Jokainen numero on itsenäinen seikkailu!

LO SIENTO

EI NAISELTA KUNNIASANAA

Miesasiaa

Intro

Tässä osastossa on kaikenlaista puolivillaista aiheesta miehet on perseestä ja naiset anuxesta. Eli eläköön se pieni ero tyyppistä tuubaa. Me setämiehet vastaan iloiset nuoret tytöt joita odottaa hieno tulevaisuus. Läppä läppä!

Motto

Kävin kirjastossa, porno-osastossa.

El Lauri -kokoelman ensimmäinen arvostelu on ilmestynyt: Ei tästä mitään noobelia saa saatanan hullu. Ei naiselta kunnian sanaa niin. Antavat kuulla kunniansa. Vittu mä kirjoitan vastineen!

Kohu-proffa Lauri "niiskunenä" Carlson nautiskelee huumepulloistaan. Lähde: Pirkanmaan Ilta-Sanomat, 2019

Ilta-Pulun kulttuuriosastolta

Kauan odotettu professori
Lauri Carlsonin runokokoelma
Törön Tärähdys -
kirskuhammas happomahan
armoilla varsinkin vuosina
2017-2019
julkaistiin 30
syyskuuta n. kello kahden
maissa aamulla, vain
neljäkymmentäkolme
minuuttia sen jälkeen, kun
Ilta-Sanomien toimitus julkaisi
Helsingin Yliopistoa koskevia
paljastuksia verkkosivuillaan.
Skandaalin keskipisteeksi
juurtui heti professori
Carlsonia esittävä
valokuvatodiste, jossa tämä
nähdään harjoittamassa
patafysiikan ohella
mahdollisesti laittomien tai
laillisten aineiden nautiskelua.

Tietovuotavan haavan
lähteeksi julistautui
nimimerkki "Jape -52" joka
nimitti kanteluaan
"kalavelkojen kuittaamiseksi
siitä kolmannen luokan
ensimmäisen lukujakson
alussa koulun ruokalan
jonossa heittämäsi tomaattisen
lihapullan tahrimista
pianoperustekirjani sivuista,
joidenka suttaantumisen
johdosta en koskaan oppinut
F-duurin ja mollin eroa enkä
siten jatkanut yläasteen
jälkeen Sibelius-Akademiaan".

Helsingin Yliopisto vastasi
tiedotteessaan
takavarikoivansa pikimmiten
professorilta tämän
sulkakynän, jonka
mustepullossa Carlsonin
epäilleen piilottaneen
psykedeelisiä snapsejaan.
Carlsonin tiedetään
kommentoineen vain
epämääräisellä rähinällä Ilta-

Sanomien yrittäessä tavoittaa
häntä Käpylän huvilaltaan
rehellisen journalismin
nimissä.

Kohun ohessa paljastettu kuva
on laadultaan yhtä utuinen
kuin Carlsonin synkän sanelun
maalaama maailmankuva:
Törön Tärähdys on tutkielma
iänikuisen elämän
hattaruudeesta sekä pian
räjähtävästä kellarista, jossa
asunnottomat sielut möyhivät
mustaa kultaa.

Absurdismin nimiin turhan
useinkin vannova Carlson
murjoo metaforaa kuin käärme
kuristaa valkoista joutsenta
hiihdettyään katuja pitkin
kovakouraisten jengiläisten
ympyröimäksi räppitaistelun
keskelle.

Riimittäen progressiivisesti
yhä japanilaisvaikutteisemmin
hän valitsee lukijalleen
hankalan polun, jonka varrella
runojen kerronnan yksiköt
sekä eräs "Pearl" tarttuvat
kiinni hapuilevasti modernin
proosarunouden ilmakuoppiin
ja räjähtävät sartrelaisiksi
luontokuviksi Eiran
katukiveyksestä.

Onko epämääräisen viiksinen
Razumov-hahmo Carlsonin
veistämä nykysuomalaisversio
Oblomovista, vai onko
"ludekämpän avainparista
juuri keltaisen ketjun
kantajalla" tärkeäkin rooli
ajankohtaisen keskustelun
ratkaisemisessa? Carlson
vetäytyy mystiikkaan, Пусть
всегда буду я, hän toteaa
lopulta kääntäessään
runolaivansa minäkertojan

kiehumispisteessä
pulppileville vesille, hilaten
lorulippua salkoon.

"Kaniloruilla" Carlson
pruuttaa ratsastamansa haiku-
hevosensa pysähdykseen, ja
kääntää suuntansa kohti
poliittisempaa, modernin
jälkipalaleivosreseptien
rytmityksen tahdittamaa
sanavalssia, josssa Sakua kuin
kanejakaan ei enää ole - aivan
kuin Carlson heittäisi
lukijoilleen murtolukuista
eksistentialismia keskisormena
vallitsevalle
sanskriittisjugendilaiselle
tavutukselle. Kuka tässä ny
onkaan šeikspiär? tämä
itsessään takkuaa tämä
haastattelu vai mikä nyt
olikaan

kirjoita siihen että ei se tästä
mitään noobelia saa saatanan
hullu laitetaan loirista kuva
tohon etusivulle valioliigan
koposen viereen sitku se
nainen tuo kahvia
zzzassddffghhdhfjgkhljökä'au
sxxxxxxx.

Vastine

Törö hykertelee narsistisesti herättämästään huomiosta. Ihanaa kun joku välittää sen töräyksistä. Seija alkaa olla TOSI KYLÄSTYNYT. Pilatakseni hyvän vaikutuksen haluan tuoda esiin vielä seuraavaa.

"Jape" ei kyllä ollut paikalla 1961 Tehtaankadun kansakoulun ruokalassa. Meillä ei ollut tomaattilihapullia, ei ollut tomaattia eikä lihapullia. Meillä oli kaalikeittoa, jauhelihakeittoa, siskonmakkarakeittoa, hernekeittoa, kauralimaa, puolukka-ruispuuroa, vitapuuroa, tillilihaa joskus juhlapäivinä. Ei ollut lukujaksoja. Ei ollut yläastetta. Ne jotka ei päässeet oppikouluun jatkoi neljännen luokan jälkeen kansalaiskoulussa ja sit suoraan lapioimaan tai lakaisemaan katua. Niinkuin mun ekan luokan paras kaveri Antti Räty. Äiti ei antanut mun leikkiä sen kanssa, kun sen isä oli talonmies. Tavallisilla tallaajilla ei ollut Aaronia tai muita pianokirjoja, koulussa ne oli tuntemattomia. Ei ollut pianoakaan, oli urkuharmooni. Eikä omia tavaroita saanut tuoda kouluun. Ei edes salmiakkilaatikkoa. Jotkut kyllä kaatoi salmiakkijauhoa mustepullokoloon ja söi sieltä nuolaistulla sormella, kun opettajan silmä vältti. Törö ei uskaltanut. Eikä ois uskaltanut heittää lihapullia ruokalassa, jos niitä oisi ollut. Ruokalan tädit oli pelottavia. Aikaihmisillä oli valta antaa luunappi lapselle tai tukkapöllyä.

Yliopistolla ei ole enää kyniä. Töröllä on pari kynää jemmassa jos johki tarvii allekirjoituksia.

Törö suhtautuu vihamielisesti mystiikkaan.

Tääkö on valioliigan koponen?

Ei minuuttiakaan NBA:ssa – Koponen listattiin huonoimmaksi 30. varaukseksi

Ei minuuttiakaan NBA:ssa – Koponen listattiin huonoimmaksi 30. varaukseksi. Ei tullut noobelia. Ei edes minsan verran beliä. Mutta kuten Paulo Coelho sanoo: emmä sitä sitten halunnukkaan oikeesti. Hieno lippis kuitenkin.

Miksi lippispäiset nuoret kuskit ajaa moottoritiellä koviten? Jos lippa osoittaa taaksepäin niin vielä enemmän koviten. Jos lippa osoittaa taaksepäin ja kaara on joku vanha riisipussi ja pelkääjän paikalla istuvalla on kanssa lippis väärinpäin niin kaikista kovimmin koviten. Se harmittaa setämiestä joka ajaa köröttelee kohtuuvauhtia edellä mustalla Volvo-merkkisellä farmariautolla ilman lippalakkia. Ajavat ihan puskuriin kiinni, parhaassa tapauksessa vilkuttelee valoja. No mä köröttelen tasaista vauhtia vasemmalla kaistalla, pidän varani ettei ne pääse oikealta ohi. Kiusa se on pienikin kiusa. Ja baseball-lippistä en laita vaikka se parantaisi vauhtia. En oikein enkä väärin päin.

Salomon läppä

30:1 NÄmät owat Agurin Jakenin pojan sanat/ ja sen miehen Leithielin/ Leithielin ja Uchalin oppi ja puhe.
30:2 Minä olen caickein hulluin/ ja ihmisten ymmärrys ei ole minusa.
30:3 En minä ole oppenut wijsautta/ ja en minä tiedä mikä pyhä on.
30:4 Cuca taiwasen ylös ja alas mene? cuca käsittä tuulen piwoons? cuca sito weden waatteseen? cuca on asettanut maan pijrit? mikä on hänen nimens? cuinga hänen poicans cudzutan? tiedätkös?
30:5 Caicki Jumalan sanat owat kircastetut/ ja owat kilpi nijlle jotca uscowat hänen päällens.
30:6 Älä lisä hänen sanoijns/ ettei hän sinua rangaisis: ja sinä löytäisin walehteljaxi.
30:7 CAhta cappaletta minä sinulda anon/ ettes minulda nijtä kieldäis/ ennencuin minä cuolen.
30:8 Epäjumalan palwelus ja walhe olcon minusta caucana/ köyhyttä ja rickautta älä minulle anna: waan anna minun saada minun määrätty osan rawinnost.
30:9 Etten minä ( jos minä ylön rawituxi tulisin ) kieldäis sinua/ ja sanois: cuca on HERra? Eli jos minä ylön köyhäxi tulisin/ warastais ja syndiä tekis Jumalan nime wastan.
30:10 Älä canna palwelian päälle hänen isändäns edes: ettei hän sinua kiroilis/ ja sinä nijn nuhteseen tulet.
30:11 On nijtä jotca kiroilewat Isäns/ ja ei siuna äitiäns.
30:12 On nijtäkin jotca luulewat idzens puhtaxi/ ja ei ole cuitengan saastaisudestans pestyt.
30:13 Owat myös/ jotca silmäns nostawat/ ja silmälautans corgottawat.
30:14 Ja owat/ joilla on miecka hammasten sias/ jotca heidän syömähambaillans pureskelewat/ ja syöwät waiwaiset maan pääldä/ ja köyhät ihmisten seasta.
30:15 Ilillä on caxi tytärtä: tuo tänne/ tuo tänne.
30:16 Colme on tytymätöindä/ ja neljäs ei sano kyllä olewan: Helwetti/ waimon suljettu cohtu/ maa joca ei wedellä täytetä/ ja tuli ei sano: jo kyllä on.
30:17 Silmä joca häwäise Isäns/ ja ei cuule äitiäns/ sen Corpit ojan tykönä hackawat ulos/ ja Cotkan pojat syöwät.
30:18 Colme minulle owat ihmelliset/ ja neljättä en minä tiedä: Cotcan tiet taiwan alla.
30:19 Kärmen retket calliolla/ hahden jäljet wedesä ja miehen jäljet pijcan tygö.
30:20 Nijn on myös porton polgut/ hän niele ja pyhki suuns/ ja sano: en minä mitän paha ole tehnyt.
30:21 Colmen cautta maacunda tule lewottomuteen/ ja neljättä ei hän woi kärsiä.
30:22 Cosca palwelia rupe hallidzeman/ cosca hullu ylön rawituxi tule.
30:23 Cosca ilkiä naitetan/ ja cosca pijca tule emändäns perillisexi.
30:24 Neljä on piendä maan päällä/ ja owat toimellisemmat cuin wijsat.
30:25 Muuraaiset wähä wäki/ jotca cuitengin elatuxens suwella toimittawat.
30:26 Caninit wähä wäki/ jotca cuitengin pesäns wuorten racoon tekewät.
30:27 Heinäsircoilla ei ole yhtän Cuningasta/ cuitengin he lähtewät ulos joucosans.
30:28 Hämmähäcki kehrä käsilläns/ ja on Cuningan linnoisa.
30:29 Colmella on jalo käyndö/ ja neljäs astu hywin.
30:30 Lejoni woimallinen petoin seas/ joca ei palaja kenengän edestä.
30:31 Hurtta jolla wahwat siwut owat/ ja jäärä: ja Cuningas jota wastan ei kengän olla tohdi.
30:32 Jos sinä olet ollut tyhmä ja corgottanut sinuas/ ja jotakin paha tehnyt: nijn laske käsi suus päälle.
30:33 Joca riesca kirnu/ hän teke woita: ja joca nenä puserta/ hän waati ulos weren: ja joca wiha kehoitta/ hän waati rijtaan.

Kantelettaren läppä

Kolm'on miehellä pahoa,
kolme miehen kuolemata:
yks on vuotava venonen,
toinen heittiö hevonen,
kolmansi äkäinen akka.
Kyllä mies pahasta pääsi
venehestä vuotavasta
ilman armotta jumalan,
turvatta totisen luojan:
venehen tulessa poltti.
Vielä mies pahasta pääsi
hevosesta heittiöstä
ilman armotta jumalan,
turvatta totisen luojan:
hevosen susille syötti.
Mutta kaitse, kaunis herra,
varjele vakainen luoja,
akasta äkisevästä,
vaimosta pahatavasta!
Ei pääse pahasta siitä
ilman armotta jumalan,
turvatta totisen luojan.
Ei taia tulehen luoa,
saata ei syötteä susille,
kun ei surma suorin tehne,
tappane jumalan tauti.

Shawn läppä

Damn, damn, damn, damn
I've grown accustomed to her face

She almost makes the day begin
I've grown accustomed to the tune
She whistles night and noon
Her smiles, her frowns
Her ups, her downs
Are second nature to me now
Like breathing out and breathing in
I was serenely independent and content before we met
Surely I could always be that way again

But I'm so used to hear her say
"Good morning" every day
Her joys, her woes
Her highs, her lows
Are second nature to me now
Like breathing out and breathing in
I'm very grateful she's a woman
And so easy to forget
Rather like a habit
One can always break

And yet I've grown accustomed to the trace
Of something in the air
Accustomed to her face

Eliza, where the devil are my slippers?

Abelardin ja Heloisen rakkauskirjeet

Tässä kerrotaan miten vanhempi tutkija Peter Abelard unohti oppinsa ja ryhtyi rakastajaksi, vaikka hinta oli kova: ja miten kaunis Heloise joka halusi oppia asioita Abelardilta omaksui tältä mestarilta läksyistä suurimman, nimittän lemmen: ja miten hän piti sitä parhaana, vaikka siitä tuli niille häpeää ja surua.

Kirje 1 Heloiselta Abelardille

Herralle, iskälle, miehelle, veljelle palvelijalta, lapselta, vaimolta, siskolta, mitä nöyrimmästi, kunnioittaen ja rakastaen Abelardille kirjoittaa Heloise näin.

Sun kirjoittama lohdutuskirje jollekin ystävälle joutui pari päivää sitten käsiini; kun tunsin kirjoittajan ja käsialan, avasin sen uteliaisuuttani. Oikeuttaakseni ottamani vapauden uskottelin itselleni että mulla oli etuoikeus kaikkeen sulta tulevaan. Enkä välittänyt hyvistä tavoista kun oli tilaisuus kuulla uutisia Abelardista. Mutta kyllä maksoin uteliaisuuden kalliisti! Kyllä siitä tuli paha mieli, ja yllätyin, kun löysin koko kirjeen täynnä surullista tarinaa meidän onnettomuuksista; tapasin oman nimeni sieltä sata kertaa; kyllä hirvitti, joku iso onnettomuus seurasi sitä aina. Näin sunkin nimesi yhtä onnettomissa merkeissä. Nää surulliset mutta rakkaat muistot pani mun sydämen kovasti liikkeeseen, musta on kyllä liikaa tarjota lohtua jollekin ystävälle jostain sen pikku mokista niin rankalla tavalla kuin kertomalla meidän kärsimyksistä. Kyllä pani miettimään!

Aloin kelata koko juttua uudestaan, ja huomasin saman surun painavan kuin sillon kun jutut alko heittää häränpyllyä. Vaikka ajan olisi pitänyt parantaa haavat, riitti nähdä sun kuvaavan niitä kirjeessä, niin ne aukes ja alkoi vuotaa taas. Mikään ei voi pyyhkiä muistista mitä sä (sic) olet kärsinyt sun sepustusten tähden. En voi olla ajattelematta Aberikin ja Lotulfin pirullista kaunaa. Julma setä ja loukattu rakastaja on aina kipeinä mun silmissä. En koskaan unohda mitä vihollisia sun jutut ja mitä kateutta sun kunnia nostatti sua vastaan. En koskaan unohda miten sun maineen, jonka olit kyllä ansainnut, silppus ja räjäytti ilmaan valeuutiset. Eiks sun jumaluusoppi tuomittu poltettavaks? Eiks sua uhattu elinkautisella? Turhaan peruutit noi mielipiteet, mikään ei auttanut, päätettiin et sä olet vääräoppinen! Mistä noi kaks väärää todistajaa syytti sua Sensin kokouksessa? Mitä skandaaleja kaivettiin esiin Parakleteen, sun kappelin nimestä? Mikä myrsky syntyi munkkikoplan joukossa sua vastaan kun kutsuit niitä veljiksi? Tää meidän takaiskujen historia, jonka sä kerrot niin liikuttavasti, sai sydämeni vuotamaan verta. Mun kyynelet, joita en pysty estämään, on tuhrineet puolet kirjeestä; kunpa oiskin putsannet sen kokonaan, ja et mä oisin palauttanut sen sulle siinä kunnossa; sit olisin ollut tyytyväinen et förbin sen; mutta se otettiin multa pois liian pian.

Täytyy tunnustaa että oli helpompi olo ennenkuin luin sen kirjeen. Toki kaikki rakastavaisten onnettomuudet on siinä kuvattu silminnäkijänä: luetuani sen tunnen kaikki omani uudestaan. Sätin itseäni että olen ollut näin kauan hiljaa, vaikka hellittämättömät viholliset yhä raivoo yhtä pahasti. Kerta ajan kuluminen, joka sammuttaa pahimmankin vihan, vaan pahentaa asiaa niiden mielessä; koska näkyy olevan säädetty että sua vainotaan hautaan saakka - varmaan senkään jälkeen ei anneta sun levätä rauhassa! - niin annapa kun mäkin alan vatvoa sun lankeemusta, annas kun julkaisen ne kaikelle maailmalle, jos mahdollista, haukkuakseni aikaa joka ei osannut sua arvostaa.

En säästä ketään koska kukaan ei piittaa susta, ja sun viholliset ei koskaan väsy vainoomaan sua viatonta. Voih! mun muisti on aina täynnä katkeria muistoja kärsityistä vääryyksistä; onko niitä lisää vielä tulossa? Eikö mun Abelardia koskaan mainita huokailematta? Huomaa, pyydän, mihinkä surkeeseen kuntoon sä oot saanut mut: surullinen, vaivainen, ilman mitään lohtua ellei se lähde susta. Älä siis ole tyly, äläkä kiellä mua, rukoilen, sen vähän helpotuksen voit vaan sä suoda. Anna mulle luotettava selitys kaikesta mikä koskee sua; mä haluun tietää kaiken, kurjimmankin. Ehkä huokailemalla sun kanssa kuorossa voin vähentää sun vaivoja, sanotaanhan, että jaettu suru on vaan puolikas.

Kerro nyt äläkä väitä ettet halua aiheuttaa kyyneleitä; naisten kyyneliä, jotka on suljettu surulliseeen paikkaan ja omistettu katumukselle, ei tarvi säästellä. Ja älä odota tilaisuutta kertoa mukavia ja miellyttäviä juttuja, se kestää liian kauan. Menestys ei ole hyveellisten puolella, ja onni on niin sokea, että joukosta jossa on ehkä vaan yksi viisas ja hyvä mies se ei kyllä löydä sitä.

Kirjoita siis mulle heti äläkä odota ihmeitä; niitä on niin harvoin, ja me ollaan liian totuttu onnettomuuksiin että uskottaisiin onnenpotkuihin. Mä oon aina tämmönen, jos sopii, ja mulle on aina tarpeeksi, kun saan edes jonkun kirjeen että nään että sä vielä muistat mut. Senecakin (jonka sepustuksia sä mulle luit) vaikka stoalainen olikin näytti tykkäävän yhtä paljon Luciliuksen kirjeistä kuin sen kanssa juttelusta.

