle vielä potki runon santakeon.

Ted muistuttaa näöltä Frediä, toista julmaa miestä.
Fredikin hajahti hieltä kun se innolla ahersi.
Fredilläkin on Sylvi, vaikkei ehkä yhtä hullu.
Ei ainakaan niin ärsyttävän etevä vaikka nenäkäs.
Fredin hobby Kuka kukin onissa: att reta sin fru.

Ted ja Sylvi vaikuttaa tosi huumorittomilta.
Ois jonkun pitänyt sanoa niille: naura sinäkin.
Mut ne joille näin sanotaan ei yleensä naura.
Tedistä tuli Bob, poeta laureatus, Sylvistä sen Byron.

Taas osoittautuu oikeaksi vanha viidakon sananlasku:
On enemmän kuin pikkuisen likaa kaikissa sioissa.
Tyypillistä keskuslyyrikoille on, että ne keskittyy
siihen miltä niistä tuntuu, kun toiset kärsivät.

Inte framme än

Esim Getting there
on aivan loistava,
vaikken sitä
täysin ymmärrä.
Mutta siinä menee juna
ratakiskoilla:
Tu tum, tu tum tu tum, tu tum,
verkkaan kuin pikku Miisun unassa
pyörät kolkkaa kiskon saumoilla.
Varmaankin kuolemasta
siinäkin taas unelmoi Sylvia.
Mutisee kuin pikku Charlotte
takapenkillä autotuolissa:
Inte framme än.

Otto Plath

Sylvin iskä Otto
oli biologi.
Sepän poika
Itä-Saksasta.
Tuli Grabowista
laivapoikana
Nykkiin mamuna.
Isoiskä Wisconsinissa
ois maksanut
opinnot papiksi.
Ei halunnut.
Isoiskä suuttui
veti Oton yli
perheraamatusta
lyijykynällä.
Aika äkkijyrkkiä
ovat Plathit.
Oman kuolemansa
seppoja.
Varmaan kylmiöitä.
Otto kääntyi Darwiniin
20-luvulla
luki ite biologiksi
Kimalaisista.
Siks kai Sylvi
skitsoo mehiläisistä.
Meni toisiin naimisiin
Sylvin äidin kaa.
Tuli kipeeksi
Luuli syöväksi
Ei mennyt lääkäriin.
Liika myöhään
Huomattiin sokeritaudiksi
Jalka meni kuolioon
Kuoli
jalkapuolena.
Sylvi kuoli
mielipuolena.
Et
Revi siitä
Huumoria.

Lasikengän alla

Sylvialla on vaan yksi romaani, The Bell Jar.
Sen alussa jo selvisi yx Sylvin surunaiheista:
sillä on numeron neljäkymmentä ja puoli jalka.
Sen reisi ilmeisesti jatkui yhtä lyytä kenkään.
Sen lasikenkä voisi karkuun prinssin säikyttää.
Jos joisi siitä maljan, sammuisi kuin kuin kynttilä.
Pirkolla oli samankokoinen, ja sekin oli siitäkin
aika pahoillaan, surullinen sekä väliin vihainen.
Eikä siinä kaikki, sillä oli pahat vaivaisenluut
niissä jättinaisen lättäjaloissaan. Hugo de Viana
La Republicassa kärsi pois leikatusta jalastaan,
oli haamukipuja. Amparo teki siitä vielä pilkkaa.
Astuit ramman varpaille, veisti Paco pikkunokkelasti.
Ei ois kannattanut, jalkapuoli fasisti on pitkävihainen.
La Republican upee Mersu on sekin paksujalkainen.

Pientä kritiikkiä

Taiteen arvostelussa ja runon tulkinnassa
On samaa pyhää hymistelyä
ja järjestysnokintaa
kuin uskonnossa.
Kuoroon saa osallistua vaan ne,
jotka on saaneet henkikasteen,
jotka tuntee kaanonin, osaa
oikeassa kohtaa yhtyä ketjulauluun,
kiittelyyn tai kritistelyyn, mikä nyt
kulloinkin sattuu sopimaan liturgiaan.

Ja oikeat sanat on osattava,
pyhän runokielen käänteet,
ei siihen hommaan parane
yrittää mukaan jollain et
"must se oli kiva", tai
"aika masentava oikeestaan".
Sama on osattava sanoa
joteskin hienommin.

Ei, arvostelija on
vähän kuin toinen runoilija,
niinkuin kääntäjäkin, paitsi että
kriitikko on parasta a-ryhmää,
ite asiassa jopa fiksumpi vielä
kuin kirjailija, kääntäjä taas on
selkeesti vähän sekundaa.

Sylvia Plathiakin hypistellään
puhtoisilla silkkihansikkailla,
vaikka näin tavallinen tallaaja
saa vaikutelman sekoboltsista,
itsekeskeisestä, hemmotellusta
kylmiöstä, vaikka sillä olikin
upeasti sana hallussa.

No ei, otan pahat sanat takaisin
nähtyäni tv-dokumentin Sylviasta.
Kyllä sillä oli huumoria ja itseironiaa.
Se oli kaunis, joskus iloinen ja kiltti,
eikä kenenkään yksin oma vika ole
jos on hullu.

Saatto olla niin että Tedillä
oli pullat uunissa yhtä aikaa
Sylvian ja kärsäkkäänsä kaa,
se ei halunnu Sylvialta enää 3. lasta,
se mätki Sylviaa niin et se meni kesken.
Kopsi paroni-isän tempun Rusoon Juliesta.
Silloin Sylvi heitti nurkkaan lusikan.
Kts runot Syntymäpäivälahja ja Ruhje.

Kunnon kauniita ja rohkeita siis.
Paitsi julma ruma pelkuri se Ted.
Eläinsatuilija, kärpäsenä seinällä.
Villi kuttu, kettu, vitun kärsäkäs,
oikea sonni, väkäleuka könsikäs,
Mättähältä mättähälle käy pikkujalka
Lampaat sumussa pään päällä peruukkina.
Jo riitti, suljen tämän viidakon, virkki Sylvi.
Näytän teille, sanoi kuin mustapartainen mies.
Niin näyttikin, ylen surulliselta näytti,
pää uunissa taitellun huivin päällä
sinisenä silmät kiinni.

In Catilinam

Miisu polttaa kynttiläänsä
Molemmista päistä
Runoilemaan sännistää
Suoraan homohäistä.
Toinen pää on pehminnyt
Toinen pehmii kohta.
Mihin asti hullutus
Tämä vielä johtaa?

Miser es catulle!
Quo usque abuti
patientia vis nostra?
Quem ad finem
tete iactabit
ista tua poesia?

Säätytietoisuutta

Stockmann julkistaa kuusi säätyä kangaskasseja, jotka korvaavat luottokorttien kolmen värin nokintajärjestyxen. Tää on selkee parannus, nyt näkee kaikki, muut asiakkaat ja myyjät jo ennen kassajonoa, ootko ostellut neljännessadantuhannen arvosta (violetti viiden euron kassi), kymppitonnilla (musta) vai vaan jollain hiluilla (alemmat säädyt). Osaavat kohdella sua arvosi mukaisesti, mitattuna ostovoimalla. Olla höveleitä kattokassisille, ja ylenkazoa kassittomia.

Ne on vihdoin tajunneet missä oli vanhan stokkan viehätys ja voima, nimittäin hajuraossa. Niinkuin ne takavuosien stokkan tädit, jotka peruutti pois vero modan osastolta, koska ne ryysyt oli tosin kivoja, mutta ihan liian halpoja.