Mä oon huomannut meidän eron jälkeen että sitä tykkää paljon enemmän toisen kuvasta kun se on kaukana kuin kun se on tässä lähellä. Musta näyttä kuin kuvat näyttäis paremmilta ja näkösemmiltä mitä kauempana kuvattava on, tai ainakin mielikuvitus joka aina kuvaa ne sellaisina kuin haluais, saa siltä näyttämään. Jollain voimalla rakkaus saa kuvan näyttämään elävältä, mut kun rakastettu palaa, ei kuva ole enää mitään. Mulla on sun kuva huoneessani; pysähdyn aina sitä katsomaan; kuitenkin kun sä olet täällä, mä en vilkaisekaan sitä. Jos kuva, joka on pelkkä heijastus, voi olla niin kiva, niin entä sitten kirje? Kirjeillä on sielu, ne puhuu; niissä on kaikki sydämentykytyksen voima ja tunteiden palo, ja ne voi herättää niitä yhtä paljon kuin tyyppi itse; niissä on kaikki puheen hellyys ja herkkyys, ja joskus ne sanoo enemmän kuin suusanat.

Me voitas kirjoittaa toisillemme; ei kai niin pientä iloa voi kieltää. Ei haaskata sitä vähää onnea mikä meillä on jäljellä, ehkä ainutta mitä viholliset ei voi meiltä viedä. Mä saan lukea että sä oot mun mies ja mä voin kirjoittaa että rouva Abelard.

Kaikista kurjuuksista huolimatta voit olla millainen tahdot kirjeessä. Kirjeet keksittiin lohduttamaan sellaisia yksinäisiä kurjia kuin mä. Nyt kun mä olen menettänyt ilon nähdä ja pitää sut, niin koitan korvata sitä vähän sun kirjeillä. Sieltä luen sun salaisimmat ajatukset; mä kuljetan niitä aina mukanani, ja pussaan niitä koko ajan; jos olet mustasukkainen, kohdista se sun kirjeisiin, ne on sun ainoat kilpailijat. Jottei siitä koidu vaivaa, kirjoita aina vaan mikä tulee ensin mieleen, älä suunnittele; kuulisin mieluummin sydäntä kuin aivoja. En voi elää ellet kerro että vielä rakastat mua; mutta sen pitäis tulla niin luonnostaan, että voin uskoa, että teet sen vapaaehtoisesti. Ja koska tämä surullinen kertomus sun ystävälle herätti mun kaikki surut, on vähintään oikein että lohdutat mua nyt muuttumattomalla rakkaudella.

En viitsi moittia sua siitä että lohdutit kärsivää kaveria kertomalla omista isommista suruista. Laupiaat keksii tollaisia viattomia juonia, ja se on ihan ok sinänsä. Mutta etkö sä sentään ole velkaa vähän enemmän meille kahdelle, vaikka se ehkä olikin sun tosi hyvä kaveri? Meitä täällä kutsutaan teidän munkkiveikkojen siskoiksi, me kutsutaan itseämme teidän lapsiksi, ja jos joku sana voisi tarkoittaa läheisempää suhdetta, tai isompaa sidettä, niin me käytettäisin sitä. Mutta ei siinä kaikki, sähän olet väsännyt tän kaiken, se on sun aikaansaannosta.

(Tässä kohtaa jää pois pitkä pupellus joka kertoo Abelardin luostarista, jonne se Heloisen dumppasi. Vähän samantapainen välikiekasu joita nähtiin Kanilla ja Rusakolla.)

Hyveet on ympätty luontoon ja naiseen; toinen muuttuu, toinen on heikko.

(Lisää kiekunaa, tavoitteena saada luostarille lisää rahaa ja kirjoja. Heloise on näät Abelardin perustaman konventin johtajattarena. )

Kun kirjoitat mulle kirjoitat vaimollesi; avioliitto on tehnyt tän kirjeenvaihdon lailliseksi, ja kerta voit tehdä mun mieliksi ilman skandaalia, mikset tee niin? Mua ei sido vaan mun valat, vaan pelkään myös mun setää. Sulla ei ole mitään pelättävää. Sä näät mut, kuulet mun huokaukset, ja voit todistaa kaikki suruni ilman vaaraa, koska voit helpottaa mua kyynelillä ja sanoilla. Jos mun piti mennä luostariin, edes auta mua kestämään sitä jotenkin. Sä olet aiheuttanut mun ikävyydet, sun pitää myös mua lohduttaa.

Et voi olla muistamatta (eihän rakastavaiset unohda) miten mieluusti mä kuuntelin päivät pitkät sun saarnoja. Miten mä sulkeuduin sun lähdettyå kirjoittamaan sulle; kuinka olin kärsimätön kunnes kirje tuli perille; miten vaikeaa oli löytää viestinviejiä. Tää detalji voi yllättää sua, ja saatat kärsiä kun kuulet jatkon. Mutta mä en aio enää hävetä että mun rakkaudella ei ollut rajoja, mä oon tehnyt vielä enemmän. Olen vihannut itseäni jotta rakastaisin sua; tulin tänne vankeuteen tuhoomaan itseni et sulla olis mukavaa ja helppoa. Mikään muu kuin hyve ja täydellinen rakkaus ei voisi saada tälläistä aikaan. Pahe ei tämmöistä synnytä, se on liikaa kiinni ruumiissa. Ruumiillinen rakkaus rakastaa elävää ruumista, ei kuollutta. Tää oli mun sedän käsitys; se mittasi mun hyvyyttä mun sukupuolen mitalla, ja luuli että rakastin kikkeliä enkä ihmistä. Turha vaiva; mä rakastan sua enemmän kuin koskaan, ja kostan tällä lailla sille. Rakastan sua hellästi elämäni viimeiseen hetkeen saakka. Aikaisemmin mun rakkaus ei ollut ihan näin puhasta; silloin rakastin sua sekä mielellä että ruumiilla. Mutta silloinkin sanoin että sydän oli tärkeintä, ja kikkeli vaan bonusta.

Paras todiste tästä on mun äärimmäinen haluttomuus naida sua (siis mennä naimisiin, älä ota tätä väärin), vaikka tiedän että vaimona olo on kunniallista maailman ja uskonnon silmissä; olin mieluummin sun rakastajatar, koska se on vapaampaa. Avioliitto, vaikka kunniallista, sitoo liiaksi, enkä mä halunnut joutua sidotuksi mieheen joka ei välttämättä aina rakastaisi mua. Hyljeksin rouvan titteliä jotta eläisin onnellisena rakastajattarena; ja näen sun kirjeestä kaverille, että et ole unohtanut miten hellästi mä aina rakastin sua ja halusin rakastaa enemmän! Huomautit aivan oikein kirjeessä että pidän sellaisia julkisia menoja typerinä jotka sitoo kuolemaan saakka, ja panee elämän ja rakkauden samaan pantaan. Mutta et muistanut lisätä kuinka usein olen sanonut että miljoonasti mieluummin elän Abelardin kokottina kuin kenenkään muun kaa maailman kesiarinnana. Tottelin sua halukkaammin kuin maailman kuninkaan rouva sitä. Rikkaus ja pösöily ei kuulu rakkauteen. Tosi hellyys erottaa rakastetun kaikesta ulkoisesta, panee syrjään aseman ja ammatin, keskittyy vaan siihen itseensä.

Se ei ole rakkaus vaan rahan ja aseman halu joka saa naisen laiskan aviosiipan hoteisiin. Kunnianhimo eikä kiintymys muodostaa sellaisia liittoja. Kyllähän niistä voi tulla jotain kunniaa ja etuja, mutten voi uskoa että sillä pääsee nauttimaan kiintymykseen perustuvasta liitosta, eikä tuntemaan niitä herkkiä ja hienoja iloja kun kauan erossa olleet sydämet pääsee vihdoin yhteen. Avioliiton marttyyrit suree aina isompia omaisuuksia jotka meni sivu suun. Vaimo näkee omaansa rikkaampia aviomiehiä, ja mies muuodokkaampia vaimoja kuin omansa. Omanvoitonpyyntiset siteet kaduttaa, ja katuminen synnyttää vihaa. Pian ne eroaa, tai haluu tehdä niin. Loputon kullanhimo rankaisee niitä, jotka haluaa muuta kuin rakkautta rakkauden vuoksi.

Jos täällä alhaalla on yleensä mitään onnea, se on takuulla kahden rakastavan ihmisen vapaa liitto, jotka liittää yhteen salainen taipumus, ja jotka tyytyy toistensa ansioihin. Niiden sydämet on täynnä, eikä jätä tilaa muille haluille; ne on aina tyyniä koska tyytyväisiä.

Jos voisin uskoa että olet yhtä varma mun ansioista kuin mä olen sun, voisin sanoa että me oltiin kerran sellainen pari. Voi ei! Miten on mahdollista etten ole varma sun ajatuksista? Jos epäilisin niitä, sun yleinen arvostus riittäisi vakuuttamaan mut. Kuka ei ois halunnut sua luokseen? Etkö sä saanut kaikkien katseet perääsi? Naisetkin aika hävyttömästi näytti sulle, että tykkäs susta enemmän kuin pelkästään arvosti. Jotkut jotka kehu omia aviosiippojaan kadehti kuitenkin mun onnea. Mut kuka pystyiskään suoa vastustamaan. Sun maineesi, joka houkuttelee niin kovasti meitä turhamaisia naisia, sun tyyli, toi pilke sun silmässä joka ilmaisee sun nokkeluutta, sun sujuva ja elegantti juttelu joka kääntää kaikki jutut hyvin päin, sanalla sanoen kaikki puhui sun puolesta. Ihan toinen juttu kuin tylsät koulumestarit jotka tietää kaiken muttei osaa edes keskustella, ja jotka kaikesta fiksuudestaan huolimatta ei saa edes naista joka on niitä tyhmempi.

Ja miten helposti sä keksit värssyjä! Siltikin kaikki noi pikku jutut jotka oli sulle vaan ajankulua, on matalaotsaisemman väen viihdettä. Pienikin laulu tai piirustus jonka teit mulle on niin ihquja, että muut hurmaa niillä muita naisia ja auttaa niitä ilmaisemaan omia tunteitaan.

Sun tollaset taidonnäytteet sai muut ihan vihreiksi. Kuinka monet muut mimmit väitti niitä omikseen? Kuinka monen olen nähnyt huokailevan rakkaudesta sinuun, kun jonkun vieraskäynnin jälkeen niitä kehuttiin sun runojen Sylvian vertaisiksi? Toiseet on kateesta epätoivoisina haukkuneet mua että mulla ei ole muita ansioita kuin mitä mä saan sulta, eikä mitään etua heihin nähden paitsi että sä satut rakastamaan mua. Voitko uskoa kun sanaon, että naiseudesta huolimatta olin iloinen että mulla on rakastettu jolta sain viehätystä; ja sain salaista mielihyvää siitä että mua ihailee mies, joka pystyy korottamaan misunsa jumalattareksi. Sun kunniasta lainasin valoa, ja kuulin sun kiitokset, välittämättä kuinka vähän niitä ansaitsin, uskoin sun sanoja, jotta olisin enemmän sun mieleen.

Mut voi! missä on noi onnelliset ajat? Nyt valitan rakastajaani, ja mulla ei ole muita iloja kuin tuskalliseet muistot menneestä. Kaikki te menneet kilpailijat jotka katoitte mua kadehtien, kuulkaa, se teidän kadehtima ei enää ole mun. Rakastin sitä; mun rakkauteni oli sille rikos ja rangaistuksen syy. Mun kauneus kerran lumosi sen; toisiimme tyytyväisenä me vietettiin hienoimmat päivämme rauhassa ja onnessa. Jos se oli rikos, olkoon vaan, tykkään siitä vieläkin. Mä en sure muuta kuin että nyt mun pitää olla ilman. Mut mitä sanonkaan? Mun onnettomuus oli että mulla oli julmat sukulaiset, joiden ilkeys tuhosi meidän onnen; jos ne olis ollut järkeviä, olisin ollut onnellinen mun rakkaan miehen kaa. Mut ei! Ne oli tosi julmia kun ne raivossaan laitto roiston yllättämään sut unessa! (Roistot siis sahasivat irti Abelardin munat, ikäänkuin väänsivät siltä irti kikkelin. Tää oli se suuri onnettomuus josta ei suoraan sovi puhua.) Missä mä olin silloin? Olisin tosi mielelläni puolustanut rakastettua; olisin suojellut sua väkivallalta henkeni hinnalla. Äh! minne tää liika into on viemässä mua? Rakkaus säikähtää ja häveliäisyys vie mun kielen.

Mutta sano mistä johtuu ettet välitä musta enää kun mä oon luostarissa? Tiedät että mikään muu ei saanut mua siihen kuin sun sun häpeä, enkä mä suostunut siihen vaan sinä. Sano miksi olet noin kylmä, tai anna mun edes kertoa mun oma näkemys. Eikös vaan ollutkin pelkkä nautinnonhalu joka sai sut kihloihin mun kanssa? Ei kai mun hellyys, joka ei jättänyt mitään toivomisen varaa, sammuttanut sun intoa? Heloise raiska! sä miellytit silloin kun yritit välttää sitä; ansaitsit suitsutusta kun pysyit loitolla kädestä joka jakoi sitä; mut heti kun sydän pehmeni ja antoi perään, kun omistauduit ja uhrauduit, sut hylätään ja unohdetaan! Tiedän ikävästä kokemuksesta, että on luonnollista vältellä niitä joille ollaan liikaa velkaa, ja että ylenmääräinen anteliaisuus aiheuttaa välinpitämättömyyttä eikä kiitollisuutta. Mun sydän antautui liian pian ansaitakseen valloittajan kunnioituksen; otit sen vaivatta ja heität sen yhtä helposti sivuun. Mutta vaikka olet epäkiitollinen, en mä ole tässä hyvällä mukana, ja vaikka mun ei pitäisi elätellä toiveita, silti haluisin salaa sun vielä rakastavan mua. Kun lausuin surullisen nunnalupauksen, mulla oli mukana sun viimeiset kirjeet, jossa sanoit vielä olevasi kokonaan mun, etkä koskaan eläisi muuten kuin rakastaen mua. Sulle mä tarjouduin siis; sulla oli mun sydän ja mulla sun; älä vaadi mitään takaisin. Sun pitää sietää mun tunne jonakin sellaisena joka kuuluu sulle, ja josta sä et voi koskaan luopua.

Voi surkeus! Onpa hullua selitellä näin. Täällä on vaan jumalankuvia, ja mä puhun vaan miehistä! Sä olit julma aihe tähän käytökselläs, senkin uskoton! Pitikö sun kerralla katkaista tää suhde! Mikset edes huijannut mua jonkin aikaa sen sijaan että heti hylkäsit? Olisit edes antanut jotain loppumerkkejä rakkaudesta, mä olisin kyllä uskonut ne. Mutta turhaan uskottelen itselleni että sä voisit olla uskollinen; sä et ole esittänyt mitään lieventäviä asianhaaroja. Mun oikeesti pitäis nähdä sut, mut jos se ei onnistu, tyydyn pariin riviin sulta postissa. Onko se nyt rakastavan niin vaikee kirjoittaa? En pyydä niitä sun opettavaisia kirjeitä, joilla tavoittelet mainetta; mä haluun vaan kirjeitä suoraan sydämestä, mitä käsi ei edes voi kirjoittaa kyllin nopeasti. Miksi petin itseäni toiveilla että sä olisit kokonaan mun, kun menin nunnaksi, ja lupasin elää niiden lakien mukaan? Siinä en oikeasti luvannut muuta kuin olla yksin sun, ja suostuin vankilaan jonka sä mulle määräsit. Vain kuolema saa mut pois tästä luostarista johon sä mut länttäsit; ja sit mun tuhat odottaa täällä sun tuhkia pölistäkseen vielä maassakin sun edessäs.

Miksi salaisin sulta mun kutsumuksen salaisuuden? Ei mua saanut tänne mikään usko eikä innostus. Sun omatunto tietää sen enemmän kuin hyvin, et voi kieltää. Silti täällä ollaan, ja tänne jään; tähän paikkaan on onneton rakkaus ja julma suku mut tuominneet. Mutta jos sä et enää huoli musta, jos jos menetän sun kiintymyksen, mitä mä olen voittanut tällä vankeudella? Mitä korvausta voin saada? Meidän rakkauden onnettomat seuraukset ja sun arvonmenetys on pukeneet mun päälle siveyden vaatteet, mutta mä en ole katuvainen. Turhaan siis täällä häärin. Muut on jumalan morsiamia, mä miehen; ristin kannattajien joukossa olen halun orja; uskonyhteisössä omistaudun vaan mun Abelardille. Olen hirviö! (Vähän rukoilua seuraa.)

Good God! mitä tää kaikki on? Syytän itseäni omista vioistani, sua sun virheistä, mitä hyötyä? Vaikka mulla on huivi, näät miten sekaisin mä oon! Hirmu vaikeaa panna velvollisuus taipumuksen edelle. Tiedän mitä valvoituksia tulee tän huivin mukana, mut tunnen paljon vahvemmin vanhan tunteen voiman. Mun tunteet voittaa mut; rakkaus hämärtää mieleni ja sekoittaa tahtoni. Joskus mut valtaa joku hartaus ja seuraavassa hetkessä kuvittelen rakkauden hellyyttä. Tänään sanon mitä en olisi sanonut eilen. Olin päättänyt etten rakasta sua enää; ajattelin että nyt olen tehnyt nunnalupauksen, ja olen vähän niinkuin kuollut ja haudattu, mut sit nousee odottamatta sydämeni pohjasta intohimo, joka voittaa kaikki tälläiset ajatukset, ja pimentää mun järkeni ja uskonnon. Sä olet niin syvällä mun sielussa etten osaa käydä sun kimppuun; kun yritän katkaista kahleet joilla olen suhun sidottu, petän vaan itseäni, ja kaikki mun ponnistukset vaan tiukentaa niitä. Voi helvetti, sääli mua ja auta tätä raukkaa kieltämään halunsa - siis itsensä - ja jos mahdollista myös sut! Jos olet rakastaja - isä, auta rakastajatarta, lohduta lasta! Nää hellät nimet kai liikuttaa sua; tottele säälistä ellet rakkaudesta. Jos täytät pyyntöni, koitan jatkaa nunnana, enkä enää niskuroi. Olen valmis nöyryyttämään itseni sun kanssa ton ihanan jumalan eteen, joka tekee kaiken meidän hyväksi (seuraa lisää hymistelyä).

Meinasin lopettaa jo kirjeen tähän, mutta kun nyt kerran valitan susta niin mun pitää keventää sydäntä ja kertoa sen kaikki mustasukkaisuudet ja syytteet. Pidin tosiaan aika raukkiksena sitä että kun me molemmat oltiin päättäneet pyhittää itsemme taivaalle, niin sä panit mut kaikki tekee ensiksi. Epäileekö herra Abelard siis, sanoin, että kuin Lootin vaimo, mä katson selän taakse? Jos mun nuoruus ja sukupuoli antoi aiheen pelätä että palaisin maailmaan, eikö mun käytös, uskollisuus, ja tää sydän jonka tunnet, karkottanu sellaiset epäreilut epäilykset? Tää luottamuksen puute satutti; sanoin izelleni, Kerran oli aika jolloin se luotti mun pelkkään sanaan, haluuko se nyt multa nunnalupauksen suojellakseen oman selustansa? Mitä mä olen ikinä tehnyt ansaitakseni tällaisen epäluottamuksen? Mä tulin kaikkiin sen sopimiin salaisiin tapaamisiin, miks sitten kieltäytyisin seuraamasta sitä luostariin? Minä, joka en kieltäytynyt olemasta mielihyvän uhri ollakseni sille mieliksi, miten voisin kieltäytyä kunniasta sen hyväksi? Onko pahe niin koukuttavaa, että kun kerran on juotu siitä kupista niin ei voi ryypätä pyhimysten maljasta? Vai olitko pätevämpi opettamaan paheita kuin hyveitä, tai minä parempi oppimaan edellisiä kuin jälkimmäisiä?

Ei; sellainen epäilys loukkaisi meitä molempia: hyve on niin kaunis et sitä on pakko halaata kun näet sen sulot, ja pahe liian karmea et sitä vois sietää kun sen muodottomuuden näkee. Ei, kaikki mikä sulle on mieleen näyttää musta ihanalta, ja mikään ei ole rumaa kun mä oon sun kanssa. Mä oon heikko vaan kun mä olen yksin ilman sun tukea, ja siksi on sun asia tehdä musta sellainen kuin haluat. Vittu miten mä toivon ettei sulla oisi sellaista valtaa muhun! Jos sulla olis jotain syytä pelätä mua, sä et olis noin välinpitämätön. Mutta mitä sulla on pelättävää? Olen tehnyt liian paljon, ja nyt en voi tehdä muuta kuin niittää sun kiittämättömyyttä. Kun elimme onnellisina yhdessä, olisit voinut epäillä oliko se mielihyvä vai kiintymys joka liitti suhun mut, mutta mun oleminen täällä kyllä poisti epäilykset siitä. Täälläkin mä rakastan sua yhtä paljon kuin ulkona maailmassa. Jos se olisi ollut vaan mielihyvä, enkö mä ois löytänyt muita keinoja sitä hankkia? En ollut kuin 22, ja onhan niitä muitakin miehiä kuin Abelard. Ja kuitenkin mä hautasin itseni elävältä luostariin, ja jätin elämän iässä jolloin oisin voinut vielä nauttia siitä täysillä. Sulle pyhitän nää katoovan kauneuden jämät, nää leskenyöt ja tylsistävät päivät; ja koska sä et ota niitä vastaan, mä otan ne sulta ja tarjoon ne taivaalle, teen näin uudelleen lämmitetyn näkyleivän mun sydämestä, mun päivistä, mun elämästä!