Köyhä mutta ylpee sisko poltti päreensä, leikkas stokan kortin kahtia ja lähetti palat takas saneeraajille. Tarvizi suuttua. Saa nähdä lähettääkö ne sille lohtukassin. Ja jos niin minkä värisen.

Jokainen ihminen on kassin arvoinen. Kassista olet sinä tullut, ja säkkiin pitää sinun palaaman. Makia vois alkaa valmistaa stokkan näköiskasseja, eri värisiä eri asiakasryhmille. Violontti kassi maksais 25 egeä, musta kybän, muut värit vastaavasti vähemmän.

Klikkiuutinen: Jo tuhannet on käyneet noutamassa kassinsa. Eija ja Aili Järvenperästä jonotti hakemaan violetteja kassejaan. En väitä että olen rikas, sanoo Eija, mutta käynhän mä ostoxilla Stockmannilla joka viikko. Enkä yhtään halveksi mustan kassin kantajia, mitä pötyä. Violetissa vaan kulkee ostoxemme paremmin.

1 x 2

Valtio on väkivaltakoneisto, yhden luokan lyömäase toisen lyttäyxeen. Jahka poistuu luokat, poistuu valtio. Näin ennusti viime vuosituhannen lopun trio Saletti, nimittäin Marx, Engels ja Lenin. Lenin piti siitä esitelmän Sverdlovin yliopistossa toiveikkaille ylioppilaille sata vuotta sitten, 1919.

Olympiavuoden 1952 huhtikuun Sovjetskij Sojuz-lehdessä istuu SNTL:n korkein neuvosto maaliskuussa mustavalkoisessa kuvassa (kuvassa). Takarivissä istuvat generalissimus Josef Stalin ja Nikita Krutsev. Stalinilla, jota Ljudmila Ulitskajan juutalainen perhe kutsui peitenimellä Samek ס (Lenin oli Lamed ל), oli vajaa vuosi jäljellä elinpäiviä. Ulitskajan kirjassa Vihreä teltta Tamara kuulee, kuinka Stalinin kuolemasta uutisoidaan radiossa. Pysähtyi soittorasia. Kaikki näytti sen ajan valokuvissa vielä kauniilta ja optimistiselta. Hinaajan musta savuvanakin on askel eteenpäin.

Väärin veikattu. Hullusti kävi tontut. Viisasten kirja joutui kuin joutuikin näsien käsiin. Ei ne luokat poistuneetkaan minnekään, vaihtoivat vaan väriä. Pieleen meni sekin yritys. Takaisin piirustuspöydän ääreen. Paras peruuttaa Marxista ja Engelsistä koko matka Darwiniin. Tää tonttu iki-iäkäs on tähän asti arponut enimmäxeen oikein. Nyt näyttää siltä, että apinoiden maailmankausi alkaa olla lopuillaan.

Yksi risti kaksi, murkut miljoonaksi. Veikkaus ohi veikot, palautuspäivä harmageddon.

Unkarilainen leffaohjaaja Peter Medak purkaa sydäntään dokkarissa, jossa se kertoo, miten sen juutalainen perhe kärsi Unkarissa ensin Eichmannin alla, sitten Stalinin. Se itse kärsi pähkähullun vaaleenpunaisen pantterin, Peter Sellersin oikkuja. Peterkin oli jutku. Koira puri koiraa. Pitkä laiha lysähtänyt muotifyysikko Syxy Räsänen rähisee palestiinalaisten rättipäiden julmasta kohtelusta GT-sählämien taholta. Mitä tästä opimme? Rodulla ei ole mitään tekemistä pahuuden kanssa, kaikki ollaan samaa julmaa lajia. Koirat ei ole rasisteja, ne haukkuu tasapuolisesti kaikki toisiansa aidan takana. Läheltä haistellen ne on höveleitä vastakkaiselle sukupuolelle.

Sovjetskij Sojuz lehden takakansi 4/1952

Sukumme kääntäjiä

Aune Brotherus (monta nidettä)
Sirkka Carlson (Reikärauta Rene)
Pirkko Carlson (Fiskarsin historiikki)
Jöns Carlson (Milton, Tora tulossa)
Margareta (Tutu) Carlson (liikekirjeitä)
Kia Grotenfelt (vuosikertomuxia)
Lauri Carlson (Aristoteleen kirja, 19 lausetta automaattisesti tekoälykoneella Heurekassa)

Seijan puolelta on vielä mainittava

Riitta Roth (Siemens, Nokia, Airbus, taidekirjoja)

Taatamallisia säkeitä

Toverit ovat kanssasi ja
Narsistit lähelläsi. Tunnista ja toimi oikein.
mm tälläiset kirjat löytyi tänään kirjamessuilta.

Taatamalliset säkeet keksi Bisquit.
Tää sen kirjakin oli alennusmyynnissä. En ostanut.
Keskiäkäinen mies on nyt eläköitynyt. Myy halvalla.
Ei vielä vaivasten valtakunnassa. Klassikkona suhisee.

v 1952 olympiakevään Suomen Kuvalehdessä,
sinne ize toimittamassaan sotaisessa vastineessa
nuorempi tiukkapipoisempi pastori löylyttää vanhempaa, Raiviota,
koska tämä suhtautuu vetelästi nuorison myrkyttämiseen
seksuaalipedagogiikalla eli pornografialla.

Vanha pastori vetosi tilastoihin joiden mukaan aviottomia lapsia ei syntynyt sodan jälkeen enempää kuin ennen sotaa. Ehkä ei, nurisee nuorempi, mutta samoista tilastoista ilmenee tarkemmin lukiessa huolestuttava demokratisoituminen. Ennen sotia aviottomia lapsia tuli käytännössä vaan rupusakille, nyt on herrasväen osuus jo yli kolmannes! Ja pornografisia lehtiä ostaa ja lukee eniten ylioppilaat! Varmaan teologian ylioppilaita enin osa. Eikö past. Raivio ole lukenut Matt. 5:28-30? Joka katsoo nakukuvia on käytännössä vetänyt jo käteen. Ainakin periaatteessa, ja nuori pastori on periaatteen mies. Se ei vilkaisekaan niitä kuvia, etenkään niitä keskiaukeamia, ne on hirveen koukuttavia.

Vastinetta oli 50 konekirjoitussivua, varmaan ykkösvälillä. Kaikki ei mahtunut Suomen Kuvalehteen, vaikka tarvetta olisi.

Koiranunia

Unessa olin lukevinani tiedepalstalta tämä uutisen:
lunnikoiraista lähtee höyheniä jos niiden munat rikkoutuu.

Höh. Lunnikoirailla ei tietääkseni ole munia,
liekö lunninaarailla edes pesiä.
Tais olla valeuutinen koko uni.
Uneksinko mä jossain kuplassa.

Yritin löytää netistä parempaa tietoa lunnikoiraista.
Ei löytynyt juttua kuin lunnikoirista.
Niistä joilla on hassut jalat,
ja hyvin taipuisat korvat ja pää.

Jotka ihminen on kehittänyt niille,
jotta ne varmajalkaisemmin löytäis lunnin pesiä
Norjan pirun jyrkillä rantavuorilla,
jossa lunnit ennen kasvattivat poikasia.
Lunnikoira nouti ne ja niiden munat pesistä,
jotka sijaitsi kallionkoloissa ja luolissa.
Omistaja odotteli jossain lähellä,
ettei lunnikoira ehdi itse syödä niitä.
Mahtoi siinä jahdissa höyhenet pöllytä.

Nyt on lunnit Norjasta melkein syöty,
ja lunnikoirat enää lemmikkejä.
Vähän huonoja; alkukantaisia koiria,
joilta puuttuu miellyttämisen halua.
Varastelee ja piilottaa ruokaa pöydiltä.
Sammelikin, paimensukuinen lapinkoira,
alkukantainen koira se jos kukaan,
teki joskus niin. Jäi joskus kiinni
loikomasta salin pöydällä.
Siitä se näki hyvin ulos.

Naapurilla oli ennen lunnikoira.
Sillä oli ikäänkuin neljä etujalkaa
ja varmaan kokonainen tiu varpaita.
Sitten sen vaimo sairastui, muttei kai kuollut.
Sen naapurin äijän vaimo siis, ei sen koiran.

Se otti lunnikoiran tilalle nipun affenpinschereitä.
Mustia, räkyttäviä ja pirun rumia.
Sammeli ei voinut sietää niitä.
Yksinäisen tuntuinen mies kai pitää niistä,
ja ne rumat koirat siitä miehestä.
Vaimoa näkee enää tosi harvoin.
Ne on vielä meitä vanhempia.
Ne ihmiset, ei ne pinscherit.

Sammeli on kuollut. Siltä meni jalat
alta lenkillä, ei toiminut
vaihde enää eteen eikä taaxepäin.
Se vietiin piikille. En voinut katsoa.
Pauli halasi sitä silmät saineina
kuin lastenlorun kissoilla.

Siitä on nyt kaksi vuotta.
Höyhenet on lunnikoiran lesken
päästä aika vähissä.
Se on jollain surullisella tavalla
jotenkin kuitenkin seurallinen.
Pikemmin affenpinscheri kuin lunnikoira.
Lunnikoira saattoi olla vaimon valinta.
Se makailee niillä ehkä salin pöydällä.
Piilottelee ruokaa nurkkiin.
Se vaimo, ei se koira.

Romaani vai vizi

Keskisuomalaisen arvostelija
nyrppänenäisesti pudotti käsistä
Pauli Kohelon pikku teoxen Ohessa tilinumeroni
kuin Mikko Roth joululahjaxi saamansa
ankanmuotoisen lasten kynsiharjan.

Tää ei ole romaani, tää on vitsi,
se kuittasi. Pani miettimään,
mikä on romaanin ja vitsin ero.
Kai se on että vitsiin ei voi samastua.
Puuttuu minähenkilö, vähän kuin
katselisi kaula pitkällä ruudun vierestä
kun joku toinen ajaa autopeliä,
ei pääse itse vitsi puikkoihin.

Romaanissa pitää olla minä (tai hän),
jonka housuissa voi hiljentyä,
miettiä vähän omaa osaansakin,
samalla kun jännää seikkailua.
Pitää olla jotain moraalia,
hartaita hetkiä, suvantoja,
joissa kohtaa oman itsensä,
sisällään asuvan pienen yliminän,
saa yhteyden sisäistettyyn herruuteen.
Voi oivaltaa: näin on meidänkin
elämässämme, munkin mutatis mutandis.
Sulkee kirjan parempana ihmisenä,
Ainaski omasta miälestä.

Romaanit on moraliteetteja,
laantumuksen käytösoppaita.
On hyvää ja pahaa, sankareita ja roistoja,
mielellään rahaa, väkivaltaa ja vähän panoa,
jos ei toimintaa, niin ainakin puhetta siitä,
sillä niitähän se moraali etupäässä koskee.
Juonen ja luonteen kehitystä, lopussa opetus,
ei pelkkä tyhmä loppuvitsi ja hehetys.

No vitsihän se kirja olikin, sellainen pitkitetty,
paremmissa piireissä satiiriksi kutsuttu.
Parodia Paolo Coelhon pupelluksista,
sen monivammaisista pseudo romaaneista.
Mietin mixi just keskisuomalainen arvostelija
tunsi itsensä siitä hämärästi loukatuxi.
Luultavasti Kohelon Pauli loukkasi sen hartautta,
se jotenkin salaa teki pilkkaa keskustan credosta.
Toi jengi on vähän kuin Rousseau, tai Eino Leino:
on sama mihin uskot, kuhan uskot johonkin.
Totisuus on ensi askel alkiolaisuuteen.
Mies tulee vaikka räkänokasta,
vaan ei turhan naurajasta.

Oxymoronit

Taloustiede, se on oxymoron,
Onko se viisautta vaiko tietoa?
Ahneutta vai omanvoitonpyyntiä?
Toiveet ja todellisuus menee siinä sekaisin,
hämärtyy reaalinen ja ideaali:
dollareiden varjot luolan seinällä,
ja syrjäytyneet luolan asukit.

Huonoa laskentoa, hyvää supliikkia
edellyttää se teräviltä ääliöiltä.
Pelimiehet pitää peliä kuin teeret.
Kapitaalikoppelot arvioivat tulosta,
tuleeko korpi-Mezo vai vaan tuhkamuna.
Pankki jakaa röyhkeimmille noopelit.
Pahansuopaa hyväntekeväisyyttä,
hyvää tekevää pahansuopuutta.

Valumaton vesi. Sulamaton jää. Kulumaton kynä. Salamaton sää. Olematon olotila. Puhumaton pää. Mitä järkeä on myydä mitään ilmaiseksi? Voiko silloin puhua enää kaupanteosta?

Näitä pohtii taloustieteen gurut,
ajattelemattomat ajattelijat.
Luovaa tuhoa, kilpailukykyä,
lamakauden nousukukoistusta,
osakkeiden laskukiidon kiimaa.
Penää ääneen yhteiskuntarauhaa
kylväen samalla salaa luokkasotaa.

Vihaava rakkaus! Rakastava viha! Oi kaikkisuus sä tyhjyydestä luotu! Keveys raskas! Turhuus arvokas! Oi kaaos muodoton ja muoto kaunis! Oi höyhen lyijyinen ja savu kirkas, ja kylmä tuli, sairas terveys! Oi valvas uni, vastakohtas ihan!

Taloustieteilijät tarjoo kaupaksi olematonta ja vielä hyvään hintaan. Ota yksi, maksa kaksi, se on nollasummapeli.

Ideologiaa

Marx kirjoitti ideologioista. Ideologia on kuvakokoelma, konnagalleria pinterestissä, ajatusten instagram, josta löytää joka tilanteeseen sopivan otoxen tai kissavideon. Voi sovittaa erilaisia peruukkeja, tehdä selfieitä, herutuskuvia, kazoa izeään älypuhelimen peilistä.

Ainoa hyvä puoli tässä ajassa on että selaus on nopeeta, kuvaa voi vaihtaa määrättömästi, morffata eri ikonien välillä. Jos viittii. Useimmat onttopäät viihtyy vaan ahtaassa kuplassa, eikä opi mitään, jämähtää vaan vielä pahemmin juoxuhautoihin. Ja huutelee sieltä törkeyxiä somessa, kurnuttavat konnat kukin omasta lammesta.