Olen tietoinen että olen jauhanut liian kauan tätä asiaa; pitäisi puhua sulle vähemmän sun onnettomuudesta ja mun kärsimyksistä. Hyvät työt menettää kiiltonsa kun kehuu niistä itse itseään. Se on totta, silti on aika jolloin voi kohtuudella ajaa omaa asiaa; kun asioi sellaisen kanssa jonka kiittämättömyys on tylsistänyt, täytyy nostaa oma häntä itse. Jos sä olet tämmöinen tyyppi, tää olisi sulle opiksi ja ojennukseksi. Mutta koska olen heikkotahtoinen, rakastan sua yhä, vaikka ilman toivoa. Olen hylännyt elämän, riisunut siitä kaiken, mutta tajuun että en ole enkä pysty hylkäämään Abelardia. Vaikka menetin rakastetun, jäi rakkaus. Vitun valat! Vitun luostari! En ole menettänyt ihmisyyttä ankarassa kurissanne! Ette ole muuttaneet mua marmoriksi muuttamalla asua; sydän ei ole kovettunut vankilassa; tunnen vielä mikä mua on koskettanut, vaikka, voi nössö sentään, mun ei pitäisi. (Seuraa tiukka puhuttelu taivaan isälle.)

Sitä horjuu kauan rakkauden ja vihan välillä ennenkuin tulee tyyneys, lupaa itselle toivotonta toivoa, ettei ole ihan unohdettu.

Joo, Abelard, mä vetoon suhun näiden kahleiden nimessä, helpota niiden painoa, ja tee ne mulle niin helpoiksi kuin voi. Opeta vaikka taivaallisen rakkauden säännöt; koska sä olet hylännyt mut, oisin iloinen, jos edes taivas naisi mut. Mun sydän pitäis nyt rouvan tittelistä ja hylkii muita; kerro miten tätä taivaallista rakkautta ravitaan, miten se toimii ja puhdistaa. Kun meidät heitettiin maailman valtamereen, me ei kuunneltu muuta kuin sun värssyjä, jotka julisti kaikkialla meidän iloja ja nautintoja. Nyt kun me ollaan armon satamassa, eikö sopisi että sä saarnaisit mulle tästä uudesta onnesta, ja opettaisit mulle kaiken, mikä voisi lisätä tai parantaa sitä? Näytä mulle samaa miellyttävää naamaa mun nykyisessä olotilassa kuin kun oltiin maailmassa. Ei vähennetä kiihkoa, mutta vaihdetaan sen kohdetta; jätetään laulelut ja veisataan virsiä; nostetan katseet pois sieltä yhdestä paikasta ylös jumalan luo, eikä hekumoida muusta kuin sen kunniasta!

Odotan tätä sulta, koska sä et VOI kieltäytyä. Jumalalla on on erioikeus luomiensa suurmiesten sydämiin. Kun se koskee niihin, ne ravistuu, se ei salli niiden puhua eikä hengittää muuta kuin omaa kunniaansa. Kunnes se armon hetki koittaa, ajattele mua - älä unohda mua - muista mun rakkaus ja uskollisuus ja vakaus: rakasta mua sun rakastajattarena, hemmottele lapsena, sun siskona, sun vaimona! Muista että mä rakastan sua vielä, vaikka yritänkin päästä siitä. Mikä kauhea asia sanoa! Vapisen kauhusta, ja sydäntä kääntää se sana. Kastelen koko paperin kyynelillä. Lopetan pitkän kirjeen toivottaen, jos sä tahdot sitä (voi jos jumankauta pystyisinkin!), ikuisesti hyvästi!

Kirje 2 Heloiselle Abelardilta

Jos olisin voinut kuvitella että kirje, joka ei ollut tarkoitettu sulle, voisi joutua sun käsiisi, olisin ollut varovaisempi enkä pannut siihen mitään mikä olisi voinut herättää sussa menneiden vastoinkäymistemme muistot. Kuvasin rohkein vedoin menetyksieni sarjan ystävälle saadakseni hänet järkiinsä omasta menetyksestään. Jos olen tällä hyväntahtoisella keinolla häirinnyt sinun rauhaasi, koetan nyt kuivata nuo kyyneleet, jotka surullinen kuvaus sai sinut vuodattamaan; koetan sulauttaa oman suruni sinun suruusi, ja vuodattaa sydämeni sinun eteesi; lyhyesti, avata silmiesi eteen koko hätäni, ja sieluni salaisuuden, jonka turhamaisuuteni on tähän saakka salannut muulta maailmalta, ja jonka sinä nyt pakotat esiin minusta, huolimatta päinvastaisista päätöksistäni.

On totta, että tuntiessani onnettomuudet jotka meitä kohtasivat, ja pannessani merkille, että mitään muutosta tilassamme ei ollut odotettavissa; että nuo menestyken päivät jotka viettelivät meidät olivat nyt ohitse, eikä jäänyt mitään paitsi pyyhkiminen mielistämme töin ja tuskin kaikki merkit ja muistikuvat niistä, olin toivonut löytäväni filosofiasta ja uskonnosta lääkkeen häpeääni; hain turvapaikkaa rakkaudelta. Kokeilin lupausten antamista kovettaakseni sydämeni. Mutta mitä voitan tällä? Himoni on poistettu kirurgisesti, mutta ajatukset juoksee villinä. Lupaan itselleni että unohdan sinut, mutten voi ajatella sitäkään rakastamatta sinua. Rakkauteni ei yhtään vähenny näistä mietteistä joilla koitan vapauttaa itseni. Minua ympäröivä hiljaisuus saa minut herkemmäksi nille, ja aina kun olen työtön, tästä tulee mun lomautuksen yksinomainen harrastus. Kunnes tuhannen hyödyttömän yrityksen jälkeen alan vakuuttua että on turha vaiva koittaa vapauttaa itseni; ja että riittävää viisautta on että salaan kaikilta muilta paitsi sulta miten sekaisin ja heikko olen.

Häivyin matkan päähän susta tarkoituksenani vältellä sua kuin vihollista; silti taukoomatta haen sua mielestäni; muistan kuvasi, ja kaiken maailman angstailussa paljastan ja petän itseni. Vihaan sua! Ja rakastan sua! Häpeä puristaa mua joka puolelta. Tällä hetkelläkin pelkään että vaikutan välinpitämättömämmältä kuin ansaitset, silti häpeän paljastaa hätäni. Kylläpä me ollaan heikkoja ellei nojailla ristuksen ristiin. Onko meillä niin vähän rohkeutta, ja pitääkö kahden herran palveleminen joka vaivaa sun sydäntäsi vaikuttaa muhun myös? Näet missä sotkussa mä oon, kuinka syytän itseäni ja kuinka MÄ kärsin. Mää, mää, mää. Joo joo sää mut mää! taas kerran. Sehän meillä kundeilla on vika ainainen.

Uskonto käskee mun tavoitella hyvettä koska mulla ei ole enää mitään saatavana rakkaudelta. Mutta rakkaus vallitsee yhä mun mielikuvitusta ja viihdyttää menneillä nautinnoilla. Muisti toimii mun rakastajattarena. Vanhurskaus ja velvollisuudentunto ei aina seuraa eläkkeelle menosta; autiomaassakin kun taivaasta ei tule mannaa, sitä halaa mitä ei enää saa. Yksinäisyyden herättämät himot täyttää nääkin maisemat kuolemalla ja hiljaisuudella; harvoin täällä tehdään mitä pitäisi, harvoin palvotaan vain jehovaa. Jos mä oisin tiennyt tän aiemmin, oisin opettanut suakin paremmin. Sä sanot mua sun mestariksi; totta on että sut uskottiin mun huostaan. Mä näin sut, koitin tosissani opettaa sulle kaiken maailman tieteitä; se maksoi sulle neitsyyden ja mulle vapauden. Sun sedästä, joka tykkäs susta, tuli mun vihollinen ja se kosti mulle. Jos olisin munat menetettyäni lakannut rakastamasta sua, olisi se ollut joku lohtu. Konnat oisi antaneet mulle saman onnen mihkä Origenes pääsi omin käsin vaikka ilman lupaa. Kyll on kurjaa! Tunnen itseni syyllisemmäksi nyt sua ajatellessani itku kurkussa kuin silloin kun panin sua täysissä voimissa. Mä mietin sua koko ajan; mä muistan koko ajan sun hellyyden. Tässä kunnossa, herran pieksut! jos juoksen sun alttarille, ja pyydän sua mua säälimään, miksei hengen kestoliekki kuluta tarjottua uhria? Eikö nää mun katumusharjoitukset kiinnosta taivasta pätkän vertaa? Mutta taivas on yhä taipumaton, koska mun himo on vielä elossa; tuli on vaan pettävien hiilten peitossa, eikä sitä sammuta kuin joku poikkeusarmahdus. Ihmisiä käy pettäminen, mut millään et huijaa jumalaa.

Sä sanot että elät mun tähden huiviasussa; miksi sä halvennat univormua sellaisilla puheilla? Miks ärsyttää karsasta jumalaa kirosanoilla? Mä toivoin että sä oisit meidän eron jälkeen kääntänyt kelkkasi; toivoin myös että jumala ois vapauttanut mun tunnemyrskystä. Tavallisestihan me kylmetään niiden kiintymykselle ketä me ei nähdä enää, ja ne meihin; ero on rakkauden hauta. Mut mulle ero on vaan levotonta muistelua siitä mitä kerran rakastin ja mikä yhä mua kiduttaa. Petin itseäni että kun en näkis sua enää, sä jäisit mieleen häiriöttömästi; että Bregtagne ja meri veisi ajatukset toisaanne; että paastot ja opinnot vähitellen haalistais sut mun sydämestä. Mut ei vaitiskaan, kovat paastot ja pänttäys ja kolmen sadan mailin välimatkakaan ei auta, sun kuva kun sa kuvailet itseäsi huivissa, tulee mun silmiin ja sotkee kaikki päätökset.

Mitä kaikkea mä oonkaan koittanut! Mä olen nostanut käteni itseäni vastaan; olen treenannut niin maan perhanasti; kirjoitan kommentteja Paavaliin (paska homma); kinaan Aristoteleen kanssa: lyhyesti sanoen teen kaikkea mitä tein ennen kuin bylsin sua, mut kaikki turhaan; mikään ei onnistu sua torjumaan. Voi nenä, älä lisää mun kurjuutta olemalla uskollinen; unohda, jos voit, suosionosoituksesi ja niiden antama oikeutus muhun; anna mun välittää susta viis. Kadehdin niiden onnea jotka ei oo koskaan rakastaneet; onpa heillä rauhallista ja iisi olo! Mutta nautinnon vuoksea seuraa aina katkeruuden luode; olen nyt siitä vissin varma; mut vaikka mua ei enää petä rakkaus, en ole parantunut. Järki tuomitsee, mut sydän hurraa. On se heikkoa etten pysty vapautumaan tunteesta jonka niin monet asiat, tää paikka, mun persoona ja mun häpeä koittaa tuhota. Annan periksi välittämättä että parempi vastustuskyky pyyhkisi pois mun vanhat synnit, ja korvaisi ne ansioilla ja laakereilla. Miksi sä käytät kaunopuheisuuttas haukkuakses mun pakoa ja vaikenemista? Lakkaa puhumasta meidän jimbajamboista ja sun täsmällisestä osanotosta niihin tilaisuuksiin, mulla on tarpeeksi kärsimistä ilman että ajattelen niitäkin. Kai filosofiasta olisi paljon etua, jos sen avulla opittaisiin hallitsemaan himojamme? Kyllä tässä piisaa ponnistusta, repsahduksia, angstausta! Mitenkä kauan me ollaan eksyksissä tässä sotkussa, kykenemättöminä järkeilemään, hillitsemään itseämme, hallitsemaan tunteitamme?

Kyl rakkaus on sitten vittumainen homma! Ja kylläpä hyve on on arvokasta ihan omaa rauhaa ajatellen! Muista meidän intohimon hurjastelut, arvaa mun kauhistus; laske mukaan sun omat huoles, meidän ongelmat; heitä vaikka nää kaikki pois debetin puolelta ja ota krediittinä huomioon vaan rakkauden hellyys ja nautinto. Miten vähän siitä tulee! Ja kuitenkin me kaivataan noita varjomaisia alkuajan nautintoja niin sikana, ettei voida olla kirjoittamatta toisillemme, vaikka ollaan puettuna tuhkaan ja säkkikankaaseen. Me oltais hurjasti onnellisempia jos nöyristely ja kyynelehdintä takais pelastuksen. Nautinnonrakkautta ei saa juuritetuksi sielusta muuten kuin pinnistelemällä ihan raivona; sillä on niin kova puolustusasianajaja sydämessä, että meidän on vaikee siitä itseämme tuomita. Miten mä voin kauhistella syntejäni jos niiden kohde on mulle aina reilu? Miten mä voin erottaa rakastamastani henkilöstä vihattavan rakkauden? Riittääkö itkemäni kyynelet saamaan mut sitä vihaamaan? En tiedä miten mutta rakastetun itkeminen on aina jotenkin myös ihanaa. On vaikea erottaa surustamme katumuksen ja kaipuun osuuksia. Rikkeen ja rikoksen kohteen muistot on liian lähellä toisiaan. Ja rakkaus jumalaan ei tee tyhjäksi rakkautta sen luomaan.

Mut mitä lieventäviä näkökohtia löytyiskään sussa jos rikos oisi anteeksiannettava? Kannattamaton kunnia, vaivalloinen rikkaus ei mua koskaan oisi houkuttanut; mutta noi sulot, toi kauneus, toi ilme, jonka näen silmissäni vielä nyt, ne aiheutti mun lankeemuksen. Sun kasvot oli mun syyllisyyden syy; sun silmät, sun puhe lävisti mun sydämen; ja vaikka mun kunnianhimo ja omatunto koitti panna vastaan, rakkaus kohta voitti. Jumala hylkäs mut mua rangaistakseen. Sä et ole enää maailmassa, sä sanoit sen irti: mä oon munkki olosuhteiden pakosta; eikö meidän pitäisi ottaa lusikka nyt kauniiseen käteen? Koitatko sä tuhota mun hartauden näin alkumetreillä? Pitäiskö mun jättää apottikunta jonka just vasta aloitin? Hylätä valat? Mä tein ne jumalan katsoessa päältä; minne mä pakenen sen vihaa jos mä rikon ne? Anna mun hakea helpompaa oloa työhommista, vaik se onkin vaikeaa. Multa kuluu kokonaisia päiviä ja öitä täällä luostarissa ilman silmän täyttä. Mun rakkaus palaa vaan kuumemmin keskellä näitä huolettomia hessuja, ja mun sydäntä pistää sun surut ja mun omat. Vitsi mä menetin paljon ajatellen sun uskollisuutta! Mitä nautintoja jäikin kokematta! Mun ei pitäs tunnustaa tätä heikkoutta sulle; tiedän että teen siinä virheen. Jos mä voisin olla lujempi, saattaisin suututtaa sut muhun ja sun vihastus vois saada aikaan sen mihin sun tahdonvoima ei näytä riittävän. Mä julkaisin mun heikkouteni maailmalle rakkauslauluissa ja värssyissä, eikö tän rakennuksen pimeät sellit vois peittää saman heikkouden ees vähän? Mut ei! Mä oon yhä sama! Tai jos vältänkin mä pahimman, en pysty hyvään. Velvollisuudentunto, järki ja säädyllisyys, jotka joskus on merkinneet mulle jotakin, on täällä hyödyttömiä. Kaikkien näiden äänten keskellä jotka käskee mun tehdä mitä pitää, mä kuulen ja tottelen vaan salaisen ja epätoivoisen tunteen ääntä. Nauttimatta yhtään hyveestä, välittämättä tilastani ja keskittymättä lukuihin, mä olen mielikuvituksessani koko ajan just siellä missä mun ei pitäis olla, enkä pysty oikaisemaan itseäni. Koko ajan panttaa vastakkain taipumus ja pakko. Olen sekopäinen rakastaja, meluan hiljaisuuden keskellä, olen levoton täällä rauhan sydämessä. Tää on niin vitun noloa!

Älä enää ajattele mua, pliis, minään perustajaisänä tai suurmiehenä; sun kehut ei sovi yhteen mun heikkouteen. Mä oon kurja syntinen, rähmällään tuomarinsa edessä, naama ravassa mä sekoitan kyyneliä maa-ainekseen. Pystytkö näkee mut tässä ja silti pyytää mun rakkautta? Tule, jos kehtaat, ja työnny huiviasussasi mun ja jahven väliin, jokskin väliseinäksi. Tule ja purista musta huokailut ja ajatukset, jotka kuuluis vaan yläkerran kaverille. Auta paholaisia ja toimi niiden välikappaleena. Sä saat kehnon sydämen itkemään sitä kaikkea, sä kyllä tiedät mitä. Eips, vaan peruuta pois ja auta mua pelastumaan. Salli mun välttää kadotus, sitä pyydän sun entisvanhan hellyyden ja meidän yhteisen onnettomuuden nimessä. Suurin rakkauden osoitus on olla näyttämättä sitä; mä puolestani vapautan sut täten kaikista sun valoista ja lupauksista. Ole vaan herran morsian, jolle mä sut lupasin; mä en asetu vastustamaan niin hyvää suunnitelmaa. Mä oon kyl tosi ilonen jos mä menetän sut niin! Sit must tulee oikee kirkonmies ja susta ihan upee abbedissa.

Tyydy tähän näin komeeseen lopputulokseen; tee hyveestäsi malli miehille ja enkeleille. Ole nöyrä lastes edessä, laula ahkerasti kuorossa, pidä kova kuri, lue uutterasti; uhraa jopa vapaa-aika hyötyliikuntaan. Oletko sä saanut viran niin helpolla ettei sun tarvi nähdä yhtään vaivaa? Kun kerta annoit mun käyttää sua hyväksi ja opettaa sulle kiellettyjä juttuja, älä nyt vastusta näitä hyviä neuvoja jotka mulle inspiroi nyt armo ja uskonto. Mun on tunnustettava että tähän asti ajattelin olevani parempi naimisen opettajana kuin uskossa uimisen tai niiden asioiden puimisen. Mun hyvästä supliikista on ollut pelkkää harmia. Mun sydän, joka juopui hekkumasta, keksi vaan niitä sanoja, jotka sopi siihen tarkoitukseen. Syntisten kuppi kallistuu niin ihku makeasti, että meillä on luontojamme suurta taipumusta maistaa siitä, ei sitä tarvi kahdesti tarjota. Pyhimysten tuoppi taas on täynnä niin pahanmakuista juomaa, että yhtä luonnostaan sitä kammotaan. Ja sit sä ihmettelet miks mä pelkurina tarjoon sitä ensin sulle. Syytä vaan, olet oikeassa, enkä mä voi kyllin ihailla sua et sä menit siihen halpaan. Kanna siksi rohkeasti risti jonka otit niin visusti vastaan. Juo pyhimysten litran tuoppi pohjaan saakka, äläkä kato muhun päin, anna mun juosta sua pakoon noudattaen apostolin (ja sopuleita pakenevan Roope Ankan) käskyä: Karkuun!

Sä pyydät mua palaamaan sun luo pyhistelyn tekosyyllä. Sun ponnekkuus tässä kohtaa herättää mussa epäilyksiä enkä tiedä mitä vastata. Jos teen tässä virheen, mun sanat punastuu, niin sanoakseni, sen jälkeen miten meille kävi. Kirkko on mustasukkainen kunniastaan, ja käskee että sen alamaiset koulutetaan hyveeseen hyveen avulla. Jos lähestymme jumalaa moitteetta, sitten voimme kutsua sinne mukaan muitakin. Mutta se mitä taivas odottaa Abelardilta on et se unohtaa Heloisen, ei tapaa sitä enää, ja se mitä se pyytää Heloiselta on olla odottamalta multa enää mitään, tyyten unohtaa koko jäbä. (Mistäkö mä sen tiedän? No mä oon apotti, mullon suora linja sinne, me jutellaan jahven kanssa päivittäin kuin mies miehelle.) Rakkauden ollessa kyseessä unohdus on välttämätön rangaistus, ja vaikein. On helppo luetella meidän vikoja; miten monet niistä on salaa tarjonneet lisää mielihyvää eikä tarvittavaa nöyryttä. Ainoo tapa palata herran helmaan on hylätä palvomamme luojanluoma, ja palvoa vaan unohtamaamme jumalaa. Tää voi kuulostaa kovalta, mut se meidän pitää tehdä pelastuksen eteen.

Tehdäkseni tän helpommaksi, kerron miksi pakotin sut menee ekana luostariin; ja anna anteeksi jos tällä suututan nyt sut, tää on osa mun suunnitelmaa saada sut vihaiseksi mulle. Kun mun kassien kävi köpelösti, olin vitun vihainen, ja pidin kaikkia muita äijiä mun kilpakosijoina. Rakkaus on epäluuloinen kuin piru. Pelkäsin yhtä jos toista koska olin niin defekti, näinhän mun oman esimerkin uskottomuudesta, ja siksi pelkäsin että sä joka olit niin tottunut saamaan multa munaa, menisit uuden kanssa aika äkkiä. Mustasukkaisuus voi uskoa vaikka mitä kauheaa. Halusin varmistaa ettet pääse tekee musta aisankannattajaa. Siks uskottelin niin kovasti että sun pitää mennä luostariin; että säädyllisyys ja meidän ystävyys jo edellytti sitä; ja että sun turvallisuuskin vaati sen. Sellaisen koston jälkeen mitä mulle tehtiin, sä et oisi turvassa muualla kuin luostarissa.

Täytyy tehdä sulle oikeutta, sua oli helppo huijata. Mun mustasukkaisuus iloitsi salaa sun viattomasta suostumuksesta; ja kuitenkin, vaikka olin voitonriemuinen, annoin sut jumalalle aika vastentahtoisesti. Olisi pitänyt sut itselläni jos oisin voinut, ja luovuin susta vaan ettei muut ois päässy siihen väliin. (Vanha sorsakoirastemppu taas. Darwin olit NIIN oikeassa.) En taivuttanut sua uskontoon sun onnen tähden, vaan tuomitsin sut sinne kuin vihollinen joka tuhoaa sen mitä ei voi kantaa mukanaan. Ja kuitenkin kuuntelit mun perusteluja kiltisti, joskus keskeytit mut kyynelehtien, ja pyysit mua suosittelemaan sulle etevintä konventtia. Kylläpä tuntui mukavalta nähdä sut vihdoin posessa. Olin nyt rentoutunut ja saatoin olla tyytyväinen, että et ollut enää markkinoilla mun kastraatioleikkauksen jälkeen, etkä palaisikaan sinne koskaan.

Mutta olin yhä epäluuloinen. Luulin että naiset ei pysty pitämään lupauksia ellei niitä pakoteta siihen jollain valoilla. Vaadin noi valat, ja taivaan takuumieheksi, ettei mun tarvitsis enää epäillä. Kiitti teille pyhät paikat ja lujaseinäiset luostarit! ootte vapauttaneet mut tuhannesta huolesta. Uskonto ja hartaus pitää tarkkaa vartiota teidän muurien ja rautaristikoitten ympärillä. Tää on täyttä lepoa mustasukkaiselle mielelle! Miten kärsimättömästi mä siihen pyrinkään! Kuljin ympäri kuin jalopeura päivittäin kehottamassa sua tähän uhraukseen; mä ihailin (uskaltamatta mainita) sun kauneutta, ihankuin en oisi sitä ennen nähnytkään. Oliko se pyhistelyn aikaansaamaa kukintaa, vai mun suuren menetyksen kaikua, en välittänyt tutkia, kiirehdin vaan sun nunnavihkimystä. Lahjoin sun abbedissan rahalla että saisin oikeuden sit sut haudata. Talon papit oli myös lahjottu ja pidettiin poissa sun läheltä, vaikka murisivat. En unohtanut mitään, isoa enkä pientä asiaa, ja jos sä olisit päässyt mun kynsistä, mä en ois itsekään mennyt luostariin; olin päättänyt seurata sua kaikkialle. Mun varjoni ois seurannut sun askelia ja aina aiheuttanut sussa sekaannusta tai pelkoa, mistä mä itse oisin ilahtunut.

Mut taivaan kiitos sä päätit ottaa valat. Mä seurasin sua alttarille, ja kun sä ojensit kätes koskettaakses pyhää rättiä mä kuulin sun pupeltavan noi kohtalokkaat sanat, jotka lopullisesti erotti sut miehistä. Siihen asti olin pelännyt että sun nuoruus ja kauneus voisi sotkea mun konseptit ja pakottaa sut palaa siviiliin. Eiks joku pieni houkutus ois voinut muuttaa sun mielen? Voiko hylätä lopullisesti itsensä vasta kakskytkaksivuotiaana? Voiko silloin, kun pitäis olla maksimi vapaa, ajatella ettei maailma tunnu miltään? Vähänpä mä tein sulle hallaa, ja pidin sua heikkona. Sä olit mun mielikuvituksessa kevytmielinen ja häilyvä. Voiko nainen, joka kuulee Sodoman liekit ja romahduksen, olla kääntämättä päätään sääliessään jotakuta? Katsoin sun silmiä, sun joka liikettä, sun ilmettä; kaikki vapisutti. Saatat pitää tämmöistä itsekästä toimintaa petoksena, julmuutena, murhana. Rakkaus joka muistuttaa noin paljon vihaa ei voi synnyttää muuta kuin halveksuntaa ja vihaa takaisin.

Sun on paras tietää, että siitä lähtien kun näin sun täysin omistautuneen vaan mulle, kun näin että olit kaiken rakkauteni arvoinen, kuvittelin etten voisi rakastaa sua enää. Ajattelin että oli aika lopettaa antamasta rakkauden merkkejä, ja tuumasin, että nunnalupausten ansiosta olit nyt taivaan erityisessä suojeluksessa, etkä enää mun akka etkä taakka. Mustasukkaisuuteni näytti kuolleen pois. Pelkkä jumala mun kilpakosijana ei olis iso riski; ja tyynempänä kuin koskaan ennen saatoin pyytää yläkerran kuomaa "ottamaan" sut tyystin "pois" mun silmistä. Mutta aika ei ollut kypsä pyytää sitä niin hätäisesti, eikä mun usko riittänyt sen toteutumiseen. Välttämättömyys ja epätoivo oli mun tointen motiivina, ja siksi se oli taivaalle enemmän loukkaus kuin uhraus. Jumala hylkäsi mun vienon ehdotuksen, ja jatkoi mun rangaistusta jatkamalla sun elämää ja mun tunnesidettä. Nyt mun täytyy kantaa sun lupaushuijauksen taakka plus sitä edeltäneet tekoseni, ja tulla kidutetuksi päivieni loppuun saakka. Vituiksi meni.

Jos jumala puhuis sun sydämeen kuin nunnalle jonka viattomuus saa pyytämään jotain suosiota, mulla ois syytä lohtuun; mutta kun nään meidät molemmat rikollisen rakkauden uhreina, ja nään miten tää rakkaus loukkaa meidän vielä sileitä asepukuja ja lupauksia, se kauhistaa mua ihan sairaasti. Onko tää joku ehdonalainen? Vai krapulaa pitkästä maisen lemmen humalasta? Ei tiedä onko rakkaus myrkkyä ja huumausta ennenkuin saadaan armoa. Siihen saakka se on vain pahaa josta nautiskellaan. Kun ollaan erheessä, sen huomaaminen on eka askel parannukseen. Tiedetäänhän että jahve antaa meille anteeksi just siksi että ite loi meidät tälläsiksi paskoiksi. Kun se on osoittanut meille meidän mokan ja me ollaan voivoteltu sitä, se voi panna teräsvoimat liikkeelle ja auttaa meitä. Sun lohduksi voin kertoa et just näitä kiusauksia on kärsineet pyhimmistäkin pyhimmät pyhistelijät. Ollaan hyvässä seurassa.

Jumala voi tarjota läsnäolonsa jengille pehmentääkseen niiden onnettomuutta jos se näyttää siitä hyvältä. Se oli mielissään kun sä otit huivin ja liityit sen tiimiin. Näin sun silmät, kun sanoit viimeisen kerran hyvästi, sul oli silmät ihan ristissä. Kesti yli puoli vuotta ennenkuin kirjoitit mulle, koko sinä aikana en saanut mitään messua. Ihailin tätä vaitioloa, en voinut sitä syyttää, mutten kyennyt samaan. Kirjoitin sulle, sä et vastannut: sun sydän oli kiinni, mutta nyt tää siipan puutarha on auki; jumala on vetänyt ulos ja jättänyt sut yksin. Se vaan testaa sua; pure hammasta ja koita imaista se takaisin. Me tarvitaan jahven apua jotta saadaan kettingit rikki, me ollaan liian kiintyneitä irrottaaksemme itse itsemme. Meidän hullutukset ulottuivat kaikkein pyhimpään; meidän lemmiskelyt oli valtakunnallinen skandaali. Niitä luetaan ja ihaillaan; siitä rakkaudesta kirjoitetaan vieläkin. Me ollaan lohdutuksena mokaileville nuorille tästä ikuisuuteen; ne jotka jää kiinni meidän jälkeen voi tuntea itsensä vähemmän syyllisiksi. Me ollaan rikollisia, jotka narahti tosi myöhään; ollaan rehellisiä! Korjataan siinä määrin kuin mahdollista tekemämme hairahdukset, Ranska joka todisti meidän munaukset hämmästyy kun sanomme: Sori siitä. Hämätään kaikkia jotka koittaa kopioida meitä; pelataan jahven jengissä itseämme vastaan, et vältetään sen tuomarointi. Meidän vanhat mokat vaatii sovitukseksensa kyyneleitä, häpeää ja surua. Tarjotaanpa näitä lääkkeitä siis sydämen pohjasta, punastutaan ja ulvotaan. Jos meidän sydämet ei ole alkuun ihan mukana, ainaskin voidaan ajatella et niiden pitäisi olla.

Vapaudu Heloise liian syvälle juurtuneen rakkauden häpeällisistä jämistä. Muista että nyt on aviorikos sun ajatella ketään muuta miestä kuin jeesusta (ja jehovaa, jos se nyt on eri äijä, tai edes mies. Pyhää henkeä ei kärsi mainita, siitähän ei saa heittää läppää, se on kuolemaksi.) Jos sä näkisit mut täällä näin laihana ja naama pitkänä, tunkeilevan munkkilauman keskellä, jotka pelkäävät mun oppinutta mainetta ja loukkaantuvat mun kaidasta lätystä, ihan kuin mä uhkaisin niitä uskonpuhdistuksella, mitä sanoisit mun alhaisista huokailuista ja hyödyttömistä kyynelistä jotka harhauttaa näitä herkkäuskoisia miehiä? Voi voi. Mua nöyryyttää rakkaus, eikä ristin sellainen. Sääli mua ja riistäydy vapaaksi. Jos sun kutsumus on mun ansiota, älä sit kiusaa mua jatkuvilla epäilyksillä. Lupaa että olet uskollien asulle joka peittää sut. Pelkää jumalaa jotta se vapauttaa sut pelosta, rakasta sitä että pääset etiäppäin hyveessä. Älä pitkästy luostarissa, sillä se on paikka pyhimyksille. Halaa tyhjää, tyhjät kädet on jeesus-lasso, se kyllä halaa takaisin jos nöyristelet sille.

Älä mutustele liian ankarasti omaa tunne-elämää, vaan opi virheistä ja neuvo heikompia siskoja; sääli niitä omien vikojesi tähden. Ja jos luonto kerran kuussa kiusaa sua levottomilla ajatuksilla, pakene ristin juurelle ja pyydä sieltä apua, sieltäkin löytyy säännöllistä verenvuotoa aina uudelleen delppaavan jumaluuden jalkain välistä. Kun komennat uskonjärjestöä, älä nöyristele, saathan käskeä kunigattaria, käske myös omaa persettä. Punastu pienimmästäkin haksahduksesta. Muista että alttarin juurellakin uhrataan makuulla oleville hengille, ja kaikkein mieluisin suitsuke on niille nunnan nännit. Jos olet oppinut maailmalla rakastelemaan, säästä se nyt jesselle. Kadu kaikkia maallisia nautintoja. Joo joo, syytä kaikesta vaan mua, jos tuntuu siltä, mähän ne sulta ryöväsinkin.

Toistonkin uhalla: mä olin sun mestari, nimittäin synnin koulussa. Sanoit mua isäksi, olinhan mä sitäkin. Mutta en vaadi sitä titteliä, koska tavallaan tapoin siinä taivaan isää. Mä oon sun veli, mut vaan synnissä. Mua sanotaan sun mieheksi, mutta vasta kun sä olit jo paksuna. Käytit aika paljon huonosti valittuja pyhistelysanoja musta sun kirjeessä, ihan omaks iloksesi, suttaa pois ne ja pane sijalle: murhaaja, roisto, vihollinen, joka teki parhaansa tuhotakseen sun kunnias, häiritäkses sun rauhaa, ja viedäkseen sulta neitsyyden. Mä olisin tappanutkin sut, mutta sä selvisit, kiitos jumalan haluttomuuden noudattaa mun neuvoja.

Näin sun pitää ajatella musta karkulaisesta, joka vaan haluu viedä sulta halut tavata mua enää koskaan. Mutta kun rakkaus on kerran ollut viatonta, onpa siitä vaikeata päästä eroon! On tuhat kertaa helpompi lähteä maailmasta kuin siitä. Vihaan tätä petollista, uskotonta maailmaa; en enää ajattele sitä; mutta mun harhaileva sydän silti ikuisesti etsii sua, ja täyttyy ahdistuksesta kun olen menettänyt sut, vaikka kuinka järkeilisin. Sillä aikaa, vaikka mä oisinkin niin pelkuri että peruuttaisin jotain nyt sanomaani, älä anna mun höpistä sulle mitään paitsi näitä viimeisiä juttuja. Muista, että mun viimeiset tempaukset oli sun petkutusta; sä tuhouduit mun toimesta, mä sun mukana: samat aallot nielaisivat meidät molemmat. Me odotettiin kuolemaa kylmän rauhallisina, ja se sama kuolema on heittänyt meidät samoihin rangaistuksiin. Mutta sallimus vähän harhautti iskua, ja meidän hylky on ajautunut satamaan.

Jotkut jumala pelastaa panemalla ne kärsimään. Rukoileppa siis sinä että minä pelastun, sä joka itket niin paljon ja olet hyvin pyhä. Ja herra, vaikka mun sydän rakastaakin sun luomusta, sun käsi voi putsata sen muusta kuin rakkaudesta suhun. (Siitä ei kyllä tule lapsia, mut mullahan on jo yksi jossakin.) Paras rakkaus Heloiselle on nyt jättää se rauhaan sinne luostariin. Sen mä oon nyt päättänyt: tää kirje on mun laitimmainen erehdys. (Erehdys: niitä tuli vielä lisää.) Moido. Jos mä kuolen täällä, niin mä käsken että mun ruumis viedään Parakleteen. Sittenhän sa näät mut siinä kunnossa; ei siksi, et sä itkisit, koska se on myöhäistä; vollota mieluummin nyt ja sammuta sillä mussa palava roihu. Vaan siksi, et sun pitää nähdä mut jotta sun usko vahvistuu kun näät tän haaskan, ja mun loppu kertoo paljon puhuvasti miten käy kun rakastaa munatonta miestä. Toivon et sä haluisit kuoltuasi tulla haudatuksi jonnee lähelle. Sun tuhka on sit jo suht turvassa, varsinkin kun mun munat meni roskikseen. Ja sun kanssa mun hauta näyttää hienommalta ja meistä tulee julkkikset.

Kirje 3 Heloiselta Abelardille

Jeesustellen rakastetulle Abelardille sen Heloiselta, Jeesuksen morsiamelta.

Luin sulta saamani kirjeen kärsimättömästi: kaikista onnettomuuksistani huolimatta toivoin, ettei siinä olisi muuta kuin lohdutuksen sanoja. Mutta kyllä rakastavaiset sitten on ovelia kiduttamaan itseään. Huomaat mun erityisherkkyyden ja mun rakkauden voiman siitä mikä mua heti suretti. Mua häiritsi jo sun kirjeen otsikko: Miks sä laitoit Heloisen nimen Abelardin edelle? Mitä tää tämmönen oikein tarkoittaa? Mä etsin vaan sun nimeä, en omaani, jonka mieluiten vaikka unohtaisin jos voisin, sillä se oli kaiken sun onnettomuuden alkusyy. Säädyllisyys ja sun johtoasema muhun nähden ois vaatinut toista järjestystä, ja jos rakastat mua et ois maininnut mua yhtään; hitsi sä tiesit tän ihan hyvin!

Kirjoititko sä mulle muka näin ennenkuin julma kohtalo oli pilannut kaiken? Nään että sun sydämes on hyljännyt mut, ja sä olet päässyt pitemmälle hartaudessa kuin oisin toivonut. Voi voi! Mä oon liian heikko seuraamaan perästä; jarruta edes sen verran että neuvot mua. Voitko sä olla niin julma että dumppaat mut? Tää pelko pistää mua sydämeen; karmeet ennustukset sun kirjeen lopussa, noi hautajaisnäpäykset ihan sekoittaa mun pään. Julma Abelard! sun piti pysäyttää mun kyyneleet, mut sä lisäät niitä. Sun piti rauhoittaa mun sydän, ja sä hämmennät vaan sitä lisää.

Sä toivot että sun kuoltua mä hoitaisin sun tuhkat ja pakkaisin ne kuntoon. Kurjuus! Missä mielentilassa sä keksit nää synkät aatteet, ja miten sä voit kuvailla ne mulle? Eikö pelko mun slaagista saanut kynää putoomaan sun kädestä? Ei yhtään taas ajatellut, tietystikään, kaikkia niitä tuskia jotka sillä mussa aiheutit? Taivaskaan, niin ilkeä kun se onkin ollut, ei ole niin julma että antais mun elää hetkeäkään sun jälkeen. Elämä ilman Abelardia ois sietämätön rangaistus, ja kuolema ihan herkkua, jos siten päästäisiin taas yhteen. Jos taivas yhtään kuuntelee mun alituista huutoa, sun päivät on pitemmät ja sä hautaat mut.

Eikö sun tehtävä ole tehokkain kehotuksin valmistella mua siihen isoon kriisiin, joka koettelee vahvintakin mieltä? Eikö sun pitäisi vastaanottaa mun viimeiset henkäykset, hoidella mun hautajaiset, pitää mulle muistopuhe arkulla? Kuka muu kuin sinä voi mua suositella yhtä vahvasti jumalalle, ja rukouksilla saatella lupauksen tehneitä sieluja yläkerran saleihin? Kyllä me odotetaan sulta sitä, isä hyvä. Sen jälkeen saat olla rauhassa näiltä epäilyksiltä jotka nyt sua kiusaa, ja voit lähteä vaivatta milloin vaan jumala niin toivoo. Tulet perässä sitten tyytyväisenä kaikkeen mitä teit, ja varmana autuudestas. Mutta siihen saakka älä helvetissä kirjoita mulle noin karseita juttuaja, sillä meillä on täällä ihan tarpeeksi kurjaa muutenkin, ei tänne tarvita enää lisäahdistusta. Meidän elämä on täällä vaan pitkitetty kuolema, miks sä nopeutat sitä? Meidän nykyiset kurjuudet riittää jutuntyngäksi ihan hyvin, pitääkö tulevaisuudesta noutaa vielä lisää? Kyllä miehet on sitten ääliöitä, sanoi Senecakin, kun ne tekee tulevista kurjuuksista nykyisiä, ja keksii ongelmia ennen kuolemaa jotka vie elämästä kaiken ilon.

Kun olet vaeltanut vaellukses loppuun täällä alhaalla, sanoit että haluut tulla haudatuksi Parakleteen tontille, jotta sä olisit aina mun silmien alla ja mielessä. Luulitko että sun mun mieleen kaivertamat jäljet voi koskaan kulua jäljettömiin, tai että mikään ajan kulu voi kuluttaa pois sun hyväntekeväisyyksien muiston täältä? Ja milloin mä ehtisin noita sun vaatimia rukouksia pomiloida? Hemmetti! Mulla on sillon tuhat muuta huolta, sillä semmoinen onnettomuus ei jättäisi hetken rauhaa. Voiko mun heikko järki kestää sellaista runkutusta? Kun mä olen hulluna ja raivoon taivastakin vastaan, mä en pehmitä sitä mun huudoilla, vaan haastan sitä haukkuen. Miten mä sit rukoilisin ja miten kestäisin suruani? Mä lähtisin mieluummin messiin kuin järjestäisin sun hautajaisia. Sua varten, Abelard, mä elän, ja jos sut temmataan pois multa, ei mulla ole mitään käyttöä mun kurjille päiville. Aargh! Mitä valituksia mä voisin tehdä jos taivas julman säälin vallassa säästäisi mut sillä hetkellä? Kun mä vaan ajattelenkin tätä viimeistä eroa, mä tunnen kaikkia kuoleman tuskia; millaista se sitten tulee olemaan jos se kauhea hetki joskus koittaa? Älä hittovie tunge mun mieleen niin surullisia ajatuksia, jos et rakkaudesta niin edes säälistä.