Kiitti Google, kiitti vitusti, olet tehokkaampi kuin katolinen kirkko sumutuxessa ja omanvoitonpyyntisten arvojen levityxessä, de propaganda fide. Huono usko leviää lastentuolin pöytätasolle, läpytetään tasaisexi lätyxi. Se ei tosiaankaan ole mitään vauvanmuonaa, ei kiltin piltin kamaa fidestä eikä bonaa.

Fiden myyjät Stoassa oli muuten aika rasistisia. Usko myy, muttei kaikille. Mutiaiset mumslimt älkööt vaivautuko. Jalkahikisistä lenkkareista ei tule alennusta.

Klikkiuutisia

Pariisilainen johtaja, Jacques Tatin oloinen rusetti kaulassa kusetti naisia Seinen rannalla, pyllistytti niitä poplarin takana ja otti kuvia, juotettuaan niille kahvissa nesteenpoistolääkettä.

Piti excel taulukkoa tuloxista nimeltä expériences. Kusetusajat, nimet, kusen määrä, jne. Eniten mua asiassa ärsytti se et tää on muka maailmanluokan uutinen, ja etenkin se, et taulukon nimi oli väärin käännetty .

Ei se tässä tarkoita hienoja elämyxiä (vaik olihan ne varmaan sitäkin), vaan tieteellisiä kokeita, eksperimenttejä. Anglisismi taas kerran. Siteeraan Wiktionarysta s.v. expérience:

Épreuve instituée pour étudier la façon dont se passent les phénomènes naturels et rechercher les lois qui les régissent, en les reproduisant artificiellement.

Un célèbre Académicien a déjà tenté cette expérience , & j'ai lieu de croire que la répétant & opérant avec tout le soin qu'elle exige, nos résultats seront à-peu-près les mêmes. — (Résultat des Expériences & Observations de MM. De Ch… & Cl… sur l'Acier fondu, dans le Journal de physique, de chimie, d'histoire naturelle et des arts, juillet 1788, , vol.33, p.46)

Oispa jännä toistaa herra Tatin koe, ikäänkuin sulatella terästä, heruttaa kusta naisten perästä avec soin artifisiellisti, ja tarkistaa sen tuloxet.

Tatu maxoi yli 5000e suomalaisesta palkitusta designporealtaasta - kylpy oli kärventää elävältä, vastaavia vikoja muillakin. Altaan valmistanut Drop Design Pool myöntää ongelmat ja on muuttanut käytäntöjään niiden myötä.

Uusi käytäntö on panna sammakot haaleaan veteen ja lämmittää se sitten vähitellen kuumaxi. Näin ne ei huomaa mitään, ei loiki pois porealtaasta ennenkuin on liian myöhäistä.

DDR: Miehekkyyttä, aistikkaita asuja ja tehokkaat autot

Harppisaku persulassa

Lohengrinin juoni oli tämä: Urposisaruxet Gottfried ja Elsa saa perinnön, Gottfried kuolee hämärissä olosuhteissa. Friedrich-setä, joka haluu maat, syyttää Elsaa veljenmurhasta, eikä kukaan puolusta (tää on keskiaikaa, eli totuus ratkee käsirysyllä).

Paizi Lohengrin, joka tulee juuri sopivasti paikalle jouzenpolkuveneellä (samanlaisella kuin Boston Commonsissa). No Lohengrin tietysti päihittää Friedrichin toinen siipi selän takana, lähettää sen matkoihinsa, ja aikoo Elsan kanssa naimisiin. Juoniva Fred saa selville, että Lohengrinilta ei saa kysyä mikä on matu miehiään, onko mistään kotoisin, tai vaan Elsa siis saa kysyä, mut silloin menee Lohengrinin supervoimat.

No tietysti utelias Elsa kysyy, kuinkas muuten, että päästään juonessa eteenpäin. Lohengrin lehahtaa kuten arvaa tiehensä, seivästettyään ensin pahan Friedrichin. Gottfried herää mystisesti henkiin ja perii maan, Elsa vuorostaan lyödään lihoiksi pois sen tieltä. Gottfried perii tittelin maapalstaan. Miehille taas erät 6-0.

P.S. Lohengrin oli Parzifalin poika, Graalin linnasta, ja taikavoimat suojas sitä vaan jos se oli inkognito. Mix niin, saatat kysyä, mut se kysymys on asian vierestä, ja osoittaa vaan sun sivistymättömyyttä ja epäkypsyyttä. Yhtä hyvin vois sit kysyä, mix Lohengrin. Ja miks Wagner, minkä tähden Viivi.

Mix preussilaisilla ei ole minkään valtakunnan huumorintajua? Paizi kolmannen, jonka sieg heil perinteitä nykypolvi kumartaa. Ne jaxaa aina toistaa samoja tuhnuja klisheitä muka vizeinä. Niiden niinsanotut vizit on niitä samoja rasistiläppiä, mille ne nauroivat makeasti neljäkymmenluvulla, roimahousuissa ja kiiltonahkasaappaissa sätkä suussa, kuormatessaan ja purkaessaan nälkiintyneitä jutkuja täpötäysien puolan junien karjavaunuista. Lohkaisuja Untermenscheistä ja niiden kaasuvaivoista, saippuasta ja ylijäämäsilmälaseista.

Harppi, vasara ja laskutikku sekä koppalakki, saappaankorot yhteen kalahtaa, käsi nousee lippaan. Jawohl herr Kapitän. Achtung! Vorwärts auf dem Gang, nicht hinauslehnen, wo ist der Abort?

Kun preussilaisista tuli DDR, se oli niiden unelmien täyttymys. Ikävien ihmisten entistä ikävämpi kotimaa, klisheiden kehto. Goethekin oli hengeltään harppisaku vaikka kävi Frankfurtissa syntymässä. Kuivaakin kuivempaa on saksalainen kulttuuri, ja ankeaa.

Rousseaun Wolmar lienee tullut Preussista. Sen esikuva paroni d'Holbach oli Rheinland Pfalzista, kuten meidän esi-isät, mut se ei ollutkaan niin tosikko kuin Wolmar. Rusoo oli tosikompi näistä kahdesta. Rusoo oli tosikko vaikka isossakin joukossa. Paronin Roope-setä oli rikastunut keinottelemalla pörssissä, ja lisäs niillä rahoilla nimeensä ton deen.

d'Holbachin kirja Système de la Nature veti luonnontieteestä ilmeiset johtopäätöxet ja heivas kuvitteellisen taivaan johtoportaan tienoheen. Siitä tyrmistyivät monet, ml. Rousseau ja Voltaire, jotka oli deistejä, sekä Preussin Friedrich, joka oisi ehkä ollut muuten samaa mieltä mutta oli monarkki. Taikauskoisten alamaisten venettä ei pidä heiluttaa, ettei mene vallan kumoon. Peirce Bysshe Shelley kääntyi siitä hartaaksi ateistixi. Se oli DDR:nkin virallinen linja, mitä sitten Friedrichin alamaisten jälkeläiset lienee ajatelleet tykönään.

Harppisakut palasivat Suomeen vuosikymmenien tauon jälkeen, Berliinin muurin kaaduttua. Harvennettu metsä täyttyi sakemanneista, pyylevöityneistä herrakansan sekundaoutletin tarjoustuotteista. Geh man, lähdetäämpä Kameraden Lappia taas polttamaan, tuliks stidit mukaan, säilyketölkit ja omat vessapaperit?

Tälläisten ennakkoluulojen valtaamana tartun Wolfram Eilenbergerin hulvattomaan kirjaan Minun suomalainen vaimoni. Se lienee ollut Berliinissä jymymenestys. Tai sitten ei. Jos noi sakuklisheet ei naurata, ei sit varmaan maistu Ramin tarjoilemat suomalaiset vastineet.