Sä haluut mun antautuvan virkatehtäviin, ja olevan kokonaan johtoportaan käytettävissä. Miten mä voin tehdä niin, kun sä pelottelet mua niin etten osaa ajatella muuta päivin öin? Kun joku paha uhkaa, ja sitä ei voi torjua, miksi pitää jäädä sitä etukäteen mutustelemaan, mikä on vielä tuskallisempaa kuin itse paha? Mitä mulla on enää virkaa kun sä oot kuollut? Mikä mut sitoo maahan kun kuolema on vienyt multa kaiken mitä rakastan sen päällä? Olen kovalla vaivalla sanoutunut irti elämän iloista, säilyttäen vaan rakkauteni, ja salaisen ilon ajatella sua koko ajan, ja kuulla että olet elossa. Ja kuitenkaan, voi nenä, sä et elä mua varten, enkä mä voi uskotella itselleni että mä nään sua koskaan enää. Tää on mun suurin suru.

Armoton fortunapeli! etkö sä ole jahdannut mua tarpeeksi? Sä et anna mulle mitään hengähdystaukoa; sä olet purkanut kaiken kostosi mun päälle, etkä jättänyt mitään varalle muiden onnetonten pelottamiseksi. Olet väsyttänyt itsesi mun kidutuksessa, eikä muiden tarvi enää pelätä mitään sun vihastas. Mut mitä sun kannattaa enää varustautua mun pään menoksi? Sulta saamani haavat on jo haavoja haavojen päällä, ei siellä ole enää tilaa, paitsi jos haluat varsin tappaa mut. Vai pelkäätkö kaikkien noiden kidutusten keskellä että sellainen armonisku vapauttaisi mut lopuista tuskista? Siksi pidät mut hengissä, että saan kuolla päivittäin.

Abelard hyvä, sääli mua! Onko kukaan koskaan ollut näin onneton? Mitä korkeemmalle sä korotit mut muiden naisten yli, jotka kadehti multa sun rakkautta, sitä suuremmin mä kärsin nyt mun menetyksestä. Mut korotettin onnen huipulle vaan että putoisin sitä rajummin. Mun mielihyvät oli vailla vertaa, ja nyt mikään ei vedä vertoja mun kurjuudelle. Kerran mun iloa kadehti mun kilpailijat, mun nykyinen kurjuus säälittää kaikkia ketkä näkee mut. Mun onnenpyörä on aina käynyt ääripäissä, se on kasannut mulle suurimmat lahjat ja sitten suurimmat kärsimykset; ovelana kiduttajana se on tehnyt koettujen ilojen muistosta loppumattoman kyynellähteen, kerran ne oli tosi hieno lahja, nyt pois otettuina sanomaton suru. Siinä sen ilkeys on onnistunut totaalisesti, ja mun nykyiset tuskat on suhteessa yhtä katkerat kuin kokemani hekkuma oli suloinen.

Se mikä vielä enemmän lisää mun kärsimyksiä on että meillä alkoi mennä huonosti just silloin kun se oli vähiten ansaittua. Kun me hilluttiin estotta syyllisessä lemmessä, mikään ei pannut vastaan, mutta tuskin me oltiin peruutettu siitä vähän ja menty naimisiin, niin silloin taivaan viha putos meidän päälle yhdellä rysäyksellä. Ja kuinka barbaarinen oli sun rangaistus! Äh! Mikä oikeus julmalla sedällä oli meidän yli? Me oltiin yhdytty toisiimme jo ennen alttaria, ja tän olisi pitänyt suojella meitä vihollisten raivolta. Sitäpaitsi me oltiin erottu; sulla oli kiireitä luentojen kanssa ja opetit oppineelle yleisölle salaisuuksia joita parhaatkaan päät ennen sua ei olleet lävistäneet; ja mä sun käskystä painuin luostariin. Kulutin siellä päiväkausia ajatellen sua, ja joskus miettien saarnoja joita piti opetella. Just tällä hetkellä se rangaistus kaatui meidän päälle, ja sä joka olit vähiten syyllinen jouduit sen barbaarin koston kohteeksi. Mutta miksi raivoisin Fulbertille? Mä, mä kurja olen sut tuhonnut, ja olen kaikkien sun kurjuuksien syy.

On tosi vaarallista suurmiehen langeta naisten pauloihin! Sellaisen pitäisi pienestä pitäen tulla puudutetuksi meidän houkutusta vastaan. Kuule poika, sanoi entinenkin viisas mies, kuuntele ja pidä nämä ohjeet; jos kaunis nainen yrittää vilkkusilmin iskee sut, älä anna periksi näille rumille kotkotuksille; hylkää myrkky jonka se tarjoilee, äläkä lähde polulle sinne yhteen paikkaan minne sut se veisi. Se pesä on sisäänpääsy tuhoon ja kuolemaan. Mä on pitkään tutkinut tätä asiaa, ja huomannut, että kuolema on vähemmän vaaraksi kuin kauneus. Se on vapauden haaksirikko, kohtalokas naru, josta on mahdotonta päästä irti. Just nainen suisti ekan miehen paalupaikalta, johon taivas oli asettanut sen; oliosta joka oli luotu hauskuttamaan sitä, tuli sen lankeemuksen syy. Ajattele miten kivaa ois ollu Simsonista jos sillä ois ollut vastustuskyky Delilalle samoin kuin filistealaisten aseille. Mut nainen riisui siltä kaikki paitsi sen paljaan aseen, vaikka se oli päihittänyt kokonaisen armeijan. Se joutui vihollisten käsiin ja menetti silmänsä, pääsytien miehen päähän; hulluna ja epätoivoisena se kuoli ilman muuta lohdutusta kun että sai mukaansa tuhoon nipun vihollisia. Salomo pani hetkeksi kaniin jehovan jotta pääsis naisten suosioon; kunkku jonka viisautta prinssit tuli kaikkialta ihailemaan, jonka jahve oli pannut rakentamaan temppelin, lakkas käyttämästä alttareita jotka oli pystyttänyt, ja meni niinkin pitkälle että poltti suitsutusta pahvikuville. Jobilla ei ollut ketään niin julmaa vihollista kuin sen vaimo, kyllä se saikin kärsiä siltä ikävyyksiä. Paha henki joka julistautui Jobin vainoojaksi käytti naista välineenä sen mielenrauhan järkyttämiseen.

Ja sama paha henki teki Heloisesta Abelardin kuohitsimen. Ainoa lohtu mikä mulla on on että mä en tehnyt sitä tahalteen, mä en petkuttanut sua; mut mun uskollinen rakkaus koitui sun tuhoksi. Ehkä mä teinkin tyhmästi siinä että mä rakastin sua niin järkkymättä, mut en mä osaa sitä katua. Mä yritin miellyttää sua oman kunniani kustannuksella, sain siis mitä ansaitsin, tyhmästä päästä kärsii koko ruumis. Niinpian kuin olin varma sun rakkaudesta, en vitkastellut hetkeäkään ennenkuin annoin sulle; Abelardin rakkaus oli mun mielestä niin suuri kunnia, ja mä kaipasin sitä niin kärsimättömästi etten voinut olla uskomatta siihen heti. En käyttänyt kunniallisuuden ja väheksynnän puolustusaseita; nää keinot joilla me naiset vastustetaan miesten välitöntä tyydytystä ei mua paljon hidastanu. Mä yritin vaan vakuuttaa sut mun tunteista. Uhrasini kaikki mun rakkaudelle, ja annoin velvollisuuden antaa tietä pyrkimykselle tehdä onnelliseksi sen ajan kuuluisin ja sivistynein julkero. Jos mikään näkökohta saattoi mua hidastaa, se oli just mun rakkaus. Pelkäsin että jos mä annan heti kaiken, niin sä pitkästyt, ja etsin uutta jännitystä jostain muualta. Mutta sun oli helppo vakuuttaa mut ettei siitä ollut pelkoa, enkä mä sitä halunnutkaan. Mun oisi pitänyt ennakoida muita todennäköisempiä ikävyyksiä, ja ottaa huomioon että ilojemme menetyksestä voisi tulla mun loppuelämäni kurjistus.

Olisin tosi iloinen jos voisin pestä kyynelillä tyhjäksi noiden nautintojen muiston, jota ajattelen vieläkin niin mielellään. Ainakin yritän kovasti pinnistäen sammuttaa sydämestäni ne halut jotka mun heikko luonne synnyttää, ja koitan harjoittaa itseäni kidutuksilla jota sä oot kokenut sun vihollisilta. Koitan tällä lailla tyydyttää sua ainakin, vaikken pysty lepyttämään kiukkuista jumalaa. Näyttääkseni sulle miten huonoon kuntoon mä oon mennyt, ja miten pitkällä mä oon näissä katumusharjoituksissa, mä uskallan jopa syyttää taivasta siitä että se sotki sut näihin ansanaruihin. Ei kai tästä voi jumalakaan suuttua, kun en pyydä itselleni armoa.

Rikoksen sovitukseen ei riitä kärsiä määrätty rangaistus; kärsiminen ei auta jos sydämeen jää halu entiselleen. On helppo asia tunnustaa heikkous, ja antaa siitä itselle vähän rapsuja, mutta täytyy olla täydellinen itsehallinta jotta voisi sammuttaa nautintojen muiston, jonka tapa on tartuttanut aivoihin. Nähdään aika usein että jotkut tunnustaa omat vikansa, mut vähät niistä ottaa vahinkoa, suorastaan mielissään vaan kertoilevat niistä. Sydämellisesti katua pitäisi tekoa suusanallisen myönnytyksen lisäksi, mut tää toteutuu vaan harvoin. Mä joka olen kokenut niin monta hyvää hetkeä sun kanssa, tunnen vastoin tahtoani etten voikaan niitä katua, enkä välttyä muistoissani nauttimasta niistä taas. Ponnistan vaikka kuinka kovasti, tai käännyn sitten mille kyljelle, ihana ajatus vaan seuraa, ja jokainen tarvekalu tuo mun mieleen mitä mun pitäisi unohtaa. Hiljaisessa yössä kun mun tulis ottaa palloon unta, joka lievittää suurimmatkin huolet, en voi välttää näitä unelmia. Uneksin että olen taas mun rakkaan Abelardin kaa. Mä näen sen, puhun sille ja kuulen sen vastaavan. Toisiimme ihastuneina me unhdetaan kirjat ja ruvetaan taas hommimaan. Joskus mä olen tappelevinani sun vihollisten kaa; mä vastustan niiden raivoa, mä huudan säälittävästi, ja sit mä herään kyyneliin. Jopa kirkkoon alttarille mä vien meidän rakkauden muiston, ja sen sijaan että valittaisin joutuneeni nautintojen uhriksi, mä huokaan ja kaipaan niitä takaisin.

Mä muistan (sillä rakastavaiset ei unohda mitään) ajan ja paikan missä sä ekan kerran tunnustit tunteesi ja vannoit että rakastaisit mua aina kuolemaan. Sun sanat ja valat on syvälle kaivertuneet mun sydämeen. Mun katkonainen puhe kavaltaa mun mielen sekavuutta; mun huokaukset paljastaa mut, ja sun nimi on alituiseen mun huulilla. Voi juku! Kun mä kärsin näin mikset sä herra siellä ylhäällä sääli mun heikkoutta ja vahvista mua sun armolla? Sä olet onnellinen Abelard että sulle on suotu se armo, ja sun onnettomus on käännetty levoksi. Sun ruumillinen rangaistus on parantanut sun panohalut. Myrsky on ajanut sut satamaan. Jumala joka näytti vähän jakaneen sulle huonot kortit, koitti vaan auttaa sua; hän olikin kiltti isi joka vaan ruuvas irti sulta kikkelin, eikä paha vihollinen - viisas lekuri joka sanoo: tää voi vähän kirpaista, vaan pelastaakseen sun henkesi. Mua pitäis sääliä tuhat kertaa enemmän kuin sua, sillä mulla on tuomiota jäljellä vaikka kuinka monta kuukautta. Mun pitää vastustaa noita kuumeita jotka rakkaus herättää nuoreen sydämeen. Tää sukupuoli on vitun heikko, ja mun on vaikeempi puolustautua, koska mua ahdistava vihollinen miellyttää mua; mä nautin vaarasta joka uhkaa mua; miten mä voin olla antautumatta sille?

Näiden taistelujen keskellä koitan edes piilottaa heikkouteni niiltä jotka sä olet antanut mun hoitoon. Kaikki mun alaiset ihailee mun hyvettä, mut jos niiden silmät vois tunkeutua mun sydämeen, mitä ne näkiskään siellä? Mun tunteet siellä kapinoi; mä käsken muita mutten pysty käskee itseäni. Mulla on valepuku, ja tää valehyve on tosi pahe. Miehet pitää mua kiitettävänä, mut mä olen syyllinen jahven silmissä; niiltä ei mikään pysy piilossa, ja se näkee suonikiekuroiden läpi suoraan sydämeen. Mä en välty paljastukselta. Ja kuitenkin on kova homma pitää yllä edes tää hyveen näköiskuva, joten kait tääkin teeskentely jotain hyvittää. En aiheuta skandaalia maailmalle, joka on herkkä ottamaan huonoja vaikutteita; en heiluta hyveen venettä noille jotka on mun käskyläisiä. Sydän täynnä rakkauta yhteen mieheen opetan niitä rakastamaaan yhtä jumalaa. Maisten nautintojen hurmaamana koitan näyttää niille että ne on kaikki turhuutta ja petosta. Mulla on just tarpeeksi voimaa kätkeä niiltä mun kaipaus, sitä kai on pidettävä armon työnä. Jos se ei saa mun aikomuksia hyviksi, se ainakin estää mua jauhautumasta jyviksi.

Ja siltikin on turha edes yrittää erottaa näitä kahta: ne jotka ei ole vanhurskaita on syntisiä, ja ne jotka hidastelee hyvän kanssa jää siitä jälkeen. Sitäpaitsi ei pitäisi olla muita motiiveja kuin rakkaus jumalaan. Voi vinde! mitä toivoa on sit mulla? Mun sekavuus johtu enemmän pelosta loukata miestä kuin suututtaa jumalaa, ja mä käytän vähemmän aikaa sen miettimiseen kuin edelliseen. Just niin, sun käsky vaan, eikä mikään oikee kutsumus lähetti mut tähän luostariin; mä koitin helpottaa sun oloa enkä pyhittää itseäni. Mä oon niin onneton! Mä revin itseni irti kaikesta mistä pidin; hautaan itseni elävältä; harjoitan mitä tiukinta paastoa ja kaikkia muita julmuuksia joita täällä tehdään; ruokin itseäni kyynelillä ja suruilla; ja tästä huolimatta en ansaitse mitään näillä harjoituksilla. Mun väärä hartaus on kauan pettänyt niin sua kuin muitakin, sä oot luullut että mä oon rauhoittunut vaikka mä oon häiriintyneempi kuin mä oon ollut ikinä. Sä uskottelit itsellesi että mä olin ihan omistautunut tälle hommalle, mutta mulla ei ollut muuta harrastusta kuin tää rakkaus. Tässä harhassa sä pyydät multa rukouksia - hitsi! mä tarvitsen niitä sulta! Älä oleta mitään mun hyveistä tai huolesta; mä horjun, tue mua sun neuvoilla; mä oon heikko, vahvista ja ohjaa mua sun ohjeistuksilla.

Oliko sulla mitään syytä kiittää mua? Kiitoksesta on usein haittaa niille joita kiitetään: salainen turhamaisuus syttyy sydämeen, sokeuttaa, ja peittää haavat jotka oli vasta puoliksi parantuneet. Viettelijä imartelee, ja samalla pilaa ihmisen. Rehellinen ystävä ei salaa mitään, eikä silittele haavaa, oikeestaan saa tuntumaan sen kipeemmältä, koska laittaa lääkettä. Mikset sä menettele näin mun kaa? Haluutko olla halpa vaarallinen liehittelijä? tai jos sä näät mussa jotain kehuttavaa, etkö pelkää, että turhamaisuus, joka vaivaa jokaista ainakin meistä naisista, pian tuhoo sen? Mut ei tuomita hyvettä ulkopuolelta, sillä muuten rikolliset kelpaa yhtä hyvin kuin herran valitut. Ovela huijari voi saada enemmän ihailua osakseen kuin intoileva pyhimys. Touché, osui ja upposi, vai mitä Abelard?

Ihmissydän on sokkelo, jonka reittejä on vaikee seurata. Sun ylistykset mulle on sitä vaarallisemmat, kun mä rakastan ihmistä joka niitä tarjoilee. Mitä enemmän mä haluun sua miellyttää, sitä helpommin mä uskon kiitosta jonka sä osoitat mulle. Mrr! ajattele mieluummin miten vahvistaa mun heikkoutta terveellisillä haukuilla! Sun pitäisi pikemmin epäillä kuin uskoa mun pelastukseen; sanoa että sun hyve perustuukin heikkouteen, ja et vaan ne saa seppeleen jotka on pinnistäneet kovimmin. Mut mä en edes tavoittele voiton seppelettä - mulle riittää vältellä vaaroja. On helpompi pysyä poissa tieltä kuin voittaa taistelu. Voitonpallilla on monta tasoa, enkä mä tavoittele korkeinta; jätän sen niille jotka on usein jo voittaneet. En koita valloittaa ettei mua voitettaisi; mulle on tarpeeksi onnea välttää haaksirikko ja päästä johkin satamaan. Taivas vaatii mua hylkäämään tän mun kohtalokkaan rakkauden suhun, mut voi helvetti! mun sydän ei koskaan suostu siihen. Moido.

Kirje 4 Heloiselta Abelardille

Rakas Abelard, - sä ehkä luulet et mä syytän sua vetelyydestä. Sä et ole vastannut mun viime kirjeeseen, ja taivaan kiitos, siinä kunnossa missä mä nyt oon, on helpotus että sä osoitat niin vähän kiinnostusta tunteisiin jotka kavalsin. Lopultakin Abelard sä olet menettänyt Heloisen iäksi. Kaikista niistä valoista huolimatta etten ajattelis muuta kuin vaan sinua, enkä saisi viihdytystä muusta, olen nyt karkottanut sut mun mielestä, mä oon unohtanut sut. Sä ihana ajatus rakastetusta jota kerran jumaloin, sä et ole enää mun onnen avain! Rakas Abelardin kuva! sä et enää vainoo mua, mä en enää edes muista sua. Ooh kuuluisuus ja ansio, mies joka vihollisista huolimatta on aikansa ihmemies! Oi lumoavat nautinnot mihin Heloise alistui - te olitte mun kiduttajia! Mä tunnustan mun häilyvyyden, Abelard, ihan punastumatta; opettakoon mun uskottomuuteni maailmalle ettei naisten lupauksiin ole luottamista - meidän mieli ja kielikin on niin muuttuvainen. Tää kiusaa sua, Abelard; tää tieto ulkoa voi sut yllättää; sä et koskaan kuvitellut että Heloise voisi olla petollinen. Sillä oli niin vahvat ennakkoluulot sun puolesta, ettet voi kuvitella miten aika voisi muuttaa niitä. Mutta pidä kiinni tuolista, mä aion nyt paljastaa sulle mun kaksinaamaisuuden, vaikka luulenkin että sä et moiti mua, vaan itket ilosta.

Kun mä kerron mikä kilpailija on tempaissut mun sydämen pois sulta, kiität mun mielenmuutosta, ja pyydät tätä kilpailija liimaamaan sen kii. Tästä sä jo arvaat että jumalahan se on joka vie nyt sulta Heloisen. Jep, mun rakas Abelard, nyt se antaa mulle sen mielentyyneyden jonka meidän kurjuuden kirkas muisto ennen esti. Just taivas joo! mikä muu kilpailija vois ottaa sulta mut? Voisitko kuvitella, että joku vaan, joku ihminen voisi kumittaa sut mun sisältä? Voisitko kuvitella mun vaihtavan jumalisen ja sivistyneen Abelardin kehenkään alempaan kuin jumalaan? Ei, must tuntuu et sä olet arvioinut mut oikein tässä kohtaa. Varmaan sä haluut tietää millä keinoin jumala sai aikaan näin suuren muutoksen? Kerron sulle, että saisit ihmetellä sallimuksen salaisia kiemuroita. Muutama päivä sen jälkeen kun sun vika kirje tuli mä sairastuin vakavasti (Joopa joo, aina tää sama deus ex machina näissä muinaisjutuissa); lääkärit jo luovutti mut kuolemalle. Silloin mun tunne, joka aina ennen oli tuntunut musta viattomalta, alkoi näyttää pahalta. Muistista tulvahti kuin filmissä (joojoo, anakronismi, mutta siltä se varmaan just tuntui) kaikki mun elämän menneet teot, ja mun täytyy tunnustaa että ainoo tuska jonka tunsin oli tunnontuska meidän rakkaudesta. Kuolema jota olin siihen saakka katsonut vain etäältä, häälyi nyt mun edessä kuin syntisillä. Aloin pelätä jumalan kostoa nyt kun olin lähempänä sitä, ja mua kadutti etten mä ollut ottanut kunnolla käyttöön armolahjoja. Ne hellät kirjeet jotka sulle kirjoitin, rakkaat keskustelut joita kävin sun kanssa, kiusas mua nyt yhtä paljon kuin ne oli ennen viehättäny. Voi Heloise-repukka, mä sanoin, jos on rikos lähteä tolla lailla hehkuttamaan, ja jos tämän elämän jälkeen siitä seuraa varma rangaistus, mikset sä vastustanut kunnolla tollaisia kiusauksia? Ajattele mitä kidutuksia on sulle varalla, kauhistu sua venttaavia helevetin koneita, ja muista samalla nautintoja joita sun eksynyt sielu piti niin hitsin hienoina. Äh! eikö vähän harmita että kieriskelit niin falskeissa huveissa? Lyhyesti, Abelard, kuvittele katumusta jota tunsin, niin et ihmettele lehmänkäännöstä.

Yksinäisyys on kestämätöntä ahdistuneelle mielelle; sen huoli kasvaa hiljaisuudessa, ja syrjäytyminen vaan lisää sitä. Siitä lähin kun olen ollut suljettuna näihin seiniin, en ole tehnyt muuta kuin itkeskellyt meidän vahinkoa. Tää luostari on kaikunut mun kiljunnasta, ja ikuiseen orjuuteen tuomitun kurjimuksen lailla olen kuluttanut päivät surun parissa. Sen sijaan että olisin toteuttanut loordin armollisen suunnitelman mua kohtaan, olen kapinoinut sitä vastaan, pidin tätä pyhää pakopaikkaa kauheeena vankilana, ja olen kantanut loordin iestä vasten tahtoa. Sen sijaan että olisin putsannut itseäni katumuksen harjoituksilla, olen vaan vahvistanut mun tuomiota. Fataali erehdys! Kardinaalimunaus! Mut Abelard, mä oon nyt repinyt silmiltä siteen joka sokaisi mut, ja jos mä nytkään voin yhtään luottaa omiin tunteisiin, musta on nyt tullut sun arvostuksen arvoinen. Sä et ole mulle enää muuta kuin se rakastava Abelard, joka aina pyrki yksityisiin hetkiin mun kanssa sumuttaen meidän vartijoiden silmät. Meidän onnettomuudet sai sut kammoamaan pahetta (ei ihme, kun et siihen enää itse kyennyt), ja sä heti omistit loput päiväs hyveelle, ja näytit alistuvan siihen pakkoon mielelläsi. Mä taas, joka olin herkempi, ja enemmän nautinnon perään (ja jolla oli paikat vielä kunnosssa) olin vitun kärsimätön tästä, ja olet kuullut miten paljon kannoin kaunaa sun kalttaajille. Oot nähnyt mun kaunan mun viime kirjeistä; tää se oli, varmasti, joka sai mun Abelardin, sut munattoman Hannibalin, mulle äkämystymään. Sä hermostuit mun valituksista, ja jos totta puhutaan, menetit toivon mun sielun pelastuksesta. Et voinut aavistaa että Heloise voisi voittaa noin vahvan tarpeen; mut olit väärässä, Abelard, mun heikkous, armon lihaksilla, ei estänyt mua tavoittamasta voiton seppelettä. Palauta mut siis sun hyviin kirjoihin; sun oma jumalisuus varmaan kehottaa sua siihen.

Mut mut: mikä salainen huoli nyt nousee mun sieluun - mikä loppuun ajattelematon tunne nyt nousee joka vastustaa mun lupausta olla huokailematta Abelardin perään? Voi taivas! eks mä ookkaan päihittänyt mun rakkautta? Heloise sä onneton! niin kauan kun sulla henki pihisee sun pitää nähtävästi rakastaa Abelardia, niin on päätetty. Itke vaan kurja ämmä, sillä tätä parempaa tilaisuutta siihen tuskin tarjoutuu. Mun pitäis kuolla surusta; armo oli jo kerran ohittanut mut, ja sit mä lupasin olla sille uskollinen, mut nyt mä olen taas kerran pettänyt lupaukseni, ja armo on taas uhrattu Abelardille. Tää pyhäinhäväistys kyllä jo saa kupin kaatumaan. Miten mä voin tän jälkeen enää toivoa et jumala aukasee mulle aarrearkkunsa, sillä mä oon ihan väsyttänyt sen. Aloin loukata sitä heti ekasta hetkestä kun näin Abelardin; onneton sielun veljeys sai meidät ryhtymään luvattomiin panopuuhiin, ja jumala lähetti roiston erottamaan meidät puukolla. Mä valitan tätä onnettomutta, mutta jumaloin sen syytä. Aargh! mun pitäisi pitää tätä onnettomuutta taivaan lahjana, se ei hyväksynyt meidän liittoa ja erotti meidät, ja mun pitäisi pinnistää et saisin mun tunteen loppumaan. Eikö olis paljon parempi jos unohtaisin kokonaan sen kohteen, enkä jättäisi mieleeni mitään muistoa joka on fataali mun rauhalle ja pelastukselle? Herra varjele! pitääkö Abelardin kummitella mun ajatuksissa iän kaiken? Enksmä koskaan pääse vapaaksi lemmen kahleista? Mut ehkä mä pelkään ihan turhaan; ohjaahan hyve nyt kaikkia mun akteja ja ne on kaikki armon huostassa. Siis pelko pois, Abelard; ei mulla enää ole noita tunteita joiden kuvaaminen mun kirjeissä sai sut niin hermoksi. En mä enää yritä, kertomalla noista hyvistä hetkistä jotka rakkaus meille jakoi, herättää mitään syyllistä tunnetta jota sä voisit tuntea mua kohtaan. Mä vapautat sut kaikista sun valoista; unohda rakastajan ja aviomiehen tittelit ja jätä vaan toi iskä. Mä en odota sulta enää muuta kuin lempeitä nuhteita ja kirjeitä jotka pitää yllä rakkauden loimua. En vaadi sulta muuta kuin hengellistä neuvontaa ja terveellistä kuria.

Koskemattomuuden polku, niin okainen kuin onkin, näyttää musta silti hyvältä, jos vaan saan kulkea sun saappaiden jäljessä. Sä löydät mut aina täältä sun kintereiltä. Mä luen suuremmalla mielihyvällä kirjeitä jossa sä ylistät hyveen etuja kuin koskaan niitä joilla sä taitavasti pistit muhun naintihalun myrkkyä. Et voi nyt enää mulle vaieta tekemättä rikettä. Kun mulla oli niin kova rakkauden hätä, ja mä painostin sua niin kovasti kirjoittamaan mulle, kuinka monta kirjettä sain kirjoittaa ennen kuin sain edes yhtä takaisin? Sä kielsit multa mun kurjuudessa mun ainokaisen lohdun, koska pidit sitä vaarallisena. Sä yritit tylyttämällä pakottaa mut unohtamaan sut, enkä mä sinänsä syytä sua, mut nyt sulla ei ole mitään pelättävää. Tää hyvän onnen sairaus, jolla sallimus mut nujersi, on tehnyt sen mitä ihmisten ponnistukset ja sun julmuus turhaan yritti. Nään nyt miten turhaa oli meidän rakkaus, johon me luotettiin kuin johkin ikuiseen. Kyllä siitä tuli sitten paljon harmia!

Ei hyvä herra, maan päällä ei ole muuta nautintoa kuin hyveen antama. Kaikkien maisten ilojen keskellä sydäntä pistää, se on rauhaton ja levoton kunnes se pysähtyy suhun. Miten paljon mä oonkaan kärsinyt, Abelard, niin kauan kun mä koitin pysytellä elossa luostarissa niillä eväillä jotka oli tuhonneet mut maailmassa? Vihasin seiniä jotka ympäröivät mua; tunnit tuntui pitkiltä kuin nälkävuodet. Kaduin tuhannesti että olin haudannut itseni tänne. Mut sen jälkeen kun armo avas mun silmät on kaikki muuttunut; yksinäisyys tuntuu kivalta, ja tän paikan rauha on vuotanut mun sydämeen. Tyytyväisenä että hoidan hommani tunnen iloa joka ylittää kaiken sen minkä rikkaus, komeus tai aistillisuus vois mulle tarjota. Mun tyyntymys on kyllä käynyt mulle kalliiksi, sillä se maksoi mun rakkauden; tein ihan väkisten tän uhrauksen joka tuntui ennen mahdottomalta. Mut jos mä oon vihdoinkin päässyt susta eroon, älä mustasukkaile; jumala jonka ois aina pitänyt omistaa mut on nyt mun sisässä sun sijasta. Ole tyytyväinen että voit vielä nussia mun mieltä, sitä sä et koskaan menetä; ja mä saan aina salaista mielihyvää kun ajattelen sua, ja must on hienoa totella säääntöjä jotka sä mulle teet.

Hei just nyt mä sain kirjeen sulta, mä luen sen ja vastaan samantien. Sä näät mun vastauksen nopeudesta et sä olet aina mulle rakas.

Sä moitit mua hyvin auliisti etten ole kirjoittanut uutisia; mun sairauteni selittäköön sen. Mä en jätä käyttämättä mitään tilaisuuksia sun muistamiseen. Kiitos vaan kun sanot että mun vaikeneminen on sua hermostuttanut, ja mun terveyttä koskevasta huolenpidosta. Sä siis olet aika huonossa hapessa itse, ja äsken luulit jo et tulee noutaja. Kylläpä sä julma mies kerrot kylmästi uutisen jonka tiedät huolettavan mua. Kerroinhän mä edellisessä kirjeessä miten mua masentais jos sä kuolisit, ja jos sä yhtään välität musta, sä vähän hellität noita harjoituksias. Mähän tarviin sun neuvojas, ja siksi sun pitäis pitää huolta itsestäs; - mut en mä viitsi väsyttää sua nalkuttamalla. Sä toivot ettei me unohdeta sua meidän rukouksista; No jo, Abelard kulta, voit olla varma että tää tiimi on sun takana; se omistautuu sulle etkä voi epäillä sitä unohtamisesta. Sä oot meidän iskä ja me ollaan sun tyttöjä; sä oot meidän opas, ja me alistutaan sun ohjaukseen ihan varmoina et sä oot kunnon veijari. Sä käsket, me totellaan; sä juhlit, me pakataan. Me toteutetaan pilkuntarkasti mitä sä oot käskenyt. Me ei ruoskita itseämme enempää kuin sä suositat, ettei olla virkaintoisia ja ylitetä normia. Sanalla sanoen, mikään ei ole oikein ilman Abelardin leimaa. Kerrot yhtenä hämmennykseen aiheena että jotkut meidän siskoista on huonoja esimerkkejä, että ne ei yleisesti ottaen ole tarpeeksi tiukkoja. Näyttäks tää sulta oudolta kun tiedät millä jengillä luostarit täyttyy nykyaikana? Kysyykö iskät tyttäriltä onko ne kiinnostuneita ennenkuin ne sulkee ne kiven sisään? Eikö oma etu ja maan tapa oo niiden ainoo ohjenuora? Siksi luostareissa on paljon poppoota joilla on joku kohujuttu takana. Mut kerropa tarkemmin mitä väärinkäytöksiä on sun korviin kiirinyt, ja neuvo miten mä korjaan ne parhaiten. Mä en ole ite havainnut mitään löyhiä kuminauhoja; kun löydän, niin kiristän ne kyllä. Mä teen tarkastuskierroksen joka ilta, ja lähetän karkulaiset takaisin huoneisin; sillä muistan kyllä mitä seikkailuja tapahtui taannoin Pariisin konventeissa.

Sun kirjeen lopussa on yleistä marinaa sun onnettomuudesta ja et toivot et kuolema lopettais sun munattoman elämän. Miten noin suuri nero kuin sä ei voi nousta onnettomuuden yläpuolelle? Mitä maailma sanoisi jos ne lukis sun mulle lähettämät kirjeet? Uskoiskohan ne sun luostarielämän jaloihin tarkoitusperiin, vai ajattelisko vain että sä vetäydyit sinne nuolemaan kelliesi arpia? Mitä sun oppilaatkin sanoisi, jotka on tullut niin pitkän matkan takaa, ja pitää sun ankaria luentoja parempina kuin maallista elämää, jos ne huomais että sä ot salaa sun ex-kassiesi orja, ja samojen heikkouksien uhri joista sun säännnöt suojaa niitä? Tää Abelard, jota ne niin paljon ihailee, tää suuri johtaja, menettäisi maineensa ja siitä tulis sen oppilaiden pelle. Jos nää syyt ei riitä sua rauhoittamaan, vilkaise vähän tänne päin ja ihaile päättäväisyyttä jolla mä suljin itteni tänne ihan vaan sun pyynnöstä. Mä olin nuori kun me erottiin ja (jos mä kehtaan uskoa mitä sä aina vakuutit) oisin kelvannut kenelle tahansa. Jos mä olisin halunnut melaa keneltäkään muulta kuin just sulta, muut miehet olis mielellään lohduttaneet mua sun puutteessa. Tiedät mitä mä oon tehnyt, anteeksi että hieron tätä, mä muistelen mielelläni vieläkin sun rakkaudenvakuutuksia. Mä kuivasin sun kyynelet pusuilla, ja kun sä olit kyvytön, mä uskalsin enemmän. Voi voi, jos sä olisit rakastanut herkemmin, mun valat, mun huippuhetket, mun hyväilyt olis kyllä vakuuttaneet sut. Jos sä oisit nähnyt mun vähitellen viilenevän sulle, sulla ois ollut syytä huoleen, mut sä et koskaan saanut multa enemmän rakkautta kun sen jälkeen kun sulta meni kassit.

Älä siis enää viiti marista, Abelard kulta, tolla lailla kohtalolle, sä et ole ainoa jolta on mennyt killuttimet, ja sun pitäsi unohtaa jo tää kohtalon kova kolhaisu. On se nyt häpeä ettei filosofi voi sulattaa mikä oisi voinut sattua kelle vaan. Kato musta esimerkkiä; mä sain syntyessäni kovat halut, mä joudun päivittäin taistelemaan tunteiden kanssa, ja iloitsen kun saan ne järjen hallintaan. Miten tälläinen heikko luonne joutuu vahvistamaan vahvempaansa? Mut nyt mä meen liian pitkälle. Näinkö mä kirjoitan mun kultu Abelardille? Sille joka noudattaa kaikkia saarnaamiaan hyveitä? Jos valitat onnen arvasta, se ei ole niinkään että tunnet sen iskut, vaan koitat osoittaa vihollisilles kuinka moitittavia ne on kun ne satutti sua. Jätä ne rauhaan Abelard, anna niiden kiehua omassa liemessään, jatka sä sun yleisöjen hurmaamista. Löydä ne sivistyksen aarteet jotka taivas näyttää varanneen vaan sulle; sun viholliset jotka sä häikäiset sun järkeilyllä tulee lopulta kyllä järkiinsä. Voi että sä olisit onnellinen jos saisit koko maailman vakuutetuksi sun oikeassa olosta, niinkun mä jo oon. Kaikki myöntää sun fiksuuden; sun pahimmat vastustajatkin tunnustaa, että sä tiedät kaiken mikä on inhimillisesti tiedettävissä.

Rakas ukkokulta (käytän tätä nimitystä viimeisen kerran), enkö enää koskaan saa nähdä sua hengissä? Enks mä saa edes halata sua ennenkun sä kuolet? Hei mitäs tuli sanotuksi Heloise? Tajuutko mitä sä haluat? Voisitko katsoa noihin säkenöiviin silmiin muistamatta helliä katseita niistä, jotka oli sulle niin kohtalokkaita? Voisitko nähdä Abelardin leijonamaisen ilmeen olematta mustasukkainen kaikille jotka näkee noin komeen kaverin? Sen suuta ei voi katsoa haluumatta sitä pussata; siis kukaan nainen ei voi katsoa Abelardia joutumatta vaaraan. Älä siis pyydä saada nähdä Abelardia; jos sen muisto on aiheuttanut sulle niin paljon harmia, Heloise, miten paljon tulisi sen näkemisestä? Mitähän haluja taas sussa heräisi? Miten voisit pitää halus kurissa nähdessäs niin makeen ukkelin?

Kerron sulle mikä on musta mukavinta täällä eläkkeellä; kun olen kuluttanut päivän ajatellen sua, täynnä tätä alas painettua ajatusta, menen nukkumaan. Sillä öisin Heloise, joka ei kärsi ajatella sua päivisin, rentoutuu mielikseen sua katsomaan ja kuulemaan. Silloin mun silmät liimautuu suhun! joskus sä kerrot sun salaisista huolista, ja mun mieli tuntee surua, joskus unohdat sun vihamiehet ja painat mut lähelles ja mä antaudun sulle, ja meidän sielut, joilla on sama tunne, tuntee myös saman nautinnon. Mutta voi, iloiset unet ja hellät kuvitelmat, miten nopeesti te katootte! Mä herään, avaan silmäni enkä näe Abelardia: ojennan käteni halatakseni häntä ja hän ei ole siinä; itken, ja se ei kuule mua. Tosi hölmöä mun on kertoa mun unistani sulle, joka et välitä sellaisista huvituksista. Mutta Abelard, etkö koskaan näe Heloisea sun unissa? Miltä se näyttää niissä? Puhutko hänelle yhtä hellästi kuin ennen, ja oletko iloinen vai pahoillasi kun heräät? Anteeksi Abelard, anna anteeksi harhaiselle rakkaalle. En mä voi enää odottaa sulta sitä eloisuutta mikä oli sulle ominaista ennen, enkä voi vaatia että meidän halut kohtaavat. Me on sidottu itsemme ankariin sääntöihin, joita pitää seurata ilman mukinoita. Ajatellaan vaan näitä tehtäviä ja meidän sääntöjä, ja käytetään hyvin hyväksemme pakkoa joka pitää meidät erossa. Sinä Abelard päätät sun kurssit ja sun juoksun onnella; sun halut ja pyrkimykset ei estä sun pelastusta. Mut Heloisen pitää itkeä, sen pitää surra ikuisesti tietämättä, kelpaavatko sen kyynelet pelastuksen pantiksi.

Olisin halunnut lopettaa tän kirjeen kertomatta mitä täällä tapahtui pari päivää sitten. Nuori nunna joka oli pakotettu luostariin ilman kutsumusta siihen karkasi jollain ilveellä, en tiedä miten, ja pakeni Englantiin yhden herrasmiehen mukana. Olen käskenyt koko talon salata tän jutun. Voi Abelard! Jos sä olisit täällä näitä juttuja ei tapahtuisi, sillä kaikki siskot jotka hurmaantuis sut nähdessään ja kuullessaan, eivät ajattelisi kahdesti vaan noudattaisivat sun sääntöjä ja ohjeita. Se noviisi ei olisi ikinä tehnyt noin rikollista suunnitelmaa kuin rikkoa valansa, jos sä olisit ollut täällä kehottamassa kuuliaisuuteen. Jos sun silmät vahtis meitä, kaikki olis viattomia. Kun me liukastutaan sä nostaisit meidät pystyyn ja tukisit neuvoillas; me marssittaisiin varmajalkaisina lampaina hyveen kaitaa tietä. Alan huomata että musta on ihan liian hauskaa kirjoittaa sulle; mun pitäis polttaa tämäkin kirje. Siitä näkee että mulla on vielä ihan liikaa tunteita sua kohtaan, vaikka yritin aluksi vakuuttaa sut ettei niin ole laita. Mä tunnen joskus armon, joskus himon laineita, ja vuorotellen annan periksi kummallekin. Sääli mua Abelard, ja tilaa johon sä olet mut saattanut, ja tee mun viime päivistä tääällä yhtä levollisia kuin ne ensimmäiset oli ahdistuneita.

Kirje 5 Abelardilta Heloiselle

Älä kirjoita mulle enää Heloise, älä kirjoita yhtään kertaa; on aika lopettaa nää viestit, jotka pilaa meidän katumuksen vaikutuksen. Me vetäydyttiin maailmasta putsataksemme itsemme, mut tämmöisellä kristillisen moraalin vastaisella käytöksellä me vaan suututetaan jeesus kristusta. Ei viiti enää petkuttaa itseämme muistellen entisiä herkkuhetkiä, se vaan tekee meidän elämästä levotonta ja pilaa yksinäisyyden siivot namuset. Käytetään hyväksemme näitä ruoskintajuttuja eikä enää muistella rikoksiamme kesken rangaistuksen viuhinaa. Kuoletetaan liha ja kastike, tiukkaa paastoa, jatkuvaa yksinäisyyttä, syvää ja pyhää mietiskelyä, ja lujaa jumalan rutistusta, niin vanhat rikkeet unohtuu.