Suomalaiset on eittämättä tylsiä, kun ei naapurit kexi niistä muuta hilpeää kuin näitä sauna- ja viinajuttuja. Niitä riitti myös europantomiehellä. Outoa miten mökkinaapureita jännittää toi nakuilu niin kovasti. Ne on puettu uimahousuihin jo vauvana, ettei Onkel Fritz pääse hypelöimään niiden pikkiriikkisiä pippeleitä.

Rami on lyhyenläntä pyylevä pyknikko, vaimo Pia on ex-koripallisti, Korbballspielerin. Antoi Ramille pesää, eikä kosijalle ojentanut koria. Koivun latvassa korkealla Piukulla on pesä, Jouzan Koivuniemessä. Rami ulottuu Piaa juuri ja juuri isokainaloon. Pöntön oloinen on Rami, persumies, tykkää härkätaistelusta ja muusta joukkourheilusta. Muutenkin on tollo, kulttuurihistorian saralta tohtorixi väitellyt, vieläpä Bakhtinista. QED, I rest my case. Tykkääköhän se mezästyksestäkin? No ainaskin puhuuu kalastuxesta, ja ryhmäsexistä sekasaunassa, muistelee autuaana kuinka vaihto-opiskelijana nuoleskeli kaveriaan Sveniä saunanlauteilla jostain aukosta. Maistui savulta.

Kylmänarka pyknikko ajattelee olevansa cygnikko, toinen Lohengrinia vetäneistä jouzenista. taa-taa-ta-taa, here comes the bride... se laulaa Pian sylissä. (Luin Wikipediasta Lohengrinistä, kts. oheinen tietolaatikko.) Herr Kuckelmann on kavereille vaan Rami. Tätä lempinimeä koitettiin puoliveteisesti tarjota Wolfram Rothille, mutta Pia Roth torppasi sen äkkiä. Rami kuulostaa eiralaisen korvissa liikaa puliukolta.

Tää Rami muistuttaa aamu-uutisten venäläistä sotahistorian dosenttia Pietarin valtionyliopistosta, joka koitti hukuttautua Napoleonin asussa, kun ei saanut hukutettua tappamiensa opiskelijoiden ruumiinosia. Kylmettyi vain Neva-joessa, sai hypotermiaa. Ihan kuin Eilenberger mökillä saunan jälkeen uimassa. Haalea menijä, vai mikä se nyt oli. Romaanit häviää klikkiuutisille kuin ankat.

Rami ja sen isä on säästäväisiä sakuja. Isä käänty luteraanix kiertääxeen kirkollisverot harppisakuissa, mikä on nyt sehr günstig Ramille: kirkkopalveluxet on sille ilmasia Suomessa. (Veroja ei maxa kukaan täysipäinen saku.) Se on ateisti kommarimaan kansalaisena, mutta tuntee reichsmarkin arvon. Mammon on yhteinen palvonnan kohde sakemanneilla idässä ja lännessä.

Harppisaku vihitään Jouzan kirkossa, jonne se haluu hipsiä sisään Nick Caven innottoman biisin "Into my arms" tahdissa. Cavella on elvis letti takatukalla ja ärsyttävä pystynokka, isot nenäreiät, laulaa kuin Kari Tapio kertaa Juha Katainen. Nick on aussi. Pahempaa on et Nick on deisti, vielä pahempaa: diggaa Bill Blakea, romanttista ateistia ja moniavioista sekobolzia, joka piirsi outoja kuvia ja kirjoitti mitäänsanomattomia runoja.

Kaikenlaisissa pellekirjoissakin törmää moraalisiin meemeihin. Kuten interventionistisiin vs. laissez faire jumaliin ja niitä peukuttaviin ihmisiin. Huvittaa, että harppisaku on kiinnostunut Blaken harppikuvasta. Kohta kuvaan ilmaantunee vasara ja laskutikkukin.

Sakemannin mielestä kaikki Suomen naiset on persjalkasia ja ohuttukkasia ja pukeutuu housupukuun ja/tai marimekkoon. Miehillä on joka pojalla jokapoikapaidat. Eikä ne välitä vaik on samixet. Toisin kuin harppisakut, joilla on lähes kaikilla polyesteriset diagonaalipuvut, dirndlit ja/tai nahkahousut. Muttei kaikilla, mikä niitä kyllä kismittää niin vitusti. Vihaisena itä-saksan tuppukylissä heiluttaa hakaristilippuja ja nyrkkiä mamuille, jotka kehtaa pukeutua kaapuihin ja huiveihin. Näillä lakeuxilla ei pilkata Hitleriä.

Persjalkainen naispastori ei lämpene Ramin raamatuntulkinnalle: jeesus tuli tänne tuomaan sitä ilosanomaa, et jahve on heittänyt pyyhkeen kehään, lakannu puuttumasta asioihin ja jättänyt jengin rakastamaan izeään ja toisiaan, jeesuxen joholla ja esimerkillä. Moment mal! Mihis kirkkoa ja rukouxia sit tarvitaan? Tai pastoria? Huono virsivalinta. Mieluummin vaikka biafran kansallishymni. Siihen päädytään, tai naiset päätyy, sakulta ei kysytä. Se jää pettyneenä pyörittämään peukaloita ja kuuntelee lisää Old Nick Cavea, toista luolamiestä, yhtä sammahtanutta kasaritähteä.

Vähän herrakansalaista näpäsee et pitkät sukulaiset suhtautuu siihen kuin hukkapätkään Aadolf Hitleriin ("hyvin pieni mies, hyvin pieni"), tai Armi Kuuselan filippiinimamuun ("hotel guy, small and fat was he"). Kazoo sitä nenänvarttaan pitkin alaspäin. Minkäs sille voi, ellei pikku saku ota alleen pallia. Nää jäi kyl mieleen lähtemättömästi. Niinkuin meidän esi-isälle, josta pitkänhuiskea Kristina-serkku käytti nimitystä "lihava pieni pormestari". Saxalaisten vastaisku oli Dipnerin tädin huomautus Callesta: "er sieht wie ein Skelett aus."

Pientä peitettyä vittuilua on Eulenspiegelillä silloin tällöin suomalaisille, etenkin pitkänlännille suomalaisnaisille, mutta varovaisesti, ettei tule väärää taklausta korin alla, kyynärpäätä silmään taikka polvea. Rami siteeraa nokkelasti Tolkienin kuvausta hobiteista ja sovittaa sen suomalaisiin. Onpa otsaa hukkapätkällä, joka yltää hobitteja enintään puolisääreen, puutarhatonttu. Taskukokoinen gnoomi kuin Harry Potterin Dobby-tonttu, tosin pulskempi.

Loppupuolella kirjaa Ramin vauhti paranee, se on paikoin jopa hauska, lähestulkoon liikuttava, kun se siirtyy klisheistä ize kärsiminsä vastoinkäymisiin. Häätangosta ei tule mitään, kun Herr Kuckelmann ei näe eteensä morsiamen ryntäiltä. Hellien sanojen alta haistaa kyllä pitkän kaavan mukaan kirjoitettua takaisinmaxua aina satulassa istuneelle, 5v vanhemmalle, ilmeisesti fixummalle, ainakin lihaxikkaammalle rouvalle. Mutta kyllä se sitä varmaan rakastaa, siitä ei jää epäilystä.

Roolit on Ramilla ja Piukulla kyllä toisinpäin kuin itämökkinaapureilla Pialla ja Wokulla: Woku on asiallinen insinööri, Pia tunnejohtaja. Johtaja on Piukkukin, mutta tunteilu jää Ramin kontolle. Piukku opettaa pian Ramille sen höpötyksiin soveltuvan sanan höpön höpön. Höpötys on Wokunkin suosikkisanoja. Suomalaiset ulosaukeavat ikkunat on höpötysikkunoita. Sen remontoimassa majassa ikkunat aukeavat saksalaisesti sisäänpäin, mikä tekee hyttysverkon kiinnityxestä yhtä helvettiä. Mutta se on tuttu paikka Wokulle, ei se säikähä. Rami yrittää sanoa ettei höpöhöpöä voi kääntää saxaxi. Miten niin, sehän on just sama kuin Quatsch.

Rami ja Piukku ei osaa kunnolla toistensa kieltä, mikä niiden tapauxessa voi olla hyvä asia, kuten Rami oivaltaa. Pia ja Woku pärjää mainiosti toistensa kielillä, ja puhuvat kai tilanteen mukaan molempia. Wokun suomi on aika hirveää, mutta se ei osoita pienintäkään kiinnostusta parannella sitä. Se on täysin sujuva wokusuomella, siis suomen sanoilla sine flexione.

Rami on pannut Piukun paxuxi esiaviollisesti. Kaxoset on tulossa. Sen Viktor ex-lanko väittää, et niin on käynyt 3/4ssa avioliitoista. Voi olla, mut ei Pian ja Wokun tapauxessa, ne sinnitteli kuutisen vuotta ennen Mikkoa.

Voin uskoa, että Wokulla oli samantapaisia kulttuurishokkeja tänne tullessa kuin Ramilla. Lea ei puhunut saksaa, mutta halusi silti viestittää kaikenlaista saksalaiselle vävylle, onnexi Lea oli nopea puhuja ja hyvä näyttelijä, ja Rikulasta tuli kääntäjä. Pauli ei uskonut että sakemanni saisi saunaan tulta, niin herrakansaa kuin onkin, ja tunaroi pitkän tovin sille mallixi. Kostoxi Woku vinoili sen pikku korjauxille kuuden tuuman nauloilla. Ehkä Woku näki samantapaisia painajaisia kuin Rami (ks. alempana). Oudoista lankomiehistä hiirenkorvat päässä jotka sanoo: Ich bin eine Ratte.

Jostain sentään voi harppisaku olla ylpeä: veli westiellä on uudemmat autot, ja halvemmat, kun sakut eivät verota omia valmisteitansa. Antavat mennä vaan täysiä aatun autostraadoilla, tulkoon vaan ruuhkia, vainajia ja peltiromua, ja paljon paljon pakokaasuja. Se on hienoa. Paina jo Waffenbruder kaasua, älä köntystele siinä edessä, siirry hidastelijoiden kaistalle, kun mä tulen täältä isolla autolla. Verdammt, Blödmann, geh in die Fahrschule, Idiot!

Wokun iso auto alkaa olla vanha, eikä enää tykkää moottoritiestä enempää kuin äiti meetwuastista, se pitää mekkalaa ja kuumenee. Mutta Range Rover on aina hieno, vaikka antiikkinen, ja vanhalla Lahden tiellä sillä pääsee ylinopeutta. Hitaammassa vauhdissa ehtii moikata muita rangekuskeja. Ei käsi kipeydy.

Ainiin, oli vielä toinen hieno asia: firman sairausvakuutuxella saa useita ilmaisia peräsuolen tähystyxiä. Onhan se kallis, mutta tää ilo moniverroin korvaa sen.

Eilenberger on kirjottanut izestään peninkulman pituisen Wikipedia-artikkelin, jossa se pazastelee värikuvassa kädet puuskassa. Vähän naurettava ammattinaurattaja, "filosoofi", omakustantaja. Yhtä tyrnävän itäsaxalaisen saxanopettajan doppelgänger. Yhteiskuvassa ne ois kuin Tweedledum ja Tweedledee. Ja tyrnävämmän suomalaisen suomenopettajan vaimo. Siis mies.

Tweedledum (left) and Tweedledee

Der Schriftsteller Maxim Biller zählte Eilenberger in Die Welt am 16. Februar 2019 dagegen zu den "Linksrechtsdeutschen": Biller warf Eilenberger vor, dass er in Zeit der Zauberer die Sympathien des Philosophen Martin Heidegger zum Nazi-Regime unter den Tisch fallen lasse. Eilenberger, so Biller, "schreibt einen Mega-Bestseller über die vier Philosophen Heidegger, Cassirer, Benjamin und Wittgenstein und schildert darin die für den Aufklärer, Neukantianer und Juden Ernst Cassirer existenzielle Auseinandersetzung mit dem Trachtenjacken-Nazi Martin Heidegger lediglich als eine Art intellektuelles Fußballspiel, mehr nicht, voller Bewunderung für die Technik und Performance des am Ende dann doch irgendwie deutscheren, virileren, vermeintlich tiefgründigeren der beiden Spieler."

Tässä kohtaa ensivaikutelma osui oikeaan. Luettuani vasta pätkän haistoin, että tässä meillä bona fide nazidiggari. Ja niin olikin. Varmaan ison vaimon hännän alla piileskely työttömänä humanistimamuna kehitti sen miehekkäitä vaistoja. Irgendwie kerndeutscherer als die meisten sonstigen Wolframs, und viriler. Ich werde nie wolframisiert! Es lebe Udo Beyer! Heil dem Kapitän!

Wie können Sie, Herr Soundso, hier wohnen inmitten diesen Waldmenschen, die ja in eine niedrigere Rasse gehören? Weil ich keine Wahl hatte, meine Frau bezahlt den Unterhalt, ich verantworte mich nur für die Unterhaltung.

Tulikoe

Tiukka koputus, kuin tikka hakkaisi. Oviaukossa on ukki. Käskee minun herätä. "Tule Rami, tule hiljaa", hän kuiskaa ja elehtii, että antaisin hänen tyttärensä nukkua. Kömmin aitasta valoon, ja hän liu'uttaa raskaan rauta-avaimen yhteen öljytahraisen haalarinsa monista sivutaskuista. Vielä ei kuulu yhdenkään linnun laulu. Vain rupikonnat ovat valveilla ja loikkivat editsemme varvikkoon. Ukki on ajanut mökin edustalle koneen. Se on alun alkaen ollut päältä ajettava ruotsalaisvalmisteinen ruohonleikkuri, mutta palvelee nyt lehtien kerääjänä, traktorina, leikkuupuimurina, ruoppaajana, betonimyllynä, moottorikelkkana ja kakkosautona aina sen mukaan, minkälaisen omatekoisen ukki siihen ruuvaa. (Tää kuulostaa muuten ihan Wokulta päältäajettavine ruohonleikkureineen ja veemäisine laitteinen.) Nyt kone kiiltelee lukuisin kukkakimpuin koristeltuna tunnelmallisessa aamuvalossa. Sen edessä seisoo nahkavaljaissa kaksi poroa ja nyhtää kulkuset kilisten ruohoa. "Ho! Ho! Ho!" vastaa ukki hämmästyneeseen katseeseeni. Vasta nyt huomaan, että hänellä on päässään valtava joulupukinpipo, jonka valkoinen villatupsu heilahtelee polvien korkeudella.