Koitetaan viedä uskonnollinen perfektionismi ihan tappiin. On kaunista kun löytää kristillisiä mieliä jotka on niin irti maasta, luojan luomista ja itsestäänkin, että ne näyttävät levitoivan erossa ruumiista missä ne on kiinni, ja käyttää ruumista vaan orjana. Me ei voida koskaan päästä jumalan tasolle. Miten paljon me yritetäänkin, me jäädään aina takatuhdolle, me ei edes tajuta kuinka paljon. Toimitaan vaan jumalan kunniaksi välittämättä muista luomista tai edes itsestämme, ei välitetä omista haluista tai muitten toiveista. Jos me oltaisiin aina sellaisia, niin mä voisin ihan hyvin tulla asumaan Parakleteeseen, josta mä olen pitänyt tarkkaa huolta ja sitä koko ajan tuhannesti siunannut. Mä opettaisin sitä mun omilla sanoilla ja animoisin sille esimerkkiä; stalkkailisin mun siskojeni elämää, enkä komentaisi mitään mitä en itse voisi pitää: käskisin teidän rukoilla, mietiskellä, ja tehdä työtä, ja pitämään hiljaisuuden lupauksen; ja mä itekkin rukoilisin, duunailisin, tuumailisin ja oisin enimmäkseen hiljaa.

Ja jos mä joskus puhuisin niin vaan nostaakseni teidät ylös kun te lankeette, vahvistaakseni teitä kun ootte jälleen heikkoja, valaistakseni teidän pimeitä päitä, aina kun pimeys teidät yllättää. Mä lohduttaisin teitä kun hyveen harjoitus tuntuu liian ankaralta; mä kohtuullistaisin teidän virkaintoa, ja silittelisin teidän hyveitä sopivan oloisiksi: mä osoittaisin mitä tehtäviä teidän pitää toimittaa, ja rauhottaisin epäilyksiä joita teidän järjen hataruus voisi nostattaa. Se olisi kivaa. Mä olisin teidän mestari ja iskä, ja hämmästyttävän taitavasti olisin eloisa tai hidas, hellä tai ankara, aina sen mukaan mitä eri luonteet vaatisivat, jotta saisin ne kaituksi kaitaa polkua kristilliseen nirvanaan.

Mut ei, nyt mun turhamainen mielikuvitus taas vie mua kuin litranmittaa. Voi Heloise, miten kaukana me ollaankaan oikeasta mielenrauhasta! Sun sydän vielä palaa roihulla jota et saa sammutetuksi, ja mun on täynnä hätää ja levottomuutta. Älä luulekaan Heloise, että mä nautin täällä täydellistä lepoa; mä avaan nyt viimeisen kerran sulle sydämeni; - mä en ole vieläkään ihan irti susta, ja vaikka mä taistelen mun sua kohtaan tuntemaani hellyyttä vastaan, niin kaikista yrityksistäni huolimatta mä koen liian voimakkaasti sun surut ja haluisin jakaa ne. Sun kirjeet on tosiaankin liikuttanut mua; en voi lukea kylmänä sun rakkaan käden raapustamia kirjaimia! Mä huokaan ja itken, ja kaikki mun järki tuskin riittää kätkemään mun heikkouden mun oppilailta. Tää, Heloise parka, on Abelardin kurja olotila. Maailma, joka on yleensä väärässä joka asiasta, luulee että mä olen päässyt rauhaan, ja luullessaan et mä rakastin sua vaan aisti-ilon tähden, et mä oon nyt unohtanut sut. Ja vitut! Ihan väärin meni! Ihmiset oli kyllä oikeassa kun sanoivat et kun me erottiin, mä menin luostariin häpeestä ja surusta. Mut se ei ollut, kuten tiedät, kunnon katumusta siitä et oisin jotenkin loukannut jumalaa, mistä mä keksin tän ajatuksen. Mutta mä pidän meidän kurjuutta sallimuksen salaisena merkkinä että se tahtoo rankaista meitä; ja pidän Fulbertia vaan jumalan koston välikappaleena. Armo veti mut houruintaloon missä olisin vieläkin jos mun vihollisten raivo ois sen sallinut; mä olen kestänyt niiden vainon, varmana että jumala ite usutti ne mun kimppuun mun puhdistukseksi.

Kun se näki että mä olin oikeen tottelevainen, se antoi mun perustella mun doktriinin; mä julkaisin sen ja osoitin lopulta että mun usko ei ollut vaan ortodoksista, van ihan vapaa myös omaperäisyyden synnistä.

Olisin onnellinen jos mun ei tarvis pelätä mun vihollisia, eikä olis muita esteitä mun pelastukselle kuin niiden pahat puheet. Mut Heloise, sä saat mut vapisemaan, sun kirjeet todistaa että sä olet maisen rakkauden kynsissä sen orjana, mut josset sä pääse sen yli, sä et pelastu; ja mitä osaa mun nyt pitäis esittää tässä farssissa? Haluisitko et mä tukehdutan mun pyhän hengen tulen? Pitäiskö mun sua rauhottaaksesi kuivata noi kyyneleet mitkä paha henki panee sut tiristämään - onks tää mun mietintöjen palkinto? Ei, ollaan kovempia meidän päätöksissä; me ei menty luostariin muuten kuin vaan valittamaan syntejä ja päästäksemme lopuksi taivaaseen; annetaan siis olla ja heittäydytään jumalan laskuvarjon varaan.

Alku on tietty aina vaikeaa, mutta lopussa luojan kiitos seisoo (siis ainakin jos on kassit). On hienoa rohkeasti aloittaa akti, ja kunnia kasvaa suhteessa siihen miten vaikeat on vastukset. Meidän pitäisi siis selvitä urheasti kaikista vastuksista jotka estää meitä kristillisten hyveitten käytössä. Luostarissa miehistä otetaan mittaa kuin kullista uuneissa. Kukaan ei kestä siellä kauaa ellei ne vedä kiltisti loordin iestä.

Yritä siis edes katkoa noi häpeän kettingit jotka pitää sut kiinni lihassa, ja jos insh'allah sulle käy niin hyvin että pystyt siihen, pyydän sua muistamaan mua rukouksissa. Koita kaikin voimin olla taivaan mallikansalainen; se on vaikeaa, sen myönnän, muttei mahdotonta, ja mä uskon sun voittoon koska sä oot niin oppivainen. Jos ekat yritykset lässähtää, elä hellitä, se olisi pelkuruutta; sitä paitsi muista että sun pitää tosissaan pinnistää, sillä sulla on vastassa tosi paha vihollinen, koitat sammuttaa metsäpaloa, kesyttää sun rakkaimmat tunteet. Sun pitää taistella sun omia haluja vastaan, ettei sun mätä luonne paina sua alaspäin. Sulla on ovela vastustaja, joka käyttää kaikki keinot sun viettelyyn; ole aina valppaana. Niin kauan kuin me eletään, meitä kiusataan; siks yks Jansson niminen iso pyhimys kai sanoikin: ihmisen elämä on yhtä kiusausta: piru, joka hain lailla ei nuku koskaan, vaan ui koko ajan meidän keskessä yllättääkseen meidät joltain suunnalta, päästäkseen meidän sisään ja tuhotakseen meidät sisältäkäsin. (Siis vähän niinkuin mä tein sulle.)

Vaikka kuinka täydellinen olisi, voi langeta kiusaukseen, ja hyödylliseenkin sellaiseen. Eikä ole ihme ettei siitä koskaan vapaudu, koska kiusauksen lähde on sussa itsessä; tuskin yhdestä pääsee niin toinen alkaa ahdistaa. Se on aatamin perikunnan osa, niillä pitää olla aina jotain kärsittävää, koska ne on tulleet alas puusta ja menettäneet kädellisen onnensa. Turhaan luuulemme että pääsemme kiusauksesta edes karkuun juoksemalla; ellei kärsivällisyyttä yhdistä nöyristelyyn, turhaaan kidutetaan itseämme. Ei kannata yksin yrittää, on paras pyytää apu yläkerrasta.

Pysy kurssilla, Heloise, kolme sanaa vaan, luota jumalaan; sitten ei tule niin paljon kiusauksia: kun niitä tulee, niistä ne heti alussa - älä anna niiden pesiä sun sydämeen. Paranna tauti, sanoi ykskin antiikin heppu, kun se alkaa, sillä sit kun se on vauhdissa, lääkkeet ei enää tehoa. Kiusauksillakin on asteita, ne on alussa vaan ajatuksia, eikä vaikuta vaarallisilta; mielikuvitus ei haista vaaraa; nautinto kasvaa, me vatvotaan sitä asiaa, ja lopuksi annetaankin periksi.

Läpytätkö nyt Heloise mun idealle et sä lähtisit pyhimysten kelkkaan? Saaks sä mun sanoista mitään iloa katumisen harjoituksiin? Eiks sua kaduta sun sekolut, etkö sä haluisi kuin kristuksen huora pestä sun pelastajan jalat kyynelilä? Jos sulla ei ole vielä näitä palavia toiveita, rukoile et sä saisit ne. Mä en koskaan lakkaa suosittamasta sua johtoportaalle mun rukoksissa, ja pyydän herroja auttamaan sua sun suunnitelmassa kuolla pyhänä (jos hyvin käy jo ensi pyhänä). Sä oot sanonut heido maailmalle, ja mikä sua enää pitäisikään siellä? Nosta katse aina tonne ylöspäin siihen jolle olet pantannut elämäsi. Elämä täällä murheen laaksossa on paskamaista; ihan nää elämän välttämättömyydet kuten kusella käynti on tuskaisaa vammaiselle pyhimykselle. Loordi, sanoi kuninkaallinenkin profeetta, siis ennustajakunkku, vapauta mut välttämättömyyksistä. Monet on ressuja jotka ei edes tiedä sitä; ja silti ne on vielä ressukampia jotka tietää kurjuutensa eivätkä silti voi vihata tätä menoa. Ihmiset on hulluja kun ne paneutuu maallisiin asioihin! Ne kyllä sit huomaa virheensä kun on liian myöhäistä. Tosi pyhimykset ei erehdy silleen; ne vapautuu aistinautinnoista ja himoitsee vaan ylös taivaaseen.

Älä anna sen harmittaa, Heloise, vaan ala jo; pane sun pelastussuunnitelma täytäntöön viivytyksittä; kyllä sä vielä ehdit kuiville kun pidät kiirettä. Lemmi jesseä, ja halveksi itseäsi sen sijasta. Se tulee sun sisään ja on sun huokausten ja kyynelten ainoo kohde; älä etsi muuta lohtua kuin se. Jos et pääse musta vapaaksi (ei tosin ihme, mähän on niin ihana), niin sä lankeet mun mukana; mut jos sä jätät mut ja liimaudut siihen, niin sä oot hyvässä veneessä. Jos pakotat loordin heittämään sut oman onnes nojaan, sulle käy köpelösti; mut jos sä olet uskollinen sille, niin iloa löytyy kyllä. Magnaleenakin itki kun luuli jo et jeesus oli sen jättänyt, mut Martta sanoi, kato hei, loordilla on sulle asiaa. Ole hiljainen ja halukas, ketterä ja kurvikas, vastaa joka kutsuun, niin jeesus tulee. Ja hei Heloise, tässä olis vielä muutamia ohjeita: sä olet teidän yksikön esimies, ja siellä on privaattipotilaita ja toisia jotka johtaa muita; ensinmainitut hoitaa vaan omaa pelastusta, ja niiden ei tarvitse noudattaa kaikkia hyveitä niin näkyvästi, mut ne jotka on alipäällystöä niiden pitää näyttää muille esimerkkiä ja tehdä niin hyvin kun vaan pystyy. Muista tää, ja seuraa sitä, niin että sun koko elämästä tulee hyvän abbedissan rautalankamalli.

Jumala ihan tosissaan tahtoo meidän selviävän, ja on tehnyt kaiken niin helpoksi kuin pystyy. Vanhassa sopimuksessa lukee taulukoissa mitä kaikkea se meiltä vaatii, ettei mene aikaa etsiessä oikeata pykälää. Uudessa sopimuksessa on poikkeuspykälä, jotta ei koskaan tartte ihan luovuttaa; ainahan voi tärpätä, armo käydä oikeudesta, kun osaa just oikeeseen aikaan kääntää kelkkansa. Eikä siinä kaikki! se on valinnut joukosta aina jotakin erityisen eteviä miehiä (juu, se sanoi kyllä meitä miehiä), jotka esimerkillään innostaa muita tekemään velvollisuutensa. Tähän hän on sittemmin valinnut myös muitakin ikään, sukupuoleen tai kuntoon katsomatta. Koita siis yhdistää persoonaasi kaikkien noiden esikuvien hyviä puolia. Ole puhdas kuin neitseet, ankara kuin ankoriitti, innokas kuin pastori tai piispa, ja sitkeä kuin halstarilla käristetty marttyyri. Ole eksakti kuin matemaatikko, täytä koko ikäsi kaikki pyhän ja valistuneen esimiehen vaatimukset, niin sitten kuolema, jota muut enimmäkseen kauhistelee, tuntuu susta ihan helpotukselta.

Pyhimyksen kuolema, sanoo profeetta, on jumalasta mukavaa. Eikä ole vaikea nähdä miksi niiden kuolema on siitä mukavampaa kuin syntisten. Mulla on kolme pointtia mitä profeetta ehkä tällä tarkoitti. Ekakskin, koska ne alistuu sen tahtoon; toiseks, koska ne voi jatkaa hyvää työtä siellä ylhäällä, ja kolmanneksi, koska ne pärjää pirulle.

Pyhimys joka on tottunut kumartamaan jumalalle kuolee ihan mielellään. Se odottaa iloisena (sanoo Tri Gregorios) tuomaria, joka varmasti antaa sille hyvät pisteet. Sitä ei pelota jättää tää kurja loukko ja mennä salin puolelle. Toisin on syntisellä, sanoo sama kirkkoiskä, se pelkää, ja syystä, se kauhistuu jo ekaa taudin oiretta; kuolema on sille kamalaa koska se pelkää pahan tuomitsijan tuloa; ja koska se on niin usein murjonut teidän armoanne, ei se nää mitään ulospääsyä kostotoimista.

Pyhimyksillä on myös tää etu syntisäkkeihin verrattuna, että koska ne on tutustuneet sääntöihin jo elinaikana ja tehneet mielikuvaharjoituksia, niillä on habaa millä päihittää piru, ja sitten kun tulee aika kuolla, ne helposti voittaa pääsylipun ikuisuuteen, pääsee siunattuun lopulliseen yhdyntään luojansa kanssa.

Toivon tosiaan Heloise, että kun olet kyllin pahoitellut aiemman elämäsi väärinkäytöksiä, sä kuolet oikeen miellyttävän vanhurskaan kuoleman. Aah, onneks meitä on vähän jotka päästään siihen! Ja miksi? Koska on niin vähän niitä jotka rakastaa ristuksen ristiä. Kaikki haluis pelastua, mut harvat viitsii nähdä riittävästi vaivaa. Vaikka me voidaan pelastua ihan vaan ristin avulla, miks ihmeessä kieltäytyä kantamasta sitä vähän matkaa? Kantohan pelastajakin sitä jonkun matkaa (vaikka sitäkin kyllä autettiin, ei se ollut mikään muskelimasa itsekään), se kuoli meidän puolesta (no, kyllähän mekin vielä kuollaan, mut se on eri asia), niin miksei mekin kanneta sitä ja haluta kuolla? (Ei jessekään nyt varsinaisesti iloiselta vaikuttanut ennen kuolemaansa, vaikka lopuksi sille kävikin paremmin kuin hyvin.) Kaikilla pyhimyksillä on ollut kurjaa, ja pelastusmiehelläkin oli jotain kurjuutta enimmän aikaa (paitsi ehkä Kaanaan häissä, ja muutamissa muissa bileissä, Magdaleenan seurassa). Älä siis luule pääseväsi liian helpolla. Risti, Heloise hyvä, on aina käsillä, älä marise vaan ota se vastaan iloisella naamalla, muuten se tuntuu painavalta eikä siitä ole sulle vastaavaa hyötyä. Mut jos sä kannat sitä reippaasti vaikka tiukka mutru huulessa, niin näistä kärsimyksistä kasvaa luottamusta, josta löydät lohtua. Kuuleppas mitä sanoo pelastusmies: lapsi, kiellä itsesi, älä mua, ota ristisi ja tule perässä. Äh Heloise, mitä epäilet? Eiks tää kuulosta susta hyvältä diililtä? Eiks näin ystävällinen tarjous vakuuta sua? Varo Heloise, ettes torju tätä toista puolisoa joka vaatii sua, se on pelottavampi kuin mäkään olin. Jos se suuttuu suhun ja sun kiittämättömyyteen, sen rakkaus muuttuu kiukuksi ja se kostaa sulle. Miten sä kestät sitten sen tuomiota lautakunnan edessä? Se syyttää sua sen armon halveksunnasta, ja näyttää sulle omat haavansa. Mitäs siihen sanot? Se on sitten leppymätön, se sanoo sulle: mene ylpistelijä, ja pala ikuisessa hellassa. Mä eristin sut maailmasta, virutin sut yksinäisyydessä ja sä et äänestänyt mun suunnitelman mukaan. Mä koitin parhaani pelastaakseni sut, mut sä vaan itsepäisesti munasit itsesi, antaa vetää sitten vaan tonne vasemmalle vuohten joukkoon.

Hoohoo jaajaa Heloise, estä tää ikävä lopputulos, ja elä siivosti, että vältät syntisille varatut rangaistukset. En tässä tohdi enkä ehdi kuvata kaikkia noita hirveitä kidutuksia, jotka seuraa syntisestä seeveestä. Mua itseäni hirvittää kun kuvitttelen niitä. Ja kuitenkaan, Heloise, mäkään en osaa kuvitella mitään yhtä kauheaa kuin ne oikeet kidutukset, täkäläinen tuli on vaan heikko heijastus siitä mikä siellä roihuaa. Ihan luettelemattakin tuomittujen loputtomia kipuja, niistä on eri kurjaa olla eri paikassa kuin jumala. Miten kukaan joka uskoo tähän uskaltautuu syntihommiin? Hui! uskallettaisko me uhmata sua siellä ylhäällä? Vaikka taivaan ilot ei ketään vakuuttaisi, niin joutumisen tollaseen kurjuuteeen luulis riittävän pelotukseksi, ettei ruveta sille yhtään niskuroimaan.

En edes kyseenalaista sitä Heloise, ettet sä ryhtyis tästä lähin ihan tosissaan hommaamaan tota pelastusta; tän pitäs olla sun ykkösasia. Hylkää mut siis lopullisesti sun sydämestä - tää on paras neuvo jonka mä kykenen sulle antamaan, sillä syyllisesti rakastetun persoonan muistelu ei voi kuin vahingoittaa taivasasiaa, miten pitkälle olisikin päästy hyveen tiellä. Kun olet saanut sammutetuksi sun epäterveen kiinnostuksen muhun, muiden hyveiden harjoitus käy helpoksi; ja kun lopulta sun koko elämä noudattaa kristillisiä sääntöjä, sä olet ihan kypsä heittämään jo lusikan nurkkaan. Sun sielu lehahtaa iloisesti ruumiista ja suuntaa lennon kohti taivasta. Siellä sä meet itsevarmana pelastusmiehistösi eteen, sulle ei lueta lakia tuomiolla, vaan kuulet kun pelastaja sanoo: tule mukaan, meillä on täällä tosi kivaa, soitellaan harpulla ja laulellaan virsiä, heitetään rengasta sädekehillä pilven päällä, ja muuta sellasta.

Terve menoa, Heloise, tää on sun rakkaan Abelardin ja sen jumalan viimeinen sana sulle: valitamme aiheuttamaamme vaivannäköä. Viimeisen kerran: noudata hyvää sanomaa, tai oikeammin siihen liittyviä vakuutusehtoja. Taivaan poika suokoon, että sun sydän, joka niin kiltisti otti vastaan mun rakkauden, nyt ottaa vastaan tänkin hullutuksen. Toivon tosiaan että sun mielessä aina väikkynyt harhakuva rakastavasta Abelardista nyt edes muuttuisi kuvaksi tosi nolosta Abelardista; ja toivon että itket yhtä monta kyyneltä omasta puolestasi kun turhaan itkit mun munattoman takia.

Rotat häkissä

Nurkkaan ahdistettu rotta puree Kuopiossa.
Tekee hyökkäyksen amikseen, vaikka sisältä.
Ahtaus ja näköalattomuus kait ahistaa.
Amisviiksi väpättää, miekka heilahtaa.
Amispimu juoksee pakoon korkokengissä,
Kengät lenksottavat hidastaen menoa.
Tyttö huutaa: en tahdo vielä kuolla.
Miekkailijalle taisi riittää tätä elämää.
Naisten on niin helppoa, miesten vaikeaa.
Niiden korot nousee, miesten alenee.
Ei se ollut miekka se oli sapeli,
Repukka oli tilannut sen netistä.
Venäläisten ase, ei Suomen leijonan.
Laiha rehveli leikkeli vain vain naisia.
Yhden pisti hengiltä, muita viipaloi.
Poliisi sai siihen osuman, se on teholla.
Ei teräsmiehen poika, vaikka Jo-el niminen.
Pukeutui mustiin, ei puhellut naapurille.
Olen niin ujo, oli mutiseva selitys.
Nörtti Siilinjärveltä, kuten Katainen.
Ehkäpä se oli vähän häiriintynyt.
Tälläistä ei voi tapahtua Suomessa.
Sitä tapahtuu vaan joka paikassa.
Tää rottahäkki on nyt täpö täynnä.

Sapeli-Simonen

Suomen miekkataksilaivaston taannoinen peräamiraali oli Sapeli-Simonen. Hajoitti Arabian lakon sodan jälkeen poliisikameleilla. Santarmin nagaikka lehtikuvassa näytti sapelilta. Simonen oli vanha norssi. Kalakukkoilija kuten kollegansa, Rautalammin poikia. RUKn luokan priimus, hyvä huutaja. Meriväen aliluutnantti, kouluttautui lakimieheksi. Grynderinä ministeri täytti omat taskut riikin laarista, sai isot sakot kätilöopiston jutusta valtakunnanoikeudessa. Osas isät ennen Kanki-Kaikkostakin, ja sitä koplaajaa.

Solisaliratti, joka strategisista syistä kääntyi skogilaisuuteen. Saattoi käydä sotaneuvotteluja kuuskytluvulla meidän keittiössä. Meidän talo on Emil Skogin vanha kotitalo, päältä vihreä, sisältä punainen kuin vanhan vitsin Lada. Setelinvihreä laatikko, jota omistajat koittaa pitää käynnissä polla punaisena. Mamma kerää muttereita, pappa korjaa pattereita.

Sen myi meille Emilin tytär Vuokko, jonka lentokapteenimies teki kakkospesää lentoemon kanssa Porvooseen, samaan aikaan kuin Vuokko paltto päällä lapioitsi lunta meidän kuistilta. Tuli lunta tupaan. Kotiryssän tytär sitä lapioi, mutta tuuli koko ajan uutta lunta toi.

Loppui tuuli skogilaisten purjeista, paatti upposi. Amiraali hukkas äänensä kuin brexit-parlamentin puhemies. Ei voinut auttaa vauhdittoman korkeushypyn kalju mestari. Sai elinkautisen Suomen pankkivankilaitoksen korkotilille. Ei sentään joutunut soittelemaan sitralla.

For tårer og klager og anden art af sønderknuselse, som vi andre sætter så højt, har de danske i den grad afsky, at man hverken har lov til at græde over sine synder, eller over sine kære afdøde. (Adam af Bremen: De Hamborgske ærkebispers krønike)
Ploven og de to sværd. En bog av Ebbe Reich som jeg fandt på hylden til forkastede bøger. Jeg er ploven. Ikke lige skarp, og mindre farlig.

Paha uni

Nyt näin unta, että oltiin lapissa johnin tai paulin anoppilassa käymässä. Siellä oli useampia taloja, äidin puolelta isokin ja komea, isän puolelta heinäkengän surkeampi siivoomaton asumus. Iso lauma ihmisiä, paljon lapsia juoksenteli siellä pihalla ja ovissa.

Jostain syystä jouduin pienen pojanpojan kanssa (nyt oli mulla sellainen) sieltä kahdestaan jonnekin junamatkalle. Juna kulki hirmu ison luolan ja pelottavan rotkon lävitse. Sitten se jatkoi Helsingin läpi kovaa vauhtia.

Helsingissä oli kullattuja kupoleita, tosi iso kirkonkello länkytti maahan kiinnitettynä. Mentiin korkealla sillalla lumisen kaivopuiston rannan ja uunisaaren ohi. Kerroin pojanpojalle että olin muka veneillyt siellä pienenä. Miks piti lapselle rehvastella puppua?

Päätettiin (siis mä päätin) mennä katsomaan Merikatua. Mulla oli sinne avain, sen piti olla tyhjänä. Olohuoneesta puuttui ulkoseinä, siitä oli suora pudotus talviselle merelle. Kielsin poikaa menemästä sinne, se näytti kauhealta. Mitä enemmän mä sitä kielsin sitä pitemmälle se ryömi lähelle pudotuksen reunaa. Vasta kun käännyin selin se tuli pois.

Silloin ilmestyi makkarista yllättäen nuori nainen pukeutuneena enkeliksi kulta- ja pahvihepeniin. Meillä oli sellainen kerran joulukuusessa. Ja muistin - tää kämppähän oli myyty noille jo aikapäiviä. Pyytelin nolosti anteeksi ja aloin keräillä meidän kamoja, kiskoin poikaa pois.

Sillä enkelillä oli joku nuorehko mies. Niillä oli jotkut bileet alkamassa, ovesta lappoi sisään naamioituneita ihmisiä. Oltais päästy muuten vähin äänin tiehemme mut mun sandaalit oli hukkuneet. Olin ottanut ne jalasta sisään tullessa. Etsin niitä joka paikasta, ei löytyneet, eikä ulos kärsi lähteä talvikeliin sukkajalassa. (No tokko ne ois sandaalitkaan olleet paljon paremmat.)

Puolihumalaiset isännät oli ystävällisiä, tarjos lohdux puolix juotua viskipulloa, sellaista kaarevaa ja litteää taskumattia. Kiitin, mutten ottanut, se olis ollut jo vähän liian noloa. Eihän tässä sentään olla pullonpohjan vaivasia, vaikka köyhiä. Sit onneksi jo heräsin. Jäi näkemättä miten siitä kiipelistä selvisin.

Tää oli hyvin paha uni, vaikka oli pojanpoikakin. Siinä näet ei ollut enää Seku Seijukkaa. Se oli jäänyt sine lappalaisten luo.

Häpi

Katajanokan vankilahotellin vessanseinässä oli kirjoitus: Kun olin 5v äiti sanoi mulle että elämässä tärkeintä on on olla häpi. Kun menin kouluun multa kysyttiin mitä haluun olla isona. Mä sanoin häpi. Ne sanoi etten ymmärtänyt tehtävää. Mä sanoin että ne ei ymmärtäny elämää. Allekirjoitus John Lennon.

En kyllä usko että eskarilainen pikku John työläispoika osas sanoa noin Coelhomaisen nenäkkäästi ja pikkuvanhasti. Kun kademieli fäni ampui sen New Yorkissa se sanoi viimeisiksi sanoikseen Aargh! muhun osui. Sen voin uskoa. Ei kukaan ole syntyessään artisti, ja ennen kuolemaa ja hautajaisia ei kukaan ole häpi.

Viimeisten sanojen kanssa käy helposti kuin Elsan kertomuksen paaville. Sen piti päättää mainen taivallus sanaan Aamen. Kardinaalit preppas sitä kuolinvuoteella vähän väliä: muista sit se aamen. Sit tuli RAI:n toimittaja siihen väliin ja kysyi siltä: mikä on nyt paavin kunto? Paavi vastasi: no, minä ... (†).

Setä Fénelonin tupa

François Fénelon oli katolinen kardinaali, kärpässienilakkinen munatulkku, punamulkku, jolta Rousseau kopsi tytönkasvatuxen ideoita. Kardinaali kirjoitti opuxen nimeltä Traité de l'education des filles (1687), se on tutkimus tyttöin hutkimuxesta. Se on ajatuxet pysäyttävä texti. Kylä lähtee. Jää tämän päivän setämies seisomaan kuin tikku paskaan.

Tiivistelmä

Tytöt on heiveröisempiä kuin pojat, myös päästä käsin. Niille ei pidä opettaa miesten aloja: politiikkaa, sotaa, papinhommia, tekniikkaa, se olisi naurettavaa. Niiden ala on kivan kodin ylläpito miehille, ja lasten teko. Niiden kasvatus on tärkeää, koska äideille on uskottu pikkupoikain kasvatus.

Luku I

Tytölle pitää jo ihan ipanana ilmein opettaa, mistä tykätä ja mitä välttää. Esim musta pappismies (varsinkin punakipa) on hyvä asia, ja kuolema, niitä pitää esitellä hymy naamalla. Sensijaan rotinkaiset on pahoja, niitä irvistellen osoitetaan sormella.

Tyttölasta ei saa hemmotella. Jos se haluu liikaa jotakin niin otetaan se pois, se kasvattaa vaatimattomaksi. Nuorna viza väännettävä, penska luokille. Tyttöjä ei saa ihailla vaik onkin söpöjä, ei niille liikaa puhua, ettei niistä tule turhamaisia ja suulaita.

Pienille tytöille pitää antaa enemmän plussaa kysymyxistä ja epävarmuudesta kuin mielipiteistä, jotta niistä tulee nöyriä. Käskekää tytön luottaa setämiehen parempaan ymmärryxeen. Kaikkein tärkeintä on hurskaus.

Kun se näkee roskaväkeä, kerro sille visusti, kuinka huonoja ne on, et niitä ei saa koskaan matkia, ei edes läpällä.

Lapsia voi huijata vaan jos sen tekee tosi taitavasti, ne on ovelia pikku penteleitä, kuten porsaat. Niillä on pieni pehmeä, märkä, ja kuuma pää, siihen jää hitsin helposti muistijälki, väärä yhtä helposti kuin oikea.

On setämiehellä suht järkeviäkin ajatuxia lasten kasvatuxesta noin yleensä, sellaisia jotka jokainen järkevä äiti ja iskä tietää kokemuksesta tai luonnostaan:

Lapsia on eri luonteisia, kaikkia ei voi hoidella samalla tavalla. Lasta ei saa tukuttaa, kyyneliinsä hukuttaa. Lasta ei saa pakottaa, erehtyvää sakottaa. Pyllysauna on äärimmäinen ja jo huono keino.

Mut sit palataan taas tyttöasiaan. Tytöt ei saa leikkiä poikain kanssa ulkona, etteivät totu säädyttömiin otteisiin. Eikä muutenkaan liian vauhdikkaita leikkejä. Ei sellaisia poikamaisia.

Sadut on hyviä, mut ei pakanalliset. Joosef veljineen on hyvä (höh? Aika narsistinen tarina). Abraham ja Iisak (kääk! ihan törkeä). Pyhä kolminaisuus, siinä vasta satu. Jne, jne, sivukaupalla pyhäkoulukamaa.

Ovelia ohjeita joilla saadaan lapsi uskomaan kirkon oppimäärä. Tyttöjen pitää olla melkein yhtä häveliäitä tieteen suhteen kuin häpynsä. Kirkon asioista ei pidä suvaita minkäänlaista läpänteriä. Ei liioin pidä innostua Lassin tai Leevin uudistuxista, siis reformistien ns. parannuxista.

Tyttö on päästettävä rippituoliin ajoissa, heti kun on sisäistetty herruus mut ei vielä ala ollin kurjuus. Synnin tunto opetettu muttei syntiä. Pastorin on ius primae noctis.

Paasausta, lisää paasausta. Koko katolinen oppi mennään läpitte, ja miten sen parhaiten voi uskotella lapsille.

Luku IX

Loppupäästä löytyy hyviä huomioita tyttöjen vioista ja puutteista. Tytöt pelkää, itkeskelee, teeskentelee, on pehmyitä ja turhamaisia. Niillä on liikaa tyttökavereita. Ne haluu leikkiä. Ei puhu lyhkäsesti ja tiukasti, sano vaan Hai, hai ja Ie, ie. Niillä on liikaa sanoja, eikä ne tajuu olla hiljaa kun hitaammat puhuu.

Tytöt on luonnostaan kieroja, epäsuoria, etenee ovelasti kuin bordercolliet, huijaa boksereita. Setämies ymmärtää että tää on alistetun taktiikka, ja korjaisi sitä löystämällä vähän tyttöin liekanarua, toki kohtuuden rajoissa.

Turhamaisuus on kuiteskin ihan pahinta. Kaikenlainen laittautuminen on perseestä. Kunpa olis vielä pukeutumisohjeet laissa. Pienille sieville tytöille pitää terottaa, et pian te ootte rumia vanhoja ämmiä.

Itte asiassa kardinaalisetä tykkäis, et tytöillä ois tukka kiinni löysästi, ja väljä löysä mekko päällä kuten antiikissa. Ei ihme, niistä näkyy hyvin läpi. Mut ei kun ei. Iso kaula-aukko ja pushup liivit ei ainaskaan mitenkään käy. Häiritsevät kardinaalin keskittymistä pyhiin juttuihin. Eikä liian herraskaiset kuteet, se on mautonta. Jotain rumaa mielellään, se on säädyllistä.

Ja vielä yx juttu: tytöt ei saa ilostella liikaa. Eikä röyhkeillä, niiden pitää olla hiljaa, jos on pakko jotain sanoa niin sävyisästi, nöyrästi ja lyhyesti. Mut tää on tosii tosi harvinaista. Paljon on vielä tehtävää, ja elonleikkaajia vähän.

Luku XI

Luvussa XI on ohjeita naisille velvoitteiden täytössä. Luetellaan naisten tehtävät, siitä näkee mitä niiden tarttee oppia.

  1. Pikkupoikain opetus
  2. Tyttöin kasvatus naimaikään asti
  3. Palvelijoiden ohjastus
  4. Kodin hankinnat
  5. Kodin hankintojen laskutus

Näihin pitää tyttöjen koulutuksen riittää, ja se riittää. Uskonto on tässä tärkeintä. Perheenemäntä on kuin pappi pienoiskoossa, ilman partaa ja alushousuja. Palvelijat ja lapset seurakuntana. Setämiehet paavina.

Taloudenpitoon riittää neljä laskutapaa. Siisti pitää olla muttei pedantti, säästäväinen muttei saita. Muuten kotona ei ole viihtyisää. Kenellekään setämiehelle.

Luku XII

Naisten tehtävistä lisää luvussa XII.

Palveluttaminen on tiede sinänsä. Hyviä apulaisia ei löydy helpolla. Niitä pitää pitää kurissa ja herran nuhteessa. Samoilla tekniikoilla kuin äsken lapsia, niitähän ne on vaikka isoja. Ei niitä saa piiskata kuin heppoja. (mit vit? Piiskasko ne heppoja?)

Lukea ja kirjoittaa olis hyvä osata. Huono ääni ja ruma käsiala on noloa. Jotain olis hyvä tietää perintökaaresta. Mut ei liikaa, ei tarvi tulla sentään miesten tontille. Vaan sen verran ettei talon herraa huijata. Jos tyttö ite perii, ehkä vähän enemmän.

Après ces instructions, qui doivent tenir la première place, je crois qu’il n’est pas inutile de laisser aux filles, selon leurs loisirs et la portée de leur esprit, la lecture des livres profanes qui n’ont rien de dangereux pour les passions : c’est même le moyen de les dégoûter des comédies et des romans. Donnez-leur donc les histoires grecques et romaines ; elles y verront des prodiges de courage et de désintéressement. Ne leur laissez pas ignorer l’histoire de France, qui à aussi ses beautés ; mêlez celles des pays voisins, et les relations des pays éloignés judicieusement écrites. Tout cela sert à agrandir l’esprit, et à élever l’âme à de grands sentiments, pourvu qu’on évite la vanité et l’affectation.

Italiaa ja espanjaa on ihan turha opettaa, oppivat vaan lukemaan pahoja kirjoja. Ellei nyt olla ihan kuninkaallista sukua.

Je leur permettrais aussi, mais avec un grand choix, la lecture des ouvrages d’éloquence et de poésie, si je voyais qu’elles en eussent le goût, et que leur jugement fût assez solide pour se borner au véritable usage des choses ; mais je craindrais d’ébranler trop les imaginations vives, et je voudrais en tout cela une exacte sobriété : tout ce qui peut faire sentir l’amour, plus il est adouci et enveloppé, plus il me paraît dangereux.

Maalaus, musiikki ja varsinkin runous on aika turhanpäiväistä. No, jotain hyveellistä musaa tai runoja voi harkita. Kirkkomusiikki on A-OK. Jos tyttö haluu laulaa niitä laulakoon. Piirustustaitoa se tarttee käsitöihin. Koko ajan pitäis olla jotain tekemistä käsillä, ja samallahan voi sit rukoilla.

Maalaistyttöjä ei pidä päästää kaupunkiin, siellä on ihan liikaa turhuuxia, ei kun kuokka käteen ja peltouralle. Köyhempien stadin friidujen on turha kuikkia aatelisiin päin. Suutarin lasten on pysyttävä lapikkaan lestissä. Joko totutatte sen paskahommiin ajoissa, tai totaaliseen nöyryyteen, jos se haluu luostariin.

Ja vielä: varotelkaa esiaviollisesta yhdynnästä! Siinä ei voi käydä kuin eri huonosti!

Terkut virtaheposelta

Loppukaneetixi vielä pitkä sitaatti tonttu iki-iäkkäältä. Aina ajankohtaiset naisen käyttöohjeet kirkkosetä Augustinuxen kotisohvalta tuolta 300-luvun Hiposta.

Millainen on vahva naisenpuolikas:

Se on hintansa väärti toisin kuin kaukoidästä tilattu kuminen nettiostos. Sen mies voi luottaa siihen; se ei pilaa einexiä jotka siippa sille tuo; se tekee siitä siipalle vaan hyvää, ei pahaa. Ei siinä kasva väärät itiöt.

Se karstaa villat ja loukuttaa pellavat; se paiskii aina kädet täynnä töitä. Kuormattuna kuin kauppalaiva se kuskaa kotiin ostoxet. Se nousee aamuyöstä ja hoitaa ruuat apulaisille. Se kyntää pellot ja ostaa siipalle viinaa palkkarahoillaan. Se vyöttää kylkensä ja jumppaa hauista.

Se tietää mikä kauppa kannattaa, se duunaa vielä pimeällä lampun valossa. Se tekee raskaat hommat mutta myös hienomekaaniset työt. Se antaa omista rahoistaan vielä joulukeräyxeen. Ei sitä palella, vaikka lumet lapioi, kaikilla sen apulaisilla on sen ompelemat pitkät kalsarit; Sillä itsellään on oma kutoma violetti työtakki omasta pellavasta.

Sen siippa hengailee sillä aikaa julkkixena portaalissa, tarkoitan neuvottelussa. Siellä se heiluttelee häntää vielä hienompien lahkeissa. Eukko myy asuja joita ite valmistaa, kanaanin mamuille kauppaa vöitä. Haba ja hyvännäköisyys siinä yhdistyy. Se nauraa vielä parhaiten, koska nauraa viimeisenä.

Se avaa suunsa vaan kysyttäessä, eikä se koskaan nalkuta. Se vahtii jokaisen jokaista askelta, juoksee asioita jopa syödessä.

Sen lapset on erinomaisia, sen mieskin, joka ylistää: kaveri nai rikkaamman, mut sää oot tuottavampi. Se sai paremman näkösenkin, mut mitä välii, nyt ootte rumia jo molemmat. Herraa mun on tästä viime kädessä kiittäminen, ei sua.

Ota säkin nyt tästä vähän itelles, osta jotain kivaa, mä aina kehun sua tuolla portaalissa.

Fun facts

« Sur-tout ne vous laissez point ensorceler par les attraits diaboliques de la géométrie. »

Tää lainaus on Ransulta. Descartesille (joka kuoli Ransun ollessa jo putkessa) geometria oli paras argumentti taivaan puolesta. Kolmionsa kullillakin, joku tykkää sileistä, joku karkeekarvaisista. Ransu oli 30v tyttötutkielmaa tehdessä. Saattoi surtuutti sillä teltata, piirtää kolmioita rippituolissa. Niinkuin sittemmin Julien kotiopettajalla Saint-Preuxlla.

Ransu toimi tuonnempana delfiinien kotiopettajana. Mun esisetä Fredrik Ferdinand kotiopetti sukulaispoikiaan Vaasan prinssejä. Mulla on tussari, jonka se sai pojilta lahjaxi. Oonhan mäkin eräänlainen kotiopettaja, kotosalla ohjasin kiinattaria, toinen oli keisarin tytär n:nnessä polvessa. En tosin Ransun kirjasta. Enkä geometriaa. Olin siinä huono. Mä oon 66v. Ransu kuoli 63v. Descartes oli Kristina-tädin kotiopettaja, kuoli Tukholmassa 53v. Descartes on haudattu Adolf Fredrikin kirkkoon. Tussarissa on kahen kunkun nimikirjaimet, AF, FA ja kolme kruunua. Aika halpa.

FINIS

Y Asi Finaliza Esta Historia.

Eli tähän päättyy tämä tarina.
Mutta ensi numerossa
El Lauri ja kenraali ratsastavat jälleen vaarojen teillä -
te mukana!

vade retro dacapo