Sisällä mökissä istu keinutuolissa mummi violetit papiljotit päässä ja kutoo lapasia. Hänellä on yllään oranssi verryttelypuku. Kangas kiristää rinnan ja lantion kohdalta. Kaulassa on metallinen sekuntikello. "Huomenta", kuiskaan kynttilöiden hämärästi valaisemaan huoneeseen minkäänlaista vastausta saamatta. Seison raidallisessa teepaidassa ja alushousuissa tulevien appivanhempieni edessä. Mummi ohjaa minut ruokapöytään. Pahvilautasella höyryää kaksi jättimäistä, 20cm pitkää ja 5cm paksua makkaraa. Siis lenkki HK:n sinistä: pari sitkeää liki suolatonta jauhopamppua, joissa on lisukkeena sanoinkuvaamattomia lihanjämiä ja kalvakanruskea kuori päällä, niin keinotekoinen ja jäykkä, että se yleensä tulee sellaisenaan ulos taas toisesta päästä. Suomalaista herkkuruokaa.

"Syö poika", sano mummi. Minua puistattaa. Minua palelee. En tahdo. "Miksi, mummi?", kysyn. Silloin pimeästä astuu aavemaisesti esiin Raimo, niin ikään oranssissa verryttelypuvussa. Hän laskee kätensä olalleni ja painaa minut puujakkaralle istumaan. "Ei miksi. Syö!" HK:n sinisestä tirskahtaa jotain oikeaan silmääni. Polttava kipu. Pyydän sinappia. Kaikki nauravat. Tämä se on, hetki, jolloin kelpoisuuteni pannaan koetteelle. Ukki napsauttaa television päälle ja työntää nauhuriin videokasetin. Mika Häkkinen kaahaa Span moottoriradan loputtomassa kaarteessa vaikuttavasti sisäradalle ohi Schumacherin Ferrarin. Raimo tanssi jakkarani ympäri Suomen lippu kummassakin kädessä: Hyvä Suomi! Hyvä Suomi!

Vatsani tekee tenän. Puoliksi pureskeltuja makkaranpaloja purskahtaa pöytäliinan unikkokuosille. Mummi painaa sekuntikelloa ja röhähtää tyytymättömästi. Hän palaa jääkaapilta valkoinen posliinikulho kädessä. Kulhossa on pahanhajuista tummanruskeaa puuroa. Ihan kuin hän olisi käynyt tyhjentämässä ulkovessan ja pannut sitten hiukan maitoa ja sokeria päälle. Se on mämmiä. Se on syntynyt satoja vuosia sitten Suomessa eikä ole koskaan levinnyt maan rajojen ulkopuolelle. Erityisen iso annos. Olen aikeissa nousta, protestoida, mutta tunnen kuinka Raimon vahva käsi laskeutuu uudelleen olalleni.

Mummi sitoo kaulaani marimekkokuosisen ruokalapun. Maistuuko, Rami, maistuuko? hän kysyy joka lusikallisen jälkeen. Tummanruskea neste valuu jähmeinä noroina suupielistäni. En jaksa muistaa, miten kiitos riittää sanotaan suomeksi, vai sanotaanko täällä yleensäkään niin. Ukki kaataa lasiin votkaa. Hyvää kurkulle, hän sanoo. Juuri kun aion kiittää, Raimo tiputtaa votkan sekaan pari tippaa salmiakkitiivistettä. Makkara, mämmi ja salmiakkivotka yhtyvät syvällä sisälläni syövyttäväksi puuroksi. Se on kuin närästystä, vain tuhannesti voimakkaampaa.

Kun avaan taas silmät, edessäni on mökkimetsän kartta. "Sormus", mummi osoittaa kartan oikeaan yläkulmaan vetäistyä punaista ruksia. Mitä? "Sormus", hän toistaaa. "Sormus, ymmärrätkö, Rami?" Minä en ymmärrä enää yhtään mitään. "SORMUS, SORMUS, SORMUS", mummi karjuu täyttä kurkkua ja antaa minulle luunapin. Se sattuu. "Sormus, the rings", kuiskaa Raimo korvaani toiselta puolen. "Understand, Rami, no rings, no wedding!". No rings, no wedding. Minä nyökkään. Samassa Raimo alkaa kiskoa minua verannalle ja käskee vetää ukin kumisaappaat jalkaan. Veneen suunnalta kuuluu nokiakännykän ääni, kaksi korkeata piippausta. Makkarasta ruiskahtanut neste on sumentanut silmäni. En näe juuri mitään.

"Good luck!" huutaa ukki matalikon toisesta päästä ja työntää veneen kalliolta alas. Metsä herää ja sen myötä hyttyset. Minä hytisen kauttaaltani, lähden kiipeämään kalliorinnettä ja kompuroin mustikkamättäiden ja sananjalkojen poikki ensimmäiselle kumpareelle. Jostain kaukaa kuuluu metsästystorven töräys, sitten pian miesääniä ja koiran haukuntaa. "Snabbt, Joel, där springer han", huutaa joku. Ja: "Jävla sackeman!"

Juoksen niin kovaa kuin kumisaappailla suinkin pääsen, mutta Sundbergien metakka kuuluuu yhä lähempää. Pelkoa, joka solu täynnä pelkoa. Loikkaan karhunvatukkapensaan yli kuin eläin, putoan useita metrejä alaspäin ja mätkähdän lehtien täyttämään kuoppaan, joka on puoliksi luola, puoliksi monttu. Tuntuu kuin pimeä syvänne imisi minua sisäänsä. Vajoan yhä syvemmälle suomalaiseen suohon. Silloin montun reunalle ilmaantuu ukki ja ojentaa pelastavan airon minua kohti. Minä huudan, tartun airoon, huudan --

-- tunnustelen suoraan yläpuolellani häämöttävää puupintaa, on kuin olisi arkussa. Kylmä hiki pisaroi ylähuulen päällä. Ei koputusta. Ei ukkia. Vain aitan hiljaisuus ja suomalaisen vaimoni rauhaisa, säännöllinen hengitys. Hänen kasvonsa loistavat kännykän näytön sinisessä hohteessa.

Isänpäivä

PUAPPUAAAA!!! kiirii mummin Pulkkilan hiekkaiselta rannalta. Soutuvene seisahtuu, kääntyy pennin rahalla ja suuntaa kokan kohti ääntä. Airot vääntyy luokille, kokka kohisee. Enpä ole ennen nähnyt soutuvenettä joka nousee plaaniin. Taisi tulla Päijänne-soudun pikamatkan ennätys.

Kiltti eläinlääkäri on puhdasta wolframia, lihaxikas veikko, mutta tuo ääni! Siinä on jotain hypnoottista, Virpin kurkunpäässä on enemmän habaa kuin Arnold Schwarzeneggerillä.

Eläinlääkäri on kesympi kuin hoitamansa koirat. Istu! Maate! Paikka! Nouda! Se leikkii vaikka kuollutta, kun se pelkää kuollaxeen kaunista vaimoa. Sen maate käskystä on tullut noin 7-8 lasta, kuin loukkuun jääneelle hiiriperheen isälle. Nyt hiljaa lapset, isä menee hiirenloukkuun lepäämään.

Tänään on isänpäivä, isät vertailee vatsapissa voittamiaan saaliita. Liput liehuu ensimmäistä kertaa, sataa loikottaa. Kohta isä leipoo pullaa. (Ja niin tekikin, Pirkko-mummin ohjeen mukaan. Rupisia tuli, mutta maku oli kohdallaan.)

Wolfram Roth on kaikkien lähipiirin setämiesten kauhistus. Wolfram toimii isänä ja äitinä, ei vaan huolla autoa ja vaihda lamppuja kuten muut isät, vaan hoitaa kodin, ruuan, lapset, vaimon, mökin, kaikki salkut on sillä paitsi pääministerin ja ulkoministerin. Korjaa kaiken, käy kaupassa, leikkaa hehtaarinkokoisen nurmikon heti mökille tultua itse säätämällään päältäajettavalla leikkurilla, kulkee rytkyissä sähkötyökalu kädessä, rakentaa kellarin, verannan ja mökin, paperoi seinät, ohjaa kaikkia ammattimiehiä ja korjaa niiden jälkiä, neuvoo poikia, tekee susheja ja leipoo kakkuja (onneksi likilaskuisia). Käy kaikesta tästä huolimatta joka päivä töissä polkupyörällä, tekee pitkää päivää ja tuo kotiin paljon pekonia, hankkii vielä lisätienestejä takapäivystäjänä kesälomalla. Mutta muistaa töiden jälkeen palata nopeasti kotiin. Istuu uupuneena kuistin pallille ja kysyy Riitalta: käynkö kaupassa vai imuroinko ensin?

Revi siitä iskä. Koita panna paremmaksi. Ei onnistu. Saamme sanoa kuin Pikin Udo: wir werden NIE wolframisiert! Wolfram ansaitsee uudelta isänmaaltaan saamansa mitalin.

Hyväkkäät

Siinä oli meitä poikia,
Ralf Henrik Lindholm, Hannu Nurmio,
pikkusielu pikkuveli Ismo Alanko.
Me ollaan älykköjä, urbaaneja piipunrasseja.
Laulaa lurittelemme nenäkkäinä nenäämme.
Sanailemme nokkelia mietelmiä, syviä syntyjä
vetelällä katuviisaalla nenä-äänellä.
Erittäin epämiellyttävä kaupungistuvan
pystymezän synnyttämä loisilmiö.
Putosimme puusta äskettäin öljysoralle
tuppukylän Teboilin tai Shellin pihalle.
Meitä on iso liuta lisääkin,
J. Leskinen, J. Karjalainen, E. Saarinen,
joka sukupolvessa nousee jolppia,
hyväkästä, nenäkästä juippia,
kuin jotain niljakasta psienilajia.

Lupailua

Kiitos sulle terapeutti,
Kemisti ja farmaseutti.
Kaiken kurjan aiheutti
Elämäämme vaikeutti
liika tiivis äitisuhe
liika löyhä isäsuhe
Tästähän on ollut puhe.
Äiti oli dentisti
Isä pelkkä statisti.
Itse olin lingvisti
Narsisti ja autisti
Masis ekofasisti.
Eläkkeellä vissisti
Täytyy ottaa lunkisti
Ei paasata näin villisti
Vaan käyttäytyä kiltisti
Totella dementisti.

Humboldt-seminariet

Maskinöversättarens bättre hälft höll en läsekrets om Humboldt,
det var den äldre, lingvisten, inte Alexander, naturvetaren,
som vi prata om (jo, jag tog del i det här seminariet för
svenskatalande yngre folk, utav rent intresse.) Vi var inte många.
En av studenterna hörde på via Skype, hon var synlig, men
hade inte mycket att säga, undrar om hon hörde någonting.
Inte kunde hon sömna in i varje fall, när alla såg på.

Säkert var meningen at prata om hans lingvistiska synpunkter,
och jag var lite destruktiv när jag letade fram hans andra verk
från nätet och Wikipedia, liksom hans brev till Charlotte Diede,
hans ungdomsflamma från studenttiderna vid Heidelberg, och
youtube-inspelningen av ett 60-tals föredrag av Noam Chomsky om
Wilhelm von Humboldt and Classical Liberalism.

Men jag fann det mycket intressant, och än en gång märkte jag,
hur intertextuellt allt hänger ihop med allt, när man blir gammal.

En mycket ung Noam med svart hår, som jag ganska bra minns från
klassrummet i det förfallna Building 20 vid MIT i Cambridge,
Massachusetts, när jag var bara 25 år, han lite under 50.
Men redan gråhårig, en liten man liksom en rabbi gått vilse
i det tekniska universitetet där han hade sin institution,
enkom skapat för honom för hans meriter i formella spräk.
Han tyckte om den gamla baracken, och ville inte flytta ut,
när universitetet ville riva kåken ner och bygga nytt.

Han talade på filmen om Humboldts liberala tankar, och om Rousseau,
vars bok för unga flickor och fruntimrar: Julie, eller den nya
Héloïse, jag just har läst. Han tyckte inte om Rousseau,
inget under, det gjorde jag inte heller, en vidrig man,
en toxisk kvinnonedsättare och synbarligen en narsist.

Noam fyllde nittio i februari, han har ont i ryggen.
En stor fest hölls till hans ära i februari detta år,
den sista i hans fall, säkert, åtminstone vid liv.
För Noam var Wilhelm Humboldt en lingvist som han själv,
som hejade för kreativitet, och var vänsterliberal som han.

De efterkommande generationerna klipper ut sina stora män
ur deras böcker, tidningarna och Damernas Värld,
och limmar dom tvådimensionella bilderna i sina urklippsböcker.
En man blir en idé, hans flammor släcks om inte hans brev
till dem har bevarats av honom väl gömda någonstans.

Poetiikkaa

Pieni runotyttö välähtelee Lofty Johnin aiheuttaman rotanmyrkkysäikähdyksen selvittyä:

Voi, oli ihmeellistä olla yksin ja elää. Elämä tuntui taas hyvältä, "maistui kuin enemmältä", kuten Jimmy-serkku usein sanoi. Hän saisi taas kirjoittaa kirjeluetteloihin ja tehdä runoja, hän näki jo kyynärkaupalla runoa, jonka nimi oli "Äkkikuolemaan tuomitun ajatuxia".

Kyynärkaupalla runoa. Sitähän multakin tulee, ja tasalaatuista. Renkipoika Perry sepittää myös runoja. Ne on jotenkin samantapaisia kuin mun:

Mike has made a long row
of tracks across the snow.
Pitkä jälkirivi lumella
osoittaa Mikin polkua.

Runotytöstä tää ei ole niin hyvä kuin sen oma, koska sen voi yhtä hyvin sanoa suorasanaisena. Jos suorasanaisesti puhuu säteilevän morsiamen kazelusta, se kuulostaa kummalta. Eikä hiirenjäljistäkään jauhoissa voi kirjoittaa, vaikka ne näyttää runoudelta. No, Emilialla on opittavaa, mutta se oppi. Isä Cassidy tiesi että siinä on ainesta, kun se oli kirjoittanut klisheiden joukkoon the light of faintly golden stars. Jatka kirjoittamista tyttö, runotyttö uuden kuun. Ja se jatkoikin. Ja hyvä tuli, ei parempaa voi toivoa.

FINIS

Y Asi Finaliza Esta Historia.

Eli tähän päättyy tämä tarina.
Mutta ensi numerossa
El Lauri ja kenraali ratsastavat jälleen vaarojen teillä -
te mukana!

vade retro dacapo